Kaupunki oli hiljainen kirkonkylä meren rannalla. Asukkaat
pääasiallisesti kalastajia, joukossa jokunen vaatimaton liikemies.
Vain harva oli keinotellut itsensä gulashin arvoon ja komeuteen.
Vaatimattomuus ja ennallaan pysyminen kuuluivat nyt kerta kaikkiaan
asukkaiden luonteeseen.
Pilviön opastuksella saimme asunnon muutaman vanhan rouvan luona. Aivan
meren rannalta, välissä vain pieni soma hedelmäpuutarha lehtimajoineen.
Tyydyimme yhteen huoneeseen, Ström ja minä.
Pilviö asui vankileirin sairashuoneessa.
Lähdimme asunnon saatuamme aikamme kuluksi kaupungille, josta
vähitellen siirryimme leirialueelle. Tutustuaksemme näes uuteen
työpaikkaamme, joka sijaitsi kaupungista noin parin kilometrin päässä
itään käsin.
Jouduimme kulkemaan kirkkopuiston kautta. Tornikello löi juuri
yksitoista. Jumalanpalvelus loppui, ja näkyikin sanantarve olevan
tavallista runsaampi päättäen ovista mustanaan virtaavasta väkijoukosta.
Istuuduimme penkille vastapäätä kirkon pääovea.
Minulla on aina ollut saavuttuani jollekin uudelle oudolle
paikkakunnalle käsittämätön halu pistäytyä paikkakunnan kirkossa tai
vähintäin kirkkomäellä.
Todella naurettava halu vai kuinka?
Mielestäni siellä paremmin kuin kujilla ja kaduilla havaintojen tekijä
voi päästä perille paikkakunnan ja sen asukkaiden ominaisuuksista ja
erikoispiirteistä.
Läheisellä penkillä puhelivat vanha rouva ja nuori tyttö.
Luonnollisesti haastelivat hekin kaatuneista tai jäljettömiin
hävinneistä omaisistaan. Niistähän tänä keväänä riittää puheenaihetta
kautta maan.
Raskaat jäljet oli hiljan kukistettu kapina jättänyt tällekin seudulle.
Moni perheenisä oli saatettu kalmistoon kärsittyään vakaumuksensa
vuoksi ennen aikaisen väkivaltaisen kuoleman. Moni perheen tuleva tuki
makasi nyt kalvenneena, puolittain tuntemattomana jossakin kaukana,
vähäisen saloseurakunnan lepomaassa, murtauduttuaan sitä ennen punaisten
rintaman läpi valkoisten riveihin. Ah tunsinhan minäkin heistä monta,
noista urhoista urhoollisimmista, jotka eivät mitään pelänneet, eivät
mitään säästäneet, vaan raivasivat armotta tiensä tuhottujen kotiensa
ja uhattujen omaistensa luo, miekkansa kärjellä he piirsivät tiensä,
nuo urhoollisimmat. Ja minä kuuluin heihin. Heidän kohtalonsa oli
minunkin kohtaloni.
Niinpä juuri näistä asioista puheli kirkkokansakin matkallaan, samaa
haastelivat nuo läheisellä penkillä istujat, joista toiselta kuulosti
kaatuneen poika, toiselta sulho.
— Ei ole suruun muuta lääkettä kuin aika, lohdutti vanha rouva nuorta
kumppaniaan, heidän noustessaan penkiltä. — Aika, aika. Se kietoo monet
tuskaisimmatkin muistot unhon vaippaan.
Sanonnan sävy ei kuitenkaan tuntunut aivan vakuuttavalta. Oli kuin hän
ei itsekään oikein jaksaisi uskoa tuohon vanhaan väsyneeseen lääkäriin:
aikaan.
Sen erotti varmaan nuoren tytönkin herkkä korva, koskapa hän virkkoi
kummastuneella, vavahtelevalla äänellä:
— Unhon? Ei, täti. Hän ei voi eikä saakaan haihtua unhoon mielestämme...
He kiersivät kirkon nurkan taitse poispäin. Enempää en kuullut, mutta
enempää en kaivannutkaan. Älysin lopun itsestäni: toiselta poika,
toiselta sulho. Yksi ja sama vainaja.
"Kyllä sinä, tyttö, unhotat, ennenkuin osaat aavistaakaan", ajattelin
siinä itsekseni muistellessani hänen ihmeen suuria, loistavia silmiään,
jotka kyynelsumunkin takaa paloivat kirkkaasti elämää vastaan. "Vielä
sinä löydät lohtusi ja ilosi polkusi varrelta. Sinähän olet vielä niin
nuori ja hento, ja elämä houkuttelee sinua purkamaan surusi sanoihin,
mikä jo on puoli unohduksesta".
Ääneen minä tokaisin miltei vihaisesti:
— Kummallista, miten ihmiset ovat muuttuneet hentomielisiksi. Varsinkin
meidän naismaailmamme, joka ei tässä muutama kuukausi sitten vielä
ollut noin omantunnon tarkka seurustellessaan esim. venäläisen
hieno-upseeriston kanssa. Mutta nyt he huutavat ja jahkailevat
lemmensurujaan joka ilmansuuntaan.
Toverini vilkaisivat minuun, mutta eivät virkkaneet mitään. Pilviö
pudisti päätään jatkaen rauhassa mietiskelyään, samalla piirrellen
kävelykepillään kuvioita hiekkakäytävälle. Strömin kielellä näkyi
pyörivän kirpeä vastaus, mutta kun minä nauroin julkeasti hänelle
vasten silmiä, supistui vastaus mutinaksi muutaman ihmisten
surkuteltavasta hienotunteisuuden puutteesta lähimmäistensä surua
kohtaan.
Katseeni sattuivat hiekalle, jota Pilviö kuvitti.
Hätkähdin ja jäin jäykistyneenä tuijottamaan kuvioita.
Olin siinä näkevinäni ryhmän valkoisia sotureita kiväärit
tähtäysasennossa odottaen upseerinsa määräystä: ampukaa. Parinkymmenen
metrin päässä sotureiden edessä oli kalliota vasten asetettuina aseista
riisuttuja punaisia. Hieman loitommalla seisoi ryhmä itkeviä naisia
silmät vihasta palaen käsissään valkoiset lakanat kääriäkseen niihin
rakkaimpansa kylmän ruumiin.
Mahdollisesti tämä oli näköhäiriö, mutta se palautti kuitenkin
muistiini sotilasurani alkutaipaleen: N:n tehtaan vallotuksen ja mitä
sitte seurasi. Kenties tätä näköhäiriötä tehosti lisäksi se seikka,
että samaan aikaan kajahti vankileiriltä päin kiväärinlaukauksia.
"Perkele", kirahdin hampaitteni välistä itsekseni, "he olivat N:ssa
samoinkuin muuallakin ansainneet kohtalonsa. Pettureita ja valkoisen
lipun väärinkäyttäjiä he olivat, ja he saivat rangaistuksensa tuomion
perusteella. Minä olin vain yhtenä monista tuomion täytäntöönpanijoista
enkä pelkää tunnustaa olleeni iloinen saadessani rangaista monen
valkoisen veljeni murhaajia."
Minä vapisin vihasta jokaista hermonpäätäni myöten ja ponnahdin
keskelle kuviosikermää, tallatakseni koroillani toisen kerran
kuoliaiksi nuo kurjat petturit ja luihut lähimmäiset.
— Kummallista sekin, virkoin käheästi koettaen tavotella mahdollisimman
pilkallista äänensävyä —, miten eräät ihmiset ovat tulleet
harvapuheisiksi tai puhuvat vain vertauskuvien ja tunnusmerkkien
avulla. Mitä, rakkaat ystävät? Puhukaa nyt toki jotakin. Vaikkapa
morsiamistanne, jotka, ellen väärin arvaa, ovat kiikkuneet aikaisemmin
kasakkaupseerien polvilla.
Pilviö heitti minuun säikähtyneen katseen, ja minä näin, että hän
tällä nopealla silmäyksellä oli päässyt perille tilastani. Hän hymähti
surumielisesti, mutta Ström levollisesti sytyttäessään savukettaan
tokaisi, arvattavasti tarkottamatta mitään pahaa.
— Annamme kernaasti veljen pitää suukopua, koska veli tuntuu kerran
olevan puhetuulella. Minä tässä sillä aikaa mietiskelen.
— Vai mietiskelet sinä. Niinhän sinä talvellakin jäit mietiskelemään
kanslioihin, kun muut nuoret miehet riensivät ase kädessä vapautta
ja kotiliettä puolustamaan. Me, asemiehet, olemme jo kuukausi sitten
vapauttaneet maan, mutta te mietiskelijät ette ole ennättäneet astua
askeltakaan edemmäksi. Hohoo! Sinäkin vaan yhä mietiskelet. Mitä?
Sitäkö, että miten saataisiin tämä maa sellaiseen järjestykseen,
että siinä voisivat jotenkuten asua valkoiset ja punaiset, sillä
yhdessä meidän joka tapauksessa on täällä asuttava, miten paljon
muuten kyräillemmekin toinen toisiamme. Ehei, sinä mietit varmaankin
arvonnousujasi...
— Mikä herra _luutnanttia_ oikeastaan riivaa? kysyi Ström härnäävästi.
— Mutta jatka vaan. Sanan tarpeessahan me tässä ollaan mekin kuten
kirkkokansakin.
Minä onnistuin hillitsemään kiukkuni ja välinpitämättömästi vastaamaan.
— Ei ole halua saarnata moiselle, joka tulee sananvaivaiseksi, heti kun
vaan kirkko kohoaa näköpiiriin.
Olimme kaikki hieman kiihtyneitä, ja äänettöminä jatkoimme matkaa
vankileirille.
Sinne johti ihana tie, jonka molemmin puolin humisivat solakat männyt.
Minä ahmin täysin keuhkoin pihkaista, huumaavaa tuoksua ja tunsin
voiman palaavan suoniini väkevästi kohisten.
Minua ei häirinnyt pölisevä tomukaan, jota kirkkokansan rattaat pilvinä
nostattivat kuumalta, lämmössä väreilevältä maantienkamaralta, minä
aukaisin sinellini ja takkini apposen auki ja annoin tuulen vilvotella
karvaista rintaani hengittäen kilvan havun ja meren tuoksuja, meren,
joka pilkotti oikealta kädeltä männikön lomitse. Mitä siinä merkitsivät
muutamat pölyhiukkaset.
Tien varrella sen eteläpuolella sijaitsi kaupungin uusi hautausmaa.
Sielläkin kuten miltei jokaisessa Suomen kirkkotarhassa tänä keväänä
näkyi kohoavan sankarihauta yllään valtava röykkiö vielä vihreitä
seppeleitä, joiden leveät musta- ja keltareunaiset nauhat liehuivat
avuttomina tuulessa.
Mitä lähemmäksi vankileiriä saavuimme, sitä selvemmin alkoivat
kuulua kiväärinlaukaukset, joista jo kirkkopuistoon olimme saaneet
tervehdyksen.
— Kuulehan, Pilviö, sanoi Ström. — Sinä joka tunnet talon tavat,
sano, mitä nuo kiväärinlaukaukset ovat ja merkitsevät. Onko
vartiorykmenttiläisillä ampumaharjotukset vai?
— Yksinäisiä kiväärinlaukauksia ne ovat, sanoin minä. — Taitaa vähän
pelottaa sivilimiestä.
— Eivät ne ole mitään harjotuslaukauksia, selitti Pilviö. —
Vartiosotilaat niitä päästelevät noin vain huvikseen, ikäväänsä
haihduttaakseen ja mahdollisesti myös pelkoa herättääkseen vangeissa,
joita jokusia on päässyt karkaamaan leväperäisen vartioimisen vuoksi.
— Huonopa kuuluu olevan komento ja kuri, arveli tähän Ström.
Ja minä yhdyin edelliseen puhujaan täydestä sydämestäni. Eivät näy
olevan jääkärien opetuslapsia nämä soturit: ampuvat huonosti tuhlaten
valtion omaisuutta variksille.
— Huono on, jatkoi Pilviö hiljaa. — Tässä eräänä päivänä innostui
toinen kuularuiskuistakin huvikseen papattamaan kiväärien keralla,
ja ennenkuin ehdittiin tuketa sen laulava suu, oli useita vankeja
haavottunut ja yksi kuollut.
— Äläpäs. Mistä se innostui?
— Jakkaralla kuularuiskun vieressä istuva vartiosotilas oli
uteliaisuudesta alkanut kopeloida hänelle tuntematonta kojetta ja
kun se sitte täydessä latauksessa ollen rupesi sylkemään, ällistyi
miesparka niin, ettei heti saanut ääntä suustaan huutaakseen lähellä
seisovia tovereitaan apuun ja sulkeakseen laulavan paholaisen suun.
— Voi helvetti! pääsi huuliltani. Ja kun aavistin, ettei moisessa
soturijoukossa, jossa ei oppi eikä kuri ole tämän korkeammassa
kurssissa, voi rangaistuksesta puhua juuri sitä eikä tätä, kysäisin:
— Entä syyllinen sotilas? Häntä ei päällystö tietysti rangaissut
millään.
— Oikeinpa arvasit, myönsi Pilviö vastenmielisesti.
Ström ei hiiskunut sanaakaan. Pudisteli vain päätään.
Minä nauroin niin, että männikkö kumisi.
* * * * *
Jo alkoi puuntaa vankileirin ikävän näköinen, yksitoikkoinen
kasarmiryhmä.
Kasarmeja ne olivatkin, venäläisten hiljakkoin rakentamia
sotilaskasarmeja. Kaikki punaiseksi poltetusta tiilestä likaisin,
säännöllisin akkunarivein.
Todella oivallinen asuinsija venäläisen sotaväen ihannoijille.
Vankileiri sijaitsi keskellä pölisevää, auringon lämmössä hehkuvaa
hiekkakangasta, miltei puutonta ja nurmetonta. Kangas vietti etelään
päin mereen, jonka rannalla näkyi jokunen mänty ja leppä, vieläpä
pienehkö vehreä niitynkaistalekin. Pohjoispuolella, leirialueen
ulkopuolella yleni varteva männikkö.
Leirialueen keskikohdalla kohosi venäläinen kirkko.
Tietysti.
Ovathan sotilaan rauhan ja sodan jumala yksi ja sama: sodan silloin,
kun ahneus valtaa valtakunnan, rauhan niinkauan, kuin ahneuden hedelmät
riittävät. Eijaa!
Kirkon lähellä kohosivat leirialueen ainoat puut, sikermä mäntyjä,
joiden rungot jo kauaksi loistivat omituisen valkoisilta. Vavahdin kuin
puukolla satutettuna tämän näyn edessä. Lähemmäksi saavuttuamme minä
totesin aavistukseni oikeaksi.
Mäntyjen rungot olivat miehen ylettyviltä paljaiksi kuoritut helottaen
kaameasti kauas tielle.
Olin pannut merkille, että Ströminkin huomio heti ensi hetkestä oli
kiintynyt mäntyihin. Hänkin oli tällöin hätkähtänyt ja kulki nyt
nopeasti silmät pyöreinä suoraan männikköön, jossa ei ollut yhtään
kalvamatonta puuta.
Jokaisessa näkyi vieläkin veitsien ja kynsien jälkiä.
— Ihmisten jyrsimiä? virkkoi epäröiden, liikutuksesta kalpeana Ström ja
koputteli kynnellään kuivuneeseen oksaan kuin tikka ikään.
Minusta tuntuu aina, kuunnellessani tikan nakutusta hiljaisessa
metsässä, ikäänkuin jossain lähellä lyötäisiin nauloja ruumisarkkuun.
Niinpä nytkin.
Minua alkoi vaivata hänen naputuksensa. Ja samalla minua huvitti hieman
kiusata häntä nähdessäni hänen kalpeutensa ja epäröintinsä.
— Niin, ihmisten jyrsimiä nälkänsä tukahuttamiseksi, mutta ihmisten,
jotka itse ovat syypäät tähän nälkään ja paljoon muuhun, pahempaankin.
Kohtuullinen rangaistus heille, ei muu kuin varsin kohtuullinen,
poikani paistinkääntäjä.
Ström katsahti neuvotonna Pilviöön.
— On mahdotonta näin alussa, kun lainkuuliaisetkin asukkaat useissa
paikoin maatamme saavat kärsiä nälkää, järjestää ruokakomentoa edes
tyydyttävälle kannalle maan 70—80 tuhantiselle vankijoukolle, alkoi
tämä selitellä. — Eihän edes kaikilla vapaillakaan miehillä ole
riittävästi ruokaa tällä hetkellä tässä maassa.
Meillä ei ollut mitään lisättävää näihin tosiasioihin.
— Nykyään jaetaan vangeille päivittäin: aamiaiseksi leipäpala
ja suolasilli, päivälliseksi leipäpala ja suolaista kalliokalan
lientä hivenen verran, jatkoi Pilviö. — Eihän se ole paljon, mutta
ruokakomento paranee, jahka odotetaan tyynesti. Ja sen täytyy parantua,
ellemme näissä vankileireissä tahdo kuolla nälkään kaikki, niin vangit
kuin vartijatkin.
Hän puhui nyt kuin lääkäri, ja me kuuntelimme hiiskumatta.
— Tiedättekös, pojat, kuinka paljon täällä nykyisin kuolee vankeja
päivittäin, kysyi hän ääntään alentaen. — Noin kaksikymmentä. Ei
tietystikään, rakkaat ystävät, nälkään, vaan liian suolaisesta ruuasta
aiheutuneeseen alituiseen janoon, jota on sammutettava maidon ja oluen
ja paloviinan puutteessa raa'alla vedellä. Toisin sanoen he kuolevat
turvotustautiin, mikä sekin on sangen kohtuullinen rangaistus heille,
ei muu kuin kohtuullinen.
Viimeisissä sanoissa särähti vihlova katkeruus ihmisen voimattomuudesta
tässä hämähäkin verkossa.
— Niin että mihin he oikeastaan kuolevat? kysyin pilkallisesti ja
jatkoin vastausta odottamatta:
— Sinä, veikkonen, olet alkanut ajatella, kuten puheistasi kuulostaa,
yhteiskunnan perusteita ja syntyjä syviä. Sinä, urheilija.
— Kuinka vaan haluat sitä nimittää. Mutta... Katsokaahan tuonne! hän
keskeytti alottamansa ajatuksen ja viittasi kädellään tielle, jossa
liikkui vankijoukko kantaen karkeilla, kömpelöillä paareilla ruumista.
Ensimäinen tunne oli inhon.
Nuoko entisiä mahtipontisesti esiintyneitä "Suomen tasavallan
vartiosotilaita", minkä nimityksen he olivat itse ottaneet.
Nuo repaleiset, kalpeat ja likaiset oliot, joiden ohauksilta harvenneen
otsatukan alta pälyvät silmät tylsinä ja toivottomina.
Mutta niitä ne ovat. Sen huomaa jo siitäkin, että muutamien nuorimpain
silmistä, milloin ne saavat eloa, tuiskahtaa tuo tuttu salavihainen ja
luihu katse, joka paljastaa työttömän vetelehtijän voimattoman, inhan
kiukun ja kateuden parempiosaista, työteliästä veljeään vastaan.
Sitä voidaan kai sattuvammin nimittää sakin katseeksi.
Se ei yksin uskalla mitään, ei uhmata eikä pelottaa ketään, mutta
sakissa ollen se kuvittelee voimansa kasvaneen ja uskaltavansa sakin
mukana jotain sekin.
— Siinä viedään taas muuatta väsynyttä vankia, puheli Pilviö itsekseen,
kädellä silmiään varjostaen.
Kun joukko oli kohdalla, kysyi hän sitä seuraavalta vartiosotilaalta,
monesko se jo oli tänään.
— Lienee ainakin jo viidestoista, herra tohtori, vastasi
kirkaskatseinen nuori sotilas.
Joukko oli kysymyksen johdosta pysähtynyt ja käytti sitä nyt aiheena
ylimääräisen lepohetken ottamiseen. Eikä kiväärillä varustettu
vartiosotilaskaan voinut vastustaa, vaan heittäytyi tien sivuun, missä
oli jotain nurmen tapaista, sytyttäen savukkeen. Mutta tien tomuun
taakkansa ympärille lysähtivät vangit hervottomina. Helteinen päivä
raukaisi laihoja, heikkoja ruumiita, ja vainajasta, jonka suhdattomat
muodot oli peitetty risaisella vaatteella, levisi vankien keskuuteen
ilettävä haju lisäten yleistä väsymystä. Pilviöltä kuulin myöhemmin,
että hän oli yksi niistä monista, jotka elävältä mätänivät. Ensin alkoi
tavallisesti jalka märkiä tihkuen verta ja visvaa, sitte vähitellen
märkiminen yleni yhä ylemmä, aukaisi jo reidenkin ja lyhyen hetken
kuluttua se tarttui kurkkutorveen kuristaen, puristaen sitä, kunnes
lähti vaivainen henki.
Siinä he nyt makailivat hengittäen lyhyesti ja korahdellen.
Eikä heillä näkynyt olevan muuta ajatusta kuin pieni toivomus, että
aurinko aina paistaisi näin lämpimän suloisesti heidän ruumiisiinsa,
joita näkyi alinomainen vilu puistattelevan.
— Annappas, hyvä jumala, päiväsi aina paistaa yhtä lempeästi!
kuuluikin muuan joukosta höpisevän. — Onhan meillä omasta puolestamme
tätä kallista aikaa kyllälti.
Sitäpä heillä juuri olikin, sitä siunattua aikaa.
Ehtiipähän sen kaverin tuossa paareilla, vaikka tässä hieman
nautiskellaan auringonpaisteesta, ajoissa kiikuttaa ruumishuoneeseen
tuonne leirin länsipäähän, ehtiipä hyvinkin, ennenkuin toinen kaveri
siellä leirin itäpäässä on vaeltanut matkansa loppuun asti.
— Kuolevaisuus tuntuu yltyneen, koska jo näin puolilla päivin on
päästy tämmöiseen tulokseen, puheli Pilviö matalalla äänellä ja
istuutui kannolle vartiosotilaan viereen selkä päin vankeja ja vainajaa.
Minä koetin puhutella vankeja, mutta he eivät vastanneet. Tylsinä ja
velttoina he siinä vaan läähättivät.
Minä en tiedä miksi, mutta äkkiä syttyi sydämessäni uudelleen
henkiin hirveä viha noita tunnottomia johtajia vastaan ja sääli
noita harhaan johdettuja raukkoja, koko tuota kurjaa laumaa kohtaan.
Jos taivas on oikeudenmukainen, niin pudotkoon se noiden luopioiden
päälle ja haudatkoon allensa heidät, missä hyvänsä he tällä hetkellä
harhailevatkin.
Vihdoin alkoi muuan vanha mies pakahtuvasta sydämestä kertoa
elämäntarinaansa. Polttelin savuketta ja nautin siitä, nautin merestä,
joka kimalteli aivan lähellä puiden välitse, merestä kirkuvine,
saalistaan etsivine lokkineen ja vehreine saarineen ja nautinpa hiukan
niistä kiiluvista katseistakin, joihin tupakanhaju oli puhaltanut edes
kipenen eloa. Minä puhalsin tahallani joitakuita sauhuja vankeja kohti,
ja tuuli avusti minua tässä leikissä.
Vanha mies, Huittisten salokyliltä sanoi olevansa kotoisin, kertoili
katkonaisesti ja hätäisesti, ikäänkuin peläten kuolevansa siihen
paikkaan ja synnintunnustuksensa jäävän kesken.
* * * * *
...Vaimo ja lapsiliuta kotona. Leipä vähissä, ankara syys ja talvi
olivat huvettaneet muonan mitättömiin.
Puute oli työstäkin. — 'Jos käyt kaartiin, ei enää hätäpäiviä',
kuiskivat akitaattorit korvaan. — Luvattu oli maat ja mannut, omaksi
oli luvattu isältä perimänsä torpanpaikkakin... ja sitten se aate, se
vallankumouksen takahumala, joka maaliskuussa vuosi sitten nuolena
lennähti tänne Suomen saloille sieltä Venäjän pääkaupungista... sepä
se yhtyi tuohon ihanaan lupausmusiikkiin... Kauan jaksoin vastustaa
kiusaajaa, mutta kun lopulta taivuin, nosti muija äläkän minun
typeryydestäni, kuten hän sanoi. — 'Ei ikinä sinulle', äyski, 'kunnian
kukko laula, jos ilkeät liittyä noiden vetelehtijäin, rosvojen ja
murhamiesten koplaan. Kaarti mukamas, pyh, rosvo- ja murhajoukko...
Voi Kustaa, Jumala sinua armahtakoon...' — Olin itsekin vielä viime
hetkellä kahden vaiheilla, ja ajattelin, että ehkäpä isäntä, kuten oli
ollut puhetta välillämme, suostuisi korvauksesta myymään torpanpaikan
ikuisesti omakseni, mutta silloin sattui siihen taas joku akitaattori
— niitähän vilisi nurkissa kuin naukuvia kissoja, rintamiltahan ne
pysyivät visusti poissa — ja sekös pani, pirun sikiö, pääni pyörälle.
— 'Maksat? Oletko hullu, toveri!' kähisi. 'Maksat silloin kirotuille
lahtareille, kun toverisi voivat antaa ilmaiseksi, mitä haluat...'
Niin se sitten kävi. Sinne kotitorppaan jäi Karoliina-parka itkevän
lapsiliudan kanssa... Lupasivat toverit pitää heistä huolen, jos
matkalla viivyn kauemminkin. Mutta tokkopa kykenevät huolehtimaan,
jos haluavatkin, köyhän mökinmiehen muijasta ja lapsista... Eiväthän
ole kyenneet hoitamaan omiakaan asioitaan, joita niin kauniisti ovat
toitottaneet koko kansan... pyh... yhteisiksi asioiksi. Uusi aika,
entistä ehompihan oli koittava... Sitä varten piti taistella porvareita
vastaan, jotka uudestaan pitivät teerenpeliään ryssäin kanssa
mukamas tuhotakseen Suomen nuoren vapauden ja ajaakseen kärsineet...
työtätekevät luokat ajalliseen onnettomuuteen... ja kadotukseen —
kuulettehan, toverit, että minä osaan läksyni... hihihii... Missäkö
kiinni joutunut? Jossain siellä Haminan puolessa ristiin rastiin
joukon mukana harhailtuaan maan eteläosissa. Ne olivat hirveitä päiviä
nuo harhailun päivät: ilman johtajia — nehän olivat luonnollisesti
pujahtaneet pois kätten ulottuvilta kassoineen ja konjakkeineen,
likööreineen ja muine muonineen — kuin päätön säikähtynyt lauma...
Ei minkäänlaista kuria eikä järjestystä, vaikka eihän näistä ollut
aiemminkaan mitään merkkiä... Oikeita kauhun ja omantunnon aikoja.
Joka taholla tulipalojen loimuja ja hätähuutoja ja verta, verta...
Näen vieläkin, miten epätoivoiset pakolaisäidit kamalan pelon vallassa
iskivät sylilapsiaan puiden kylkiin kuoliaiksi pelastaakseen raukat
kylmettymästä ja — pelastaakseen sitä nopeammalla paolla oman kurjan
henkensä... Miten paljon me tuhlasimmekaan ihmishenkiä — se ei ollut
edes pennin arvoinen — ja jumalanviljaa ja herkkuja monenlaisia...
Mehän mielettömässä pelossamme ihan kahlasimme ruumiiden,
paperossilaatikoiden, sartiinipurkkien ja viljasäkkien keskitse, niin
että vankkurien pyörät roiskivat kaikesta kalliista törystä... Ja
keskellä tätä helvettiä kyti jokaisen sydämessä yhtäkaikki salainen
toivo, että valkoiset tulisivat pian ja tekisivät lopun kaikista ja
kaikesta... — Niin epätoivoiseksi voi ihminen tulla. Ja kun valkoiset
vihdoin saapuivat, tunsimme kiitollisuutta heitä kohtaan. Meidän
miesten voimilla ei tuosta kuohuvasta, kiehuvasta helvetistä olisi
tolkkua saatu... Tulimme kokemaan, etteivät valkoiset olleetkaan
sellaisia lahtareita, kuin miksi johtajamme heitä maalasivat joka
tilaisuudessa. Eivät vetäneet vertoja edes meidän päälliköillemme...
Olen jälkeenpäin ajatellut monastikin, että kuinka me jouduimme
tappiolle, sillä päälliköthän olivat aina selitelleet voiton puolella
oltavan, ja olen tullut siihen lopputulokseen, että meidän asiamme oli
alusta alkaen väärä. Julkeasti ovat johtajat pettäneet laumaa käyttäen
sitä omien itsekkäitten pyyteittensä hyväksi, ei suinkaan kansan
hyväksi... Ja tässä sitä nyt ollaan... tomussa, joksi kohtapuoleen
kai muutun minäkin. Kuolema näet ei enää liene kaukana. Silmissä
jo hämärtää, sydänalasta polttaa, jopa jo jalatkin ovat alkaneet
turvottua. Ei riitä ruoka pitämään kunnossa miestä, joka on aikoinaan
tottunut verekseen syömään kapan perunoita ja lisäksi muuta pötyä, joo,
joo... Minkäpäs voi kruunukaan tälle surkeudelle, omien kättemme ja
vihaisten sydämiemme karvaalle hedelmälle, tälle nälälle. Vähän leipää
ja särpimeksi silli ja suolainen kalanliemi. Alituinen jano, jota
turhaan koetat sammuttaa raa'alla vedellä, ja sepä se juuri synnyttää
pöhötystaudin. Aamulla saatat olla vielä jalkeilla, virkustikin
jalkeilla, illalla jo kannetaan ruumishuoneeseen, sieltä tuonne
männikköön yhteiseen, aina avoinna olevaan hautaan kaverien seuraksi,
vihkimättömään maahan, ilman papin siunausta. Niin, niin, mistäpä niitä
pappejakaan riittäisi jokaisen syntisen osalle, puutepa on niistäkin
kuten kaikista niin elollisista kuin elottomista... Mutta kuitenkin
tahtoisin ennen kuoppaamistani saada joitakin tietoja omaisistani ja
heidän kohtalostaan. Viikkokausiin ei sieltä ole saapunut minkäänlaisia
tietoja. Elänevätkö edes, muija on aina ollut vähän kivulloinen. Kunpa
tietäisin heidän voivan kohtalaisesti eikä muistelevan katkeruudella
isää, niin kuolisin tyytyväisenä... tyytyväisenä, joo, joo...
— Siinä on tuossa Mettänperän Kustussa yhä vaan sitä porvarin vikaa,
katkaisi hiljaisuuden venyvä ääni melkein paarien alta, ja heti sen
jälkeen alkoi sama ääni kimistä jotain tämäntapaista renkutusta:
Meill' oli kaikkea,
mitä syrän halajaa.
Oli yllinkyllin naisia
ja juomatavaroita.
Oli sapuskoita monenlaisia,
myöskin sartiinilaatikoita.
mutta nyt ei meill' ole mittään,
vei toverit kaikki ittään,
ja porvarit perkasi lopun.
Meill' oli kaikkea,
mitä syrän halajaa,
mutta nyt ei meill' ole mittään...
Ääni särähti ja tukehtui tyystin puistutukseen.
Minä nousin ja menin lähemmäksi tuota hirtehistä, joka makasi selällään
paarien sivulla ja yski väsyneesti. Häntä näkyi palelevan, vaikka
aurinko paahtoi kuumasti.
Samassa nousi vartiosotilaskin varottaen:
— Suntperi ei saa laulaa. Eikö Suntperi muista, että hoilaaminen on
kielletty.
Minulle kuiskasi sotilas ohimennessään:
— Sillä on pääkopassa jokin löysä ruuvi.
— Antakaa minullekin paperossin haikuja, pyyteli Sundberg ylös
kompuroituaan, silmien ahnaina seuratessa savukkeeni pätkää. — Vaikka
vaan tuo tumppinne!
Saman pyynnön minä luin jokaisen vangin katseista.
— Kerjääminen on kielletty, samoin antaminen, huomautti sävyisä
vartiosotilas joukkoaan järjestäessään.
Mutta minua huvitti kuitenkin pistää vaivihkaa Sundbergin selän takana
kokottavaan kouraan, laihaan ja likaiseen kuin nälkää kärsineen
nuohoojan, käteeni sattunut kokonainen Finlandialaatikko.
— Mutta muistakin, lurjus, jakaa se kristillisesti toveriesi kanssa,
sanoin hänelle.
— Kiitoksia, herra kenraali! sopotti Sundberg. — Olkaa rauhassa. Ellei
juuri kristillisesti niin ainakin toverillisesti koko sakin kesken.
Ström, joka oli nähnyt tämän kohtauksen, ei voinut olla kuivasti
huomauttamatta:
— Oletpa, veliseni, epäjohdonmukainen.
— Mene helvettiin!
— Sielläpä juuri ollaan. Vai mitä? Mutta jokainen on tyytymätön
ja pyristelee päästäkseen täältä pois, pyristelee ja potkii, muka
viattomana on joutunut väärään paikkaan. Hohoo, kaikkihan muka ovat
viattomia omasta mielestään, aatteen uhreja ja harhaan johdettuja
sieluja. No tietysti, tietysti.
Ström, tuo yksiviivaisuuden ja kaavojen mies, oli saanut takaisin
entisen varmuutensa.
— Sinä ainakin tunnut joutuneen oikeaan paikkaasi — omasta mielestäsi.
Pilviö puuttui puheeseen.
— Minusta tämä leiri pikemminkin vivahtaa manalaan. Kalman hajuhan
löyhkää täällä joka kohdassa.
Läksimme jatkamaan vaiteliaina kulkuamme.