Pääportti leirialueelle johti pohjoispuolelta, männikön kuvetta
kiertävältä valtatieltä.
Mutta sinne pääsi myöskin lounaiskulmauksen sivuportista, jos tyytyi
käyttämään kapeahkoa oikotietä.
Koko varsinainen leirialue, joka oli suunnilleen neliökilometrin
laajuinen, oli ympäröity korkeilla, kaksinkertaisilla
piikkilanka-aidoilla, välillä sylen parin levyiset käytävät,
joissa vahdit noin 50 metrin päässä toisistaan astelivat ladattu
kivääri olalla, milloin nimittäin eivät harjottaneet mieluista
ajanvieteurheiluaan: ampua paukutelleet. Pohjoisessa kulmauksessa
leirin itäpäässä ei ollut piikkilankaverkkoa, mutta siellä samoinkuin
piikkilankakäytävien risteyksessä leirin keskikohdalla näkyi könöttävän
korkealla katoksen alla kuularuisku, jonka vieressä jakkaralla istui
sotilas. Uhkaavina, varottavina ja valmiina syöksemään kidastaan
sihiseviä herneitä.
Sitäpaitsi kiersi piikkilankakäytävä verkko vahtisotilaineen ristiin
rastiin leirialueen.
Ainoastaan etelässä sijaitsevat tutkintotuomarien kasarmit,
upseerikasino ja vankileirin johtajan asunto jäivät
piikkilanka-aitauksen ulkopuolelle.
Paarinkantajat saapuivat jo meitä vastaan, hitaasti laahustaen.
Sundberg, joka kulki pari askelta joukon edellä, tuprutti onnellisen
näköisenä savuketta, vetäen ahnaasti syviä rintasauhuja. Toiset
katselivat huulet kuivina, vesissä silmin hänen nautintoaan.
— Sunperi, Sunperi. Näinkö sinä täytätkin lupauksesi, huomautin hänelle
enkä voinut olla ääneen nauramatta.
Mutta Sundberg ei kuullut eikä nähnyt. Asteli vaan silmät
autuaallisesti sirrillään, polvet notkahdellen ikäänkuin humalaisella,
joka minä hetkenä hyvänsä voi kaatua syleilemään rakasta isänmaataan.
Ja sepä oli Sundberginkin kohtalo: kellahti ja kierähti huojuvilta
jaloiltaan maahan.
Toverit kuin hukat hänen kimppuunsa.
Kopeloimaan ahnailla sormillaan hänen taskujaan.
Löysivätkin mitä etsivät, mutta laatikko hajosi ja savukkeet varisivat
silppuna tielle, josta laihat kourat työnsivät niitä tupakoineen
törkyineen ammottaviin, läähättäviin suihin.
— Mitä te teette, onnettomat! hoki vartiosotilas neuvottomana. —
Sylkekää pois heti, kuolette...
Mutta siellä ne pysyivät, minne olivat joutuneet. Leuat jauhoivat
kahta kivakammin. Ei yksikään totellut. Astua jumppasivat vaan,
päiden heilahdellessa ja silmin sivuilleen vilkuilematta eteenpäin,
arvattavasti tuumien jurosti, että ei, veliseni, ei sitten likikään!
Nähdessään Sundbergin jäävän retkottamaan tielle sotilas komensi
vankijoukon pysähtymään. Nämä tottelivat. Komentavaan puhetapaan
he näkyivät olevan tottuneita. Kuului vaan kirahtelua, kun hampaat
tupakan sijasta purivat karkeata hiekkaa. Joskus koetti joku vangeista
muistellen luultavasti entisiä ihania aikoja roiskahuttaa suustaan
oikein komean tupakkasyljen, mutta voimat olivat vähäiset: ei jaksanut
muuta kuin rintapieliinsä saakka, siihen se jäi hitaasti valumaan.
— Ei sen vaarallisempaa kuin yleinen heikkous, lausui Pilviö
tutkittuaan. — Se on tupakan vaikutuksesta luonnollisesti lisääntynyt.
Viekää sairaalaan, tiedättehän, mihin, ja pyytäkää taloudenhoitajan
varaamaan hänelle hieman parempaa ruokaa. Tulen päivällisen jälkeen
katsomaan potilasta.
Vangit nostivat toverinsa paareille alkaen huojuvin polvin laahautua
sairaalaa kohden.
— Viheliäistä, viheliäistä! kuului Pilviö mutisevan. — Pitää ihmisten
kuullen määrätä potilaille muka parempaa ruokaa, vaikka hyvin tietää,
ettei sitä voi saada vangeille mistään, ei mistään. Ei ruokaa, ei
lääkkeitä. Kirous: kaiken pula.
Mutta minä en voinut olla nauramatta kohtaukselle. Vielä nytkin, kun se
muistuu mieleeni, hytkäyttää minua.
Kuinka nurinkurista. Tosiaankin.
Sundberg, joka omasta mielestään oli täysverinen sosialisti, ei,
enempikin: bolsheviki, osottautuikin itseasiassa pahimmaksi,
itsekkäimmäksi porvariksi, hahaha...
"Miksi et ollut, Sunperi, toverillinen sakilaisiasi kohtaan", mietin
tällöin. "Et ollut. Saitpa siitä kohtuullisen rangaistuksen, jonka
muistat elinikäsi, nim. jos elät vielä jossakin siellä Satakunnan
puolessa ja harjotat entistä ammattiasi, sitä sosialistiagitaattorin
jaloa ja ihanaa virkaa."
Elätkö, sitä en tullut myöhemmin koskaan kysyneeksi Pilviöltä, ja nyt
on aivan turhaa häneltä enää kysyä mitään...
Mutta jatkanpahan muistiinpanojani, takertumatta mitättömiin
pikkuseikkoihin.
* * * * *
Lounaisen portin kautta leirille tultaessa jäi vasemmalle kädelle
ensimäisenä harjoituskenttä, sitten ruumishuone, vihreäksi maalatulla
puuaidalla eristetty n.s. kulkutautisairaala, vartiorykmentin suuri
kasarmi keittiö- y.m. ulkorakennuksineen, yhdessä samassa rakennuksessa
sijaitsevat venäläinen kirkko, apteekki ja posti, vankien hallussa
olevat viisi kasarmia, kookasta kaksikerroksista ja synkkää, sekä
lisäksi heille vankilaksi varattu entinen tallirakennus, jossa
heitä makaili lavereillaan kolmessa kerroksessa. Näistä viidestä
kasarmista mahdutti vain yksi — lukuunottamatta tuota tallivankilaa
— terveet vangit sisäänsä, loput neljä kasarmia oli näet muodostettu
sairaaloiksi: kaksi nälkäisten ja muuten väsyneitten sairaalaa,
n.s. keskussairaala vastaten jonkinlaista kirurgia sekä lähimpänä
ruumishuonetta se oikea sairaala, n.s. kulkutautisairaala, josta johti
ulos vain yksi tie — sekin ruumishuoneeseen.
Tien oikealla ja varsinaisen piikkilankaverkon ulkopuolella kohosi
kaksi tutkintotuomarien kasarmia, toinen kolmikerroksisena, ja näiden
välillä vankileirin johtajan asunto sekä kauimmaisena kaakkoiskulmassa
upseerikasino, joka oli järjestetty tutkintotuomarien ja muiden
virkailijoiden ruokalaksi. Kaikkien näiden viimeksimainittujen
alapuolella etelässä aukeni, kuten jo olen muistaakseni maininnut,
kaistale niittyä ja niityn alla meri.
Sitten on vielä mainittava sauna ja kaivo. Sellaisetkin oli kentällä.
Mutta kaivo oli lukittu.
— Se pidetään auki ainoastaan määrätunteina, sanoi Pilviö kaivon ohi
vaeltaessamme. — Täytyy nähkääs säästää vettä — ja muutenkin: joisivat
pian sen kuiviin ja itsensä turvotustautisiksi, mistä taas olisi
seurauksena...
Ei viitsinyt sanoa loppuun asti, mutta minäpä muistin: kuolema.
Kaivon lisäksi oli itäisessä osassa leiriä, tallivankilan takana
olevassa notkelmassa, kuivunut lähde, joka sai vetensä vasta myöhemmin,
kun sade alkoi rapista pitkällisen kuivuuden näännyttämään maahan.
Tänään lähde oli vielä merkityksetön, joten voimme toistaiseksi
unhottaa sen olemassaolon. Se kyllä ajan tullen ilmoittautuu
itsestään pulpunnallaan ja niillä tutunomaisilla idylleillään, jotka
erottamattomasti liittyvät lähteeseen täällä niinkuin muuallakin.
Sitäpaitsi ei meillä nyt olisi aikaakaan syventyä lähderunouteen.
Ainakin minun mielenkiintoani oli jo tovin ajan herättänyt se seikka,
että vankeja vartioiden ohjaamina marssitettiin kaikkialta leiristä
sen pohjoispäiselle kaltevalle rinteelle. Siellä ne järjestettiin
hevosenkengän muotoiseen kaareen, sikäli kuin saapuivat. Oli siinä
kansaa vaikka komeanpuoleisen, jyrisevän mielenosotuskokouksen
toimeenpanemiseksi. Minä en voinut olla huomauttamatta:
— Taitavat hommata kansalaiskokousta. Vai?
— Ainoastaan jumalanpalvelusta, vastasi Pilviö. — Niitä pidetään täällä
sunnuntaisin ja joskus arkenakin.
— Aivankuin leirin ulkopuolisessakin maailmassa. Hyvä että ei ole puute
sanan ruoasta, joskin ruumiin ravinnon laita lieneekin vähän niin ja
näin.
Lähelle astuttuamme saimme nähdä omituisimman seurakunnan, mitä koskaan
olin osannut kuvitellakaan.
Eihän se ollut kaikkein siistimpiä seurakuntia, mitä tuli sen
ulkonaiseen valmistautumiseen, mutta sisällisesti se lie ollut sitä
otollisempi.
Olihan sillä ollut aikaa paastota ja siten ruumiillisesti kuten
henkisestikin itsensä hyvin valmistaa, niin että siemenen, jos sillä
oli edes 80 % itäväisyys, ei olisi pitänyt langeta kivikkoon, vaan
hyvään, pehmeään maaperään.
Harvinaisen runsaslukuisenakin oli seurakunta kokoontunut istuen
tai kävellen ääneti edestakaisin ahdasta piiriään, ja hevosenkengän
soukassa aukossa hieman alempana kuulijoita seisoi nuori sotilaspappi
harmaassa kenttäpuvussa.
Hän alotti virren. Minkä, sitä minä en enää muista. En muista hänen
saarnastaankaan muuta kuin sen miellyttävän lyhyyden.
Omituinen hartaudentunne, joka minulle näihin aikoihin oli jotain aivan
outoa, täytti mieleni ja ajatukseni tuota monituhantista seurakuntaa
katsellessani.
Papin alottamaan virteen oli vähitellen kuin unesta havahtuen yhtynyt
koko kurjalistoarmeija, yksinpä sen lemmensisaretkin, joita vielä
tähän aikaan säilytettiin samassa vankileirissä kuin miesvankejakin.
Lauloivat ilman ivaa ja ilkeyttä.
Mahdollisesti kiilui joukossa pilkallisiakin katseita, vaikka minä en
sellaisia havainnut.
Siinä oli nuorta ja vanhaa.
Yleensä oli vaikea mennä ulkomuodosta päättelemään ikää.
Kaksikymmenvuotias saattoi näyttää neljänkymmenen vanhalta.
Väsymys, likaisuus ja ruokkoamaton ulkoasu varsinkin parran suhteen
vaikuttavat ihmisen ulkonäköön enempi kuin luullaankaan. Olipa
joukossa, kuten myöhemmin sain havaita, alle kahdenkymmenenkin, jopa
kuusitoistavuotiaitakin.
Mutta niinkuin sanottu tämä kurjalistoarmeija ei tehnyt häiriötä
hartaushetkelle, ei puhua pärpättänyt eikä nauraa tirskutellut.
Ainoastaan säännöllisesti räjähtelevä vihlova yskä kajahteli säestäen
asiaankuuluvasti saarnaa, mutta haihtui sekin sen suurempaa häiriötä
aikaansaamatta taivaan lempeään, hiljaiseen avaruuteen aivankuin
viestinviejänä sen lähettäjiltä: pian tulemme jäljessä itsekin.
Silti minä en voi väittää sitä tai tätä seurakunnan tarkkaavaisuudesta,
vaikka se ulkonaisesti katsoen näkyikin istuvan ja seisovan ihmeen
hiljaa.
Kenties se ei kuunnellut koko saarnaa lainkaan yhtävähän kuin minäkään,
vaikka meillä molemmillakin oli korvat, joilla kuulla. Taisi olla muuta
miettimisen aihetta.
Oli. Miltei jokaisella oli hoidettavanaan omat pienet kotiaskareensa,
jotka vaativat väsyneitten aivojen koko tarkkaavaisuuden.
Tuolla yksi kyhnyytti selkäänsä naapuriaan vastaan, joka puolestaan
innostui tekemään samanlaisen palveluksen vierustoverilleen, tämä taas
seuraavalle j.n.e. niin että aaltomainen liike kävi säännöllisesti
koko saarnanajan. Täällä taas muuan käytteli sormiaan vuoroin
pörröisessä tukassaan, vuoroin suussaan, joka silloin aina maiskautti
ahnaasti kuin ainakin herkkupalan saatuaan, ja tuolla eräs, joka oli
havainnut kainalonaluksensa riistarikkaimmaksi metsästysmaakseen,
menetteli samalla tavalla ja, kuten lyhyellä vilkaisulla sinnepäin
äkkäsin, hyvinkin kunnioitettavalla tuloksella. Mitä tuli seurakunnan
naispuolisiin jäseniin ja heidän askareihinsa, eivät nekään olleet
häiriöksi. Ulkonaisessa olemuksessaan he olivat miestovereittensa
näköisiä ja tapaisiakin: useimmilla naisilla näkyi puseron korvaavan
jonkinlainen rääsy, jonka alta paistoi paljas pinta, paitaa kun ei
ollut, paksun tahmean lian peittämä pinta kuten miehilläkin, mutta, oi
sinä nainen, luonnon ja elämän ihmekoru, kaikissa tilanteissa, kurjista
kurjimmissakin on sinulla jäljellä, jos ei muuta, samat naiselliset
halusi ja miellyttämiskeinosi: tukkalaitteet parhaimman mukaan
laadittuina he kävellä sipsuttelivat käsikkäin laihojen lanteiden
terävästi taipuessa ja silmien väläytellessä väsyneitä katseita
miehisiin tovereihin tai seisoivat he katsellen merelle kalpeilla
huulillaan selittämätön hymy.
Mutta kun pappi pääsi loppuun ja alotti virren, heräsi seurakunta ja
yhtyi halulla joskin hieman heikoin voimin virteen. Monen silmissä
kuulsi ikäänkuin himmeän kalvon läpi lempeä kuva jostain ammoin
unohdetusta, mutta pian tulevasta, hänen laulaessaan:
"On pidot meille valmistettu
hääsaliin tuonne kauniiseen."
Minua vaivasi mielenliikutukseni, ja vapautuakseni siitä sanoin
ärtyneenä Pilviölle meidän kulkiessamme upseerikasinolle:
— Osasipas se pappi valita loppuvirren. Turhia houreita valaa noiden
risa- ja lika-Pekkojen ja -Tiltojen mieliin.
— Mitä tuohon likaisuuteen tulee, niin niitä penteleitä ei saa
lähtemään saunaan millään keinoilla, huomautti Pilviö. — Ellei väkisin
ajeta, eivät he käy saunassa.
— Vuoroin vieraissa. Niinhän. Te säästätte valtion tiliin juomavettä,
he kai pesuvettä ja saippuaa.
* * * * *
Ruokailuaika ei vielä ollut käsillä.
Piti vartoa puolisen tuntia.
Ruokasalin peräseinällä riippui kullatuissa kehyksissä kummallisen
näköinen Nikolai II:sen muotokuva: taitavalla miekaniskulla oli siltä
katkaistu pää kaulaa myöten ja naulittu se jalkapäähän, aivankuin hän
koroillaan polkisi rikki omaa päätään.
Olihan siinä hirtehishuumoria.
Etenkin Strömin mielestä, joka haltioituneena jämäsi pitkän aikaa:
— Mainiota. Mainiota.
Näin sunnuntaisin ei salissa ollut paljon ruokavieraita. Useimmat
söivät tällöin kaupungilla.
Yhteensä kuului tutkintotuomareita olevan nelisenkymmentä. Ja
vankileirin sairaaloista huolehti neljä lääketieteen kandidaattia.
Kasinon ruoanlaittajina ja tarjoilijoina toimivat punikitarvangit.
Ruokaa odotellessamme valitti Pilviö sairaiden kohtaloa.
— Ei ole lääkkeitä. Ei ruokaa, ei edes vettä, ja vain neljä nuorta
lääkärin alkua hoitamassa tämmöistä sairaspaljoutta.
Häntä värisytti.
Minuakin.
Mutta Ström taittoi levollisesti lukemansa sanomalehden kokoon ja
rupesi nurisemaan päivällisannoksen kehnoutta ja vähyyttä.
— Tuommoinen kipene!
Hänen edessään kuten meidänkin oli pöydällä annos: pari ohutta
viipaletta risuaitaleipää, kaksi pientä nahistunutta perunaa ja hiven
lihatonta sianlihakastiketta. Tulihan siihen lisäksi vielä kupillinen
vesivelliä.
— Se on noiden roistojen ansiota tämä nykyinen nälkäkausikin, jahkaili
Ström viitaten ulos akkunasta.
Siellä leirin keskikohdalla sijaitsi vankien ruoan jakelupaikka. Siellä
näkyi parhaillaan jaettavan annoksia vangeille, jotka huikean pitkänä
kaksirivisenä jonona odottivat vuoroaan. Avonaisen akkunan kautta
tunkeutui korviimme vartiosotilaiden ärjymiset ja huudot vangeille,
jotka eivät noudattaneet jonotuslain asetuksia. Vangeilla oli toisessa
kädessä pieni peltinen muki, johon oikeanpuolinen jakaja lirautti
tynnöristään tilkan kalliokalalientä, vasemmanpuolisen työntäessä
toiseen käteen leivänpalan. Siinä oli päivällinen... Kiitä ja ole
mielissäsi. Mitäs siinä tollotat? Astu eteenpäin, ettei synny ruuhkaa.
Että toinenkin pääsee osalleen. Kas niin... Hitaasti lyheni jono,
hitaasti liikkui vangin jalka.
Katseeni sattui päättömään tsaarivainajaan seinällä.
— Syytä tuota, sanoin Strömille. — Syytä häntä ja hänen kunnon
heimolaisiaan kaiken alkujuuresta.