Sivumennen sanoen:
Mitä tuli meihin tutkintotuomareihin ja meidän työskentelyymme, niin
kerrottakoon siitäkin parilla sanalla.
Tutkintotuomareita oli leirissä siinä neljänkymmenen korvilla. Näiden
lisäksi oli erityinen kansliapäällikkö, joka hoiti ja järjesti
vankien asiat tutkintotuomareitten ajoissa käsiteltäviksi, hommasi
vankien kotipaikkakuntien suojeluskunnilta ja kaikista muistakin
mahdollisista paikoista kaikki ne tiedot ja todistukset, jotka olivat
tutkintotuomareille välttämättömiä. Hänellä oli tietysti tarpeellinen
henkilökunta käytettävänään.
Mahdollisesti oli siellä muitakin erikoisia osastoja ja niillä omat
osastopäällikkönsä, mutta niistä minä en muista sen tarkemmin enkä
välitäkään muistaa, sillä ne eivät vaikuta sitä eikä tätä kertomuksemme
juoneen ja kehitykseen.
Ja sitäpaitsi: ne olivat siksi vähäpätöisiä, että ne eivät jaksaneet
herättää minun mielenkiintoani.
Päivittäin tutki tämä tutkintotuomarijoukkue noin kaksisataa vankia,
mutta toisina päivinä, kun se oli oikein ahkera ja ripeä tehden
kaartonsa ja jononsa tahdissa, päästiin kolmeensataankin.
Itse toimitus kävi verrattain yksinkertaisesti kuten ainakin
tottuneilta tuomareilta.
Päivittäin tutkittaviksi määrätyt vangit tuotiin aamulla
tutkintotuomarien kasarmien edustalle, josta heidät vuoronsa jälkeen
saatettiin oikeuden eteen.
Vangit olivat numeroidut, ja numeronsa mukaan heidät huudettiin sisään.
Oikeudenpalvelijan virkaa teki joku vartiosotilaista, joka istui
ulko-oven pielessä ja tavallisesti tupakoi aikansa kuluksi, ottaen
savukkeen huuliltaan ainoastaan silloin, kun huusi uuden numeron sisään.
Alkuaikoina käytettiin kahta kivääriniekkatodistajaa kuulusteluissa,
mutta vähitellen voitti velttous alaa vartiopataljoonan miehistössä, ja
loppuaikoina tyydyttiin yhteen todistajaan.
Tämä olikin aivan luonnollista.
Sillä jos esim. poliisikonstaapeli vastaa kahta todistajaa, niin
tottakai sen tekee aseistettu sotilaskin.
Vangin kotiseudun suojeluskunnan lähettämien papereiden,
kansliapäällikön viraston kaikilta maailmanääriltä haalimien tietojen
ja vangin omien kertomusten pohjalla kerättiin aineistoa, jonka nojalla
valtiorikosoikeus sitten myöhemmin julistaisi tuomionsa.
Tietysti turvauduttiin myöskin ristikuulusteluun, joka usein
osottautuikin sangen hedelmälliseksi.
Meidän työmme näet supistui ainoastaan alustaviin toimenpiteisiin ja
vankien vapauttamiseen.
Sillä vaikka me olimme nuoruuden jyrkkiä ja innostuneita ja löimme
vankien kieroillessa nyrkkiä pöytään ja kiroilimme niin, että kasarmi
tärisi meidän isänmaanrakkauden osotuksistamme, niin täytyy minun
tunnustaa, että me vapautimme suuren osan vangeista.
Me emme silti — minä en ainakaan omalta osaltani — kersku sillä, että
olisimme kuulustelussa katsoneet sormiemme läpi, vaan tapahtui se
yksinkertaisesti siitä syystä, ettei löytynyt jokaisessa tapauksessa
tarpeeksi aineistoa siirtää juttua valtiorikosoikeuden käsiteltäväksi.
Tämä seikka ei ole ihmeteltävä, sillä sanoohan vanha viisauskin, että
pikkuroistot hirtetään, mutta isot roistot kulkevat vapaina herroina.
Niin oli laita täälläkin.
Ne varsinaiset rosvot, murhamiehet ja elämänhäpäisijät olivat yleensä
vapaalla jalalla piiloillen metsän korvissa tai herrastellen rajan
takana vierailla mailla.
Täällä leirissä kiemurteli ja vaikeroi vaan ne tyhmät neitseet ja
yljät, ne tyhmät viattomat, jotka eivät olleet ottaneet ajasta vaarin.
Niin oli päässyt tuli sammumaan heidän lampuistaan, ja he tuijottivat
nyt yhä enemmän sokaistuneina tunti tunnilta pimenevään yöhön.
He seisoivat ja istuskelivat pihalla tutkintotuomarien kasarmien
edustalla odotellen vuoroaan astuakseen tuomariensa eteen ja kuunnellen
herkistyneillä kuuloelimillään ääniä sisästään ja ääniä tuomareiden
istuntohuoneista, jotka, kuten sanoin, kaikuivat isänmaanrakkauden
osotuksista.
Heidän tilisarekettaan somisti kirotun ajattelemattomuuden, joka heidät
oli mielettömän pelon aiheuttamana temmaissut ensin ohivyöryviin
pakolaislaumoihin, sitte viskannut tänne ahtaaseen vankileiriin nälkää
ja kurjuutta kärsimään, ja rosvoilun tulos useammin kuin murhamiehen
risti.
Mutta yhtäkaikki he paaduttivat sydämensä.
He eivät aiemmin olleet jaksaneet seista omilla konnuillaan ja
pystypäin kohdata oikeutettua kohtaloaan, minkälaiseksi se sitten
oikeuden vaakalaudalla punnittuna olisi muodostunutkin.
He eivät uskaltaneet täällä vankileirissäkään miehinä seista tekojensa
takana, nuo miehuuttomat, viheliäiset viattomat.
He paaduttivat sydämensä.
He kiemurtelivat ja vaikeroivat tosiasioidenkin edessä.
Ja heidän otsatukkiensa varjosta pälyilivät luihut, sameat silmät.
Mutta olipa heidän joukossaan sentään miehiäkin, vaikka verrattain
harvassa.
Heidän kanssaan oli helppo tulla toimeen.
He eivät kaunistelleet eivätkä kerjänneet.
He alistuivat tyynesti kohtaloonsa tunnustaen typerän
ajattelemattomuutensa, jota eivät kuitenkaan pitäneet minään
lieventävänä asianhaarana.
— Olenhan saanut opetusta lapsesta asti ristinopissa ja
lähimmäisenrakkaudessa — jotenkin näin kuuluivat heidän sanansa. —
Olisihan minun siis pitänyt erottaa hyvä pahasta ja oikea väärästä.
Mutta kiusaaja, joka kuiskutti korvaani luvaten ilmaiseksi maat ja
mannut, oli ylivoimainen.
Tämmöisissä tapauksissa hiljeni tuomarin nyrkki ja ääni, kurtut otsalta
silisivät ja väsyneisiin silmiin virisi lämmin, kirkas loiste.
Omalta kohdaltani muistan pari tämmöistä tapausta. Olihan niitä
useampiakin, mutta nämä kaksi ovat erikoisemmin painuneet mieleeni
syystä, että ne päättyivät tavallista surullisempaan kohtaloon, jonka
yläpuolelle merkittiin musta risti juuri vähän ennen vapautumisen
hetkeä.
Tästä johtunut traagillisuus, niin luulen minä, on jollain lailla
vaikuttava kertomuksemme henkilöiden sielunelämään ja sitä tietä
luonnollisesti sen juoneen ja kulkuun, joten jo tästäkin syystä
lienevät nuo kaksi kohtaloa syöpyneet syvemmin muistiini.
* * * * *
Toinen koski 18-vuotiasta poikaa.
Kysymykseeni, mikä hänet oli saattanut tänne, hän ei ensi aluksi
vastannut mitään selvää, ei kiemurrellut eikä vaikeroinut, vaan
vastaili täsmällisesti kaikkiin muihin kysymyksiin, mutta ei siihen,
johon minä toivoin hänen vastaavan: miksi oli liittynyt punaisiin.
Hän kertoi kyllä avomielisesti kaikesta itseään koskevasta, ja minä
uskoinkin, että hän oli niitä viattomimpia.
Mutta minä olin saanut päähäni tutkia taudin syyt hänessä selville,
kerrankin.
Minä näet, vaikka muutoin uskoinkin hänen kertomuksensa todeksi, en
jaksanut uskoa sitä siltä kohdalta, missä hän selitti syitä punaisiin
pakolaisiin liittymiseensä, sillä juuri tällä kohdalla hänen tasainen
äänensä muuttui epävarmaksi ja kapinalliseksi katseen painuessa alas.
— Lapsellisessa poikamaisuudessani tein sen, päästäkseni miesten ja
tupakan seuraan sekä kokeakseni maailmaa, sanoi hän. — Siellä kotona ne
eivät sallineet edes tupakkaa. Kovin ahdasmielisiä olivat.
— Vai niin, hymähdin minä. — Mutta eikö siellä kotona sentään olisi
ehompi olo kuin täällä?
Hän katseli rehellisillä, nälän himmentämillä silmillään minuun, ja
hänen koko olentoonsa valahti kotia muistellessa onnellinen, valoisa
kajastus. Hänen kasvoillaan ja silmissään alkoi hehkua hillitön
kotikaipuu.
— Jäi vanha isä ja äiti pikku siskojen kera kotiin, puheli hän hiljaa,
aivankuin itsekseen. — Mitenkähän lie isä, ainoana miespuolisena
henkenä selvinnyt niistä kevättöistäkin, pakolaislaumat kun
ohimennessään veivät ainoan hevosen häneltä.
— Sillä lailla, virkoin minä ivallisesti. — Omat koirat purivat.
Poika kohotti katseensa minuun.
— Isä ei ole punikki, sanoi hän jyrkästi. — Enkä minäkään. Ja äiti
lukee kaikki vähäiset loma-ajat postillaa ja raamattua.
— No, sanohan siis lopultakin, mikä sinut oikeastaan on tänne viskannut.
Poika vaikeni. Viereisessä huoneessa toimiva Ström kuului käyvän
oikeutta, niin että mekin saimme siitä esimakua.
— Jumaliste, lurjus! karjui hän nyrkkiään pöytään takoen. — Kyllä sinä
vielä tunnustatkin. Viekää hänet pois ja tuokaa sisälle numero 5,650!
Minä vilkaisin poikaan.
— No? Suu puhtaaksi vaan!
— Olenhan sen jo selittänyt, virkkoi poika vitkastellen. — Ja olen
valmis kantamaan tekojeni seuraukset, mutta toivon, että tuomioni
julistettaisiin mahdollisimman pian.
— Kotiinko sinulla on semmoinen kiire?
Hän loi minuun nopean silmäyksen.
— Niin, kotiin! vastasi hän. — Pääsenhän minä kohta vapaaksi?
Minä en kiirehtinyt vastaamaan hänelle, vaan polttelin levollisesti
savukettani ja aprikoin sitä hänen perimmäistä syytään, jota hän oli
varonut ilmaisemasta. Miksi hän koetti sitä salata? Pelkäsikö hän sillä
vahingoittavansa jotakin toista, hänelle läheistä henkilöä? Ettei
siitä olisi ollut hänen omalle asialleen turmiota, siitä minä olin
varma kaiken sen perusteella, mitä olin saanut tietää papereista ja
hänen koko olennostaan. — "Isä ei ole punikki. Enkä minäkään", sanoi
hän äsken. — Hyvä. Minä uskoin senkin täydellisesti. Mutta sittenkin.
Kenties hän tahtoi vaitiolollaan tuossa yhdessä pikku asiassa pelastaa
jonkun vaarallisen punikin, jonka karvoihin iskeäkseen sormeni
syyhyivät. Kenties piili tässä jotain muutakin kuin mitä päältäpäin
arvostellen saattoi päätellä.
Koko ajan minä tunsin, vaikken viitsinyt kohottaa katsettani pöydästä,
hänen kysyvien, rukoilevien silmiensä koettavan tunkeutua ajatuksieni
perille.
— Minä en osaa sanoa varmasti, pääsetkö pian kotiisi, havahduin lopulta
vastaamaan. — Sehän riippuu sinusta itsestäsi.
Minä nostin katseeni ja kohtasin hänen rehellisen silmäyksensä.
— Sinusta itsestäsi se riippuu, poika, jatkoin armottomasti. — Sano
suoraan, mikä tai kuka sinut vietteli punaisten joukkoon.
Taas minä näin hänen katseensa livahtavan syrjään, kuten aina tämän
kysymyksen tehdessäni.
— Minulla ei ole enää mitään lisättävää eikä peruutettavaa, vastasi hän
hiljaa.
— No mene sitten takaisin vankitovereittesi joukkoon ja odota,
kunnes pääset vapaaksi, tai tule ja tunnusta, milloin katumus paisuu
ylivoimaiseksi sydämellesi ja omalletunnollesi.
Minä olin hieman ärtynyt enkä senvuoksi voinut enkä tahtonutkaan
pidättäytyä pilkallisesta äänensävystä. Hän läksi hiljaisena ja
väsyneenä, kuten oli tullutkin. Kädet liikkuivat sivuilla entistäkin
veltommin.
Oikeastaan hänet olisi voitu heti laskea vapaaksi sillä mitään
raskauttavaa ei häntä vastaan ollut ilmennyt.
Ainoastaan kansliapäällikkö, jona toimi vanha tunnontarkka
kihlakunnantuomari, oli sitä vastaan, syystä ettei pojan
kotipaikkakunnan suojeluskunnalta ollut vielä ehtinyt saapua
tarpeellisia selvityspapereita.
— Tietysti niitä on ajoissa pyydetty, huomautin sivumennen
kansliapäällikölle.
Hän katsoi tutkivasti minuun.
— Herra luutnantti on vielä järin nuori, vastasi hän loukkaantuneen
näköisenä. — Ja perin kokematon. Muuten hän ei puhuisi tuolla tavalla.
Tietäähän hän kysymättäkin, että nykyisin on jokaisella tämän maan
asukkaalla työtä yllin kyllin, mutta että kukin koettaa parhaan
vointinsa mukaan täyttää ajoissa tehtävänsä, tietysti vuorollaan
jokaisen asian.
Siis oli suojeluskunta paljotöisen ohjelmansa rasittamana ollut
leväperäinen.
Itse asiassa minä olisin voinut omalla vastuullanikin päästää pojan
kotiinsa, mutta minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen, että minkä
kerran saan päähäni, se ei sieltä lähde, ennenkuin täysin selvinneenä.
Ja tuon avosilmäisen, rehellisen pojan kohtalo kiinnitti minun
huomiotani siinä määrin, että olin päättänyt päästä selville niistä
syistä, jotka tuon kohtalon olivat sitoneet tänne vankileiriin.
Minä en osannut aavistaa, että pojan matkan määrä oli niin lähellä kuin
mitä se todellisuudessa oli.
Jos minä olisin tiennyt sen, olisin jo aikaisemmin, heti tuttavuutemme
alussa kirjottanut pojan isälle, että tulisi noutamaan hänet täältä
viheliäisyydestä kotipellon terveellisille pyörtänöille.
Mutta valitettavasti ei ihminen tiedä mitään edeltäpäin. Eiväthän
tietäneet punaisetkaan ryhtyessään kurjaan peliinsä, että heistä
lopuksi oli tuleva täydellisiä pietejä. Jos olisivat aavistaneet tämän,
eivät ikipäivinä olisi peliä alottaneetkaan.
Niin.
Pari päivää myöhemmin, kun työt illalla olivat päättyneet, tapasin
Pilviön tutkintotuomarien kasarmin edustalla odottamassa minua.
— Kulkutautisairaalassa on muuan poika, joka haluaa puhutella sinua,
sanoi hän.
Menimme sinne.
Poika makasi jos mahdollista entistä laihtuneempana vuoteellaan.
Sormet hypistelivät peitettä silmien kuumeesta hehkuvina katsellessa
levottomasti eteensä.
Minut nähdessään pojan katse muuttui ilmeisesti levollisemmaksi ja
iloisemmaksi.
— Tahtoisin nyt selittää tuomarille sen, mikä jäi minulta tuonnoin
selittämättä, alkoi poika suoraan asiasta, heti kun olin istuutunut
hänen vuoteensa reunalle.
Pilviö aikoi poistua, mutta poika naurahti ja virkkoi hiljaa:
— Ei tohtorin tarvitse lähteä. Minulla ei ole mitään sellaista
kerrottavaa, jota häpeäisin tuoda päivänvaloon vieraanmiehenkin kuullen.
Poika oli nähtävästi jo taistellut sisäisen kamppailunsa ja voittanut
itsensä, koska sanat putoilivat hänen kuumeen punertamilta huuliltaan
omituisen vapautuneesti ja iloisesti.
Se pohjimmainen syy, jota turhaan olin arvaillut ja koettanut saada
häneltä ilmi, oli rakkaus.
Ei rakkaus punaisiin eikä heidän evankeliumiinsa, vaan rakkaus
naapuritorpan tyttöön, joka oli myöskin täällä leirissä, mutta toimi
upseerikasinolla tarjoilijattarena.
— Maiju kyllä pystyykin siihen, kertoi poika. — Hän oli alusta alkaen
punaisten esikunnassa samanlaisessa työssä siellä kotikylällä. Ja kun
sitte esikunnalle tuli lähtö, niin Maiju erehtyi mukaan huolimatta
kaikista estelyistäni ja kielloistani. Ja mikäs siinä auttoi minuakaan.
Mukaan piti minunkin päästä. Ellei muussa tarkotuksessa, niin
koettaakseni olla hänelle jonkinlaisena apuna.
Hän veti syvältä henkeään, joka läähätti raskaasti, ja vaipui hetkeksi
silmät ummessa mielikuviensa maailmaan.
— Niin veti minua Maijuun, etten raskinut häntä heittää yksin, kuiskasi
hän punehtuen. — Uskoin olevani hänelle avuksi ja lohdutukseksi,
mutta tulinkin huomaamaan, että, kuten äitini on opettanut, ihminen
vain päättää, mutta Jumala säätää. Havaitsin näet jo ennen vangiksi
joutumistamme, minkä arvoinen minä olin Maijulle. Hän oli, vaikken
ollut sitä varemmin älynnyt, paljon muuttunut siellä punaisten
esikunnassa, ja hänellä oli toisia lohduttajia, jotka olivat
minua viisaampia ja kokeneempia. Kun hän sitten täällä joutui
upseeriruokalaan tarjoilijaksi, ei hän enää ole minua näkevinäänkään.
Maiju raukka.
Hän vaikeni, ja hänen näytti olevan kovin vaikea lausua kaikkea, mitä
oli sydämellään.
— Olen tavotellut arvotonta aarretta, sanoi hän vihdoin kevyesti
naurahtaen. — Ja siinä on minun syyni ja syntini.
— Arvotonta aarretta, poika parka, kertoi Pilviö itsekseen. — Aivan
kuin muutkin vankileirissä olijat, mutta sinulla on vilpitön mieli ja
puhtaat kädet.
Istuimme kauan äänettöminä. Poika odotti kärsivällisesti.
— Pääsenhän minä kohta vapaaksi ja kotiini? kysyi hän lopulta nöyrästi.
— Sinä olet jo vapaa, havahduin minä ajatuksistani. — Tästä hetkestä
lähtien olet vapaa. Minä kirjotan heti isällesi, että tulisi noutamaan
sinut kotiin.
— Voi, kirjottakaa ja selittäkää kaikki, mitä olen kertonut, paitsi
sitä mitä Maijusta viimeksi sanoin! pyyteli poika hartaasti meidän
poistuessamme sairaalasta.
Me kävelimme hartiat kyyryssä, ikäänkuin raskas, näkymätön taakka olisi
painanut niitä.
— Punatautia, virkkoi Pilviö vihdoin. — Jo pitkälle kehittynyttä.
Pelkään pahoin kirjeen saapuvan isälle liian myöhään.
Ja niin kävikin.
Kun isä jonkun päivän kuluttua ehti perille, ei hänen tarvinnut
vaivautua sairaalaan asti: poika oli tullut häntä portille vastaan,
maaten ruumishuoneessa isää odottamassa.
— Oli vihlovaa nähdä isän surua, kertoi Pilviö myöhemmin. — Ei
moitteen sanaa, ainoastaan mykkä sääli ja suru työn kovettamilla
kasvoilla. — "Oli onni, että toin nämä äidin mukaani tyrkyttämät
tavarat tullessani", puheli isä tyynesti aukoessaan myttyä, jossa oli
puhtaat alusvaatteet ja sukat. "Saanpahan puettaa hänet puhtaisiin
vaatteisiin viimeistä matkaa varten". — "Poika parka!" hoki hän sitte
vapisevalla äänellä, pestessään ja puettaessaan laihtunutta vainajaa.
"On teillä, herra tohtori, mahtanut olla paljon työtä ja huolta poikaa
hoitaessanne. Jumala teille sen palkitkoon."
Pilviölle tuli vaikea olla, hän puristi hätäisesti isän kättä ja riensi
minun luokseni kertomaan.
Seisoimme tutkintohuoneeni akkunassa ja seurasimme katseillamme isän
lähtöä ainoan poikansa ruumiin kanssa.
Pitkään aikaan emme puhuneet mitään. Emme jaksaneet edes katsahtaa
toisiamme silmiin.
Vihdoin virkkoi Pilviö hiljaa oven suuhun edetessään:
— Onni onnettomuudessa oli, ettei isä tullut tuntia myöhemmin. Siinä
tapauksessa ei hänen poikansa olisi joutunut siunattuun multaan, vaan
tuonne kankaan taakse männikköön.
* * * * *
Toinen tapaus liittyi sen Mettänperän Kustaan kohtaloon, josta jo tässä
aikaisemmin onkin ollut hieman puhetta.
Kun hän joutui tutkittavaksi, olivat häntä koskevat paperit täysin
valmiissa kunnossa. Suojeluskunnan lähettämistä todistuksista, joihin
painavimpana liittyi Kustaan isännän antama erinomainen puoltolause,
kävi selville Kustaan nuhteeton entisyys.
— Himoitsin lähimmäiseni omaa, kun se maan, oman maan omistaminen
tuntui viettelevän, sanoi Kustaa. — Se vietteli ja sokaisi silmäni
niin, että syntinen sydämeni vei voiton.
Kun ilmoitin hänelle, että hän tulee laskettavaksi vapaaksi, vastasi
hän tyynesti:
— Tiesinkin minä sen.
Minä pahoitelin vain sitä, että hän syyttä suotta oli joutunut viikkoja
viettämään tässä kurjuudessa, mutta hän keskeytti minut rauhallisesti:
— Syyttä suotta, sanoo herra tuomari. Ei suinkaan, teinhän minä, kuten
jo olen tunnustanut, syntiä sydämessäni himoitessani sellaista, joka ei
ollut omaani. Täytyihän minun siitä saada ojennusta ja rangaistusta.
Muuten ei olisi omatuntoni tyyntynyt.
Minä en voinut olla puristamatta Kustaan työn kovettamaa kättä.
Sotilastodistajakin katseli ihmeissään häntä kiväärin vaistomaisesti
kohotessa kunnia-asentoon.
— Voitte vaikka jo tänään lähteä kotiinne, sanoin Kustaalle. — Laitan
niin, että saatte selvät paperit kansliasta.
— Suurkiitos, tuomari, vastasi hän. — Mutta ei minulla sellaista
kiirettä ole. Ajattelen, että menenpähän ensin sairaalaan, jos kelpaan
sinne, lepäämään pariksi vuorokaudeksi, jotta sitte virkkuna miehenä
saapuisin kotiin muorin luo.
Hänen äänessään soi leikillinen vivahdus. Minä katsahdin nyt vasta
häneen tarkemmin ja havaitsin hänen paljon surkastuneen siitä, jolloin
näin hänet ensi kerran leiritiellä paarien kantajana.
— Väsyttää nähkääs kovin vanhaa ruhoa, puheli hän. — Joka jäsenessä
asuu kummallinen lamaannus. Jalatkin ovat alkaneet pöhistyä.
Minä en osannut sanoa hänelle yhtään lohduttavaa sanaa eikä hän
sellaisia luultavasti odottanutkaan. Hän tuntui olevan kohtalostaan
selvillä, vaikka vielä ovella poistuessaan hymähti ikäänkuin minua
lohduttaakseen:
— Minä en menekään kulkutautisairaalaan, se kun on osottautunut
potilaille vaaralliseksi paikaksi. Menen johonkin niistä toisista
sairaaloista, joissa nälkätautisia hoidetaan. Sieltähän tietää vielä
pääsevänsä poiskin, ihmisten ilmoille ja kotiinsa.
Hän pääsi luonnollisesti sairaalaan, ensin nälkätautisten, myöhemmin
kulkutautisairaalaan.
Mutta minä, ehtiäkseni kohtalon edelle tässä tapauksessa, kirjotin
vielä samana päivänä kirjeen Kustaan vaimolle ja pyysin hänen heti
tulemaan miestään tapaamaan.
Pilviö, joka pyynnöstäni oli ottanut hoitaakseen Kustaata, kertoi
potilaan olevan tyytyväisen oloonsa.
Varsinkin oli Kustaa iloinen siitä, että jälleen oli vapaa mies.
— Olen vapaa! kuiskaili hän tavantakaa onnellisena.
Mutta kun kuume yltyi ja näyt kauhunpäiviltä varmaankin rasittivat
heikkoa päätä ja ruumista, alkoi hän houreissaan tapella painajaisten
kanssa.
— Mene pois, saatana! läähätti hän. — Sillä kirjotettu on... Minä olen
vapaa... Ei, ei, ei, ei piru mua saa, ei saa vaan... taivaassa mulla on
oma maa... ei saa vaan...
Kun vaimo saapui isännän seurassa, veti Kustaa viimeisiä hengähdyksiään.
Mutta hän oli nyt täysin tajuissaan. Hän tunsi vaimonsa ja isäntänsä,
ja iloinen hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.
— Taisitte tulla hakemaan minua kotiin, kysyi hän. — Mutta minä olenkin
päättänyt mennä siihen iäiseen riemun majaan.
Hän otti laihtuneesta sormestaan ohueksi kuluneen hopeasormuksen ja
ojensi sen vaimolleen, joka istui vuoteen reunalla silitellen vapisevin
käsin miehensä viileätä otsaa.
— Uskollisena olen sitä kantanut, sanoi hän levollisesti. — Tieteni en
ole tehnyt muuta syntiä kuin yhden ainoan kerran: himoinnut lähimmäisen
omaa.
Isäntä aavisti Kustaan tarkotuksen ja kiirehti väliin.
— Siitä synnistä ei kannata puhua, tuonvertaisesta, sanoi hän jurolla
tavallaan.
Kustaa ei edes näkynyt enää kuulevan isännän huomautusta, vaan jatkoi
omia ajatuksiaan:
— Yhden kerran vain, ja siitäkin olen jo saanut kärsiä, mutta olen nyt
päässyt sovintoon omantuntoni kanssa. Nyt on oloni niin ihmeen hyvä ja
kevyt.
Kuolevan ja vaimon välisestä suhteesta, heidän siinä ollessaan käsi
kädessä, levisi huoneeseen ihmeellisen harras ja pyhä tunnelma. Vaimo
ei puhunut mitään, silitteli vain kuolevan kättä ja katseli häntä
silmiin, joista säteili ääretön hellyys.
Viereisissä vuoteissa makaavat potilaat olivat hiljentyneet. Hekin
tuntuivat ymmärtävän, että tässä jossain lähellä liikkui jotain pyhää,
että tässä kaksi ihmistä, jotka vuosikymmeniä olivat uskollisina
seisseet rinnan surussa ja ilossa, nyt sanoivat hyvästit toisilleen,
viimeistä kertaa maallisin sanoin, katsein ja käsin.
Kuoleva makasi pitkän aikaa ääneti ja silmät kiinni.
Vihdoin hän aukaisi ne verkalleen, ja niistä loisti lapsellisen kirkas
ilo hänen puhuessaan:
— Ette te edes aavista, kuinka iloinen olen siitä, että tulitte
molemmat tänne, vaimoni ja isäntä. Tiedänpä nyt pääseväni lepoon
siunattuun multaan.
Isäntä nyökäytti päätään.
Kuolevan kasvoille levisi rauhallinen, valoisa ilme, hänen surkastunut
rintakehänsä nousi ja laski huohottaen, kunnes läähätys hiljalleen
lyheni lyhenemistään ja lopuksi lakkasi tykkänään.
Ja niin oli Kustaa päässyt kotiinsa, käsi vaimonsa kädessä.
Vaimo sulki vainajan silmät, luki hiljaa siunauksen kuolleelle, ja minä
olin näkevinäni hänen syvälle painuneissa silmissään kyynelkarpaloita.
Mutta yhtään valituksen tai moitteen sanaa hän ei sanonut.
Isäntä seisoi kauan aikaa ääneti ja havahtui vasta, kun vaimo oli
lopettanut siunauksensa.
— Siinä meni hyvä työmies, sanoi hän hiljaa.
Minä en voinut olla hätkähtämättä.
Hyvä työmies? Eikö muuta?
Mutta kun vilkaisin isäntään, näin hänen tarkottaneen täyttä totta. Hän
seisoi siinä pää painuksissa, kookkaana ja kömpelönä, ja kun katseeni
sattui hänen suonikkaisiin, sierottuneisiin käsiinsä, ymmärsin hänen
sydämestään kiintyneen torppariinsa.
Hyvä työmies...
Tämä on kaunein hautajaispuhe, minkä minä olen kuullut.
Kun mainitsin tästä Pilviölle, ei hän vastannut luotua sanaa.
Käveli vaan pää painuksissa rinnallani ja näkyi yrittävän niellä
jotain, mikä tuntui tarrautuneen kurkkuun.