I.

Mä yksin olin,

hän yksin tuli,

mun tieni ohi

vei hänen tiensä.

Ei luokse jäänyt,

mut jäädä aikoi,

ei puhutellut,

mut silmä puhui.

J. L. Runeberg.

Helyvaara oli lehvin koristettu ja talon väet laivarannassa. Hommakas

keittäjä vielä hääräsi lippunuoraa selvittelemässä.

Kas noin, jo kohosi salon latvaan — lipun asemesta — sinivalkoinen

seppele, jossa oli kukkaskirjaimin: Tervetuloa!

Tilan omistajan, tehtailija Vasken, nuoruudentoveri oli pyytänyt saada

lähettää poikansa tähän sisämaan kotiin suomea oppimaan. Niin nyt

odotettiin taloon Finn Holgersenia rakkaana vieraana.

Edellisenä vuonna Vasken perhe oli menettänyt poikansa, ja jäljellä oli

vain tytär, Vellamo, joka juuri oli lopettanut tyttökoulun käyntinsä

pikkukaupungissa. Surun koskettama talo valmistui nyt vastaanottamaan

iloista kesää, sillä Vellamon toverit tulivat kyllä löytämään tien

kyläilläkseen viikon, pari vieraanvaraisessa Helyvaarassa.

Finn oli vieraista ensimmäinen. Valkoinen lakki takaraivolla hän

tähysteli laivan yläkannelta tulevan kesälaitumensa rantoja. Isältään

hän oli perinyt aidon merimieskatseen merensinisiin silmiinsä. Niissä

välähti mieltymys, kun hän näki vaalean olennon, joka äitinsä rinnalla

odotteli tulokasta laivasillalla. Itsetietoisin valloittajahymyin

nuorukainen teki kumarruksensa, kun hän puristi emäntäväkensä käsiä.

Hyväntunne ailahti rinnassa hänen ajatellessaan näin valoisissa

merkeissä alkavaa kesäänsä. Laulaa teki hänen mielensä ja kantaa tuo

kaunis keijukainen ylös kapeaa harjutietä Helyvaaran laelle asti.

Oliko Vellamo todella niin kaunis? Hiukan liian lyhyeksi hän oli

jäävä — sen huomasi äiti, joka helposti väsähtävänä kulki jäljessä

ja vertaili tyttöänsä solakkaan tanskalaispoikaan. Mutta miten

toistensa näköisiä nuo kaksi nuorta olivat puhtaine piirteineen ja

puhtaanvaaleine ihoineen. Tulevaisuuden tarhoihin tuosta eksyivät äidin

ajatukset, niihin joissa ruusut ja myrtit versovat.

Kummempaa oli, että nuoren tytönkin haaveet hapuilivat samaa uraa.

Finnin tulkitessa varsin avoimesti ihastustaan poikamaisessa

elämänilossaan, kulki Vellamo vaiti ajatellen: »Niin helposti et minua

valloita, mutta kerran — sitten — tunnustan, että rakastin sinua ensi

hetkestä.»

Tytön tummansiniset silmät kätkivät kokonaisen unelmien aarteen, ne

osasivat sekä salata että puhua. Käytöksen avomielinen lapsellisuus

voitti hänelle monta ystävää, jotka aina olivat valmiit iskemään

tuttavallisesti silmää, kuten lapselle ainakin. Mutta hänen älynsä

askarteli taukoamatta, tuottaen sisäistä kypsyyttä, jota muut eivät

aavistaneet. Miten herttaisesti Vellamoa monta kertaa nauratti se tapa,

jolla häntä, talon 'Pikkua’, yhä kohdeltiin.

Jo oltiin honkaisessa arkihuoneessa, joka teki valtaisen vaikutuksen

paljaine kattoparruineen, ryijyineen ja ristijalka-pöytineen sekä

-lavitsoineen. Täällä oli tehtailija vierasta vastassa. Vähällä oli,

ettei hän kokonaan anastanut Finniä, niin paljon hänellä oli kysymistä

nuoruudenystävästään, pojan isästä. Tämä oli tanskalaissyntyinen, mutta

oli palvellut suomalaisella laivalla, suomalainen oli ollut hänen

vaimovainajansa, ja nyt oli Finn poika suomalainen ylioppilas. Tämä

kertoi että kapteeni jo useita vuosia sitten oli lakannut purjehtimasta

ja asettunut Helsinkiin asumaan.

Ennenkuin aamiaispöydästä oli noustu, oli isälle selvää, että kun

Vellamo syksyllä lähti pääkaupunkiin, niin Finnin kotiin eikä minnekään

muualle hänen oli pyrittävä asumaan. — Valkolakki! — sehän se tässäkin

tapauksessa oli tyttömäisen kunnianhimon huippu.

Finn luuli mielihyvällä, että suunnitelma asunnon suhteen voisi

toteutua. Hänen kodissaan hoiti taloutta hyväntahtoinen täti, ja

isäukolle oli Vellamon seura oleva ratoksi. Vanhus oli vieläkin

herkkäsydäminen ritari, jota nuoruus ja kauneus yhä viehätti, vakuutti

poika.

Koko seuran lähtiessä tehdasta katselemaan Finn teki selvää omista

aikeistaan. Hänestä piti tulia eläinlääkäri, ja hän oli jo aloittanut

opintonsa Kööpenhaminassa. Syksyllä hän jälleen aikoi matkustaa sinne

setänsä luo, joka iloitsi saadessaan tarjota kodin Finnille näiden

muutamien opintovuosien aikana. Poika oli ylioppilaaksi pyrkiessään

ollut vähällä saada ’reput’ suomen kielessä, ja nyt oli vapaa kesä

käytettävä heikon kohdan lujittamiseksi.

Matalamman, sekametsää kasvavan harjun laelta jo näkyi uhkea

villakehruu- ja kutomotehdas. Kalliouomaan kaivautuneen, loiskivan

virran vesi oli liikevoimana, ja koskemattoman salon helmaan oli

noussut uuras yhteiskunta.

Täällä, somien kotien puolella, joita koivikot, peltotilkut ja

puutarhat ympäröivät, tehtailija viihtyi parhaimmin. Mutta vaimosta

ja tyttärestä ei voinut uljaampaa paikkaa löytyä kuin Helyvaaran

kartano, jonne nyt palattiin. Vuosisataisten honkien lomitse katse

seurasi luikertelevaa polkua, joka jyrkkänä johti alas Helyvedelle.

Siellä pienoinen oma laiva näytti lelun kokoiselta. Vaarat tuntuivat

puristavan järven salaperäisen syväksi, ja reitin jatkuminen peittyi

silmältä muhkeiden metsien taa, —

Juhannuskokolle! Leimuvuori kurkottui yli veden korkein, silein

seinämin. Vanha vene oli jo pystyssä muutaman tyhjän tervatynnyrin

piirittämänä, ja kirjavapukuinen nuorisojoukko raahasi risuja valon

juhla-alttarille. Ritvakylän nuorten jatkoksi oli saapunut kokonainen

seurue Vellamon kaupunkilaistuttuja. Sukkeluudet säkenöivät poikien

puolelta, nuori nauru helisi tyttöjen taholta. Aurinko sammui kuin hymy

— vaarojen taa se jäi kajastelemaan. Kokko leimahti liekkeihin, jotka

hiipoivat taivasta. Viulu vinkui, ja pojat tanssittivat tyttöjä niin,

että helmat tulta hipaisivat. Nokisin naamoin itse tehtailija kohenteli

hiiltyviä riukuja.

Kartanon rouva istui kivellä hieman puolessa ilonpidosta. Hän oli

hartaasti uskonnollinen ja itse saanut ankaran kasvatuksen. Kun hän

katseli Vellamon ja Finnin kepeää tanssia, niin hänen sydämessään oli

taistelu. Miksi hän ei voinut kieltää tytöltään tanssia? — olihan se

tämän maailman turhuutta. Hän katseli ja katseli — nuoruus ja ilon

kauneus siinä kiisi hänen edessänsä. Hän ei löytänyt siinä syntiä, joka

siinä varmasti piili.

Äiti huokasi ja jäi leikittelemään heinänkorrella. Älynsä, ei

lujuuttansa isä oli lahjoittanut tyttärelle. Oliko Vellamo perivä äidin

luonteen epämääräisyyden? Tuliko tytöllekin vaikeaksi ratkaista, mikä

oli oikein, mikä väärin? Oliko tämä, heikkous oleva hänelle vaaraksi?

Rouvan katseet siirtyivät Finniin. Hän hymyili tuota keikariutta, jolla

nuorukainen, ylioppilaslakki takaraivolla ja suurin elein, johti parven

iloa. Kokenut silmä oli kauan sitten katsonut poikamaisen esiintymisen

läpi ja nähnyt sen olevan vain luontaisen ujouden verhona. Finnin

kaunis leuka kertoi sukuun juurtuneesta periaatteellisuudesta, mutta —

tokko nuokaan hennot huulet, joiden arka ihanteellisuuden piirre joskus

pisti silmään, tulivat eheinä maistelemaan elämän maljaa? —

Vanhukset olivat aikoja lähteneet levolle. Pojat rakensivat uuden kokon

hiipuneen tilalle, tytöt koristivat päänsä seppeleillä. Juhlallisesti

oli aamun sarastusta tervehdittävä.

Nyt juhannustuli roihui toisen kerran. Vaistomaisesti kukin oli

löytänyt parinsa, soittaja viulunsa, ja niin kävi tanssi entistä

tulisempi. Syvempään katsoivat silmät, nuoruuden ikuisiin lähteihin

saakka sielujen sopessa.

Vain kerran ympäri kokon Finn pyöritti Vellamoa. Hän pysähti äkkiä ja

vei tytön kanssaan kallion kielelle. Finnin sydän oli täysi — niin

pehmeänä onni kukkuroi hänen mielensä. Hänen täytyi saada katsella

Pikkua. Kimaltelevin, tavan takaa painuvin katsein tyttö vastasi

katseeseen, joka häntä veti. Kappale ikuisuutta heissä kyti ja kipinöi,

uhaten lehahtaa kaikkivaltiaaksi rakkauden juhannusrovioksi.

Aurinko nousi, tanssi taukosi, laulu raikui ilmoille. Noiden kahden oli

palautuminen nykyisyyteen.

Mutta tänä kultaisena kesänä nykyisyys merkitsi vain retkeilyjä

kaukaisille vuorille, venematkoja, lauluja, kotoisia juoksuleikkejä.

Haaveet kutoivat yhä juhannushuntuaan nuorisoparven yli.

Moneen kertaan muut vieraat jo olivat vaihtuneet, Finnin ja Vellamon

kasvaessa yhä eroamattomammiksi tovereiksi. Mutta yltiöpäisen

nuorukaisen mieliala vaihtui kesän kuluessa. Ajatukset olivat täynnä

Pikkua, mutta paljon vähemmin hän olisi uskaltanut ilmaista niitä

jokapäiväiselle toverilleen kuin ensi tutustumisensa keijukaiselle.

Finn luuli syyn olevan muissa. Miksi häntä kohdeltiin Helyvaarassa

niin harmillisen kotoisesti? Missä pieni veitikkamainen kohteliaisuus

tulevaa eläinlääkäriä kohtaan, joka huokaili talon tyttären vuoksi?

Oli jotain lohdullistakin omaisessa tunnelmassa, joka nuorukaista

ympäröi. Molemmat vanhemmat kohtelivat häntä kuin poikaansa. Äidin

suhteen se merkitsi hiljaista huolenpitoa ja suopeita katseita. Mutta —

Finn huokasi tätä muistellessaan — tavan takaa hän myös sai tilaisuutta

alleviivata tärkeän seikan: tytär ei vielä ollut käynyt rippikoulua.

Sen oli määrä alkaa vasta syksyllä Helsingissä. Siis — Vellamo on

lapsi, älä häntä herätä!

Tehtailija puolestaan viihtyi Finnin seurassa ja kuljetti häntä

mukanaan aamupäivisin tehtaalla, metsissä ja viljelyksillä.

Tulevaisuuteen kääntyi usein puhe ja miehen velvollisuuteen

yhteiskunnassa. Se oli lujapohjaisen kodin perustaminen. Tällaisen

keskustelun pontena kajahutti tehtailija lempilauseensa: »Pitkät

kihlaukset ovat hylättäviä!» Ja kun hän päivällispöydässä istuen

vakuudeksi pyyhkäisi partaansa lautasliinaan leveällä päällikön

liikkeellä, oli vähällä, ettei tuo miehekäs mielipide tarttunut

vieraaseenkin.

Jos Finn ei vielä saanut onneensa tarttua, niin ei hän voinut

tyhjäänkään tyytyä. Hän oli syksyllä matkustava kauas pois ja tahtoi,

että häntä muistettaisiin. Silloin häntä kohtasi pahin este, Pikun oma

vastahankaisuus.

Heiniä haravoitiin kokoon — Finn edellä hankoineen, Vellamo hänen

jäljessään kooten tähteitä pienellä haravallaan. Vallattomia

kokkapuheita oli vaihdettu kilvan muun heinäväen kanssa, mutta

iltapuoli läheni ja vaimensi mielet hiljaiseen tunnelmaan. Saran

päähän päästessään Vellamo ja Finn istahtivat pientarelle. Raukeus

työn jälkeen, kesän tyyni rauha täytti pojan kummalla elon kyllyyden

tunteella. Punainen torppa oli heidän takanaan. Finnistä tuntui, kuin

hän olisi sen isäntä ja Vellamo hänen vaimonsa valkea. Eikö tyttökin

tuntenut samaa? Puhuva katse etsi vastausta, pikku hymy osoitti, että

kaunis uni oli tarttunut ja lumonnut toisenkin.

Juuri nyt oli hetki Finnin tarjota ylioppilaslyyrynsä Vellamolle. Mutta

toverilliset sanat, jotka kuuluivat heidän suhteeseensa, olivat liian

köyhiä — uutta äänilajia vaati hetki, jolloin ensi lyyry lahjoitettiin.

Ja sen äänen tuomitsi koko Helyvaara, ei ollut siihen lupaa poika

paralla, joka ei vielä mitään ollut. Tuskissaan Finn jo oli näkevinään

kesänsä vierivän käsistä, ilman että Pikku oli vastaanottanut muistoa

häneltä.

Puoleksi tiedottomasti hän poimi kypsiä mansikoita pientareelta. Hän

tarjosi niitä — seassa kiilsi lyyry. »Pikku, tahdotko?»

Vellamo katsahti tarjoavaan käteen. Jos hän nyt ojensi omansa, niin

marjoja seuraava Finnin ensi lyyry oli hänen. Hän oli sitä toivonutkin,

mutta hänen haaveensa tästä ensi hetkestä olivat olleet liian kauniit.

Että Finn ojensi hänelle lyyrynsä noin kömpelöllä tavalla, kohotti

hienon harmin punan tytön ohimoille. Hän otti nopeasti neulan, pisti

sillä pari marjaa suuhunsa, kiitti, laski neulan pois ja nousi

haravoimaan. »Nyt katsomme, emmekö ole ennen Pekkaa toisen saran

päässä», huudahti hän eloisasti, »onhan meitä kaksi!»

»Kaksi», kaikui Finnin korvissa. Olisi pitänyt olla yksi. Hän ei

aavistanut, että Vellamon vilkkaus oli teeskenneltyä, ja koetti turhaan

yhtyä toisten pirteyteen. Rukkasetko Pikku oli hänelle antanut?

Pojan kuljeskellessa monta päivää pyssyineen rannoilla, yksin ja

synkkänä, tai ottaessa koko kylän lehmäkantturat yksityiskohtaisen

tarkastuksen alaisiksi, tunsi Vellamo syksyn siiven lempensä keväässä.

Alku-elokuun kuutamoon hän hiipi katsellen kilon alakuloista leikkiä

totisissa syvänteissä. Kuinka kuolema tuntui läheiseltä ja hyvältä

— lempeämpi se oli rakkautta, joka sydäntä jäytää, koskaan suomatta

unhoa ja rauhaa. Kyyneleisin ripsin hän istui kalliolla kuunnellen yön

hengintää, jossa itse Elämä hänelle tuskaansa voihki.

* * * * *

Seuraava päivä toi nuoria vieraita taloon. Tehtiin retki

Lehdokkisaareen — Finn ja Vellamo taas eellimmäisinä. Liian hyvät

toverit he olivat olleet, jotta hetken mielialan varjot olisivat

pystyneet heidän suhteeseensa. Huomaamatta vanha ystävyys solui

tuttuihin raiteihin, ja täydessä touhussa ja parhaassa ymmärtämyksessä

he järjestivät retken.

Hämärään iltaan viivyttiin saaressa. Paperilyhdyt valaisivat veneistä,

nuotio loimusi rannalla. Ennen paluuta piti kunkin etsiä vielä

kukkiva lehdokki rintaansa. Tuoksun mukaan se oli löydettävä mustasta

siimeksestä.

Vellamo ja Finn palasivat ensimmäisinä veneille — he tunsivat saarensa

kukkapaikat. Toisten ilakointi säesti heidän jutteluaan.

»Onpa pimeä», sanoi Finn. »Tulee syksy ja ero mieleen.»

»Tämän kesän pitäisi kestää iäti!» Uskollisin silmin tyttö katseli

toveriansa, ja iloiset huulet kävivät totisiksi. — »Sitten minusta

tulee helsinkiläinen. Kolmen vuoden perästä saan valkoisen lakin

minäkin.»

»Ja minä olen kolmen vuoden perästä valmistunut eläinlääkäriksi.

— Mutta kuule, Pikku, mitä oikeastaan teet valkolakilla? Sen

saavuttaminen vain heikontaa tytöt niin, ettei heistä sen koommin ole

mihinkään.» Poika kertoi muutamia esimerkkejä tyttötuttavistaan, joiden

terveys ja tuoreus oli mennyttä ylioppilaaksi ponnisteltua. »Ja niin en

tahdo käyvän sinulle, Vellamo», lisäsi hän mahtipontisesti.

Noista esimerkeistä Pikku ei todellakaan pitänyt. »Mitä minä sitten

tekisin?» tuumi hän.

»Niin», aprikoi Finn, »kolme vuotta sinulla on aikaa. Käy keittokoulua!»

»Ei sitä niin kauan kannata käydä. Mutta jos menisin käsityökouluun?»

ehdotteli tyttö.

»Se on yksipuolista, jokin sairaanhoito-kurssi olisi viisaampaa.

Mieluimmin tahtoisin, että opit samalla sekä talouden- että

lastenhoitoa. Eikö nyt ole mitään sellaisia kouluja?» tiukkasi Finn.

»En tiedä, pitää kysyä äidiltä.»

»Ja sedältä. Se on paras, teemme sen huomenna.»

Tuntui niin luonnolliselta, että he yhdessä suunnittelivat

tulevaisuutta. Kumpikin tunsi siitä salaista onnea.

Lehdokinetsijät olivat palanneet, astuttiin venheisiin. Ne lipuivat

lekottavassa lyhty puvussaan kuin kirjavat perhot, jotka yö upotti

helmaansa. Mutta laajennein silmäterin tuijotti pari nuorta halki

pimeyden tulevaisuuteen, jossa toivon Lehdokkisaari kutsui heitä kahta,

huumaavampana kuin kukka heidän rinnassaan.

Istuttiin aamiaispöydässä. Rouva Vaski tiesi ehdottaa tyttärelleen

Ebeneser-kotia, jossa valmistutaan kansan-lastentarhan opettajaksi.

Tuosta johtui Vellamon mieleen kolmivuotias Aini, orpo jota hän oli

hoidellut vanhan mummon luona mäkituvassa. Lasta muistellen hän ihastui

uuteen suunnitelmaan. Siitä äiti oli hyvillään, hän ei ollut pitänyt

Vellamon aikeesta lukea ylioppilaaksi.

»Niin, sehän on paras tulevan perheenäidin koulu, mitä nykyään on

tarjolla», myönteli isä. Olette oikein järkeviä mielipiteissänne

nuoruudestanne huolimatta.»

Turhaan äiti koetti selittää kansan-lastentarhan opettajan

ihanteellista kutsumusta. Nuoret jäivät suurin silmin tutkistelemaan

isän hymyilevää katsetta, kuin onneansa tavoitellen sen pohjasta.

Myöhemmin päivällä saapui odottamaton sanoma. Finnin tanskalainen

setä oli kirjoittanut kapteeni Holgersenille haluavansa heti saada

veljenpojan luoksensa, ja isä pyysi kirjeessään poikaa viipymättä

lähtemään. Jo huomenna vieraan oli jätettävä kesäiset laitumensa.

Mikä riemu kuitenkin sekoittui nuorten jäähyväisiin. »Onnellisiin

näkemiin!» hymyilivät silmät, vaikka verhoutuen kaihon sumuun.

Eipä heillä ollut kultaisia muistoja toisiltaan, mutta jotakin

suloisempaa: yhdessä suunniteltu kappale tulevaisuutta, valmistus

yhteistä taivalta varten.