Sanovat minun ruvenneen ryypiskelemään.
— Vanhoilla päivilläsi alotit, väittää Pilviö. — Sinä, joka et tähän
asti ole välittänyt väkevistä.
— No, entä sinä sitten? Hehe.
Pilviö koettaa muuttaa puheenaihetta, arastelee ja änkyttelee, mutta
ei löydä muuta, parempaa eikä iloisempaa keskustelukysymystä ja viskaa
lopulta kärsimättömästi lasinsa pohjaan jääden ääneti tuijottamaan
suoraan eteensä.
Hän ei erehdyksestäkään vilkaise minuun. On kuin hän pelkäisi
kadottavansa senkin vähäisen tukipisteen, jonka hänen suoraan eteenpäin
suunnattu katseensa on löytänyt sillä hetkellä.
Hitto soikoon!
Tiedänhän minäkin sen, että on mahdoton löytää semmoisia puheenaiheita,
jotka valaisevat ja kirkastavat elämää näissä olosuhteissa.
Senpä takia minä en, veli, voi sinua auttaa varmasti oikeille jälille,
vaikka tahtoisinkin.
Ja sitäpaitsi minullapa ei ole haluakaan siihen.
— Mutta puhutaanpas naisista, sanoo Ström. — Ei ainakaan synny riitaa.
Niin, puhutaanpas heistä.
Todella.
Ja Ström alkaa ladella satulippaastaan yhtä ja toista.
Hän on mestari siinä taidossa.
Haluatteko mehun kanssa vai ilman mehua?
— Sotilashousut, varsinkin upseerin, kuuluvat naismaailmassa olevan
ihan vastustamattomia, virkkaa Ström pakinoittensa pisteeksi. — Ehkä
sinä voit todistaa väitteeni todeksi elävällä esimerkillä, jos haluat.
Hän katsahtaa minuun pilkallisesti.
Minä häneen samalla lailla.
Jumaliste! Hän ei ole vastauksen arvoinen.
Ja jälleen me vaivumme äänettömiksi.
Sillä puhe naisistakin on ehtynyt.
Jälellä on vain tämä elämä kovana ja kutistuneena kuin mehuttomaksi
puristettu hedelmä. Siinä sitä taas ollaan missä alussakin.
Terve?
Pilviö tuskin on kuunnellutkaan sitä.
Hän kai miettii muita asioita.
* * * * *
Oli tämäkin päähänpisto.
Lähteä sunnuntaita viettämään saareen pienellä purjeveneellä Helenan
kanssa kahden.
Aamulla tuulen virottua olimme lähteneet kaupungin rannasta ja päivän
kohottua korkeammalle olimme jo kaukana merellä.
Olimme laskeneet ankkuriin tuulen suojaan kahden saaren väliseen
salmeen ja paistatimme päivää kannella.
Lokit kirkuivat. Meri kohisi ja kuohui. Aurinko nousi keskitaivaalle.
Minä loioin Helenan vierellä pitkin pituuttani kuumuutta hohtavalla
kannella ja tirkistelin raotetuin silmin aurinkoa.
Se liekehti, huikaisi ja liehutteli tulisia viuhkojaan kasvoillani ja
meren ja maan pinnalla.
Kauempana salmien molemmissa päissä meri liikahteli raskaasti
vyörytellen kumeaäänisiä kuohujaan saarten rantakallioille. Ne
löivät riuttoja vastaan pärskähdellen ja pyyhkäisivät vaahtoisina
vedenalaisten karien ylitse kuin korskuvat orivarsat. Yksitoikkoisesti
sihisten ja pärskyen kierivät pienet aallot salmessa ohitsemme ja
aina sivuuttaessaan meidän veneemme hankasivat ja keinuttelivat
sitä hiljalleen. Toisinaan saatoin, jos viitsin vaivautua katsomaan
sivuttain veneenlaidan yli, nähdä nopean, äksyn aallon, joka vyöryi
salmen päästä kohisten esiin, mutta väsyi, ennenkuin ehti kohdalle, ja
linkosi vaikka heikostikin veneemme keinuilemaan pirskottaen päällemme
hopeaisen pisarasateen. Toisinaan minä näin yksinäisen aallon, pitkän
ja voimakkaan ajavan hurjalla vimmalla eteenpäin, tavottavan pakenijat
ja syöksyvän niiden joukkoon ja ne joutuivat epäjärjestykseen tai
hajosivat pirstaleiksi. Taas sähisi ja kohisi, ja kun minä nousin
seisoalleni, sain näkyviini marmoritäpläisen, kiehuvan laineikon —
aallon pohja oli pyyhältänyt näkyviin lähellä olevan salariutan.
Lokit lentelivät ylös ja alas. Niiden siivet loistivat ja terävät
koukkunokat repivät ilmaa vatsojen viistäessä aaltoja. Meri oli lokkien
paratiisi, se oli heidän omansa, eivätkä he välittäneet meistä.
Helena makaili raukeana kannella.
Minä puhaltelin huilullani säveleitä, joita tuuli toi korviini. Soitin
pitkään ja hartaasti.
Lopulta minä väsyin.
Helena oli nukahtanut. Hänen pieni suunsa oli jäänyt hieman raolleen,
ja huulten välistä loisti valkoinen hammasrivi.
Mutta mitä ihmettä!
Hänen silmäripsillään kiilsi kyyneleitä.
Minä kohentauduin varovasti ja suutelin ne pois. Helena liikahti.
— Kiitos, rakas! kuiskasi hän kylläisessä väsymyksessään.
Oli kuolemanhiljaista kaikkialla.
Minä suljin silmäni ja oli kuin olisin katsonut jotain kaukana
etäisyydessä olevaa.
Näin siellä ihmisiä, ammoin tuntemiani.
Näinkö kaukana heistä olin nyt?
Näin siellä ajatuksia ja tunnelmia, joskus vuosikausia sitten mieltäni
askaroittaneita ajatuksia ja tunteita. Niin mitättömiä, niin loitolla.
Minun oli hyvä olla.
— Nuku, Helena! sanoin äänettömin huulin, tavantakaa.
Se oli kaikki, mitä tein moneen tuntiin.
Meri henki, lokit kirkuivat ja vene keikkui tasaisesti.
Aurinko liehutteli tulisia viuhkojaan kasvoillamme.
— Nuku, Helena, nuku...
* * * * *
Minä annoin hänen nukkua.
Punnasin ankkurin ylös ja levitin purjeet.
Oli hyvä sivulaitanen, painoin jalkani veneen kaarta vastaan ja annoin
veneen puskea kotiin päin.
Purjenuorat soluivat läpi kätteni edestakaisin, miten tuuli milloinkin
tahtoi.
Meren herra on tuuli ja ihminen sen nöyrä palvelija.
Vesi kohisi kokassa, ja laitoihin löivät toisinaan tasaisesti,
toisinaan äkkiäkeästi pitkät ja lyhyet aallot.
Minä katselin taivasta ja merta ja maston juurella nukkuvaa Helenaa
enkä ajatellut mitään.
Meren henki oli raukaisevaa ja suolaista, se laskeutui viileänä kuin
palttina kasvoilleni ja sieluuni.
Helena heräsi vasta, kun kaupunki oli näköpiirissä.
— Kauanpa nukuit. Se oli meren voiman ansio, Helena.
Minä hymyilin näin sanoessani.
Helena katsahti minuun unesta lämpimillä, kosteilla silmillään, joista
säteili raukea tyytyväisyys.
— Meri sen aiheutti, luulen, vastasi hän vallattomasti naurahtaen.
Hän nojasi mastoa vastaan, ja hänen oikea jalkansa painoi tanakasti
kanteen vasemman jännittyessä somaan kaareen. Tuuli leikitteli hänen
hameissaan paljastaen siron nilkan ja sopusuhtaisesti pyöristyneen
pohkeen.
Hänen hattunsa oli valahtanut niskaan, ja ruskoinen ehtooaurinko
kultaili hänen hiuksiaan, niin että ne kimalsivat kuin kulta.
Kun hän siinä seisoi puoliavoimin, kostein huulin, hieman etukumarassa,
varjostaen oikealla kädellään loistavia, imeviä silmiään ja hentojen
sieraimien väristessä meren voimakkaista, suolaisista tuoksuista, oli
hän kuin nuori peto, joka kiehtoo ja huumaa, raikas ja samalla kuuma
kuin synti, joka alati kyllästymättömänä viettelee.
Minä näin hänen kasvoillensa nousevan ikävystyneen, tympeän ilmeen, ja
kun katsoin hänen katseensa suuntaan, havaitsin heti, mistä se johtui.
Rannalla oli vankijoukko lastaustöissä. Heitä käytettiin näet toisinaan
siihenkin. Tai yritettiin käyttää. Aniharvat työnantajat huolivat
heistä töihinsä. Väittivät, etteivät he kelpaa, ovat muka voimattomia,
nälkäisiä ja haluttomia haamuja vain.
Mutta kun jotain olisi pitänyt teettää näillä joutilaillakin, niin
heitä tyrkytettiin sangen auliisti jokaiseen ilmansuuntaan.
Ja silloin tällöin ilmestyikin joku helläsydäminen liikemies,
lastauttaja, välittäjä tai kapteeni, joka lähimmäisenrakkaudesta,
tietysti, oli halukas turvautumaan joutilasten työhön, joka
sitäpaitsi tuli työnantajalle paljon halvemmaksi. Sai maksaa, jos
lähimmäisenrakkaus ulottui maksuun asti, mielensä mukaan, mutta sai
olla maksamattakin ja kuitata pelkällä kiitoksella itselleen, että
sai työssä ja toimessa osottaa armeliaisuutta ja lähimmäisenrakkautta
noille ynseille ja kovakorvaisille joutilaille.
Katsokaa, ajattelivat nämä auliit työnantajat itsekseen, mutta
kuitenkin niin, että sen voi lukea heidän silmistään ja olemuksestaan,
katsokaa, onnettomat veljet: me emme vihaa teitä, vaikka sen
ansaitsisitte hyvinkin; nähkääs, työtäkin annamme teille: mehän
rakastamme teitä niinkuin itseämme, sillä työtähän me teemme itsekin,
työtä aamusta iltaan...
— Noita inhottavia punikkeja, hyi! sanoi Helena, kääntäen katseensa
poispäin.
Mutta minua huvitti laskea mahdollisimman läheltä rantaa, missä vangit
touhusivat työssä.
He lastasivat suolasäkkejä tervahöyryyn, joka näkyi olevan kotoisin
Savonlinnasta, tuosta kaikenkarvaisten gulashien luvatusta kaupungista.
Vaivalloisesti ja perin hitaasti kävi työ. Neljä miestä, yksi kussakin
säkin kulmassa, retuutti säkkiä rantamakasiinista höyryyn. Välillä
pysähdyttiin ja henkäistiin useita kertoja kuten ainakin raskaan taakan
alla kuljettaessa kolioita korpiteitä.
Toiset vangit, ne joutilaimmat, joille syöminen aina ja jokapaikassa
oli päätyönä, olivat nytkin syventyneet mielihommaansa. He kulkivat
satamalaiturilla ja sen lähettyvillä tarkoin tutkien ja penkoen kaikki
vähänkin epäilyttävät kokkaret ja jyväset. Ja kun vartijan silmä
välttyi, solahti maasta heti jotain taskuun tai suuhun.
Helena näytti tyytymättömältä rantaan päästyämme.
Minä en ollut huomaavinani mitään. Minusta oli kaikki niinkuin pitikin
olla.
Minä päästelin vihellellen purjeet ja ehdotin Helenalle, että mentäisi
syömään illallista Rantapaviljonkiin. Siellä kuului sitäpaitsi tänä
iltana menevän "Mustalaisruhtinatar".
— "Lempiä voi monta kertaa, rakastaa voi kerran vaan" — muistathan,
Helena. Ja lisäksi: meri-ilma antaa ruokahalua, niin että ainakin minä
syön kuin hevonen.
Hän nyrpisti vihoissaan nenäänsä.
— Meri-ilma. Se kyllä antoi minullekin ruokahalua, mutta maa-ilma vei
sen heti.
Minä kumarruin sitoakseni isonpurjeen ja nauroin salaa itsekseni.
— Niin, maailma on kova ja julma, sanoin. — Se ei sääli ihmisen
hennoimpiakaan tunteita. Ei edes ruokahalua.
Näin vilahduksen pienestä kengästä, kun Helena suutuksissaan hyppäsi
veneestä rannalle ja alkoi vinhasti astella kotia kohden.
— Odotahan, Helena. Olen kohta valmis.
Mutta hän ei odottanut, joudutti vaan askeleitaan ja oli tuossa
tuokiossa läheisen kadun nurkan takana näkymättömissä; kuului vain
vihainen koronkapse, joka tasaisesti eteni.
No, hyvä näinkin, tuumailin itsekseni ja huikkasin hänen jälkeensä
keuhkojeni täydeltä:
— Au revoir, mademoiselle!
Kun muutamat ohikulkijat pysähtyivät ihmetellen katsomaan minua, en
voinut olla huutamatta käsitettävämmin:
— Auf Wiedersehen!
Kun he eivät vieläkään näyttäneet ymmärtäneen minua, vaan kurkottelivat
sinne tänne kuin kanaparvi, jatkoin yhä poikamaista ilvettä lurittaen
kämmenteni lävitse yhtä kyytiä:
— Daswidanie, adjö, hyvästi!
Korkojen kopse hiljeni äkkiä, kuin olisi kulkija astunut villavasuun.
Minä nauroin hiljaa ja tyytyväisesti.
Ihmiset mutisivat jotain humalaisesta upseerista ja rupesivat jatkamaan
häiriintynyttä iltakävelyään.
Mutta minä kiirehdin Rantapaviljonkiin, toimitin ovenvartijan asialle
apteekkiin, sillä löysinpä reseptin muistikirjani välistä, ja tilasin
odotellessani ruokaa.
Suuressa salissa, missä kiertävä operettiseurue antoi näytäntöjä,
ei vielä ollut yleisöä muuta kuin jokusessa pöydässä. Ne olivat
poikkeuksetta tutkintotuomareita ja muita sotilashenkilöitä. Kello oli
vasta vähän yli seitsemän, ja operetin piti alkaa kahdeksalta.
Valikoin äärimmäisestä nurkasta, hieman muista erillään olevan pöydän,
jonka takana nurkassa yleni valtava palmu. Siinä oikea rauhan keidas,
ajattelin, unohduksen ja lohdun paratiisi.
Juuri kun olin saanut ruoan ja pirtupullon pöydälle eteeni, suhahti
hame ja voimakas hajuveden lemu ohitseni. Vanavedessä luovi Ström
kokien pysyttäytyä kaunottarensa kupeella.
— Hei, Ziska! huudahti hän naiselle, huomattuaan minut. — Koko käännös
tännepäin!
Ja hän ohjasi naisensa minun pöytääni, tilasi sitruunasuudaa
seuralaiselleen ja itselleen ja alkoi käytellä pirtupulloani kuin
omaansa.
Menihän se hänen naiseensakin, jonka Ström salaa kuiskaten ilmaisi
esittävän "Mustalaisruhtinatarta", meni kuin olut saksalaiseen.
Mutta muuten hän ei ollut minun makuni mukainen, vaikka joi ja poltti
tupakkaa kuin venakko.
Liian pyntätty ja somistettu, nähkääs, niin ettei voinut erottaa, mikä
oli omaa, mikä ostettua, ja liiaksi typerää taiteilijaitserakkautta
jokaisessa sanassa ja liikkeessä, yksinpä ilmeissäkin.
Senpä vuoksi minä hengähdin helpotuksesta, kun hän viime tingassa
poistui kulissien taakse tullakseen uutena, outona ilmestyksenä
palkeille "Mustalaisruhtinattaren" haahmossa.
Mutta Ström oli haltioissaan ja ylpeili tästä aarteestaan.
— Mikä se sinun on tämän minun rinnalla?
Hän töykkäsi minua ja katsahti minuun kosteankiiltävillä silmillään:
— Hehe.
— Hyvä, sanoin minä, mutta itsekseni minä ajattelin, että merivesi on
sentään toista kuin hajuvesi ja toista on Helenakin kuin sinun Ziskasi.
Mutta hauskaa meillä silti riitti.
Minä pidän musiikista eikä minua ikävystytä pullo eikä ikävä
naapurikaan silloin, kun noita kahta edellämainittua on tarjolla.
Niillä oli hyvänpuoleinen musiikki eikä lauluvoimatkaan ihan
kehnoja. Ziskakin, näin välimatkan päästä katsottuna, vaikutti perin
miellyttävältä. Hän heitteli sääriään ja kohotti liepeitään varsin
onnistuneesti.
Ström taputti käsiään ihan hulluna ihastuksesta ja viinasta.
— Näetkös? Kuuletkos? jahkaili hän alinomaa. — Verratonta.
Yhtäkkiä ilmestyi Pilviö siihen.
Hän oli kalpea ja värisi kuin kylmettynyt.
Hän istuutui raskaasti pöytään ja sanoi käheästi: — Pojat. Etsin teitä
ensin asunnostanne, mutta kun en tavannut sieltä, niin löysin Helenan
neuvomana täältä. Hän näytti, raukka, niin surulliselta...
— Kuule, sanoin minä nopeasti. — Etkö haluaisi lasia sinäkin. Tässä on
vielä tilkka spriitä pullon pohjassa.
— Kiitos, kyllä, vastasi Pilviö.
Sitten hän muisti jotain, etsi taskuistaan ja veti sieltä pöydälle
täysinäisen litranpullon Frapinia.
Me päästimme oikean indiaaniulvonnan, niin että koko sali katsoi meihin.
— Nyt pojat juodaan, puheli Pilviö omituisen hätäilevällä äänellä,
ikäänkuin olisi pelännyt jonkun hirvittävän olennon ajavan takaa ja
juuri saavuttavan hänet. — Kun tämä loppuu, niin tekaistaan lisää.
Minä näin selvästi hänen mielensä olevan kuohuksissa, mutta turhaan
minä koetin päästä selville, mikä sen oli aiheuttanut.
Minä yritin hänen jokaisesta sanastaan ja ilmeestään vaania totuutta
ilmi, mutta hän pysyi ihmeteltävän luoksepääsemättömänä ja suljettuna.
Oli kuin hän olisi päättänyt noudattaa viisautta, että ilon
säilyttämiseksi on tärkeät, ikävät asiat jätettävä huomiseen.
Muuten hän istui enimmäkseen ääneti, mutta joi vahvasti ja seurasi
ainakin minun mielestäni operetin loppukohtauksia kasvavalla
välinpitämättömyydellä. Mutta silti oli hän suosionosotuksissaan raju
ja antelias kilpaillen siinä suhteessa kunnialla Strömin kanssa.
Kun esimerkiksi kappaleen lopussa suosionosotuksista ei tahtonut tulla
loppua, hän kavahti seisoalleen ja tukan valuessa otsalle pörröisenä
jatkoi vielä, toisten jo lakattua, vimmatusti kätten taputusta huutaen:
— Hyvä, hyvä, bravissime! Mustalaisruhtinatar esille!...
Ja tulihan se keikaillen ja kiemaillen, tulipa peijakas, aina meidän
pöytäämme asti suureksi iloksi Strömille. Sitä näkyi viettelevän meidän
konjakkipullomme, sanoin minä Strömille, mutta hän väitti itserakkaasti
vetovoiman olevan toisen. Hän kilpaili sulottaren suosiosta Pilviön
kanssa, mutta minun mielestäni huonolla menestyksellä, varsinkin
senjälkeen kun Pilviö oli hommannut pöytään toisen Frapinin.
Minä en lopulta voinut olla kysymättä Pilviöltä, mikä häntä riivasi ja
rienasi.
— Hohoo, alkoi hän lallattaa juopuneen pehmeällä äänellä. — Etkö sinä
näe. Naiset ne minua rienaavat. "Ne naiset ne naiset, ne viettelijät"
tai "Lempiä voi monta kertaa, rakastaa voi kerran vaan". Lauletaanpas
pojat.
Minä havaitsin ajan tulleen lähteä.
Tartuin muitta mutkitta Pilviön käsivarteen, kumarsin seuralle ja
niin sitä mentiin. Pilviö seurasi ääneti mukana. Havaitsin miten
helpolla pääsee irti ikävästä seurasta, pelkällä kumarruksella ja
anteeksipyynnöllä, havaitsinpa myös sulottaren ja Strömin olevan
mielissäänkin, kun poistuimme, sillä jäihän, piru vie, konjakkipullo
pöydälle.
Me kuljimme ääneti öisiä, hämäräisiä katuja. Minä en enää viitsinyt
udella. Ajattelin, että pitäköön salaisuutensa, jos voi.
Aivan oikein.
Minä näin, että Pilviö kohta alkaa keventää sydäntään. Tunsin, miten
hän vavahteli käsipuolessani, ja kun syrjäsilmäyksellä vilkaisin
häneen, näin hänen taistelevan itkua vastaan.
Yhtäkkiä hän tempautui irti käsipuolestani ja lähti nopeasti juoksemaan.
— Ei, ei, huusi hän. — Saatpa nähdä aamulla itsekin.
Minä koetin saavuttaa hänet, mutta hän juoksi kummallisen nopeasti
ja kevyesti, ikäänkuin vietereillä ponnahdellen. Luovuin sen vuoksi
turhasta yrityksestäni ja sadatellen itseäni kuulin hänen kaamean,
käheän huutonsa kaukaa leirille vievältä tieltä:
— Saatpa sen nähdä aamulla itsekin. Siellä ne makaavat ruumishuoneessa
verissään, neljä kaunista, pulskaa poikaa.
Minun oli tullut hiki juostessani, mutta nyt yhtäkkiä minua alkoi
palella.
Minä en enää muista, kuinka pääsin asuntooni, enkä paljonko siihen
kului aikaa.
Mutta vihdoin makasin vuoteessani.
Koetin saada unta, mutta sata seppää takoi aivoissani, niin että
korvani lumpeutuivat. Kuulin vain huminaa ja kohinaa, ja tulipunaiset
kielekkeet räjähtelivät suljettujen silmieni edessä.
Meri huokui ja hengitti kuin piiloileva murhamies, ja jokaisella
henkäyksellään se värisytti sydäntäni.
Vereni kuohui, ja kylmä hiki valui virtana pitkin kasvojani.
Minä en saanut lepoa.
Korvissani alkoi soida ja piipittää: "siellä ne ovat ruumishuoneessa,
neljä kaunista, pulskaa poikaa, siellä hihihii... ruumishuoneessa..."
Kuuntele!
Jokin liikkui siellä ulkona milloin lähellä milloin kaukana, hamuillen
äänettömänä ja näkymättömänä, mutta kuitenkin niin, että minä tunsin
sen läsnäolon.
Hitaasti kului yö.
Minä ponnistin ajatuksiani ja ajattelin kaikenlaisia ihmeellisiä
asioita.
Minä ajattelin esimerkiksi ammoin muististani sivuun joutuneita
raamatun lauseita: Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden
päällä, mutta Jumalan henki liikkui vetten päällä... ja Jumala sanoi:
tulkoon valkeus...
Kuuntelin välillä korvieni piipitystä, näkymättömän hamuilijan
liikehtimistä ulkona ja tuulen tohinaa. Ilma oli täynnä aavistuksia ja
lupauksia.
Tällä tavalla minä valvoin, kunnes Ström kuuden tienoissa aamulla
palasi öisiltä retkiltään.
Silloin minä nousin vuoteesta ja peseydyin.
Tuuli tohisi edelleen luvaten minulle kauniita naisia ja kultaa ja
kunniaa.
Mutta minä nauroin.
— Hohoo! Minä en tarvitse. Pidä ne itse!
Tällä hetkellä ei minulla totta totisesti ollut mitään toivottavaa.
Minä annoin tuulen huudella lupauksiaan ja astelin kylmänä leirille
vievällä tiellä.
Kun olin ruumishuoneen kohdalla, en voinut, vaikka olin päättänyt,
välttää kiusausta. Ruumishuoneen auki oleva oviaukko ikäänkuin veti
minua puoleensa.
Minä astuin koneellisesti kynnyksen yli ja horjahdin, painaen
käsivarret ristiin rinnan yli, ovipieltä vasten seisomaan.
Ulkoa kuului meren ikuinen kohina ja lintujen liverrys, mutta ne kaikki
tuntuivat tulevan niin ihmeellisen kaukaa, aivankuin paksun ja pehmeän
vaipan takaa.
Niin hillittyinä ja omituisen rauhottavina tunkivat ulkopuoliset äänet
tähän kauhun ja kuoleman majaan.