Seuraavana päivänä vangeille päivällisannoksia jaettaessa sattui
leirillä verrattain jokapäiväinen tapaus.
Tapaus itsessään lienee mitätön, mutta kun se vaikuttaa jollain
käsittämättömällä tavalla Pilviön sielunelämään vieden siten eteenpäin
kertomustamme, niin tulkoon sekin näille papereille.
Pilviö, joka käytti, kummallista kyllä, kaikki vapaahetkensä, yksinpä
ruoka-aikansakin kulkemiseen ja havaintojen tekemiseen leirissä,
seurasi ajatuksiinsa vaipuneena tällöin päivällisen jakelua.
Yhtäkkiä, niin hän kertoi minulle, kajahti ärjymisten lomitse naganin
laukaus.
Hän säpsähti, mutta päästyään selville, että lähin vartiosotilas oli
ampunut sen varotukseksi jostakin syystä, hän aikoi jatkaa kiertoaan,
kun hänen huomionsa kiintyikin tuohon samaan vartiosotilaaseen ja
vankiin, joka luultavasti oli aiheuttanut varotuslaukauksen.
— Vai sinä roisto, kiljui vahti. — Aiot tässä juksata ja leikkiä minun
kanssani. Älä tungettele sinne jonon keskelle.
— Jonon päästä sinun kuten, meidänkin on alettava, yhtyivät toveritkin
mutisten vahtiin. — Vuorollaan kukin. Ei tässä olla mitään porvareita.
— Päästähän olen alkanutkin, koetti poloinen puolustautua.
— Mutta miten helvetissä teitä sitten on kolme siinä rivissä? ivaili
vahti. — Yksi siinä on liikaa, ja se olet sinä. Mars vaan jonon päähän!
Mutta puhuteltu ei hievahtanut, vaan painautui jonoon yhä tiukemmin.
Silloin vahti, joka oli pitkään silmäillyt vankia, tarttui miestä
kauluksesta ja veti hänet jonosta pois.
— Jumaliste, sinä hirtehisen sikiö, kähisi hän silmät raivosta
viheriäisinä. — Tuleppas tännemmäksi, että saan vähän tarkemmin sinua
katsella.
Vanki alkoi vavista...
— Haa! Etkö sinä jo tänään saanut kerran päivällisannostasi? Vastaa,
lurjus!
Vanki vaikeni, mutta silmät rupesivat levottomasti räpyttämään.
Vahti tarttui vyössään riippuvaan naganiin.
— Etkö sinä vastaa, vai onko kieli pudonnut suustasi.
Hän pudisteli toisella kädellä vankia kauluksesta.
— Älä, veliseni, älä, pyyteli vanki hätääntyneenä. — Sainhan minä jo
yhden annoksen, mutta kun on kova nälkä, niin ajattelin... ettei tuo
yksi... liika-annos... veisi valtiota konkurssiin.
Hän puhui hiljaisella äänellä, joka lopuksi ratkesi avuttomaan itkuun.
— Vai niin. Enkös minä sitä arvannut, sanoi vahti jäätävän kylmästi.
— Mutta nyt se on loppu. Käydäänpäs tuonne jonon päähän. Mars,
mukisematta!
Vahdin puheen sävyssä ja hymyssä oli jotain kamalaa, joka ei ollut
normaalia, väitti Pilviö.
Heti kun he olivat päässeet jonon loppupäähän, kuului sieltä vahdin
huuto:
— Vai alat vastaan rimpuilla. Sinä, sinä...
Vanki parahti, ja ennenkuin Pilviö ehti sinne, kajahti kaksi naganin
laukausta, joita säesti vahdin synkkä karjaisu:
— Vai mukiset... Tuostapa saat leipäkortin ikuisiksi ajoiksi.
Jono vavahti, joku silmä jaksoi iskeä vihan kipunan, joku suu mutista
väsyneesti, mutta kohta jono asettui entiselleen: silmät nälästä palaen
tähdättyinä ruoanjakelupaikkaan odottamaan vuoroaan.
Pilviö tärisi koko ruumiiltaan.
Hän meni vahdin luo aikoen viskata inhonsa ja vihansa vasten tämän
kasvoja.
— Mutta kun katsoin tuota miestä silmiin, en jaksanutkaan tehdä sitä,
kertoi Pilviö kuohuksissaan minulle. — Minua alkoi värisyttää, sillä
nuo silmät eivät olleet tervejärkisen, vaan mielipuolen. Kuuletko,
mielipuolen!
— Joutavia! tyynnytin minä häntä. — Näköhäiriö. Ei muuta. Mutta sinun
hermostosi, veikkonen, on hunningolla.
Pilviö ei vastanut, huojutteli vaan päätään ja jatkoi, ikäänkuin ei
olisi kuullutkaan minua:
— Hänen täytyy olla mielipuoli, sillä ellen muista väärin, ampui hän
samasta syystä pari viikkoa aikaisemmin erään toisen vankiressun.
Jonotuslain rikkomisesta.
Mutta nyt minä huusin hänelle vihoissani:
— Ole vait äläkä ulise! Vai jonotuslain rikkomisesta vainen. Sinäpäs
olet tänään lystikäs, hehe.
Minä näin, miten hänen suupielensä alkoivat tempoilla ja nytkähdellä
silmien räpytellessä, aivankuin itku jo olisi kurkun päässä.
Mutta ei siitä itkua tullut.
Eikä nauruakaan nyt vielä, vaan vasta myöhemmin.
Mutta kun minä olen järjestystä rakastava mies enkä pidä
ennenaikaisista hyppäyksistä, niin kerron siitäkin vasta ajallaan.
Nyt hän ainoastaan suututti minua. Ehkäpä vähän säälittikin.
— Minua huvittaisi nähdä tuo sankari, sanoin Pilviölle ennen lähtöäni
illalla asuntooni. — Etkö voisi olla apuna minulle?
Vastahakoisesti Pilviö suostui, mutta kun hänellä oli asioita
kaupunkiin, lupasi tulevansa yhteen matkaan.
— Tuolla, kuiskasi hän, niin ettei Ström kuullut. — Tuo roteva,
rokonarpinen härkäniska.
Mies seisoi lähellä porttia nojaten kivääriinsä. Liikkumatta,
hievahtamatta. Kuitenkin saattoi havaita, että hänen alta kulmain
kyrräileviltä silmiltään ei jäänyt pieninkään ympäristössä tapahtuva
liike huomaamatta.
Minä astuin hänen luokseen.
— Terve, sinä isänmaan jalo, urhokas poika!
Mies loi synkät silmänsä minuun. Nagani heilahti vyöllä.
Nuo silmät olivat ihmeellisen tutut.
Missä hitossa minä olin ne nähnyt ennen?
Ne olivat hirveän tutut.
Lopulta yhtäkkiä välähti mieleeni elämäni kauhein hetki, ja minä
vavahdin.
Ne olivat Kaljusen silmät, yhtä verenhimoiset ja kavalat kuin tuon
pyövelin.
Ne olivat abnormin, miksei mielipuolen ihmisen silmät, kuten Pilviö oli
väittänyt.
Niistä tuiskahti kamalin kaikista himoista: murhahimo, murhamania, joka
tauti meillä on tullut hyvin tavalliseksi puolella jos toisellakin
viime talven jälkeen.
Minua alkoi kylmätä, sillä voihan noiden tuommoisten maalitauluksi
joutua ken hyvänsä. Ne eivät pidä niin kovin tarkkaa lukua uhreista.
Mutta minä hillitsin itseni ja taputin kylmäverisesti tuota hirviötä
olalle.
— Uljas soturi, sanoin nauraen. — Sinä kuulemma täytät isänmaallisen
velvollisuutesi kiitettävällä tavalla.
Mies hätkähti luoden kolkon katseen minuun.
Teinkö minä hänestä pilkkaa, nuhtelinko vai tottako tarkotin.
Sitä tuo katse näytti aprikoivan.
— Ahkeruus on iloni, herra luutnantti! vastasi mies pitkälti
epäröimättä, tehden kunniaa kiväärillään.
Saavutin hiljalleen kävelevät toverini. Kuljimme ääneti. — Kirjoita,
Pilviö, minulle viinaresepti! sanoin, ennenkuin erosimme kaupungissa. —
Kiitos!
Ström sanoi menevänsä Rantapaviljonkiin iltaa viettämään. Minua ei
haluttanut lähteä mukaan.
Tahdoin olla rauhassa ja menin asuntooni.
Otin huilun huulilleni ja koetin kynsin hampain kaivautua sävelten
maailmaan.
Mutta ajatukseni olivat muualla. En tahtonut päästä vapautumaan tästä
maailmasta.
Jokin raskas ja muodoton tuntui pitelevän minusta kiinni.
Henkeni oli lamassa, voimani turtuneet.
Silloin sattui katseeni pöydällä könöttävään pirtupulloon.
Nyt muistin ja hymyilin.
Nousin ja koputin emäntäni keittiön ovelle:
— Hieman teetä, hyvä rouva! Iltateetä.
— Kyllä, herra luutnantti. Heti.
Ääni oli sointuva ja nuorekas.
Mitä ihmettä!
Kuka se oli?
Siinä oli jotain tuttua.
Missä olin kuullut ennen tuon äänen?
Jäin akkunan pieleen miettimään ja näppäilemään huilun nappeja.
Vähitellen alkoi sävel juosta ja soida.
Koko ajan minä ajattelin:
Tuolla tytöllä täytyy olla suuret, loistavat silmät, koska hänen
äänensä soi noin helisevänä. Missä minä olen nähnyt aiemmin niiden
säteilevän? Missä, missä?
Olin kuullut, että ovi avautui hiljaa ja joku astui huoneeseen.
Mutta minä en viitsinyt kääntyä. Soitin Loreleytä ja ajattelin noita
loistavia silmiä ja äänen hopeaista helinää.
— Herra luutnantti on hyvä. Tee on pöydällä, kuului vihdoin hiljainen,
hyväilevä ääni takanani. Siinä se oli taas.
Käännähdin ja edessäni sädehti kaksi suurta, loistavaa silmää, jotka
kyynelsumunkin takaa paloivat kirkkaasti elämää vastaan.
Ah, nyt minä muistin, missä olin nähnyt tuon nuoren tytön ja kuullut
hänen puhelevan.
Hänhän oli toinen, se nuorempi, niistä kahdesta naisesta, jotka eilen
istuivat kirkkopuiston penkillä.
Minä en voinut olla hymyilemättä:
— Tekö se olettekin, neiti.
Kyllä. Hänkin muisti minut eilisestä.
Hän oli aivan ihastunut soittoon.
Varsinkin huilun säveleihin. Hitto soi!
— Eikö herra luutnantti tahtoisi jatkaa? Hän kun soittaa niin ihanasti.
Tietysti herra luutnantti tahtoi...
— Voivoi, havahti tyttö vihdoin. — Nyt on iltatee jäähtynyt.
— Ei haittaa, vastasin ja riuhtaisten itseni todellisuuteen
ihannemaailmoista astuin pöydän luo. — Ei lainkaan haittaa, neitiseni,
sillä minä juon kylmää teetä miltei mieluummin kuin kuumaa.
Kaasin lasin puolilleen teetä, pirtupullosta toisen puolen ja hämmensin.
Näin, miten hän ihmetellen ja ääneti seurasi hommiani.
— Onneksenne neiti... Niin, suokaa anteeksi: mikä teidän kaunis nimenne
olikaan?
— Helena, vastasi hän hiljaa.
— Onneksenne, Helena neiti. Teillä on ihana nimi, virkoin ja join lasin
pohjaan.
Hän ei puhunut mitään, vaan katseli suurin, säikähtynein silmin minuun.
Minä taas tuumin itsekseni, ettei tuommoisen nuoren pikku hupakon takia
kannattanut iltaansa tuhlata, ja valmistin toisen lasin.
Sotilaan sisu nähkääs kaipaa toisinaan karkaisua.
Karkaisua elämän rumuutta ja elämän kauneutta vastaan.
Sitäpaitsi minä miltei toivoin, että hän olisi poistunut.
Mutta hän istui vielä toisenkin lasin ajan, vieläpä kolmannenkin.
Hän oli aivan hullaantunut säveleihin.
Ja minä soitin ja minä join.
Hän istui sohvalla vieressäni vielä silloinkin, kun Strömin askeleet
kuuluivat kuistilta.
Tällöin minä jo olin päässyt viidenteen lasiin.
— Oh neiti, suokaa anteeksi epäkohteliaisuuteni, sanoin ilkeästi. —
Minähän olen ollut tuhma: olen koko ajan yksin nautiskellut elämän
ihanuudesta ja unohtanut teidät tykkänään. Ehkä suvaitsette lasin.
— Ei kiitoksia, epäsi hän ja nousi seisomaan. — Viinaa...
Hän lausui viimeisen sanan halveksivasti.
— Niin, viinaa. Mutta eivätkö tämän puolen naiset ole tottuneet siihen.
Hän loi minuun tutkivan, epäröivän katseen.
— En ymmärrä... Mitä tarkotatte?
Minä nauroin.
— Täällähän on ollut venäläistä sotaväkeä, hienoja venäläisiä
upseereja, tanssiaisia, joihin kaupungin naiset ovat olleet
tervetulleita, ja viinaa... Hiisi vie.
— Hyvää yötä, herra luutnantti, sanoi hän loukkaantuneena ja astui
ovelle.
Minä riemuitsin.
Samassa tuli Ström huoneeseen. Näin, miten hänen silmänsä lensivät
pyöreiksi.
— Aa, sanoi hän ivallisesti: — Häiritsenkö ehkä _herrasväkeä_.
Helena nosti päänsä pystyyn ja virkkoi hartioitaan kohauttaen:
— Ette ollenkaan. Päinvastoin. Hyvää yötä!
Ström oli nousussa kuten minäkin.
— Kuka hän oli? kysyi hän.
— Talon tytär, vastasin välinpitämättömästi.
Hän huomasi pöydän koristukset: huiluni ja pirtupullon. Nyökäten
päällään menijän jälkeen hän hihitti:
— Ja sinä olet ruvennut kaalimaan vartijaksi.
Pukki, joka huilullaan karkottaa varkaat.
Minä nauroin.
— Älä turise, vaan juo!
Pullo oli puolillaan, kannussa oli vielä teetä.
Kävin koputtamassa uudestaan keittiön ovelle.
— Puhdas lasi lisää, Helena neiti.
Käsi pistäytyi oven raosta. Minä suutelin sitä.
Se ei tempoillut eikä vetäytynyt pois.
Se oli pieni ja lämmin.
Minä suutelin sitä kyynärtaipeeseen saakka.
— Kiitoksia, rakas neiti.
* * * * *
Me istuimme ja joimme aamupuoleen yötä.
Ström nukahti vaatteet yllään.
Minä en nukkunut lainkaan.
Makasin avoimin silmin ja lausuin Helenan nimeä: Helena, Helena,
Helena... kymmenen kertaa, sata kertaa ja löysin aina jonkun uuden
soinnun siitä, kunnes väsyin, ja aloin silmät ummessa syövyttää
muistiini hänen muotoaan ja loistavaa, hieman surumielistä katsettaan,
kunnes lopulta väsyin siihenkin ja makasin liikkumattomin ajatuksin.
Auki olevan akkunan kautta tulvi sisään suolainen, viileä meri-ilma.
Ulkona oli ruvennut tuulemaan.
Meren raukaiseva kohina tunkeutui korviini ja hermoihini, minä tyynnyin
ja nukahdin hetkeksi minäkin.
Kun heräsin, löi kello seitsemän.
Meri veisasi yhä ikuista säveltään.
Taivas oli mennyt pilveen.
Nousin ja menin akkunaan.
Meri pauhasi synnyttäen vaahtoharjuja: merkkejä nousevasta myrskystä.
Kalalokit kirkuivat viistäen valkoisin vatsoin vaahtoisia aallonselkiä,
ja tiirat kirauttelivat teräviä huutojaan luodoilla.
Taivaalla ajelehti mustia, raskaita pilvenlonkia, joista harvakseen
putoili suuria, raskaita pisaroita.
* * * * *
Leiriltä kajahti ensimäinen laukaus.