Kesäkuun ensimäinen sunnuntai 1918.
Juna, tulvillaan matkustajia, kulki raskaasti jymisten, ähkyen
kuin kuolemansairas, joka minä hetkenä hyvänsä odottaa koneistonsa
seisahtuvan.
Meitä oli kolme samaan seuraan kuuluvaa: lääketieteenkandidaatti Kalle
Pilviö, hovioikeudenauskultantti John Ström ja minä.
Olimme onnistuneet valtaamaan toisen luokan vaunuosastosta lyhyen
penkin, jolla parhaamme mukaan koetimme pysytteleidä.
Matkamme päämäärä oli X:n sotavankileiri, jonne Ström ja minä olimme
saaneet virkamääräyksen tutkimaan vankeja, Pilviö, joka siellä jo oli
ollut lääkärinä, palasi toimeensa takaisin lyhyeltä lomaltaan.
Oli viihdyttävää irtautua Helsingin kuohuvasta elämästä ja päästä
jälleen välittömään kosketukseen punaisten kanssa, joihin minä tunsin
suurempaa vetovoimaa kuin Helsingin paraatikomentoon — seuraus kai
viime talven taisteluista.
Istuin akkunanpieleen puristuneena ja katselin keväiseen luontoon.
Annoin tovereitteni pitää huolen keskustelusta, josta korvani silloin
tällöin sieppasivat lauseen minun tarvitsematta sen enemmälti vaivautua.
Minun oli näin parempi ollakseni.
— Paljonkohan niitä vankeja lienee X:n leirillä? kuulin Strömin kysyvän
kovalla äänellä ja olin näkevinäni, vaikka en viitsinyt vilkaista sinne
päin, hänen röyhistävän vapaudennauhalla palkittua rintaansa.
— Kukapa sen voi sanoa tarkalleen, vastasi Pilviö hiljaa. — Ehkä
8,000—10,000.
Ström vihelsi:
— No, onpas siinä piru poikineen. Hitto vie...! Millä ihmeellä
sellainen armeja ruokitaan ja vaatetetaan.
Kului kotva, ennenkuin Pilviö vastasi.
— Kovallehan se ottaa, luonnollisesti. Eikähän voida vaatiakaan, että
kaikki alusta alkaen olisi mallikelpoista, mitä varsinkin tulee vankien
ruokaan. Mutta kun ponnistellaan, niin sitten ehkä...
"Kärsikööt nälkää, niinkauan kuin armejallakaan ei ole kohtuullista
ravintoa", kirahdin itsekseni. "Omapa on heidän syynsä tämä nälkä."
Ulkona radan varsilla lipui ohi torppia, taloja ja kartanoita.
Vilahtipa tuolloin tällöin kirkonkyläkin jostain kauempaa metsikön
takaa ja kuului kellojen kutsut.
Rata kävi hurmein kylvetyn maakunnan läpi, joka vielä äskettäin
huokaili punaisen naurun tanssilavana.
Kun vapautumisen lämmin humahdus oli käynyt täälläkin, oli kaikki
ikäänkuin muuttunut ja avartunut. Tuomet upeilivat parhaillaan
valkeissa tertuissaan ja pihalla pihlajassa viserteli kerttu.
Asuntojen oven- ja pihaveräjänpielissä näkyivät koivutkin jo
puhjenneen täyteen lehteen. Ihmiset kulkivat pyhävaatteissaan, isännät
paitahihasillaan ja naisväet vaaleissa liinoissaan, mutta kaikki
mustissa vaatteissa.
Ymmärsihän sen: miltei jokaisessa kodissa asui nyt murhe, suruahan
viserteli tuokin kerttu pihapihlajassa.
Isännän katse hänen siinä kuistilla tupakoidessaan oli vakava ja
mietteliäs. Muisteli kaatunutta poikaansa hänkin ja omaa kohtaloaan,
joka oli ollut hiuskarvan varassa. Mennyttä hänkin olisi ollut,
ellei viimetingassa olisi päässyt pujahtamaan valkoisten puolelle,
taistelemaan ja, jos olisi osaksi suotu, kuolemaan kodin ja oikeuden
puolesta... Nousee isäntä penkiltä ja astuu talliin, viskaa ruunalle
törkyä eteen ja palaa takaisin jälleen seisomaan talliveräjälle
leukaansa siihen nojaten. Katselee kauan siinä edessään aukeavaa
peltoaukeamaa... Olisihan tuossa ollut tarvis pojankin kättä isän
jatkona, äidin apuna... Mutta tottapa Hän, joka siunaa ihmisen
siemenen kuten maankin, tietää, mitä tekee... Hän ottaa, Hän antaa...
kiitetty olkoon Hänen nimensä... Kiitetty siitä, että sain minäkin
antaa pisaran vertani synnyinmaan vapauden ja onnen puolesta... jotta
sen vastaisuus muodostuisi valoisammaksi sen entisyyttä. Ole siunattu
isien maa, ravinnon ja kodin antaja... — Lounaisen leyhkä pyyhkäisi
karkealle poskelle herahtaneen kyyneleen, ja isäntä kääntyi hitaasti
tupaan käydäkseen. Kuistilla odotti emäntä, joka hartain sydämin oli
seurannut miehensä askeleita ja ajatuksia. Hän oli monasti rukoillut
Herralta, että tämä vahvistaisi hänen miestään voittamaan itsensä
ja omat pyyteensä, ojentamaan kätensä anteeksiantoon ja jättämään
rangaistuksen kuten kostonkin Herralle, jolle ne kuuluvat... Oliko
hänen palava rukouksensa vihdoinkin kuultu? — "Muoriseni, näyttää tuo
pelto odelmoivan kahdenkin ihmisen työstä", tuumaili isäntä hänelle
vapautuneella äänellä. "Huomenna pitänee muokata perunamaa hyvään
kuntoon, samanlaiseen kuin Heikki sen aikoinaan muokkasi." — Emäntä
ihan ilosta värähti: Hänen rukouksensa oli kuultu. Isännän olemuksesta
oli hävinnyt painostava raskasmielisyys ja katkeruus. Äänessäkään ei
enää särähtänyt vihan eikä katkeruuden vivahdus poikansa murhaajia
kohtaan hänen lausuessaan tämän nimen: Heikki... Heikki — pikemmin oli
siinä soivinaan lempeät säveleet: Isä, anna heille anteeksi, sillä he
eivät tienneet, mitä tekivät...
"Aika", hymähdin minä halveksivasti tälle suomalaisen
kansallisominaisuuden tunnusmerkillisimmälle piirteelle,
vetelämäisyydessään ällöttävälle mukautuvaisuudelle ja yleiselle
anteeksiantavaisuudelle, "aika on kuin mikäkin lääkäri: toiset se
parantaa nopeasti, toiset hitaasti riippuen tietysti kunkin yksilön
omasta halusta ja tahdonvoimasta, mutta muutamia se ei voi koskaan
lääkitä terveiksi. Tappaako se sitten ne? Musertaa alle raskaan
painonsa? Sinä kohtalo, kohtalo..."
Lienee miten lie.
Oli vielä minun muistissani talven kauhut ja taistelut, surut ja
voitot. Kaksi veljeäni Itä-Suomen etelä-osassa oli saanut uhrata
henkensä punaisten verenhimolle, heti helmikuun alkupäivinä. Ja vanha
äiti, joka oli saanut armonosotuksenaan katsella teurastusta, taisi
tulla siitä mielipuoleksi. Kiduttaen oli veljet tapettu. Ja minkä
vuoksi? Tietääkö sitä kukaan selittää. Toinen oli maanviljelijä,
toinen insinööri. Molemmat omien kättensä ja älynsä avulla kohonneita
miehiä, molemmat aina työmailla mukana työväkensä etunenässä, molemmat
työväkensä tovereita ja ystäviä. Niinpä he työväestön kädestä saivat
palkkansakin, molemmat samalla hetkellä: käsikädessä seisten kuoleman
kuten elämänkin edessä he yksinäisen kankaan kupeelle vietyinä ottivat
pystyssäpäin vastaan yhteislaukauksen, joka ei ollut tarkoitettu
tappavaksi, sitte pistimet vatsoihin ja kupeisiin ja lopuksi kuula
kuolleeseen otsaan... Olin näkevinäni heidät ilmielävinä ympärillään
villiintynyt, saastainen punalauma. "Veljet, toverit! Mitä tämä on",
koetti vanhempi veljeni, insinööri, saada järkeä laumaan. "Mistä
meitä syytetään. Astukoon esille ja syyttäköön julkisesti se, ken on
syyttäjä." — Mutta kukaan ei astunut. Koko joukko vaan kirkui yhtä
suuta. Lauman tavat. Ja syyttäjät piiloutuivat lauman selän taakse
kuinkas muuten — ja huusivat sakin mukana: "Sinä saatanan porvari
ja kenkkuilija! Rakennat tuonne kosken rannalle tehdasta, jossa
aiot imeä veren ja voiman köyhälistöstä, pusertaa sen kuivaksi kuin
viinirypäleen... Mutta nyt on aate sellainen, että... vallankumous
jatkuu ja... että köyhälistötiktatuuri olojen pakosta on ottanut nyörit
käsiinsä ja... että... katsohan tuonne tuota komeata loimua: siellä
menee tehtaasi taivasta kohti... hih, hihihii, hah hahahaa..." — "Te
kurjat, mielettömät!" puhkesi nuorempi veljeni puhumaan. "Mitä te
olette tehneet ja mille teille lähteneet! Polttamaan ja rosvoamaan..."
— "Ei juuri niin, arvoisa akronoomi", ulvoi väkijoukko vaahto suussa.
"Ei rosvoamaan, vaan ottamaan oikeuden nojalla, mikä työväellä on
työnsä hedelmiin, sinunkin aitoistasi, joista parastaikaa vedetään
päivän valoon viljaa täysistä laareista, sianlihaa tiinuista ja muita
herkkuja. Kohta tuovat tänne, voit vielä päästä osalliseksi sinäkin,
jos osaat oikein kauniisti pyytää hihihaa... Viimeisestä ateriasta vai
kuinka sitä katkismuksessasi sanotaan... Olitte aikoneet, perkeleen
lahtarit, näännyttää meidät ensin nälkään ja sitte... kyllä me teidän
pirullisuutenne tunnemme. Sosoo, hiljaa vaan... Mutta me ehdimme
ennen teitä... hahhahhaa..." — Kukaan heitä ei syyttänyt, kukaan ei
tuominnut. Vain korkean raadin esimies kuiskasi jotain sille aatteen
sankarille, joka joukkoineen määrättiin saattamaan veljet kotiin.
Tämän jälkeen julisti esimies, että veljet ovat vapaat ja tulee
heitä kotimatkalla suojelemaan vartiosto kaikilta provokatoorisilta
yllätyksiltä, joita... hm... vastavallankumoukselliset tai muut
sellaiset ainekset mahdollisesti... koettavat täällä kuten muuallakin
maassa toimeenpanna... Veljet, jotka olivat huomanneet tuon salaisen
kuiskauksen ja muutenkin olivat selvillä kohtalostaan, yrittivät
saada äitinsä taipumaan siihen, että äiti odottaisi täällä kunnes
he... ehtisivät lähettää hevosella noutamaan. Mutta äiti tahtoi
itsepintaisesti samaan matkaan. Lopulta huudahti päällikkö karmivan
purevasti: "Antaa vanhan rouvan seurata mukana. Ellei pysy rinnalla,
pysyyhän jäljessä. Eteenpäin, mars!" — Siitä muodostui hirveä matka,
Golgathan tie. Heti pihalle päästyä komensi päällikkö: "Teillähän,
herra insinööri, on komea turkki. Saanko pyytää sitä". — Nuoremmalle
veljelleni tapahtui samoin. Kun pikamarssissa, äidin jäädessä
jälkeen, oli ehditty kappaleen matkaa, uudistui äskeinen näytelmä:
"Saappaanne, herra akronoomi! Ah, miten mainiot!" — "Päällyskenkänne,
herra insinööri, jos suvaitsette. Ja samantein kenkännekin... Oivat
molemmat". — Näin uusiintui näytelmä, tavantakaa, kunnes veljet olivat
ilkosen alasti ja paljainjaloin paukkuvassa pakkasessa, edessä, takana
ja sivuilla kivääriniekkapaholaiset. Joka kerta kaikuivat pirujen sanat
yhä vihlovammilta, yhä saatanallisemmilta hohotuksineen, hihityksineen.
Ja jäljessä hoippuili vanha äiti voihkien ja mielettömästi höpisten.
— "Paleltaako herrojen varpaita? No hyvä, leikataan pois sitten. Kas
noin, ensin peukalovarvas". — Taas kappaleen matkaa, ja sitten taas
varvas, kunnes oli päästy pikkuvarpaisiin saakka. Täten oli saatu
punaisiin paholaisiin tarpeellinen ekstaasi, ja niin asetettiin
veljet tien sivuun hankeen kalliota vastaan ja sitte alkoi orgioiden
lopputoimitus... "Kauniita poikia", lohdutti päällikkö ivallisesti
äitiä, joka mykkänä heittäytyi, ikäänkuin lämmittääkseen, alastomien
ruumiiden ylitse. "Sääli vaan, että sattuivat olemaan lahtareita.
Hyvää yötä, armollinen rouva"... — Kun sitten aamuyöstä talon vanha
Pekka renki pahaa aavistaen oli lähtenyt etsimään isäntäväkeään,
kohtasi hänet keskellä autiota saloa hirmu, joka oli hyytää veret hänen
suonissaan: kaksi silvottua, rakasta vainajaa ja mielipuoli rouva...
* * * * *
Ei, älkää luulko, että olen kostonhaluinen. En edes katkerakaan.
Kostontunteeni on jo tyydytetty. Montakin kertaa.
Esimerkiksi Varkaudessa, Tampereella, Viipurissa ja monissa muissa
vähäpätöisemmissä paikoissa. Olin sodassa alusta alkaen sen loppuun
asti. Minä onnellinen.
Mutta oikeudentuntoinen olen.
"Silmä silmästä, hammas hampaasta!" oli päällikköni, jääkäriluutnantti
Lindholmin tapana lyhytsanaisesti selittää oikeudellista kantaansa.
"Se on ainoa oikea sotilaan laki." — Tavallisesti hän pani tuomion
täytäntöön yhtä rivakasti kuin sen julistikin: "Toverit, ympäri
käydään, yhteen tullaan. Mutta jotta kerrankin päästäisiin tästä
väsyttävästä ympärijuoksusta, niin pistäydytäänpäs hetkeksi tuolla
tallin takalistolla sopimassa vanhat velat. Minä nähkääs en pidä
maksuajan lykkäyksistä..."
Sillälailla.
Ja jääkärin puhe on sotilaalle laki ja suloinen sanoma.
Yksinpä reserviluutnantillekin.
Hermostoniko pilalla?
Ei sinnepäinkään.
Olisittepas olleet mukana talvella. Silloin tarvittiin miehiä, joilla
oli rautaiset hermot. Niitä oli tarvis ja niitä löytyi myöskin.
Minä muiden mukana. Kova kovaa vastaan! Isänmaa velvotti jokaista
kunnon miestä. Kuuluin kuularuiskumiehiin. Saimme Kurussa määräyksen
hyökätä vihollista vastaan, jonka tiesimme piiloilevan kaidan järven
toisella puolella hyvin suojatuissa asemissa. Meidän ryhmämme osalle
tuli kiertää erään harjanteen takaa järven rannalle, ryömiä siitä
soukimpaan kohtaan ja sitte panna pelivärkkimme papattamaan. Me aloimme
tehdä työtä käskettyä, mutta ennenkuin olimme päässeet määrättyyn
kohtaan, huomasimme välillä olevan suojattoman, puuttoman alueen. —
"Piru soikoon, Matti!" kuiskasin tällöin vierustoverilleni. "Miten
käynee? Saamme luotituiskun niskaamme heti, kun näkevät meidän
rämpivän lumessa. Tuolla puiden takanahan vastaisella rannalla
kiiltävät punaisten kiväärinpiiput." — "Suittaa kiiltää", vastasi
Matti yhtä hiljaa, "mutta eteenpäin tästä on mentävä, kun kerran
käsky on käynyt." — Minä sylkäisin kouriini ja ajattelin: mennään,
palvelukseen täytyy tottua sotaväessä. Minä ensimäisenä hiihdättäen
vierelläni kuularuiskurekeä, toisena Matti työntäen sitä peräpuolesta
ja jäljessä muut miehet. Juuri kun olimme keskellä aukiota, räjähtivät
punaisten kiväärit meitä kohti semmoisella helvetillisellä räikkinällä,
etten vielä ollut moista kuullut, vaikka olinkin ollut jo mukana
useassa leikissä. — "Pojat!" karjaisin. "Lumeen joka sorkka ja vähän
nopeasti!" — Kuulia sateli kuin rakeita sinkoillen yli päittemme ja
räiskähtäen ilkeästi puihin. Hm, hymähdin lumihaudassa maatessani,
luonnollisesti pirun pojilla pitää olla isänsä keinotkin: räjähtäviä
kuulia... Kun kuulat läiskähtelivät puita vastaan, kouristi sydämestä
henkeä salpaavasti, ja tällöin oli lähellä hermoston epäkuntoon
joutuminen. Kun ampumisesta ei tuntunut tulevan loppua eikä olo
aukealla joskin syvällä lumihaudassa maistunut ajan pitkään varsin
miellyttävältä, niin sanoin pojille: "eiköhän aleta vähitellen kyykkiä
tästä eteenpäin". — Ei vastausta. Kuulat vain vinkuivat ja vihelsivät,
läiskyivät ja räjähtelivät. Ei ollut enempää kolmeasataa metriä
määrätylle metsäsaarekkeelle, missä koneemme saisi yhtyä musiikkiin...
Perhana! pääsi samassa huuliltani: joku harhautunut kuula oli iskenyt
koneeseeni murskaten vesisäiliön ja riipaisten Mauserin tukkia
vyössäni. — "Pojat!" ärjäisin kiukuissani "ruvetaan jo vihdoinkin
kyykkimään pois, sillä tässä ei tule pitkän päälle kovin turvalliseksi
tämä kököttäminen". — Ei vastausta vieläkään. Ihmetellen käännyin
katsomaan taakseni samalla huutaen: "Ettekö kuule, pojat". — Läheltäni,
jostain syvältä lumen sisästä kuului heikko ääni, jonka tunsin Matin
omaksi: "Eivät taida enää kuulla, herra aliupseeri, ja kohtapuoleen
jo jätän minäkin tämän... hoidon..." Niinkuin tekikin. Siihen kylmeni
kahdeksan rehellistä, sisukasta suomalaista. Minä yksin pelastuin,
sain kuin sainkin kuularuiskuni määrättyyn kohtaan, korjasin ja
voitelin sen kaikessa kiireessä, jonka jälkeen se alkoi laulaa kaunista
virttään kaatuneille tovereille: tatata-tatata... tatatata... hiukan
yksitoikkoisesti tosin, mutta sitä hartaammin ja sydämiin osuvammin...
Niin, olen oikeudentuntoinen.
Ja jos sattuvat tielleni veljieni murhaajat, olen myöskin
pitkämielinen: ensin tutkitaan, sitten vasta rangaistaan.
Olen myöskin nokkela oppimaan.
Ja annetun opin muistamaan.
Ei auta sotaväessä: palvelukseen täytyy tottua.
Muistan hyvin jääkäriluutnantti Lindholmin lain ja evankeliumin. Perin
lyhyet ja mutkattomat kummatkin. Kun oli vangittu punaisia ase kädessä
tai tavattu itse teossa ryöstämässä, niin ei heille valmistettu turhaa
kidutusta, ei henkistä eikä ruumiillista. — "Se sellainen ei kuulu
sivistyneen ihmisen tapoihin, vaan venäläisten, barbaarien", tuumi
luutnantti inholla, palattuaan tallin takaa koettelemasta pyssyään.
"Ja nyt voi aliupseeri lähteä koettamaan, miten hänen kiväärinsä käy".
— Hän oli todellisen sotilaan perikuva, jääkäriluutnantti Lindholm,
leikkisä ja suora. Kunniaa hänelle!
Jos yleensä olisi menetelty johdonmukaisesti, ei olisi tarvinnut ottaa
vankeja äärettömät määrät, jotka nyt kärjistävät elintarvepulaa. Jos
loppu olisi täyttänyt, mitä alku lupasi, niin ei monikaan seikka
olisi mutkistunut eikä sitkistynyt nykyisenlaiseksi kovin vaikeasti
purtavaksi ja sulatettavaksi männynkuoreksi.
Ja alku kuitenkin kajasti niin kauniina...
* * * * *
Juna rupesi hiljentämään vauhtiaan.
Matkustajat alkoivat kerätä tavaroitaan käsiinsä ollakseen valmiit,
kuten meillä vaatii kaunis tapa, ryntäämään asemasillalle yhdessä
oventäyteisessä rykelmässä, josta vilahtelee käsiä, jalkoja, keppejä,
sateenvarjoja, vakkoja ja muita matkalaukkuja sekalaisten, vähemmän
harkittujen äänien läähättäessä yli melun ja melskeen.
Minäkin otin hyllyltä pienen käsilaukkuni ja huilukoteloni.
— En usko, että se nauru on vielä kohtakaan lopussa, sanoi Pilviö
Strömille jatkaen nähtävästi keskenjäänyttä keskustelua.
Hän puhui omituisen hiljaisella äänellä, mikä ei kuulunut hänen
entisiin urheilijatapoihinsa. Olin jo matkan kuluessa pannut
tämän omituisuuden merkille seuratessani puolella korvalla hänen
keskusteluaan Strömin kanssa.
— Se on lopussa, intti vastaan Ström kovaäänisellä varmuudella. — Ja
sen täytyy olla lopussa, niinpian kuin kerran sosialismikin meillä on
lopussa. Tästä taas he eivät voi syyttää ketään muita kuin itseään ja
pakosalle puikkineita johtajiaan todeten katkeroituneissa sydämissään
vanhan viisauden, joka ei tässäkään tapauksessa joudu häpeään, nim.
itku pitkästä ilosta, parku kauan nauramasta. Muuten: onpa jo liiankin
kauan saatu tanssia heidän raakalaisnaurunsa mukaan.
Strömin ääni soi pilkallisen ärsyttävästi.
Pilviö hymyili tuskallisesti.
— Mutta onko sitten sosialismi lopussa meillä? Ja olisiko onnellista,
jos niin olisi? Ja pitääkö punaisuuden ja sosialismin olla aina yksi
ja sama, kuten meillä nyt valitettavasti on seikan laita. Mutta näin
ei tule olemaan aina, ei edes kauaakaan enää, ja juuri tästä syystä
aavistan, että meillä on raskaampi taistelu edessä kuin takana.
Katsahdin vaunusta poistuessamme Pilviöön syrjäsilmäyksellä.
Totisesti.
Hän oli muuttunut ihmeellisesti.
Vielä talvella reipas ja iloinen, nyt väsyneen ja sulkeutuneen näköinen.
Ja kun vilkaisin tarkemmin häneen, huomasin hänen silmiensä välissä
pari syvälle syöpynyttä ryppyä ja suupielissä omituisesti tempoilevia
nytkähtelyjä, ikäänkuin mieheltä olisi pääsemäisillään itku tuossa
tuokiossa.
— Mikä sinua vaivaa? kysäisin tönäisten häntä veljellisesti
huilulaatikollani kylkeen.
— Vaivaa? Ei minua vaivaa mikään, ei ainakaan mikään muu kuin
mikä sinua ja tuotakin — Pilviö osotti kärsimättömästi edellämme
astelevaa Strömiä —, joka tuossa kulkee arvokkaasti vapaudennauha
rintapielessä kuin konsanaan isänmaan vapauttaja, vaikkei ole ollut
mukana tässä vapaustaistelussa muuta kuin palvelemalla rintaman
takaisissa kanslioissa. Noissa kansliaherroissapa näes elää syvemmällä
se loukattu, viimeiseen hengenvetoon saakka hyvitystä vaativa
oikeudentunto. Hyvitystä, ei muuta kuin täydellistä hyvitystä,
ennenkuin heidän oikeudentuntonsa on tyydytetty. Ja miksei myöskin
heidän kunnianhimonsa. Olisihan komeata saada rintaansa rahan viereen
vapaudenristikin suurista isänmaallisista ansioistaan. Hyi hitto!
Hän puhalsi sanat suustaan yhtenä virtana, joka väreili ja värähteli
katkonaisesti, ikäänkuin sen alla olisi nyyhkyttänyt ja läähättänyt
toivoton ja epämääräinen tuska.
— Ystävä parka! minä yritin lyödä asian leikiksi. — Oletpa pirun
hermostunut, ja ajatuksesi taitavat olla hiukan vinossa.
— Varo vaan itseäsi! Onhan minullakin silmät, hymähti Pilviö
sääliväisesti minua tarkasteltuaan. — Sinä huomaat rikan naapurisi
silmässä, mutta et malkaa omassasi.
Ei, hän oli joutunut katsomaan surkeutta silmästä silmään, ja se oli
ottanut hänet valtoihinsa.
Hänetkin.
Voimakasluonteisen, terveen urheilijamiehen.
Ja nyt mietti hän, miten tästä hämähäkin verkosta, joka tuntui yhä
tiiviimmin kietoutuvan yksilöjen ja kansan ympärille ja uhkasi tuholla
ja kuolemalla nuorta valtakuntaamme, voitaisiin vapautua ja päästä
hengittämään raikasta ilmaa.
Hänkin, ystäväparkani, mietti sitä.
Monien muiden keralla.