Nyt minä odottelen tuota siirtomääräystä.
Huomenna minä sen saan, varmaankin jo huomenna, kuvittelen maatessani.
* * * * *
Yö kuluu hitaasti, niin ihmeellisen hitaasti se laahustaa ikäänkuin
jalkaraudoissa oleva vanki.
Kuuletko! Todella kalahtelevatkin jossain lähellä kahleet ja kuuluu
kuiskailua ja huokailua, vuoroin rämähtelevää, vihlovaa naurua, vuoroin
saastaista hihitystä ja ulinaa. Noin mahtanee piru sohia onnettomia
sieluja pätseihinsä, juolahtaa yhtäkkiä mieleeni.
Mutta minä en tahdo kuunnella ja ajatella, mitä ulkona tapahtuu.
Olenhan minä herra omassa huoneessani ja teen, mitä haluttaa.
Minä katselen suoraan yöhön, joka silmissäni näyttää sysipimeältä,
vaikka on keskikesä, minä tähystelen suljetuin silmin, ja nähkääs:
on kuin katsoisin jotain kaukana etäisyydessä olevaa, jotain minulle
kerran rakasta ja kallista.
Näen siellä ihmisiä, jotka olen tuntenut joskus, kauan sitten, näen
siellä ajatuksia ja mielikuvia ja toiveita, jotka ammoin sitten ovat
mielessäni syntyneet, eläneet ja kuolleet. Niin mittaamattoman kaukana
olen heistä nyt, he ovat niin mitättömiä, niin loitolla...
Yhä pimenee, loittonee ja autioituu ympärilläni.
Tyhjyydestä paisunut avaruus henkii raskaasti syleillen sieluani, joka
on pakahtua.
Mutta minä ponnistan vastaan ja ajattelen uudestaan, yhä uudestaan
vanhoja, merkillisiä raamatunlauseita: Maa oli autio ja tyhjä ja pimeys
oli syvyyden päällä...
Siis jo silloin oli sama leikki, sama tuska, pimeys ja vaiva... Ja
Jumalan henki liikkui vetten päällä. Ja Jumala sanoi: tulkoon valkeus,
ja valkeus tuli...
Niinhän.
Mutta valkeus ei tule, ei nyt eikä koskaan.
Tuliko valkeus maailmaan aikojen alussakaan, vaikka niin kerrotaan?
Jos olisi tullut, miksi nyt, mittaamattomien vuosituhansien kuluttua,
on niin sakea pimeys, että keuhkot kivusta huutavat jokaisella
hengähdyksellä ja sydän on tuskasta pakahtumaisillaan.
Virvavaloa vain taisi olla se aikojen aamunkin kajastus, ja se
erehdytti itse Jumalankin... hihaa... saati sitten syntiset
ihmislapset... Sinä olet joko ovela petturi tai tyhmä, jota voi puijata
vieraat ja omat lapsesi, sinä Jumala...
Näytä, onko sinulla valkeuden avain!
Muuten en usko sinua.
Anna valkeutesi lieskan leimauksena valaista tämä pieni, kurja maa
ja sen asukkaiden, omien lastesi sydämet, niin minä tahdon nöyrtyä
edessäsi ja ylistää sinun nimeäsi iankaikkisesta iankaikkiseen!
Mutta ei.
Mitään valkeutta, ei edes pientä kajoa näy minun näköpiirissäni.
Olet sinäkin herra, herra.
Etkö sinä kuule, kuinka tuolla akkunan takana ja nurkissa virnaillaan
ja supatellaan sinusta ja minusta, kuinka siellä hiivitään ja hijotaan
kynsiä sinun ja minun pääni varalle. Tule minun avukseni ja seiso
rinnallani, jos sinussa on miehuutta minunkaan verran!... Mitä?...
Sinä tulet, sinä lupaat tulla. Hyvä, minä tahdon uskoa, että sinä olet
sanojesi mittainen, varsinkin kun tässä taistelussa on kysymyksessä
sinun kunniasi, ei minun...
Siis sinun nimeesi minä alotan taistelun, josta kunnia on koituva
yksinomaan sinulle...
* * * * *
Ja minä ponnahdan yhdellä hyppäyksellä akkunaan, paiskaan sen auki
ja huudan merelle ja maalle ja ilmalle, jotka kaikki vilisevät
murhamiehistä ja elämänhäpäisijöistä:
— Tulkaa esille, jos uskallatte! Ellette tohdi alottaa hyökkäystä,
tohdin minä. Vartokaahan, kohta painiskelemme Jaakopin painin...
Minä olen valmistautunut tätä hetkeä varten.
Ja minä viritän pimeässä yössä, supatusten, läähätysten ja meren
kohinan täyttämässä yössä sotalauluni, jonka voimalla on ennenkin
innoitettu lyömään filistealaisten jumalattomat joukot:
"Maailma vaikk' ois täynnänsä
pimeyden enkeleitä,
päällemme syösten päänänsä,
he eivät voita meitä.
Juur' turhaan kiukuissaan
nyt maailman päämies vaan
pauhaapi, saanut on
hän nyt jo tuomion,
yks' sana hänet kaataa.
Jumala ompi linnamme,
varustus vahva aivan.
Hän aseemme on, kilpemme
ajalla vaaran, vaivan."
Eijaa! Eteenpäin mars! Seiso nyt, Jumala, lujana ja uskollisena
rinnallani!
— Jommankumman taistelevan ryhmän meistä täytyy jäädä tanterelle.
Muuten ei rauha ja järjestys palaja maahan eikä pimeys ohene.
Minä en aio olla se, joka tulee tallatuksi tantereesen.
Kuuletteko sen, te pirun sikiöt.
En sittenkään, vaikka minä teidän seassanne näkisin entisiä
ystäviänikin, niinkuin esim. tuon Pilviön, joka kurkkii siellä
taaimmaisena miehenä, ryhmärivistön hännänhuippuna... Sinä olet
valehdellut, Pilviö. _Sinähän_ se olet antikristus, jonka pään _minä_
olen murskaava ynnä hänen sotajoukkonsa kanssa... Hahaa, Jumala,
kuuletko: hän, tuo Pilviö väitti itseään sinun pojaksesi... Minähän se
olen sinun poikasi, sanohan, että olen...
— Mutta minne sinä olet hävinnyt rinnaltani?... Livistänyt kuin petturi
ainakin... hah-hah... kuin kurja pelkuri, jättäen toverisi yksin,
toverisi, joka tahtoi kiillottaa _sinun_ ruostunutta vaakunaasi, sinun
tahraantunutta kunniaasi... Hyi sinua, vanha kelmi!
Mutta ei hätää.
— Älkää hohottako liian aikaisin, te siellä. Minä en tahdo jättää
taistelua ratkaisematta. Nyt minä kamppailen _oman_ kunniani, _oman_
itseni takia.
Enkä minä suinkaan aio tulla voitetuksi, tantereesen tallatuksi.
Sillä oikeus on _minun_ puolellani.
Ainakin inhimillinen oikeus.
Niinkuin se on kaikkien niiden puolella, jotka eivät ole nousseet
kapinaan esivaltaa vastaan eivätkä ole häpäisseet elämää eivätkä
miekkaan tarttuneet veljiään vastaan.
Ja mitä taas tulee jumalalliseen oikeuteen, se ei kuulu tähän, koska
sen haltijakin äsken pötki tiehensä.
Sen puolustaminen kuuluu hänelle itselleen, ei minulle. Jokainen
hoitakoon omat asiansa.
Minulle kuuluu ainoastaan oman inhimillisen oikeuteni ja kunniani
varjeleminen.
— Tulkaa! Kuulinko oikein?... Todella. Pilviö ottaa komentaakseen
vastapuolta. Tämähän käy hauskasti. Mutta varo, Pilviö, hetkesi ovat
luetut... Nyt yhteen! Jotta tulisi valkeus!
* * * * *
Minä heräsin.
Kylmä hiki valui pitkin ruumistani, silmäni olivat jäykät ja sormeni
suonenvetoisesti koukistuneet ikäänkuin pedolla, joka pitelee
saaliitaan kurkusta.
Minä nousin ja astuin akkunaan.
Puutarhan pensaat ja puut ylenivät yössä liikkumattomina, ja niiden
takaa kuului meren ikuinen raskas liikehtiminen.
Minä nojauduin akkunanpieleen väsymyksestä väristen.
Minä en ajatellut mitään, en toivonut mitään.
Minä olin kuin kuollut tälle maailmalle, tunteeton ja turtunut, joka
jo on kääntynyt selin elämään ja tähystelee tuonpuoleisen maailman
näköaloja.
Mykkänä, liikahtamatta minä seisoin ja tuijotin.
Viereisessä huoneessa, seinän takana itki Helena, niinkuin oli itkenyt
monena edellisenä yönä.
Ja kaukana täältä, itä-Suomessa yksinäisessä kodissaan itki äiti vanha
poikiaan, jotka olivat menehtyneet kuristavaan hämähäkin verkkoon,
tuhatseittiseen ja tuhatlokeroiseen labyrinttiin.
Miltei jokaisessa kodissa kautta maan valvottiin ja itkettiin.
Minä kuulin kyllä kaiken tuon, mutta välinpitämättömänä ja kylmänä se
tavotti minut, ikäänkuin se ei olisi minua enää koskenutkaan.
Outo, tuntematon aavistus siitä, että minä olin liukumassa pois tuosta
hämähäkin verkosta, eksyttävästä, kuristavasta labyrintistä, kevensi ja
rauhotti sieluani.
Minä olin siirtymässä johonkin uuteen maailmaan, jonka näköalat vielä
himmeinä ja epäselvinä piirtyivät silmäkalvooni, eivätkä minua enää
liikuttaneet veljieni eikä sisarieni, ei ystävieni eikä vihamiesteni
kohtalot.
Sillä minulla ei ollut enää sellaisia.
Ei ystäviä eikä vihamiehiä, ei veljiä eikä äitiä.
Joskus, kauan sitten olin ne menettänyt.
Olisin vaan tahtonut heille vielä viimeisenä viestinä lennättää,
että ainoastaan se, joka jaksaa voittaa itsensä, selkiää voittajana
elämässäkin, mutta samalla muistin, että heillä jokaisella on Mooses ja
profeetat. Kuulkoot heitä!
Sillä lopultakin tämä on jokaisen yksityisasia: vapautua elämän
labyrintistä ja oppia elämään nauramattakin.
* * * * *
Minulla oli hyvä olla.