Siitä tuli kuin tulikin sade, ja leirielämä sai uusia vivahduksia ja
piirteitä.
Vangit näkyivät tänään olevan tavallista ahkerampia mielityössään:
etsimässä lisäravintoa maasta.
Tikuilla, kääntöveitsirämillä ja säilykelaatikkojen siruilla he
kaivoivat ja mylläsivät maassa. Jotkut heittäytyivät maa-emon syliin
paljain käsinkin revellen sormensa ja kyntensä verille.
Vankijoukko ryömien maata myöten muistutti kaukaa katsoen likaista
laihaa sikalaumaa: mikä istuen, mikä polvillaan, mikä mahallaan, tonki
maata.
Koko vankiarmeija sulautui yhdeksi liikehtimiseksi: siinä oli päitä,
käsiä, jalkoja, jotka olivat kuin yhteen samaan ruumiiseen kuuluvia.
Ja yksi niillä oli kai sielukin.
Ainakin niitä liikutteli sama sielullinen pyrkimys ja halu, joskin
ruumiillisen vaiston ohjaamana: nälän tukahuttaminen.
Mutta paljoa ne eivät löytäneet maasta.
Maa-emo, nurmeton, puuton hiekkakangas oli kitsas kuin ainakin ehtynyt
äiti.
Silloin tällöin joitain katkeralta maistuvia juuria tai mädänneelle
tulevia ruohon korsia.
Toiset pureskelivat niitä raakoina painaen ne kurkustaan alas
voimanponnistuksella, joka ei ollut erikoisen ilahuttava näky, toiset
malttoivat mielensä ja käyttäytyivät herrasväen tapaan: puhdistivat
ruoka-aineensa, kiehauttivat ne vedellä täytetyissä padoissa s.o.
säilykelaatikoista taitavasti kyhätyissä pienissä peltirasioissa ja
sitte vasta alottivat atriansa.
Tätä ruuanlaittoa varten paloi kentällä vankien toimesta kymmeniä pikku
nuotioita.
* * * * *
Kävelin päivällisen syötyäni kentällä seuraten vankien harrastuksia.
Valtavan suuri ryhmä oli heitä hajaantunut tallin takaiseen notkelmaan.
Siellä oli lähde, kuten muistamme, ja luultavasti myös, nyt sateen
jälkeen, lähteen idyllitkin.
Muutenkin veti lähteen läheisyys puoleensa.
Olihan sen ympärillä jonkinlaista ketoa ja vaivaispajukkoa, jotka
vähäisen näkyivät vihertävänkin. Siis oikea keidas, paratiisi tässä
lohduttomassa hiekkaerämaassa.
Jäin istumaan kivelle notkelman partaalle, mistä oli hyvä näköala alas
lähteelle. Lähelläni seisoi vartiosotilas kivääriinsä nojaten.
Siellä alhaalla oli elämä miltei samanlaista kuin kentän muissakin
osissa. Ihmiset olivat ruualla. Keittivät pienissä padoissa onkimatoja,
täällä näet oli maaperä satoisampaa, juuria, yrttejä ja ruohoja.
Nuotiot savusivat, ja väkevänä, ällöttävänä nousi uhrisauhu, johon
sekaantui hien ja lian haju, taivaita kohti suoraan ylöspäin, niinkuin
otolliselle uhrille sopikin.
Mutta täällä lähteen partaalla, jonka vesi sivumennen sanoen oli
ruskeata ja sekaista, oli elämällä toki hieman erilaiset vivahdukset
kuin leirialueen muissa osissa.
Luonnollisesti.
Eihän lähde olisi ollut lähde, ellei sen ylle olisi jollain tavoin
langennut sen välttämätön pääominaisuus: runouden hohde.
Minä kyllä en sitä huomannut ensi silmäyksellä, sillä minulla oli muuta
katselemista ja aprikoimista kuten esim. ihmiselämää ja sen erilaisia
vaatimuksia.
Mutta lähelläni seisova vartiosotilas oli havainnut sen tarkalla
silmällään ja nauraa hihitti itsekseen.
— Eikö herra luutnantti näe? kysyi hän honottavalla äänellä. — Tuolla.
Katsokaa kiväärini piippua pitkin.
Niin, tosiaan siellä minä näin aviollisessa syleilyssä olevan
parin, jolla näkyi olevan muitakin harrastuksia kuin syöminen, kuin
viheliäinen henkensä ylläpitäminen.
Se ei ollut tyystin menettänyt uskoaan elämän runouteen: rakkauteen
eikä uuden elämän syttymiseen. Viimeisillä voimillaan se, vaikka
nälkä uuvutti sielua ja ruumista, tahtoi pitää kiinni uskostaan
ja ihanteistaan. Ja se saikin sen tehdä rauhassa. Sitä ei kukaan
käynyt häiritsemään, tuskinpa yksikään vangeista sitä huomasikaan,
sillä heillä, materialisteillä oli täysi huoli siitä, millä itsensä
ravitseisivat.
Minä tunsin mielessäni syvää hartautta vilkaistessani tuota syleilevää
paria, nuorta naista ja nuorta miestä, jotka keskellä kurjaa,
torailevaa laumaa jaksoivat kohota maanpinnan yläpuolelle jumalallisen
rakkauden siivin.
— Ammunko ma vai? kysäisi sotamies hihittäen raa'asti. — Noita
riettaita.
Hän ojensi kiväärinsä. Piloillaanko vai tosissaan? Sitä en osaa sanoa.
Täällä leirissä näet ei voi sanoa milloinkaan, mikä on totta, mikä
pilaa. Jokainen, luulen, koettaa salata oikean todellisen mielentilansa.
Minä tempasin coltin vyöstäni ja painoin sen sotamiehen ohimolle.
— Jumaliste, veljeni! sanoin ystävällisesti hymyillen. — Yritäppäs,
niin tästä saat!
Sotamies säikähti pahanpäiväisesti, ja kivääri vaipui alas.
— Herra luutnantti, pyydän anteeksi, soperteli miespoloinen. —
Leikillähän minä vaan...
— Koiran leikkiä! hymähdin hänelle. — Se ei saa uusiintua. Paina
mieleesi se!
Mutta jättäkäämme jo lähde rauhaan käärien sen mielessämme
punoutuneeseen runouden hohteeseen ja kävellessämme Pilviön luo, joka
seisoskelee tuolla edempänä, hyräilkäämme:
"Sua, lähde kaunis, katselen
likellä vettäsi."
Pilviö seisoi lähellä isoa nuotiota, jonka ympärillä parissa kolmessa
kehässä loikoili kolmisenkymmentä vankia, puolihorroksissa torkkuen.
Olivat jostain leirialueen ulkopuolelta löytäneet sammaltuneen kuusen
rungon ja keikuttaneet sen nuotiokseen.
Jokainen koetti pujottautua mahdollisimman likelle lämmintä roihua.
Ja kun nämä olivat pelkkiä miesvankeja, sai siinä runollisuus ja
kohteliaisuus juosta hiiteen.
Siinä tyrkittiin ja muristiin, iskettiin kasvoille ja vähän muihinkin
paikkoihin sekä kiroiltiin, vaikka kaikki tietysti kävi perin
voimattomasti, ja voidaankin se paraiten karakterisoida sanomalla:
tapella nahisteltiin.
Silti ei tarvitse epäillä tovereilta puuttuneen hyvää tahtoa vallata
parhain, lämpimin paikka nuotion kupeelta.
Kovin pieneksi ovat, kaverit, vaatimuksenne supistuneet: tänään lämmin
nuotio, kuukausi, pari sitten kaiken maailman ihanuudet ja vallat.
Oikeastaan, se täytyi minun myöntää, pysyy ihminen kaikissa oloissa,
kurjimmissakin, yhäti samana: aina hän tahtoo olla ensimäisenä,
vaikkapa voimat olisivat jo mennehiä maan rakohon, siivet leikatut...
Niin sen pitää aina ollakin ihmisten keskuudessa, varsinkin miesten:
hammasta purren eteenpäin vaan, ensimäiseksi! Minä nostan käteni
kunniaan, te likaiset rosvonpennut, siitä syystä, että verestitte
totuudeksi jälleen jo epäilemäni roomalaisen rautaisen viisauden:
"Ut desint vires, tamen est laudanda voluntas."
Olin luultavasti innoissani erehtynyt puhumaan ääneen, koska Pilviö
katsahti kummastuneena minuun.
— Ajattelen tässä vaan yhteiskuntajärjestelmän perusteita, selitin. —
Ja vähän muutakin, kun kerran on joutilasta aikaa.
— Samoilla asioilla liikutaan, hymähti Pilviö kuivasti.
Molemmat vaikenimme pitkäksi aikaa. Äänettöminä työskentelimme pelkillä
silmillämme ja korvillamme, kunnes sekin alkoi väsyttää ja kyllästyttää
yksitoikkoisuudellaan. Levoton sielu kaipaa vaihtelua.
Etenkin se pelkää pitkällistä äänettömyyttä, jossa se kuvittelee jonkun
vaaran uhkaavan.
Minä vilkaisin syrjästä Pilviöön tavantakaa odottaen hänen puhkeavan.
Mutta hän seisoi hievahtamatta katse kuin uhalla naulittuna kahteen
vankiin, jotka olivat joutuneet käsirysyyn mustasta kovettuneesta
leivänmurusesta, ehkä muisto, unhoon joutunut, yltäkylläisyyden
päiviltä. Toinen oli löytänyt sen jostain repaleittensa piilosta ja
alkanut jyrsiä sitä huonoilla, keltaisilla hampaillaan, mutta naapuri
oli nälästä kiiluvin silmin tullut saaliinjaolle, ja siinä he nyt
toisiinsa tarrautuneina kieriskelivät läähättäen.
Minä en kauemmin voinut pidättäytyä.
— Siinä näet yhteiskuntamme pääperusteen, sen kulmakiven, joka, jos se
hyljätään, kaataa koko rakennuksen: yksilöllinen omistusoikeus.
Pilviö ei vastannut, mutta jatkoi hetken kuluttua omien ajatustensa
kehittelyä.
— Tämmöinen tilanne tuntuu omituiselta ja laatuaan ainutlaiselta
minkään kansan historiassa. Se ei sen takia saata jatkua kauvan.
Eikä se saakaan jatkua. Ajattelehan kuinka suuri osa kansasta istuu
vangittuna toisen samansuuruisen osan ollessa vartijoina.
— Ja tuomareina, lisäsin minä. — Olen muuten yhtä mieltä kanssasi:
ei olisi pitänyt ottaa tämmöisiä äärettömiä armeijoita vankeja, kun
jo alusta alkaen oltiin selvillä, että vangit kuten vapaat miehetkin
tarvitsevat leipää.
Pilviön ääni kuului katkeralta hänen jatkaen:
— Tuomareina, sanoit, minä lisään: tuomareina, jotka eivät aina jaksa
muistaa Mestarinsa ohjetta.
— Hohoo, sinähän olet muuttunut uskovaiseksi.
Pilviö katsoi minuun pitkään, ja hänen silmissään lepatti omituisen
terävä ja levoton liekki.
— Veliseni, vastasi hän vakavasti. — Sitä voi ihminen tulla miksi
hyvänsä näinä aikoina. Uskovaiseksi ja mielipuoleksikin... Sitä
minä vaan, sitä Mestarin ohjetta: jos veljesi rikkoo sinua vastaan,
pitää sinun antaa hänelle anteeksi, ei seitsemän kertaa vaan
seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.
— Tuo on kyllä kaunista, mutta kysyppäs Mestariltasi, tietääkö hän
siitä, että nuo kiduttivat valkoisia veljiämme seitsemänkymmentä kertaa
seitsemän, ennenkuin antoivat kuolinpiston. Kysy! Vastaako Mestari
sinulle. Minulle ainakaan hän ei ole vastannut.
— Mutta he ovat kuitenkin meidän veljiämme, veriveljiämme. Ja eiväthän
he kaikki ole murhaajia, ei edes ryöväreitä. Tietämättömyydessään
lienee suuri osa sekaantunut pakolaislaumoihin, aavistamatta joutuvansa
murhamiesten ja rosvojen naapureiksi.
Minä kohautin olkapäitäni. Tuo oli sitä vanhaa virttä, jota sai joka
hetki kuulla vankien venyttävän.
Käsirysy nuotion ääressä oli tällä välin päättynyt. Leipäpala oli
joutunut voimakkaamman hampaisiin. Ja onnellinen voittaja sattui
olemaan se, jolla ei siihen ollut pyhää omistusoikeutta, anastaja, joka
riisti köyhältä lähimmäiseltään tämän viimeisen leivän murusen.
— Perkeleen porvari! sähisi toinen voimattomassa raivossaan.
Mutta riistäjä ei välittänyt edes vastata hänelle, vaan vatsallaan
maaten järsi voiton hedelmäänsä. Hänellä oli paremmat hampaat ja
leukavoimiakin enemmän kuin toverillaan, ja hän sai urakan leivästä.
Ja sitten päälle ruokasauhut.
Hänellä näet oli sitä tupakkaakin.
"Tietysti: Porvareilla on kaikkea" näkyi toverin katkera katse puhuvan.
"Niillä on ruokaa ja tupakkaakin."
Hän katseli ahnain, synkin silmäyksin toveriaan, joka huuliaan
maiskuttaen sytytti likaisen, puoliksi poltetun savukkeen ojentuen
sitten mukavaan asentoon kädet leuan alla ja jalat päin nuotion lämpöä.
Mutta nautinto veltostutti.
Miekkosen vedettyä pari kolme pitkää rintasavua tuli ankara yskä, joka
ravisteli häntä kuin vilutautista, silmät painuivat raukeina raolleen,
ja savuke riippui veltosti suupielessä.
Se, jolta tämä voiman oikeudella oli riistänyt leipäpalan, seurasi
jännittyneenä savukkeen kohtaloa valmiina kavaluudella sieppaamaan sen.
Putoaako se vai ei veltoista huulista? Hän hiivittäytyi lähemmäksi.
Käsi jo kurkotti temmatakseen savukkeen, mutta toveri oli varmaankin
havainnut vaistoillaan jotakin epäilyttävää olevan tekeillä, koska
aukaisi silmänsä ja murahti:
— Hähä pirun sikiö. Etpäs onnistunut...
Savuke alkoi jälleen hehkua ja silmät painua raolleen.
Mutta riistetyn silmät välähtivät pahaenteisesti. Hän nousi hitaasti
horjuville jaloilleen, etsi ja löysi läheisyydestä, mitä hakikin:
särkyneen tiilikiven. Sai sen viimeisillä voimillaan kohotetuksi päänsä
yläpuolelle ja vihan tuiskahtaessa silmistään pudotti sen vapisevin
käsin takaapäin makaajan niskaan hänen itsensä seuratessa mukana — ja
loppuun asti poltettu savukkeen pätkä roikkui nyt hänen läähättävästä
suustaan.
— Ähäh, sinä... riistäjä...
Lyöty kierähti selälleen, suusta ja sieraimista rupesi valumaan
vihreätä ja punaista nestettä, vielä jokunen lyhyt korahdus, ja jalat
ojentuivat kankeiksi, silmät levähtivät selkoselälleen ja jäivät
liikkumattomina tuijottamaan männikköön, jossa linnut visertelivät
luonnon ja Jumalan ylistystä.
Ainoastaan lähimpänä istujat olivat huomanneet tapauksen. Mutta se ei
näkynyt vaikuttavan heihin mitään. Joku käänsi kylkensä tuleen päin
ikäänkuin häntä olisi viluttanut, joku kirosi toverilleen, mutta tuo
kaikki kävi äärettömän välinpitämättömästi, niin että minuakin alkoi
vilu puistattaa.
Ainoastaan lähin mies viitsi vilkaista kuollutta, jopa hetken kuluttua
koskemaakin käsillään.
— Taisi pahus kuolla! virkkoi sitte yksikantaan.
Siellä täällä kohoili päitä ja kuului välinpitämättömiä huomautuksia:
— Niin, kuka se kuoli?... Vai Raunistulan Jussi... Vai kuoli se
kaveri... Vai jo... Hohhoh... tänään hän... huomenna minä... jaa, jaa.
Pilviö ja minä olimme aivankuin herpaantuneet paikoillemme. Olin
silmänräpäystä ennen, kun tiilikivi moksahti makaajan niskaan, ollut
kuulevinani Pilviön käheästi voihkaisevan aivan kuin varottaakseen
makaajaa, mutta en tiedä sanoa varmaan, oliko se hän, joka voihkaisi,
vai minäkö.
Mutta sen minä tiedän, että tiilikivi putosi ja surmasi.
Näkihän sen tutkimattakin, että "Raunistulan Jussi" oli kuollut.
Ei siinä tarvittu enää lääkäriä.
— Sydämenhalvaus, jonka aiheutti äkillinen pelästys, sanoi Pilviö
lyhyesti.
Senjälkeen hän huusi siihen pari sanitääriä, jotka joutilaina
liikkuivat kentällä. Käski tuoda paarit paikalle.
— Ei ole saatavissa. Sattuvat kaikki olemaan käytännössä, ilmottivat
nämä, mutta lisäsivät lohduttaen:
— Kaipa kohta joutavat.
— Emme jää odottamaan, vastasi Pilviö lyhyesti. — Kannettakoon vainaja
ilman paareja ruumishuoneeseen.
Hän kehotti vankeja auttamaan sanitäärejä. Mutta yksikään vangeista
ei liikahtanut. Istuivat vaan päät syvällä hartioiden välissä ja
tirkistelivät itsepintaisesti hiipuvaan hiillokseen.
— No, kuuletteko, kehotti Pilviö. — Tehkää nyt viimeinen palvelus
toverillenne.
Ei kukaan noussut. Kellään ei enää näyttänyt olevan kuolemaa kohtaan
minkäänlaista kunnioitusta, jos ei kammoakaan. Sehän oli heidän
jokapäiväinen naapurinsa, se kuolema, joka oikean riistäjän tavoin
vaivasi heitä alituisilla palveluksillaan.
— Hei, laiskurit! ärjäisin minä heille. — Ylös siitä tai kutittelen
teitä hieman puukkoni terällä!
Se puhetapa tehosi.
Hitaasti tuli eloa vankijoukkoon, kyräillen ja vastahakoisesti se alkoi
tehdä nousua, mutta lopulta se kuitenkin liikehti ruumishuonetta kohden
vainajan pään retkottaessa alaspäin ja laajenneiden, liikkumattomien
silmäterien vielä viimeisen kerran tuijottaessa tähän ihanaan maailmaan.
Pilviö näytti kovin kalpealta ja väsyneeltä. Aavistin, mitä hän aprikoi.
— Hittojako siinä huokailet, kivahdin lopulta. — Aika mies ja lääkäri
päälle päätteeksi.
— Ajattelen vaan...
— Kyllä minä tiedän, mitä sinä aattelet ja harkitset, tiedän sen
sanomattasikin.
Pilviö valahti entistäkin kalpeammaksi.
— Tiedätkö sinäkin sen? kysäisi hän hätäisesti, käheällä äänellä.
— Ainakin aavistan. Ajattelet olevasi jollain tavoin vikapää tuon
Raunistulan Jussin kuolemaan, mikä sattui aivan silmiesi edessä, kuten
minunkin, mutta eipä kannata sen takia käydä omantunnon tuskissa. Minä
en ainakaan tee sillä tavalla. Kuollut hän olisi, joskin myöhemmin,
tuohon — turvotustautiin.
— Kenties, ken—ti-es! vastasi Pilviö räjähtäen pitkään, koleaan
nauruun, joka sai minutkin hätkähtämään. — Var—mas—tikin... olisi
kuollut tuohon... tur—vo—tus—tau—tii—iin...
— Varmasti hän olisi kuollut, jatkoi hän tarpeeksi naurettuaan,
kuiskaavalla äänellä. — Leirillä kuolee nykyään jo noin 50 vankia
päivässä.
— Kas vaan! Kiirettäpä pitävät. Kohtapa saavuttanevat meidän
päiväennätyksemme: 200 tutkittua.
Pilviö ei vastannut, ja minä olin huomaavinani, ettei hän enää
kuunnellutkaan minua.
Kulki vaan perin vaiteliaana ja poikkesi hyvästelemättä
sairashuoneelleen, jonka käytävästä vielä kuului hänen katkera naurunsa.
Mutta minä menin illalla asuntooni, johon Helena toi iltateen kahdelle,
vaikka Ström oli Rantapaviljongissa, missä vieraili varietee,
huvittelemassa avorintaisten, harsopukuisten tanssijattarien kanssa.
Mutta minä pidän enemmän verhotusta kauneudesta ja sen takia minä join
iltateen Helenan kanssa kahden.
Meillä oli paljon puhelemista, meillä kahdella toisillemme vielä äsken
ventovieraalla ihmisellä.
Mutta hän oli kovin avomielinen ja vastaanottavainen surussaan.
Hän tunnusti, ettei hän sure sulhastaan niin perin paljon, syystä
ettei...
Hän jätti lauseensa kesken ja näkyi miettivän jotain katse alas
painettuna.
— Kuinka sinä sanoit, Helena. Mistä syystä sinä et sure sulhastasi?
Hän puraisi huultaan ja vastasi päättävästi:
— Siksi etten rakastanut häntä. Siksi että vain äitini tähden.
Hän katsoi uhmaten minuun.
Minä luin hänen katseestaan jatkon: 'siksi että kyllä minulla on ollut
muitakin samanlaisia.'
Minä tartuin vaieten huiluuni ja soitin, soitin. Kun vihdoin lopetin,
näin Helenan itkevän hiljaa.