Olin ikäänkuin jähmettynyt paikoilleni, ja tympeä, veren ja kalman
sekainen raskas ilma salpasi hengitykseni niin, että vain vaivoin
jaksoin vetää tuota saastaista ilmaa keuhkoihini.
Minua pyörrytti, ja kurkkuani kuivasi omituisen ilkeästi ja
ällöttävästi.
Minä koetin ryäistä, mutta ainoastaan viheliäinen vinkuna lähti
kurkustani, minä koetin huutaa, mutta ainoastaan äänetön kähäisy
pusertui huuliltani.
Minä koetin kaikkeni saadakseni jotain eloa, edes pientä ääntä, tähän
liikkumattomaan, kamalaan äänettömyyteen. Mutta turhaan.
Minä suljin silmäni, ja se oli ainoa, minkä sillä hetkellä pystyin
tekemään.
Mutta siitäkään ei tuntunut olevan mitään vastaavaa hyötyä, sillä en
enää suljetuin silminkään voinut olla näkemättä sitä, mikä kerran jo
oli syöpynyt silmiini ja sitä tietä sieluuni:
Siellä ne makasivat ruumishuoneen perällä lattialla, ne neljä miestä.
Aurinko paistoi suoraan heidän jalkapohjiinsa ja vääristyneihin,
kuoleman ja nälän kellertämiin kasvoihinsa. Oli kuin heistä ja
koko huoneesta lattian täydeltä olisi auringon lämmöstä noussut
tukahuttavan harmaata, likaista huurua. Minä en tosin ollut varma
siitä. Mahdollisesti oli tuo usvaverho minun silmissäni, katseitteni
edessä, mutta siitä minä olin varma, että lattia monin paikoin,
varsinkin noiden vainajien lähettyvillä oli mustanpuhuvan, tahmean
ihmisveren peitossa. Ne olivat kaikki raa'an näköisiä, vihan ruokkimia
miehiä, joiden kasvoille ei edes kuolema ollut voinut painaa mitään
sovittavaa, tasoittavaa leimaa, ja he olivatkin, kuten sitten myöhemmin
kuulin, todistettavasti syyllisiä murhiin ja sotarosvouksiin.
Heidän suunsa olivat ammollaan, ikäänkuin he vielä kuollessaankin
olisivat syytäneet synkän, mielettömän kirotulvansa elämää ja ihmisiä
vastaan. Kädet olivat puristuneet nyrkkiin, ja eräässä nyrkissä oli
"Työmies"-savukelaatikko ruttuun rypistettynä.
Minä en osaa sanoa, kuinka kauan seisoin näin ja katselin suljetuin
silmin ja kuuntelin jäykistynein hermoin.
Sydämeni oli kuin halvattu. Se löi yhä hitaammin ja äänettömämmin,
sekunti sekunnilta odotin välinpitämättömästi sen tyystin hiljenevän.
Yhtäkkiä kuului jostain karhea ääni:
— Niin, niin, semmoisia raukkoja me olemme jokikinen kuoltuamme.
Se tuli niin odottamatta, että sydämeni kutistui kipeästi ja lakkasi
pitkäksi aikaa lyömästä.
Nyt, nyt tulee loppu, ajattelin ja vaipuneena ulkoa kuuluvaan meren ja
linnun lauluun, johon sillä hetkellä mielestäni keskittyi koko ihana
elämä iloineen ja synteineen, jäin odottamaan loppukohtausta.
Minä olin nimittäin varma siitä, ettei huoneessa ollut eikä sinne ollut
tullut muuta elävää olentoa kuin minä. Tuon äänen täytyi siis tulla
joko minusta itsestäni tai jostain tuntemattomasta, tuonpuoleisen
maailman asukkaasta.
— Niin, semmoisia me olemme kaikki, toisti ääni. — Madon ruokaa.
Ei, se oli ihmisen ääni, lähimmäisen sääli ja osanotto väreili siinä.
Sydämeni alkoi jälleen sykähdellä, joskin epätasaisesti ja empien, ja
veri kiertää turtuneissa jäsenissäni.
Minä aukaisin ponnistuksella silmäni, ja minusta tuntui, että olin
herännyt pitkästä, pahasta unesta.
Minusta tuntui tämä herääminen ihanalta, vaikka näky edessäni olikin
sama: neljä vainajaa lattialla jalkapohjat kohden aurinkoa, joka
nostatti huoneeseen kalman hajuista harmaata huurua.
Ruumishuoneessa oli neljä arkkua, ja yhdestä niistä kuului hiljaista
rapinaa ja nakutusta.
Minä kävin uteliaana sen luo ja näin vanhanpuoleisen vangin makailevan
siinä haukotellen ja arkun laitaan sormin koputellen.
Kun äijä näki minun kummissani tirkistelevän häntä, kömpi hän
ketterästi jaloilleen ja alkoi nikkaroida arkkua, joka näkyi vielä
olevan keskentekoinen.
— Panivat minun tekemään neljännen arkun, kun ei nuo kolme vanhaa
enää tunnu riittävän, puheli hän sitä tehdessään. — Kuolema nähkääs,
herra, on tullut kovin ahkeraksi. No, ahkerastipa minäkin nakuttelin
ja sahasin, katsokaas: kahdessa tunnissa tekaisin tämän mukiin menevän
ruumisarkun, mutta kun tuo aurinko alkoi paistaa niin vietävän
lämpimästi, niin ajattelin raukeana, että... hohhoh... menenpähän itse
tuohon ensin noin niinkuin koetteeksi ottamaan pienet aamu-unet.
— Ja miltä ne unet maistuivat?
Ukko hihitti.
— Heh, hyvältä. Maistuuhan uni vaikka hirressä, kun vaan omatunto on
puhdas ja hyvä. Niin se on, herra.
Minä nyökkäsin.
— Niinhän se taitaa olla.
Ukko vilkaisi vainajiin ja sanoi säälien:
— Nuo eivät saa rauhallista unta missään, luulen ma. Minä tunsin heidät
lapsesta asti. Saman pitäjän asukkaita kun oltiin. Korttipelureita
ja viinatrokareita olivat aluksi, ryöväreitä ja murhamiehiä lopuksi.
Palkkansa ovat saaneet poloiset, ja myöntää täytyy, että se on
oikeudenmukainen palkka. Jaa, jaa, jokainen saa lähtiessään käteensä
sellaisen tilin, kuin hän ansaitsee.
Ja sitten ukko kertoi eilisillan tapauksesta, joka ratkaisi näiden
neljän punikin kohtalot.
— Olivat nuo neljä yrittäneet karata... No, eihän yrittänyttä
moitita... — "Passaa koettaa vaan!" sanoin, kun he kertoivat minulle
aikeestaan, "ovathan monet muutkin yrittäneet ja myöskin onnistuneet
tai — menettäneet henkensä." — Niin että siinä on kaksi mahdollisuutta
olemassa, selitin pojille... Kun he alkoivat tahtoa minua mukaansa,
sanoin jyrkästi: "Ei tule mitään. Siinä on vain kaksi ratkaisua: joko
vapaus tai nirri pois... Ja minä olen jo vanha mies, niin ettei
minusta enää ole nuorten seikkailuihin." — Jaa, sillä lailla minä
sanoin pojille... Itsekseni ajattelin, että olen jo tarpeeksi asti
saanut heidän seurastaan kärsiä... enkä halua enää tätä viimeistä
taivalta istua heidän kelkassaan... Tuolla rannalla, jossa meitä
on viime päivinä alettu uittaa kuin hevosia, otaksuivat he olevan
sopivinta yrittää. No, hyppäsivät ensimäisinä meriveteen, siten
pääsivät ensimäisinä pukeutumaankin... Toisten välitse ja selitse
muina miehinä vartiosta vartioon, miehestä mieheen luikerrellen ja
haikuja vedellen — sillä on tuolla kaverilla vieläkin nyrkissään
"Työmies"-laatikko, josta se tarjosi mullekin lähtösauhut — he
pääsivätkin pujahtamaan jo pikku portista leirialueen ulkopuolelle...
Ai, ai, miten leväperäistä vartioimista! jahkailin minä itsekseni,
tietysti hiljaa. Melkein samanlaista kuin meillä talvella. Mikä
vartija oli vaipunut katselemaan meidän pulikoimistamme ja äksiisiämme
vesieläimiksi, mikä torkkuili silmät harrillaan, ja portilla olevat
kaksi vartijaa olivat poistuneet paikoiltaan ja naurattivat maantielle
heidän ratokseen pysähtynyttä tyttöä, mikä lie ollutkin hattupäinen
hepsankekka... No, pojat kiersivät porttivartijain takaa, ja alkoivat
heti pistää juoksuksi. Tätä heidän ei olisi pitänyt tehdä — ja
aloinkin juuri huutaa heille, että kävelisivät vain eivätkä juoksisi,
— sillä tuommoinen männikkönummi on kavala ystävä: se kumisee ja
kumisee pienimmästäkin voimakkaasta polkaisusta... Niin kävi. Ei edes
hepsankekan tavallista äänekkäämpi naurun kikattelu voinut hiljentää
poikien askelten töminää niin, että se olisi jäänyt vartioilta
kuulematta... He tietysti kuulivat ja tulivat tarkkaaviksi. Eikä siinä
tarvittu paljoakaan tarkkaavaisuutta. Nostivat vaan silmänsä sinne
päin, josta töminä ja höminä kuuluivat, ja siinä lähellä vilkkuivat
poikien koivet tasaisesti etenevässä tahdissa. Vartijat äkkäsivät,
mistä oli kysymys, ja huusivat pysähtymään. Pojat eivät totelleet...
Kajahti, ja piru kai tarkisti vartijain silmät, yksi keikahti kumoon,
toisen ontuessa vaaperrellen toveriensa jäljessä. Jo kiintyi toistenkin
lähellä olevien vartijain huomio männikköön. Alkoi rätistä ja paukkua,
ja sinne kaatuivat kaikki... Mutta se hattupäinen ryökkynä siellä
portilla päästi ison porun ja läksi yleisessä sekamelskassa nyyhkien ja
valittaen jatkamaan matkaansa kaupunkiin... Olen tässä tuumaillut ja
aprikoinut, kukahan hän oikeastaan oli, se noin, kovin helläsydäminen
nainen, vaikka olikin päältäpäin oikea herraskainen... Taisi olla
poikien talvellisia heiloja, niitä laupeuden... hihi... sisaria...
Minä pistin vihaisella liikkeellä savukkeen suuhuni. Ukko vilkaisi
arasti minuun ja jatkoi:
— Niin ettäkö kuka tähän kaikkeen on syypää. Olen minä sitäkin
tuumiskellut. Jotainhan se Jumala joutilailla teettää... Tietysti vika
on meissä, punikeissa hi... varsinkin meidän pakoon livahtaneissa
päälliköissämme. Vartijathan täyttävät vain velvollisuutensa, samoin
tuomarit ja lääkärit... No niin. Ruhot raahattiin sitten tänne, ja
minut, nikkarin työtä kun olen tottunut vähän tekemään, pantiin
tekaisemaan tämä ruumisarkku... pakkilaatikko paremmin sanoen. Ja nyt
se on valmis.
Ukko nakutti viimeisen naulan kiinni.
— Valmis on kuin Simolan naiminen, puheli hän kääntyen vainajiin päin.
— Miten lienee teidän, raukkojen valmiuden laita? Siinä odotatte
vuoroanne päästäksenne hetkeksi lepäämään näihin laatikoihin, siksi
hetkeksi vain, mikä kuluu täältä männikköhautuumaalle kuljettaessa.
Siellä... keikaus kuopan reunalla ja sinne latoutuu tovereita rivi
rivin viereen, oikein komppaniarivistössä... mutta laatikot kannetaan
visusti takaisin, ja jatkavat päivä päivältä yhä ahkeroituen
siunauksellista pakkaustoimintaansa.
Minä annoin äijän horista ja nousin katselemaan hänen käsialaansa.
Se vivahti todella tavallista suurempaan pakkilaatikkoon ja oli
tehty höyläämättömistä laudoista, liitetty kokoon viisituumaisilla
rautanauloilla ja kulmauksissa kiersivät jykevät rautalaatat.
— Noita vainajia ei oltu ehditty tutkia, pärpätti ukko korvani
juuressa. — Hyvä ettei oltukaan ehditty. Vapauduin minäkin siten
raskaasta todistajavelvollisuudestani. Olisin nähkääs tietänyt todistaa
näistä paljonkin, ja kun minulla aina on ollut tuo omatunto, niin...
Herra katselee, näen mä, näitä arkkuja. Kyllä ne pitää, varmasti pitää
hihihii... Oojah. Kun kerran valtio, vaikka se sitte olisi punainen
taikka valkoinen, johonkin ryhtyy, ei se tee mitään poropeukaloiden,
vaan lujasti ja perinpohjaisesti. Sillä tavalla säästetään aikaa
voittaen paljon eikä suinkaan valtiolla ole liikoja varoja teettää
jokaiselle erikseen sellaista, jota sopumielessä voivat useat käyttää...
— Räähkä! sanoin minä hänelle voimatta kauempaa hillitä inhoani hänen
liukasta, saastaista olentoaan kohtaan. Ukon katse livahti kotvaksi
minuun ja hänen kasvoilleen ilmestyi ilkeä kerjäläisen ilme.
— Ka, mistäs se herra suuttui? Mokomallekin yksinkertaiselle vanhalle
miehelle kuin minulle, joka en ole edes sen arvoinen, että _herran_
kannattaisi suuttua... Räähkä olenkin, kuten herra aivan oikein
sanoi... Sanotaan kyllä, että vanhuus ja viisaus, mutta ei se niin
ole... Oikeampi olisi sanoa, että vanhuus ja lapsuus, mikä merkitsisi,
että hulluus ja hulluus...
Minä hymähdin äijän sanatulvalle.
Hän huomasi sen ja alkoi veisata uutta virttä.
— Herra kulta, antakaa minulle vähän leipää. Täällä vatsassa mouruaa ja
naukuu kuin kymmenen kissaa.
Kun huomautin, ettei minulla ole muuta kuin kortti, jolla en itsekään
ole moneen päivään saanut täyttä annosta, jätti ukko leipäkysymyksen
silleen selittäen toverillisesti, ettei hän oikeastaan olekaan leivän
puutteessa nyt enää, kun sattui pääsemään ruuanjakelijaksi tuonne
käytävien risteykseen, siinä sai, kuulin ma, aina hiukan enemmän omaan
suuhunsa. Mutta tupakkaa?
— Olisihan sitä tupakkaa tuon vainajan kourassa, samassa, joka eilen
illalla ojensi minulle lähtösavut, tuumi ukko viitaten vainajiin. —
Mutta hyi! Ruveta kuolleelta anastamaan! Enhän ole mikään varas ja
sotarosvo.
Minulla ei sattunut olemaan tupakkaakaan liikaa.
— No, sitten vähän rahaa! Vaikkapa vain 50 penniä!
— Mitäs se äijä rahalla tekee täällä vankileirissä?
Ukko siristi viekkaasti tihrusilmiään.
— Saapahan sillä ostaa vaikka postimerkin, jotta voin panna kirjeen
muijalle ja selittää, etteipähän täällä ole erikoisempaa hätää ja että
muija siellä kotona akkunanpielessä odottaessaan voi levollisena jatkaa
virrenveisuutaan.
Miten olikaan, niin hänen äänensä hieman värähti viimeisissä sanoissa.
Vilkaisin häneen syrjästä, mutta äijä kääntyi värttinänä ovelle, mihin
pysähtyi selin minuun.
Ohiastuessani pistin setelin hänen kouraansa.
Leirin sisäosista kuului omituista saarnaavaa ääntä, koleaa ja
yksitoikkoista venytystä, joka kirkkaassa aamuilmassa vaikutti
käsittämättömän kammottavalta. Mieleeni johtui heti pappi, jonka
kerran pikku poikana olin kuullut saarnaavan kotipitäjäni kirkossa. Se
on ensimäinen muistoni kirkosta ja minä muistan sen ihmeen selvästi:
Pappi oli nuori ja verevä; niin olisi luullut hänen saarnassaankin
olevan lämpöä ja väreilyä enemmän kuin yhden pienen kappeliseurakunnan
tarpeeksi. Mutta ei. Se oli alusta loppuun yhtä veretöntä ja koleaa
nuottia, yhtä sileää ja ilmeetöntä kuin tämänkin saarnaajan. Vasta
ameneen päästessä vilkastui pappi, mieleen kai muistuivat pappilan
pöydän antimet.
Minä seisoin ruumishuoneen edessä ja kuuntelin.
— Me valkoiset saimme voiton! huusi tuo ääni nyt aivan selvästi.
— Mutta muistakaamme, mitä Vapahtaja sanoo: "Jos veljesi rikkoo
sinua vastaan, niin on sinun velvollisuutesi antaa hänelle anteeksi
seitsemänkymmentä kertaa seitsemän..."
Näitä sanoja seurasi kumea pauhina. Se syntyi vankijoukosta,
joka tiheänä, liikehtivänä massana näkyi seisoskelevan erään
sairaalakasarmin edustalla. Siellä sisällä täytyi olla tuon saarnaajan,
jota vankijoukko kuunteli henkeään pidätellen.
Äijä takanani nauraa virnotti hiljaista käheää nauruaan.
— Yksi tohtori, niin kerrotaan, on tullut yöllä hulluksi, sanoi hän.
— Ihmekös tuo, kun kuului olleen kovin perso viinalle. Viime yönäkin
sanottiin tulleen päissään ja täyttä kurkkua hoilaten kotiin...
— Tuki suusi, saatana! huusin minä äijälle. — Jumaliste! Kiitä harmaita
haiveniasi, että vielä seisot tervein jäsenin, mutta älä sentään luota
liiaksi niihin!
Minä käänsin selkäni ukolle, joka ensi kerran jäi vastausta vaille, ja
aloin kävellä tutkintotuomarien kasarmeja kohti. Heti olikin päivätyö
alkava.
Minä aavistin, kuka tuo tohtori oli, tuo tohtorisaarnaaja.
Pilviö parka!
Kun astuin sairaalan ohi, jonka edusta jo oli tyhjennetty vangeista,
näin kellarikerroksen erään ristikkoakkunan takaa Pilviön kalpeat,
älyttömät kasvot.
Hän hakkasi käsillään ristikkoa, ja hänen suunsa avautui ja sulkeutui.
Hän saarnasi yhä.
— ... Säälikää, veljet...! kuulin hänen äänensä kumeana.
— Seitsemänkymmentä kertaa...
Minä en jaksanut katsella häntä, vaan kiirehdin pysähtymättä
askeleitani ja olin juosta kansliapäällikön kumoon hänen köpittäessään
virastoonsa.
Minä pyysin anteeksi ja selitin, että se johtui varmaankin täällä
vallitsevasta kalman ja hullujenhuoneen lemusta.
— Se se nähtävästi on pannut minunkin päässäni paikat pyörimään.
Kansliapäällikkö pudisti harmaantunutta päätään.
— Kovin valitettava tapaus tuo, alkoi hän sitte minuun katsahtaen,
mihin minä nyökkäsin. — Vai niin, te tiedätte sen jo. Kävin äsken
järjestämässä asiat sille kannalle, että tohtori Pilviö hiljaisuudessa
ja nopeasti viedään hoitolaan... Täällä hänen oleskelunsa saattaa
muodostua epäterveelliseksi vangeille. Se voi kiihottaa heitä...
Hän etsi sopivaa sanaa.
— ... kapinaan, sanoin minä auttaen häntä oikeille jälille.
— Jotenkin siihen suuntaan, virkkoi hän epävarmana. — Ja mihin me
silloin jouduttaisiin kokonaisen hullujen armeijan kanssa, kun jo
nytkin on hartiavoimia myöten rehkimistä. Yhä synkkenee, vaikka
jokainen valtion virkamies ja kansalainen, ylimmästä alimpaan koettaa
tehdä parhaansa yleisen kurjuuden lieventämiseksi.
Hän puhui väsyneesti, ja tympeys elämää kohtaan särähti hänen
jokaisesta sanastaan ja liikkeestään.
— Kohtalo on kuitenkin minulle suopea, lausui hän hiljaa. — Se ei anna
ikäni perusteella minun enää elää kauan. Olen kohta ikäloppu ukko, joka
pian pääsen näkemästä tätä kehnoa, viheliäistä aikaa.
Hän kääntyi minuun.
— Sinulla, nuori ystäväni, lienee vielä pitkälti elinvuosia. Saat
ehkä elää tämän kehnon ajan ohi, jonka takana kenties valkeus ja onni
odottavat. Mutta en kadehdi sinua.
Olimme näin keskustellessamme saapuneet kansliapäällikön viraston
pihalle. Vanhus rupesi nousemaan portaita, mutta kääntyi takaisin ja
huutaen minut seisahtumaan köpitti luokseni.
— Muistui mieleeni, sanoi hän, — että olitte hyviä ystäviä keskenänne,
Pilviö ja te. Aina näin teidät yhdessä. Ja eikös siinä ollut joku
kolmaskin?
— Oli, tuomari Ström.
— Aivan niin, tuomari Ström oli se kolmas. Ettekö tahtoisi tehdä
ystävällenne nyt tätä — hän hymähti surullisesti — tätä viimeistä
palvelusta: viedä hänet Kammioon?
Minä löin kantapääni yhteen ja vieden oikean käteni lakin reunaan
vastasin jonkin selittämättömän mielenjohteen vaikutuksesta
sotilaallisesti:
— Kyllä, herra kapteeni.
Hän tirkisteli minua hetkisen kummastellen, ja minä näin hänen hieman
levottomasti liikahtelevan, mutta kohta hän sai takaisin entisen
tasaisen käytöstapansa, naurahti hiljaisesti ja virkkoi:
— Te, luutnantti, jaksatte säilyttää, näen ma, repäisevän mielen
surullisissakin tilanteissa. Minä olen iloinen siitä, samoinkuin
lupauksestannekin. Lähden heti paikalla kirjottamaan matkalle
tarvittavat paperit. Puolen tunnin kuluttua saatte Strömin kanssa tulla
noutamaan, ja niin ehditte vielä aamupäiväjunaan.
* * * * *
Ström suostui, vaikka vastahakoisesti.
Eikä se ollutkaan mikään huvimatka.
Istuimme vaiteliaina, jokainen omissa ajatuksissamme, ja polttelimme
tupakkaa lujasti ja herkeämättä.
Ainoastaan Pilviö ei polttanut. Hän söi tupakkaa.
Hän selitti meille tosissaan, että se on ainoa luvallinen tapa käyttää
suutaan. Nimittäin se syöminen, toinen on saarnaaminen. Kaikki muu,
mihin suuta käytetään, on pahasta.
Niin hän söi tupakkaa ja saarnasi vuorotellen.
Mutta itse asiassa hän tuntui pelkäävän tulta. Joka kerta kun
raapaisimme tulitikulla tulta, säpsähti hän ja seurasi vavahdellen
tikun kohtaloa. Ja heti kun se oli pudonnut lattialle, hän polkaisi
sitä kiivaasti.
— Käärmeen pää on rikki poljettava, sanoo Herra! selitti hän meille.
Me emme puhuneet paljoa keskenämme. Kerran matkalla muistan kysyneeni
Pilviöltä, tunsiko hän minua.
— Kuka minä olen?
Hän upotti minun silmiini ilmeettömän katseensa, jossa ei näkynyt äärtä
ei rajaa, ja jyräytti:
— Kyllä minä sinut tunnen. Olen tuntenut jo vuosituhansia.
Minua värisytti.
Hän kuiskasi siirtyen viereeni hiljaa minulle korvaan, niin ettei Ström
muka olisi kuullut:
— Antikristus sinä olet.
Hän hätkähti pelosta, ikäänkuin olisi paljastanut syvimmän
salaisuutensa, ja huusi sitte viekkaasti hymyillen:
— Mutta minä olen Kristus, Vapahtaja. Ja kirjotettu on, että minä olen
murskaava Antikristuksen ja hänen joukkonsa. Eijaa!
Minä en kysellyt enempää, vaan odottelin, käsi housuntaskussani olevan
coltin tukissa, hyökkäystä, mikä seuraisi hänen sotahuutoaan.
Ström oli vetäytynyt mahdollisimman kauas meistä molemmista ja pälyili
rauhattomasti vuoroin Pilviötä, vuoroin minua.
Niin saavuimme me Helsinkiin onnellisesti ja sulassa sovinnossa, niin
kristukset kuin antikristukset, joista edellisen matka päätyi lyhintä
tietä Kammioon.
Kuten niin monen samanlaisen ennen häntä.