Minä asun nyt yksinäni.
Ström muutti heti Pilviötä saattamasta palattuamme asumaan toiseen
paikkaan.
— Satuin saamaan asunnon lähempää leiriä, sanoi hän vältellen. — Näin
ollen lyhenee matka puolella virkapaikkaani. Ja se merkitsee paljon
tämmöiselle aamutorkulle kuin minulle.
Minä naurahdin ymmärtävästi.
— Ja siksi toiseksi: saatpa siten enemmän tilaa ja rauhaa Helenasi
kanssa, jatkoi hän avuttomasti.
— Kiitos! sanoin minä silmääni vilkuttaen. — Oo, kiitos epäitsekkäästä
toveruudestasi.
Mutta itsekseni minä ajattelin:
Turhaan sinä ponnistelet löytääksesi syitä toveruutesi katkaisemiseksi,
sillä minä näen sinut lävitse. Sinä märehdit sinäkin Pilviön kohtaloa,
johon kuvittelet rinnastavasi erään toisen henkilön vaikkapa esim.
minun kohtaloni, mutta älä pelkää: siitä ei sittenkään tule mitään.
Hän kokoili tavaroitaan neuvottoman ja hätääntyneen näköisenä.
Minä en koettanut estellä häntä, kun hän siinä surulliseksi tekeytyen
vihdoin oli valmis lähtemään.
— Apropos, sanoin minä iloisesti. — Miten jaksaa sinun Ziskasi? Juo ja
tupakoi ja vilkuttelee nilkkojaan kuten ennenkin?
Hän ilahtui silminnähtävästi.
— Kyllä hän jaksaa, vastasi hän. — Käyppäs joskus iltaa viettämässä
sinäkin meidän parissamme Rantapaviljongissa.
Mutta minä en tullut noudattaneeksi hänen ystävällistä kutsuaan.
Minua näet ei haluttanut.
Sitäpaitsi minusta kuulosti hänen äänensä siltä, että heillä olisi
kaksin hauskempaa.
Luonnollisesti.
* * * * *
Omituista.
Vaikka on alkanut hiljentyä ja pimentyä minun, yksinäisen ympärillä
enkä seurustele keidenkään kanssa, ei minulla sentään ole seuran
puutetta.
Minulla on sitä hyvinkin runsaasti, varsinkin öisin.
Minulla ei yleensä ole puutetta mistään, ei musiikista eikä viinasta,
ei nais- eikä miesseurasta.
Kaikkea on minulla yllinkyllin ja vähän ylikin. Hahaa.
On kuin silmiini olisi muodostunut jonkinlainen kaihi, joka verhoo
sen entisen ympäristön pimeään, mutta joka silti päästää näkyviin
yhtä ja toista, perin kummallista ja outoa, sellaista jota en ennen
ole aistinut. On kuin korvani olisivat lukossa elämän tavallisille,
arkisille äänille, mutta yhtäkaikki ne — vai lienevätkö ne hermot —
välittävät herkästi ääniä, joita en ennen ole kuullut enkä tajunnut,
salaperäisiä ääniä, joita hämäryys ja yö soinnuttelevat.
Minä kuulen, kuinka ulkona hiivitään ja kuiskutellaan. Nurkissa
ja akkunan takana liikehtivät jotkut muodottomat, hirviöitä ne
ovat, veljenmurhaajia ja elämänhäpäisijöitä... Näetkö: ne painavat
kasvonsa ruutuja vastaan, ne ovat aivan muodottomia liikkumattomassa
litteydessään... Nenättömiä, silmättömiä... Ne virnistelevät ja
virnuilevat tyhjillä silmäkuopillaan ja honottavat hampaattomilla
suillaan, jotka ovat kuin kalpeat, ohuet viirut...
— Tulkaa esiin sieltä, jos uskallatte? huudan minä vuoteeltani. — Haa,
sinäkin Pilviö, joka siellä kurkistelet toisten kurjien selän takana,
mokoma kristus, hahhah... Mies miestä vastaan, yksi kerrallaan. Ähäh,
te kehnot!
He eivät uskalla. He tyrkkivät toinen toistaan ensimäiseksi, he
virnottavat ja supattavat:
— Hyökätkää kaikki yhtaikaa! härnään minä.— Koko komppania kerrallaan.
Eteenpäin mars!... Mutta älkää tulko aseettomina. Minulla on colt
valmiina... ja kuularuisku vuoteen vieressä, näettehän: vyö paikoilleen
pantuna. Ei muuta kuin antaa papattaa... Varuillanne, senkin kurkkijat
ja urkkijat! Vai niin, jokos lopultakin rohkenette. No niin,
tapahtukoon tahtonne. Yks kaks kolme...! Kas noin, haa...
Joku vaalea olento syöksyy kamariini säikähtyneenä, pysähtyy vuoteeni
viereen ja huutaa vavahtelevalla äänellä:
— Mikä sinua vaivaa?
Ah, sehän on Helena.
Hän hyväilee viileällä kädellään otsaani työntäen hellävaroen
kiinniliimautuneita hiuksiani taaksepäin.
Minä tunnen hänen kätensä ja koko olentonsa vapisevan.
— Ketä sinä, onneton, ammuit? kysyy hän pelokkaasti.
— Ryssiä, vastaan minä räjähtäen rajuun nauruun. — Oikein niitä
punaryssiä, joilla on pukinsarvet otsassa ja kaksihaaraiset pyrstöt
pyllyssä.
Helena istuu vaiti ikäänkuin lamaantuneena, mykkä kauhu silmissä, mutta
sielulleni tekee hyvää nähdä hänen tuskaansa.
— Kuten kuulet, on minulla hienoa seuraa, jatkan minä armottomasti. —
Hajuvesiltä tuoksuavia punaryssiä, samantapaisia joita sinäkin tunnet,
mutta paljon hienompia ja monihepenisempiä. Näillähän on sarvet ja
pyrstötkin.
Helena nousee loukkaantuneen näköisenä.
— Mene tiehesi! sanon minä tylysti. — Minullahan on nyt parempaa
seuraa, semmoisia joiden syliin et ole vielä tähän mennessä vaipunut
etkä tule koskaan vaipumaankaan, vaikka himoitset sitä.
Hän purskahtaa hiljaiseen, valittavaan itkuun ja horjuu sanatonna kädet
silmillä kamaristani.
Minä huokaisen tyytyväisenä.
No nyt tuli sekin side ratkotuksi. Viimeinenpä taisi ollakin!
Minä nousen vuoteestani ja alan valmistautua ottamaan vieraitani
vastaan. Ajattelen: tehdään sovinto. Mitäs me tässä kyräilemme
toisiamme... Minä kyllä sitten tiedän tehtäväni, kun olette täynnänne
makeata viinaa. Nirri pois jokaiselta! Olenhan minä lukenut toki
raamattua.
Kaivan pullon piirongin laatikosta pöydälle, jolla vielä on teekannu ja
pikari. Otan huiluni esille ja alan soittaa marssia.
Kuuluuhan hyviin tapoihin, että vieraat, varsinkin juhlatilaisuuksissa
otetaan vastaan soitolla.
Olkaa hyvät ja tervetulleet matalaan majaani! S'il vous plait,
madame!... No mutta: miksi te ujostelette?... Ah, suokaa anteeksi,
tulemattomat vieraat. Tarkoitukseni ei ollut tervehtää teitä Chopinin
surumarssilla. Tein sen erehdyksestä, minut saattoi muistamattomaksi
varmaankin hienojen vieraitteni saapuminen. Tunnustan nöyrästi ja
pyydän tuhannesti anteeksi, mutta olen hieman tottumaton liikkumaan
näin ylhäisten ihmisten edessä. Käsitättehän itsekin: eihän hienous
ole synnynnäistä karstaisen katon alla syntyneille... Mutta nyt
minä juon terveydeksenne ja soitan Porilaisten marssia. Sehän on
mainio vai mitä herrasväki arvelee, yksi meidän sadoista ihanista
kansallislauluistamme... Ah, te nyökäytätte ihastuneesti, siis tekin
pidätte sitä erinomaisena. Minä voisin laulaakin sen, mutta säästetään
jotain ohjelmaa siksikin, kunnes olette päässeet kunnollisesti
sisälle... No, mutta miksi ette jo tule?... Totta kyllä on akkunan
kautta hieman vaikea kulkea majaani, mutta vähän hyvää tahtoa vaan —
ja siitä ei teillä, kaunis herrasväki, näy olevan puutetta — ja niin
olette pienellä keikauksella täällä sisällä... Minäpä tulen hieman
auttamaan. Odottakaahan...
* * * * *
Eihän siellä ole ketään eikä mitään.
Meri kohisee kumeasti, ja viileä yö levittäytyy yli matoisen maan.
Ja sentään minä olen nähnyt kaikki niin selvästi ja voin nähdä
uudestaan, jos vain tahdon.
Mutta nyt minä tahdon unohtaa ja upottautua viinan huumeeseen.
Kohise, meri! Se on sinun tehtäväsi. Levittäydy, yö, verhoksi yli
matoisen maan ja ihmisten tuskien. Se on sinun virkasi.
Minä kohotan lasini ja juon tulemattomien vieraitteni terveydeksi.
* * * * *
Tässä vankileirissä olevat vangit ovat enimmäkseen kotoisin Hämeestä,
etelä- ja länsi-Suomesta.
Sen vuoksi eivät veljieni murhaajat ole täällä.
Mutta jahka joudun idän vankileireihin, kyllä pidän varani.
Muistanpa perusteellisesti jääkäriluutnantti Lindholmin opetukset.
Minä luulen, että piakkoin saankin virkamääräyksen muualle, johonkin
itä-Suomen vankileiriin.
Sillä kun äsken, selaillessani kansliapäällikönvirastossa
vankiluetteloja, joista urkin vankien kotipaikkoja ja syntejä, tulin
maininneeksi haluavani siirtoa muualle, vaikkapa johonkin itä-Suomen
vankileireistä, ei päällikkö ruvennut hankaamaan vastaan.
Päinvastoin.
Hän katsoi minuun tutkivasti ja lausui suopeasti:
— Minä ymmärrän kyllä halunne. Onhan kotiseutunne, ellen väärin muista,
itä-Suomessa. Mitä muuten tulee tuohon siirtoonne, voin ilmoittaa
teille, että siitä jo on ollut puhettakin.
Kas sitä, ajattelin hyvilläni, ovatpa kerrankin omasta alotteestaan
havainneet miehen ansiot.
— Kiitän ja jään odottamaan virkamääräystä, herra tuomari, vastaan
sotilaalliseen tapaani, mikä tapa minulle viime päivinä on tullut
rakkaimmaksi.
— Ei kannata kiittää, hymähtää kansliapäällikkö. — Eipä todellakaan
kannata.
Hän puristaa kättäni.
— Nyt, nuori ystäväni, tarvitaan lamaantumatonta järkeä ja työtarmoa
enemmän kuin koskaan. Muuten kierähtävät olot yhä nurinkurisemmiksi,
ja menee siinä silloin järkikin samoin tein sekaisin, sanoo hän
isällisesti, ikäänkuin minua lohduttaakseen, mutta minusta tuntui, että
hän itse on lohdutuksen tarpeessa enemmän kuin minä.
Minä kyllä suoriudun voittajana, mutta miten lienee hänen laitansa,
vanhan miehen.
Tavatessani illalla kotimatkalla Strömin kerron hänelle odottavani
siirtoa muualle.
— Niin, olen kyllä kuullut siitä puhuttavan, vastaa hän.
Minä katsahdan kummastuneena häneen.
— Niinkö? Ja minä vasta äsken sain siitä tiedon.
Hän välttää katsettani.
— Enhän minäkään siitä ole vielä kauan tietänyt, puhuu hän nopeasti. —
Tänään minäkin kuulin.
Ehkä hän häpeää katsoa minua silmiin, ajattelen, häpeää entistä
käytöstään minua kohtaan.
Mutta sen minä panen merkille, ettei hänen sanoistaan soinnahtanut
tavallinen kademieli.
Minusta melkein tuntui, ikäänkuin niistä olisi henkinyt jonkinlainen
osanotto.