Sa outo ollut,
sa tuttu tullut!
Pois päivä karkaa
ja vuosi kuluu,
pois muisto toinen
jo toisen ajaa;
jäi lyhyt hetki
se mulle iäks’,
se karvas hetki,
se armas hetki.
J.L. Runeberg.
Helsinkiin lähtiessään Vellamo tunsi alun pitäen enemmän harrastusta
Finnin kotia kohtaan kuin varsinaiseen suurkaupungin elämään. Niinpä
hän eleli täällä sulkeutuneesti kuten maalaiskodissaan ennen.
Huvitilaisuudet vain houkuttelivat häntä silloin tällöin purkamaan
nuoruudeniloaan, ja välähdys välähdykseltä hänessä heräsi taiteen
kaipuu ja ymmärtämys pääkaupungin avatessa hänelle rikkauksiaan.
Joutohetkensä — niitä tunnollisella oppilaalla ei paljon ollut — tyttö
mieluimmin vietti käsitöitä tehden setä Holgersenin huoneessa, jossa
tämän sisarkin, taloudenhoitaja, usein istui töinensä.
Viihdyttävä tuo suuri suoja oli vanhanaikaisine mahonkikaluineen,
jotka tädin pölyliina piti aina yhtä välkkyvinä. Komea purjelaiva
pienoiskokoa riippui täysine taklauksineen katossa, ja harvinaiset
ulkomaiden esineet tekivät huoneen mielenkiintoiseksi. Vanhoja
perhe-muotokuvia Vellamo ei väsynyt katselemasta; kauneinta hänestä
olivat kapteenin isoisän ja isoäidin kuvat. Edellinen oli vakava
porvari, kankea röyhelö kaulassa; jälkimmäinen oli nuori nainen somasti
nykerönenäisin kasvoin, joita kehysti valkea pitsimyssy, ja olkapäin,
jotka kankea silkkiliivi jätti paljaiksi. — Äidin kauniin muotokuvan
vieressä oli Finnistä totinen pikkupojan kuva.
Kun setä kertoi tarinoitansa, jotka seikkailurikkaana satuna kiintyivät
huoneen joka esineeseen, tai kun hän jutteli muistoja noilta menneiltä
ajoilta, joihin muotokuvat kuuluivat, ei Pikkua tarkkaavaisempaa
kuulijaa voinut olla. Silloin setä joskus äkkiä vaikeni tuijottaen
lempeästi tyttöön. Kun hän sitten pyyhkäisi silmäkulmaansa
merikarhunkämmenellä, joka jo hieman vapisi, saattoi hän kuiskata:
»Muistututpa suuresti häntä, Pikku tyttöni, vaikka hänen tukkansa oli
musta, eikä tuollainen pellavavyyhti kuin sinun.»
’Hän’ oli kapteenin varhain kuollut vaimo, joka oli ollut miestänsä
tuntuvasti nuorempi. Hänen kuolemansa oli murtanut voimakkaan
miehen, ja nyt vanhuksena ja kerran halvauksen saaneena kapteeni
oli kuin hauras ruoko. Kotilääkäri piti tarkkaa huolta hänen
elämänjärjestyksestänsä. Tuttavallisilla käynneillään iltapuhtein tämä
useammin kuin kerran lausui tyytyväisyytensä Vellamon tulosta taloon.
Se lisäsi sopusointua, josta vanhus oli riippuvainen.
Erästä koteloa kapteeni joskus näytteli tytölle leikillisellä hymyllä.
»Nyt saat jäädä uteliaaksi, Pikku. Tämän sisällyksen saa sinulle
näyttää joku toinen ja nuorempi.» Niin hän jälleen piilotti aarteen
pieneen kaappiin, jossa vanhuksen kalleimpia muistoja säilytettiin.
Tuon kaapin kirjoja ja karttoja selaillessaan kapteeni kerran sai
käsiinsä purjehdusopin papereita. Vellamo, jonka valpasta älyä viehätti
kaikki, oli heti valmis kyselemään. Nuorekkaan punan noustessa
poskipäihin kapteeni alkoi levittää merikarttojaan ja selitellä. »Jos
sinua, Pikku, tämä huvittaa, voimme käydä läpi koko purjehdusopin.
Sitten osaat viedä laivan vaikkapa — Espanjaan.»
Espanjaan! Sinne oli ’Felix’ laiva — kuten Vellamolle usein oli
kerrottu — vienyt kapteenin ja hänen vaimonsa häämatkalle. Tuo sanako
lie innostanut tyttöä vai hänen altis tiedonhalunsa. Oli miten oli,
joka sunnuntaiaamu harmaa ja keltainen pää kumartuivat yhdessä
vanhojen papereiden ja karttojen yli ahkerassa ja hilpeässä työssä.
Kapteeni nuortui muistojensa ääressä, ja tyttö iloitsi uusista
tiedoistaan, kummeksien, että kaikkea tällaista oli voinut olla hänen
poloisen aavistamatta siitä mitään. Oikein säälitti, että samanlaisia
tietämättömiä vielä oli paljon muitakin.
Kun Vellamo oli perehtynyt asioihin opettajan harkinnan mukaisessa
määrässä, sai hän »viedä Felix laivan Espanjaan». Setä julisti että
oppilas oli kunnialla suorittanut perämiehentutkinnon, ja hetkeä
juhlittiin hillon ja kaakun tarjoilulla tädin sulimmin emännöidessä.
Mutta tästä puoleen riitti keskustelua siitä miten ehdottomasti Espanja
sopi häämatkan päämääräksi. Sinne piti Vellamonkin kerran lähteä.
Pikku nauroi sedän puheille, mutta huomaamatta saivat Espanjan tarinat
tenhon, joka himmensi ihmeellisimmätkin merimieskaskut.
Kerran kapteeni — puheen taas ollessa Pikun välttämättömässä
häämatkassa — yhtäkkiä otti käteensä Finnin valokuvan pöydältä. »On
vain hullua, ettei Finn puhu espanjaa. Mokomakin mies, joka ei osaa
niin tärkeätä kieltä!» murahti hän päätänsä pudistellen. Ujona Vellamo
kohotti puhuvat katseensa setään — tokko Finnin kielitaito kuului
leikinlaskuun häämatkasta? Eihän heidän kahden välillä ollut mitään
olemassa. Mutta kapteeni ei tuota huomannut, pani vain tyytymättömän
näköisenä kuvan paikalleen käyden sanomalehden-lukuunsa käsiksi.
Kuin vastauksena vanhuksen tuumiin tuli hänelle seuraavana päivänä
Finniltä kirje, jossa poika kysyi, eikö Vellamo — purjehdusopin
päätyttyä — kenties olisi huvitettu espanjan kielen opiskelusta.
Tarjousihan siihen nyt mainio tilaisuus isäukon johdolla, joka siten
puolestaan saisi rattoisalla tavalla elää vanhoissa muistoissaan.
Ehdotus päätettiin toteuttaa tulevana vuonna.
Finnin kera Vellamo oli jatkuvassa ystävällisessä kortinvaihdossa,
jossa kumpikin saattoi lukea mahdollisimman paljon rivien välistä.
Kesäloma yhdisti heidät parin viikon ajan Helyvaarassa. Kauemmaksi Finn
ei voinut keskeyttää töitään, joita hän kuumeisesti koetti jouduttaa.
Mutta miten paljon rikkautta mahtuu hetkeen, kun sydämet tuntevat
ymmärtävänsä toisensa, kun kesäinen sää ja iloinen nuorisojoukko
tarjoaa oikean ympäristön puhkeavalle onnelle.
Vellamon mielestä Finn oli miehistynyt. Hän muistutti jollain tavoin
isä Vaskea, jonka kanssa hän oli ollut täsmällisessä, joskaan ei
taajassa kirjeenvaihdossa.
Tehtailija luotti mielellään vieraansa arvosteluun. Eräässä
pöytäkeskustelussa Finn muitta mutkitta määräsi, että Vellamon vielä
tuli oppia sairaanhoitoa. »Sitä tarvitaan aina elämässä. Yksin
mies on hukassa, naisen hänen rinnallaan tulee osata harjoittaa
laupeudentyötä.» Pojan mahtipontisuus huvitti Vellamoa; mutta samalla
se sekä vieroitti häntä että veti oudosti puoleensa.
Että nuorukainen matkusti puhumatta siitä, mitä heidän välillään tuli
puhua, oli Vellamolle pettymys. Katsellen Finnin antamaa valokuvaa
hän koetti lohduttautua ajatuksella, ettei lupauksia tarvittu heidän
välillään. Mutta oas kaipauksen katkeruutta pisti rinnassa. Miten
erilaisia pojat olivat kuin tytöt. Heille ei unelmain onni merkinnyt
mitään, heille oli olemassa ainoastaan täyttynyt tosiasia.
Uljas ja toivokas Finn vain oli ollut lähtiessään. »Luota minuun!»
sanoi hänen kädenpuristuksensa. Eikä Vellamo vihdoin voinut kieltää,
että juuri sellaisen hän soi poikansa olevan.
Onnellisena ja valoisena tyttö pian palasi Helsinkiin, jossa hänen
oli määrä viipyä pari vuotta yksityisillä sairaanhoitokursseilla
uudessa sairaalassa kotona asuen. Hän opiskeli sitäpaitsi espanjaa
etevän opettajattaren johdolla. Yötyönä tämä puuha oli suoritettava,
muu aika kun meni tarkalleen sairaanhoito-opissa. Tädiltä asia täytyi
pitää kerrassaan salassa, hän olisi kauhistunut moista voimain ja
terveyden alttiiksipanoa. Mutta mitä ei nuorena tunne jaksavansa!
Espanjan-opintojen huippukohtana olivat keskustelutunnit kapteenin
kera, ja ne olivat yhtä rakkaita heille molemmille.
* * * * *
Tunnustus huulilla Finn oli rientänyt jälleen viettämään kesäviikkonsa
Helyvaarassa. Patruuna Vaski oli edellisenä talvena onnellisesti tehnyt
mahtavia liikeyrityksiä, joiden merkitys laskettiin sadoissatuhansissa.
Yhä hänellä oli pää täynnä liikeasioita ja sangen vähän aikaa
perheelleen ja vieraalleen. Finn luuli sen vuoksi saaneensa kylmähkön
vastaanoton. Katkeruuden ja ivan sekaisella kaipauksella hän silmäili
keijujaistansa, josta oli tullut ’dollariprinsessa’. — Ei, köyhä
ylioppilas ei tulisi anomaan patruuna Vaskelta hänen tyttärensä kättä,
kuuluisihan sentään joltakin, jos »tohtori» sen tekisi. Vuoden perästä!
Siten nuorten uusi opiskeluvuosi alkoi samoissa merkeissä kuin
edellinen. Niin kalliita kuin Finnin tervehdykset olivatkin Vellamolle,
alkoi hän kypsyessään mielestään huomata jotakin lapsellista ja
naurettavaa moisessa kuvakortin-vaihdossa. Kauan hän ei suinkaan asiaa
tuuminut, ennenkuin kirjoitti toverilleen. »Eikö Sinustakin, Finn,
korttien kirjoittaminen ole tyhjää? Siinä ei saa aikaan todellista
ajatustenvaihtoa, kuten kirjeissä. Sano, enkö ole oikeassa ja mitä
asiasta arvelet!»
Hän jäi odottamaan pitkää, poikamaista kirjettä vastaukseksi, mutta
sitä ei kuulunut. Riviäkään ei tullut Finniltä. Oliko hän voinut
suuttua Vellamon kenties pikkuvanhasta päähänpistosta?
Viimein tyttö ei voinut sietää odotusta, hän lähetti itse tervehdyksen
— kauniin kuvakortin — vaikenijalle. Hitaasti saapui vastaus, laimeasti
jatkui entinen suhde.
Vellamolle se oli tuskallista. Jotakin oli tapahtunut. Olisipa heidän
välinsä ollut alun pitäen selvä, niin hän nyt olisi saanut suoraan
kysymykseen suoran vastauksen. Nyt hän voi ainoastaan olla vaiti ja
vastaanottaa tottumuksen tuomaa ystävyyttä siltä, jonka kanssa oli
juhannuskokolla kerran vaihtanut sanattomia tunnustuksia.
Vellamon ylpeys nousi tällaista suhdetta vastaan. »Lopeta jo
kortinvaihtosi — tiedäthän missä arvossa sitä pidän», oli hän jo
kirjoittanut kortille, joka oli oleva hänen viimeisensä Finnille.
Rajaton tuska täytti hänen mielensä, kun hän selaili muistojansa,
joiden hautakirjoituksen hän vasta oli piirtänyt. Kyynärpää pöydällä
hän nojasi päätänsä kättä vasten, ja kyyneleenjanoiset silmät
tuijottivat epätoivon syvyyksiin.
»Kenelle se Pikku niin haaveellisena sepittelee pientä viestiänsä»,
kuului sedän veitikkamainen ääni. Rakkaan, hyvän sedän — hänen joka ei
sietänyt mielenliikutusta, jonka heikon elonliekin pahastuminen voi
sammuttaa — joka ei saanut tietää, että suru kalvoi hänen Pikkunsa
sydäntä.
Vellamon ajatus lensi omaan äitiin. Hän repi kortin, hymyili niin
ihmeen syvälle vanhuksen silmiin ja päätti voittaa itsensä. — Ehkäpä
elämä jaksoi laahustaa hänet muassaan siihen päivään asti, jolloin hän
oli pääsevä selvyyteen Finnin aikeista. Jos sitten sedän sydämen täytyi
murtua hänen sydämensä lailla, tulkoon isku omalta pojalta. Pikun
kärsivällisyys ei saanut pettää.
* * * * *
Espanjan lukunsa Vellamo lopetti. Sen sijaan hän alkoi opiskella
italiaa, väsynein mutta kuumeisin voimin. Häämatkan tilalle tarvittiin
toinen unelma. Nyt hän kaipasi maahan, jossa taiteen jalostama marmori
mureni, jossa renesanssin rakentama suihkulähde itki sypressien alla
maisen elon epävakaisuutta.
Miten sielullisesti runneltuna, miten äärimmäisyyteen hermovoimansa
pinnistäneenä Pikku vietti kevätkauden viimeiset viikot, sitä setä
ei voinut aavistaa. Liian hyvin tyttö osasi jäljitellä omia entisiä
livertelyjään, jotka olivat tehneet hiljaisen kodin niin iloa
uhkuvaksi. Mutta päivät tyttö laski, jolloin hän oli pääsevä kotiin ja
saava itkeä äidin helmassa — itkeä pois tuskan ja toivon.
Silloin saapui sanoma, että rouva Vaski oli sairastunut
keuhkokuumeeseen. Ennenkuin Vellamo ehti kotiin, hän oli äiditön. Orpo
suruineen —.