teille sydämeni, vähemmin osoittaakseni teille, miten suuresti
minä teitä rakastan, kuin saadakseni teidät ymmärtämään
velvollisuuksienne suuruuden paljastaessani teille niiden
haavojen syvyyden ja raskauden, joita te olette iskenyt. Nyt,
jolloin minä sorrun uupuneena matkan vaivoista, menehtyneenä
taistelun kuluessa saaduista iskuista, nainen on minussa
onneksi kuollut, äiti yksin on jäänyt jäljelle. Te tulette
näkemään, rakas, millä tavalla te olette ollut alkusyynä minun
onnettomuuksiini. Jos minä myöhemmin mielelläni asetin itseni
alttiiksi teidän iskuillenne, kuolen minä tänään teiltä viimeisen
haavan saaneena; mutta on äärimmäinen nautinto tuntea itsensä sen
murtamaksi, jota rakastaa. Pian kärsimykset epäilemättä tulevat
riistämään minulta voimat, minä käytän siis hyväkseni viimeisiä
selviä ajatuksiani rukoillakseni vielä kerran teitä korvaamaan
minun lapsilleni sydämen, jonka te olette heiltä ryöstänyt.
Minä sälyttäisin teille tämän kuorman vaativasti, jos minä
rakastaisin teitä vähemmän. Mutta minusta on parempi antaa teidän
ottaa se vapaaehtoisesti kuten pyhän katumuksen vaikutuksesta
ja myöskin ikäänkuin meidän rakkautemme jatkona: olihan meidän
rakkauteemme alinomaa sekoitettuna katuvaisia mietiskelyitä ja
sovittavaa pelkoa. Ja, minä tiedän sen, me rakastamme toisiamme
aina. Teidän vikanne ei ole niin turmiollinen teihin nähden,
kuin sen vastakaiun takia, jonka se sai minussa itsessäni.
Enkö minä sanonut teille, että minä olin mustasukkainen, mutta
mustasukkainen kuolemalle? Niin, minä kuolen. Lohduttautukaa
kuitenkin: me olemme täyttäneet inhimilliset lait. Kirkko on
yhdellä kaikkein kirkkaimmista äänistään sanonut minulle, että
Jumala on laupias niille, jotka ovat uhranneet luonnolliset
taipumuksensa hänen käskyilleen. Rakastettuni, kuulkaa siis
kaikki, sillä minä en tahdo, että ainoakaan minun ajatuksistani
olisi teille tuntematon. Se, mitä minä tunnustan Jumalalle
viimeisenä hetkenä, pitää teidän myöskin tietää, te minun
sydämeni kuningas, kuten hän on taivaan kuningas. Aina herttua
d'Angoulême'n kunniaksi pidettyyn juhlaan asti, ainoaan, johon
minä olen ottanut osaa, avioliitto oli pysyttänyt minut tuossa
tietämättömyydessä, joka antaa nuorten tyttöjen sielulle
enkelten kauneuden. Minä olin äiti, se on totta, mutta rakkaus
ei ollut ympäröinyt minua luvallisilla nautinnoillaan. Kuinka
olin pysynyt tuossa tilassa, en tiedä siitä mitään. Yhtä vähän
minä tiedän, minkä lain nojalla kaikki minussa muuttui yhdessä
hetkessä. Muistatteko vielä tänään nuo ensimäiset suudelmanne?
Ne ovat hallinneet minun elämääni, ne ovat uurtaneet minun
sieluni; teidän verenne kuumuus on kuumentanut minun vereni,
teidän nuoruutenne on puhkaissut minun nuoruuteni, teidän
halunne ovat siirtyneet minun sydämeeni. Kun minä nousin ylös
niin ylpeänä, tunsin minä aistivaikutelman, jolle en tiedä
nimeä missään kielessä; sillä lapset eivät ole löytäneet vielä
sanoja ilmaistakseen valon yhtymistä heidän silmiensä kanssa,
ilmaistakseen elämän suudelmaa heidän huulillaan. Niin, se
oli varmaankin kaiun tuoma ääni, pimeyksiin singottu valkeus,
maailmankaikkeudelle annettu sysäys, se oli vähemmän nopea
kuin kaikki tämä, mutta se oli paljon kauniimpi, sillä se oli
sielun elämä! Minä ymmärsin, että oli olemassa jotain minulle
tuntematonta tässä maailmassa, voima kauniimpi kuin ajatus, siinä
oli kaikki ajatukset, kaikki voimat, koko tulevaisuus tuossa
vastatussa tunteen liikutuksessa. Minä tunsin itseni enää vain
puoleksi äidiksi. Kohdistuen minun sydämeeni tuo salaman isku
sytytti siellä haluja, jotka olivat uinuneet minun tietämättäni:
minä aavistin äkkiä kaiken sen, mitä tätini tahtoi minulle sanoa,
kun hän suudellen minua otsalle huudahti: _Henriette-raukka!_
Palatessani Clochegourde'en kevät, ensimäiset lehdet, kukkien
tuoksu, iloiset poutapilvet, Indre, taivas, kaikki puhui minulle
kieltä, jota minä en ollut siihen asti ymmärtänyt ja joka
synnytti minun sielussani hiukan samanlaista liikutusta kuin
mitä te olitte saanut minun aistimissani aikaan. Jos te olette
unohtanut nuo hirveät suudelmat, minä, minä en ole koskaan voinut
hävittää niitä muististani: minä kuolen niistä! Niin, joka kerta,
kun minä teidät senjälkeen näin, te elvytitte niiden jäljen;
minä olin liikutettu päästä jalkoihin teidän näöstänne, yhdestä
ainoasta teidän tulonne aavistuksesta. Ei aika eikä minun luja
tahtoni voineet hillitä tuota voitokasta aistihurmausta. Minä
kysyin vasten tahtoani itseltäni: Mitähän nautinnot ovat? Meidän
vaihdetut katseemme, kunnioittavat suudelmat, jotka te painoitte
kädelleni, käsivarteni teidän käsivarrellanne, teidän äänenne
kaikissa noissa hellyydensävyissään, sanalla sanoen pienimmätkin
seikat liikuttivat minua niin rajusti, että melkein aina verho
laskeutui minun silmieni yli: kapinallisten aistimien kohina
täytti silloin minun korvani. Ah! jos te tuollaisella hetkellä,
jolloin minä lisäsin kylmyyteni kaksinkertaiseksi, olisitte
ottanut minut käsivarsillenne, olisin minä kuollut onnesta.
Minä toivoin joskus teidän puoleltanne jotain väkivaltaa,
mutta rukous karkoitti pian tuon huonon ajatuksen. Teidän
nimenne minun lapsieni lausumana täytti sydämeni kuumemmalla
verellä, joka väritti heti minun kasvoni, ja minä viritin
ansoja Madeleine-raukalle saadakseni hänet lausumaan sen,
niin suuresti minä rakastin tuon aistimuksen kuohuntaa. Mitä
minä sanoisin teille? Teidän käsialanne viehätti minua, minä
katselin teidän kirjeitänne kuten tarkastetaan muotokuvaa.
Jos te jo ensimäisestä päivästä alkaen olitte saanut minun
ylitseni jonkin kohtalokkaan vallan, te ymmärrätte, ystäväni,
että se tuli suunnattomaksi, kun minun sallittiin lukea teidän
sielustanne. Mihin hurmauksiin minä vajosin huomatessani teidät
niin puhtaaksi, niin täysin todelliseksi, niin jalomieliseksi,
kykenevänä niin suuriin asioihin ja kokeneena jo niin paljon!
Mies ja lapsi, pelkuri ja rohkea! Mikä ilo, kun minä huomasin
meidät molemmat pyhitetyiksi yhteisillä kärsimyksillä! Tuosta
illasta lähtien, jolloin me avasimme sydämemme toisillemme,
oli teidän menettämisenne minulle samaa kuin kuolema: minä
olen teidät myöskin laskenut lähelleni itsekkyydestä. Varmuus,
joka herra de Berge'llä oli siitä, että minä kuolisin, jos te
poistuisitte, liikutti häntä suuresti, sillä hän näki minun
sieluuni. Hän päätti, että minä olin välttämätön lapsilleni ja
kreiville: hän ei käskenyt minun sulkea teiltä pääsyä taloon,
sillä minä lupasin hänelle pysyä puhtaana ajatuksissa ja
teoissa. -- "Ajatus on tahdosta riippumaton, sanoi hän, mutta
se voi olla varjeltu suurissa tuskissa." -- "Jos minä ajattelen,
vastasin minä hänelle, on kaikki hukassa, pelastakaa minut omalta
itseltäni. Laittakaa niin, että hän jää minun lähelleni ja että
minä pysyn puhtaana!" Kunnon vanhus, vaikka hän oli ankara,
osoitti suvaitsevaisuutta niin suurta suoruutta kohtaan. --
"Te voitte rakastaa häntä, kuten rakastetaan poikaa, määräten
tyttärenne hänelle puolisoksi." Minä otin rohkeasti vastaan
kärsimyksien elämän, jotten menettäisi teitä, ja minä rakastin
kärsimystäni nähdessäni, että me olimme kutsutut kantamaan samaa
iestä. Jumalani, minä olen pysynyt koskemattomana, uskollisena
miehelleni, sallimatta teidän, Felix, astua askeltakaan
kuningaskuntaanne! Minun intohimojeni suuruus kiihdytti minun
voimiani, minä pidin niitä kidutuksia, joilla herra de Mortsauf
minua vaivasi, sovituksina, ja minä kestin ne ylpeydellä
kukistaakseni rikolliset taipumukseni. Ennen minä olin altis
valituksiin, mutta siitä lähtien, kun te pysyitte minun luonani,
minä sain jonkunverran iloisuutta, jonka herra de Mortsauf on kai
saanut tuntea. Ilman tuota voimaa, jonka te minulle tarjositte,
minä olisin jo aikoja sitten sortunut sisällisessä elämässäni,
josta olen teille kertonut. Jos te olette merkinnyt paljon minun
velvollisuuksieni täyttämisessä, on asianlaita ollut sama minun
lapsiini nähden. Minä luulin riistäneeni heiltä jotain, ja minä
pelkäsin, etten koskaan voisi tehdä tarpeeksi paljon heidän
hyväkseen. Minun elämäni oli siitä lähtien yhtä ainoata surua,
jota minä rakastin. Tuntiessani itseni vähemmän äidiksi, vähemmän
uskolliseksi vaimoksi, moite sai sijansa minun sydämessäni ja
peläten laiminlyöväni velvollisuuteni, minä alinomaa täytin
ne ylenmääräisesti. Varjellakseni itseni lankeemuksesta minä
asetin Madeleinen teidän ja itseni välille. Minä määräsin teidät
toisillenne pystyttäen siten sulkuja meidän kahden välille.
Voimattomia sulkuja! Ei mikään voinut tukahduttaa väristyksiä,
joita te minulle aiheutitte. Kaukana tai lähellä teillä oli sama
voima. Minä asetin Madeleinen Jacques'in edelle, sentähden että
Madeleinestä piti tulla teidän omanne. Mutta minä en luovuttanut
teille tytärtäni taisteluitta. Minä sanoin itselleni, etten ollut
kuin kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha teidät kohdatessani ja
että teillä oli melkein kaksikymmentäkaksi vuotta. Minä lyhensin
välimatkat, minä heittäydyin vääriin toiveisiin. Oi, Jumalani,
Felix, minä teen teille nämä tunnustukset säästääkseni teitä
katumuksista, ehkäpä myöskin ilmoittaakseni teille, että minä en
ollut tunteeton, että meidän rakkauskärsimyksemme olivat aivan
yhtä hirveät ja että Arabelle ei ollut missään minua etevämpi.
Minä olin myöskin yksi noita langenneen rodun tyttäriä, joita
miehet niin suuresti rakastavat. Oli aika, jolloin taistelu
oli niin kauhea, että minä itkin yöt läpeensä; minun hiukseni
putoilivat. Teillä on ne. Te muistatte sairauden, joka kohtasi
herra de Mortsauf'ia. Teidän sielunne suuruus silloin, sensijaan
että se olisi kohottanut minua, alensi minua. Voi! jo tuona
päivänä minä toivoin voivani antaa itseni teille palkinnoksi niin
suuresta sankaruudesta; mutta tuo hulluus ei kestänyt kauvoja.
Minä laskin sen Jumalan jalkojen juureen tuossa messussa, johon
te kieltäydyitte ottamasta osaa. Jacques'in sairaus ja Madeleinen
kärsimykset näyttivät minusta Jumalan varoituksilta, Jumalan,
joka veti voimakkaasti puoleensa eksynyttä karitsaa. Sitten
teidän niin luonnollinen rakkautenne tuohon englannittareen
paljasti minulle salaisuuksia, joista minä olin ollut tietämätön.
Minä rakastin teitä enemmän kuin mitä minä luulin. Madeleine
hävisi meidän väliltämme. Minun myrskyisen elämäni alituiset
liikutukset, ponnistukset, joita minä tein hillitäkseni itseäni,
ilman muuta kuin uskonnon apua, kaikki on valmistanut sairautta,
josta minä kuolen. Tuo hirveä isku aiheutti häiriöitä, joista
minä olen vaiennut. Minä näin kuolemassa ainoan mahdollisen
ratkaisun tälle salatulle murhenäytelmälle. Kokonainen elämä,
kiihkoisa, mustasukkainen ja raivoisa elämä, on ollut noiden
kahden kuukauden välillä, jotka kuluivat äitini teidän
suhdettanne lady Dudley'hin koskevasta uutisesta teidän tuloonne.
Minä tahdoin mennä Pariisiin, minä janosin murhaa, minä toivoin
tuon naisen kuolemaa, minä olin tunteeton lasteni hyväilyille.
Rukous, joka tähän asti oli ollut minulle kuin palsami, ei
enää tehonnut minun sieluuni. Mustasukkaisuus on tehnyt leveän
murtuman, josta kuolema on astunut sisälle. Minä olin kuitenkin
pysynyt tyynenä otsaltani. Niin, tuo taistelukausi oli salaisuus
Jumalan ja minun välillä. Kun minä sitten sain tietää, että
minua oli pettänyt vain luonto, eikä teidän ajatuksenne, että
minä olin rakastettu yhtä paljon kuin minä rakastin teitä,
tahdoin minä elää... se oli liian myöhäistä. Jumala oli ottanut
minut suojelukseensa epäilemättä säälien olentoa, joka oli
totuudenmukainen omaa itseänsä kohtaan, totuudenmukainen häntä
kohtaan ja jonka kärsimykset olivat usein vieneet pyhäkön oville.
Suuresti rakastettuni! Jumala on minut tuominnut, herra de
Mortsauf antaa minulle epäilemättä anteeksi, mutta te, tuletteko
te olemaan lempeä? Kuunteletteko te ääntä, joka tällä hetkellä
kaikuu minun haudastani? Korjaatteko te onnettomuudet, joihin me
olemme tasan syyllisiä, te ehkä vähemmän kuin minä? Te tiedätte,
mitä minä aion teiltä pyytää. Olkaa herra de Mortsauf'ille kuten
laupeudensisar sairaalle, kuunnelkaa häntä, rakastakaa häntä;
kukaan ei häntä tule rakastamaan. Asettukaa hänen ja hänen
lastensa väliin kuten minä olen tehnyt. Teidän vaivanne ei tule
olemaan pitkäaikaista. Jacques jättänee pian kodin mennäkseen
isoisän luo Pariisiin, ja te olette luvannut minulle ohjata
häntä tämän maailman karien halki. Mitä Madeleineen tulee, hän
menee naimisiin; kunpa miellyttäisitte häntä jonakin päivänä!
Hän on kokonaan minua ja enemmänkin; hänellä on tuo tahto, joka
minulta puuttui, tuo tarmokkuus, joka on välttämätön seuratessa
poliittisen elämän myrskyihin määrättyä miestä, hän on taitava
ja ymmärtäväinen. Jos teidän kohtalonne yhdistyvät, on hän oleva
onnellisempi kuin mitä hänen äitinsä oli. Saadessanne itsellenne
oikeuden jatkaa minun työtäni Clochegourde'ssa te pyyhitte pois
rikoksia, jotka eivät ole tulleet riittävästi sovitetuiksi,
vaikka ne ovat anteeksiannettuja taivaassa ja maan päällä, sillä
_hän_ on jalomielinen ja antaa minulle anteeksi. Minä olen, te
näette sen, alati itsekäs, mutta onhan se todistus itsevaltiaasta
rakkaudesta. Minä tahdon omaisissani olla teidän rakastamana. Kun
minä en ole voinut kuulua teille, jätän minä teille ajatukseni ja
velvollisuuteni! Jos te ette tahdo ottaa Madeleineä vaimoksenne,
pitäkää ainakin huolta minun sieluni levosta tekemällä herra de
Mortsauf niin onnelliseksi kuin hän voi tulla.
Jää hyvästi, rakas sydämeni lapsi, nämä ovat täysissä
sielunvoimissa lausutut, vielä elämää täynnä olevat jäähyväiset,
sen sielun jäähyväiset, johon sinä olet vuodattanut liian suuria
iloja voidaksesi saada pienintäkään moitetta onnettomuudesta,
jonka ne ovat aiheuttaneet; minä käytän tuota sanaa ajatellen,
että te minua rakastatte, sillä minä, minä menen leposijaani
velvollisuuksien uhrina ja, mikä saa minut värisemään, en
ilman kaipausta! Jumala tietää paremmin kuin minä, olenko minä
toteuttanut hänen pyhät lakinsa niiden hengen mukaisesti. Minä
olen epäilemättä usein horjunut, mutta minä en ole langennut,
ja voimakkain syy minun virheisiini on itse niiden viettelysten
suuruus, jotka ovat minua ympäröineet. Vapahtaja on näkevä minut
aivan yhtä vapisevana kuin jos minä olisin langennut. Vielä
kerran jää hyvästi, jäähyväiset, samanlaiset kuin mitkä minä
eilen sanoin meidän kauniille laaksollemme, jonka helmassa minä
olen pian lepäävä ja jonne te usein palaatte, eikö niin?
Henriette.'
Minä vaivuin syviin mietiskelyihin huomatessani tuon elämän
tuntemattomat syvyydet, jotka viimeinen liekki oli valaissut. Minun
itsekkäisyyteni pilvet hajosivat. Hän oli siis kärsinyt yhtäpaljon
kuin minä, enemmän kuin minä, sillä hän oli kuollut. Hän luuli,
että jokainen olisi hyvä hänen ystäväänsä kohtaan; hän oli ollut
niin rakkauden sokaisema, ettei hän ollut huomannut tyttärensä
vihamielisyyttä. Tämä viimeinen todistus hänen hellyydestään teki
minulle hyvin pahaa. Henriette-raukka, joka tahtoi antaa minulle
Clochegourde'n ja tyttärensä!
Nathalie, tuosta ikuisesti hirveästä päivästä alkaen, jolloin
minä ensi kerran astuin hautuumaalle seuraten tuon jalon naisen
jäännöksiä, Henrietten, jonka te nyt tunnette, aurinko on ollut
vähemmän kuuma ja vähemmän kirkas, yö pimeämpi, liikkeet hitaampia,
ajatus raskaampi. On olentoja, joita me hautaamme maahan, mutta
on erikoisesti rakkaita olentoja, joilla on meidän sydämemme
kuolinliinana, ja joiden muisto sekoittuu joka päivä sydämemme
lyönteihin; me ajattelemme heitä kuten me hengitämme, he ovat meissä
tuon suloisen lain nojalla, joka koskee rakkaudelle ominaista sielun
vaellusta. Toinen sielu on minun sielussani. Kun minä olen tehnyt
hyvää, kun minä olen lausunut kauniita sanoja, puhuu ja toimii tuo
sielu. Kaikki se, mikä minussa mahdollisesti on hyvää, virtaa tuosta
haudasta, kuten liljan kukasta tuoksut, jotka palsamoivat ilman.
Pilkka, pahuus, kaikki se, mitä te moititte minussa, tulee minusta
itsestäni. Tästä lähtien, kun minun silmiäni verhoaa pilvi ja kun ne
suuntautuvat taivasta kohden, oltuaan pitkän aikaa maahan luotuina,
kun minun suuni on mykkä teidän sanoillenne ja huolenpidoillenne,
älkää kysykö minulta enää: "_Mitä te ajattelette_?"
Rakas Nathalie, minä olen lakannut kirjoittamasta joksikin aikaa,
nuo muistot liikuttivat minua liiaksi. Nyt minun tulee kertoa teille
tapauksista, jotka seurasivat tuota katastrofia ja joihin ei tarvita
paljon sanoja. Silloin kun elämä on kokoonpantu vain toiminnasta
ja liikunnoista, on kaikki pian sanottu; mutta kun se on siirtynyt
sielun korkeimpiin piireihin, on sen kertominen pitkällistä.
Henrietten kirje sai erään toivon loistamaan minulle. Tuossa suuressa
haaksirikossa minä huomasin saaren, jonne minä saatoin nousta maalle.
Elää Clochegourde'ssa Madeleinen luona, pyhittäen hänelle elämäni,
se oli kohtalo, jossa saivat tyydytyksensä kaikki minun sydäntäni
liikuttaneet aatteet; mutta piti saada tietää Madeleinen todelliset
ajatukset. Minun oli lausuttava jäähyväiseni kreiville; minä menin
siis Clochegourde'en katsomaan häntä ja kohtasin hänet terassilla.
Me kävelimme pitkän aikaa. Aluksi hän puhui minulle kreivittärestä
kuten mies, joka tunsi menetyksensä suuruuden ja kaiken vahingon,
minkä se aiheutti hänen sisälliselle elämälleen. Mutta ensimäisen
tuskanhuutonsa jälkeen hän näytti enemmän huolehtivan tulevaisuudesta
kuin nykyisyydestä. Hän pelkäsi tytärtään, jolla ei ollut, sanoi hän,
äitinsä lempeyttä. Madeleinen luja luonne, jossa äidin viehättäviin
ominaisuuksiin oli sekoittunut jotain sankarillista, hämmästytti
tuota vanhusta, joka oli tottunut Henrietten lempeyksiin ja joka
tässä aavisti tahdon, jota ei mikään saisi taipumaan. Mutta se mikä
saattoi lohduttaa häntä tästä korvaamattomasta menetyksestä oli
tietoisuus saada pian liittyä vaimoonsa. Noiden viimeisten päivien
mielenliikutukset ja surut olivat pahentaneet hänen sairaloista
tilaansa ja herättäneet hänen vanhat tuskansa; taistelu, joka
kehkeytyi hänen isänvaltansa ja tyttären vallan välille, tyttären,
josta tuli talon valtiatar, oli saava hänen päivänsä loppumaan
katkeruudessa; sillä siinä, missä hän oli voinut taistella vaimonsa
kanssa, täytyi hänen väistyä lapsensa edessä. Sitäpaitsi hänen
poikansa tuli lähtemään pois kotoa, hänen tyttärensä oli menevä
naimisiin; minkälaisen vävyn tulisi hän saamaan? Vaikka hän
puhui pikaisesta kuolemastaan, tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja
rakkaudesta osattomaksi.
Tuona aikana, jolloin hän ei puhunut minulle muusta kuin itsestään,
pyytäen ystävyyttäni vaimonsa nimessä, hän täydensi minulle
lopullisesti maanpakolaisen suuren kuvan, yhden meidän aikakautemme
mieltäkiinnittävimmistä tyypeistä. Hän oli näöltään heikko ja
murtunut, mutta elämä näytti itsepintaisesti pysyvän hänessä hänen
raittiin elämäntapansa ja hänen maatöidensä tähden. Hetkellä, jolloin
minä kirjoitan tätä, hän elää vielä. Vaikka Madeleinen täytyi huomata
meidät kävellessämme pitkin terassia, hän ei laskeutunut alas;
hän tuli kuistille ja meni sisään useampia kertoja ilmaistakseen
minulle halveksumistaan. Minä käytin hyväkseni hetkeä, jolloin hän
tuli kuistille, ja pyysin kreiviä nousemaan linnaan; minulla oli
puhuttavaa Madeleinelle; minä esitin syyksi viimeisen toivomuksen,
jonka kreivitär oli minulle uskonut, minulla ei ollut muuta keinoa
kuin tämä saadakseni nähdä Madeleineä. Kreivi meni hakemaan häntä ja
jätti meidät yksin terassille.
-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle, jos minun on teille jossakin
puhuttava, niin eikö se saa tapahtua tässä, jossa teidän äitinne
minua kuunteli, kun hänellä oli valituksia, jotka koskivat vähemmän
minua kuin elämän tapauksia? Minä tiedän teidän ajatuksenne, mutta
älkää tuomitko minua tuntematta tosiasioita. Minun elämäni ja minun
onneni ovat kiinnitettyjä näihin paikkoihin, te tiedätte sen, ja te
karkoitatte minut niistä kylmyydellä, jota te osoitatte veljellisen
ystävyyden asemesta, tuon ystävyyden, joka yhdisti meitä ja jota
kuolema on lujittanut saman surun siteillä. Rakas Madeleine, te,
jonka edestä minä antaisin tällä hetkellä elämäni ilman mitään
palkinnon toivoa, ilman, että te itse sitä edes tietäisitte, niin
suuresti me rakastamme niiden lapsia, jotka ovat holhonneet meitä
elämässä; te ette tunne suunnitelmaa, jota teidän jumaloitu äitinne
rakasti ajatella näiden seitsemän vuoden aikana ja joka epäilemättä
lieventäisi teidän tunteitanne; mutta minä en tahdo käyttää
hyväkseni tätä etua. Kaikki se, mitä minä teiltä pyydän on, ettette
kieltäisi minulta oikeutta saapua hengittämään tämän terassin ilmaa
ja että odottaisitte, kunnes aika on muuttanut teidän ajatuksenne
yhteiskuntaelämästä; tällä hetkellä minä varon loukkaamasta niitä;
minä kunnioitan surua, joka teitä hämmentää, sillä se vie minulta
itseltänikin kyvyn arvostella järkevästi olosuhteita, joissa minä
olen. Pyhimys, joka valvoo tällä hetkellä meidän ylitsemme, hyväksyy
sen pidättymisen, jota minä noudatan pyytäessäni teitä ainoastaan
pysymään puolueettomana ajatuksissanne minusta. Minä rakastan
teitä liiaksi huolimatta vastenmielisyydestä, jota te minulle
osoitatte selittääkseni kreiville suunnitelmaa, jonka hän hyväksyisi
ilomielin. Olkaa vapaa. Myöhemmin ajatelkaa, että te ette tunne
ketään maailmassa paremmin kuin minut, ettei kellään miehellä ole
sydämessään uskollisempia tunteita...
Tähän asti Madeleine oli kuunnellut minua silmät maahan luotuina, nyt
hän pysähdytti minut liikkeellä.
-- Herra, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, minä tunnen
myöskin kaikki teidän ajatuksenne, mutta minä en muuta lainkaan
tunteitani teidän poissaollessanne ja minä pitäisin parempana
heittäytyä Indre'en kuin sitoa itseni teihin. Minä en puhu teille
itsestäni, mutta jos minun äitini nimellä on vielä jotain voimaa
teidän ylitsenne, pyydän minä hänen nimessään, ettette koskaan tulisi
Clochegourde'en, niinkauan kuin minä olen siellä. Jo teidän näkönne
aiheuttaa minulle häiriötä, jota minä en osaa selittää ja jota minä
en koskaan tule voittamaan.
Hän tervehti minua arvokkaalla liikkeellä ja palasi takaisin
Clochegourde'en taaksensa katsomatta, tunteettomana kuten hänen
äitinsä oli ollut yhtenä ainoana päivänä, mutta leppymättömänä.
Tuon nuoren tytön terävä silmä oli, vaikkakin myöhään, arvannut
kaikki, ja mahdollisesti hänen vihansa miestä kohtaan, joka
hänestä näytti turmiolliselta hänen äidilleen, oli lisääntynyt
joistakin katumuksista, joita hän tunsi ajatellessaan viatonta
kanssarikollisuuttaan. Tällä taholla kaikki oli pohjatonta syvyyttä.
Madeleine vihasi minua tahtomatta selittää itselleen, olinko minä
näiden onnettomuuksien syy vai uhri: hän olisi mahdollisesti
vihannut meitä yhtä paljon, äitiään ja minua, jos me olisimme
olleet onnellisia. Kaikki oli siten raunioina minun onneni
kauniissa rakennuksessa. Minun yksin tuli tuntea kokonaisuudessaan
tuon tuntemattoman, suuren naisen elämä, minä yksin tiesin
hänen tunteidensa salaisuuden, minä yksin olin nähnyt hänen
sielunsa kaikessa sen laajuudessa; hänen äitinsä, hänen isänsä,
hänen puolisonsa, hänen lapsensa eivät olleet tunteneet häntä.
Kummallista: minä pengon tuota tuhkien paljoutta ja mielihyvällä
levitän sitä teidän eteenne, me voimme kaikki löytää sieltä jotain
meidän kalleimmista omaisuuksistamme. Kuinka monella perheellä
onkaan Henriettensä, kuinka monet jalot olennot jättävät maailman
kohtaamatta älykästä kertojaa, joka olisi tutkinut heidän sydämensä,
mitannut niiden syvyyden ja laajuuden! Tämä on ihmiselämä kaikessa
sen totuudessa: usein eivät äidit tunne lapsiaan enempää kuin
lapset tuntevat heidät. Niin on myös puolisojen, rakastajien ja
veljien laita! Tiesinkö minä, että minä eräänä päivänä isäni arkun
ääressä riitelisin Charles de Vandenesse'n, veljeni, kanssa, jonka
menestykseen minä olin niin suuresti myötävaikuttanut? Jumalani,
kuinka paljon opetuksia yksinkertaisimmassakin kertomuksessa! Kun
Madeleine oli hävinnyt kuistin ovesta, palasin minä sydän murrettuna
sanomaan jäähyväiset isäntäväelleni, ja minä läksin Pariisia
kohden seuraten Indre'n oikeanpuoleista rantaa, jota pitkin minä
ensimäisen kerran olin tullut tähän laaksoon. Minä kuljin surullisena
Pont-de-Ruan'in iloisen kylän läpi. Minä olin kuitenkin rikas,
valtioelämä hymyili minulle, minä en ollut enää, kuten vuonna 1814,
uupunut jalankulkija. Tuohon aikaan minun sydämeni oli ollut täynnä
haluja, nyt minun silmäni olivat täynnä kyyneleitä; ennen minulla
oli elämä edessäni, nyt minä tunsin sen autioksi. Minä olin vielä
nuori, minulla oli kaksikymmentäyhdeksän vuotta, mutta minun sydämeni
oli jo kuihtunut. Muutamat vuodet olivat kylliksi riistämään tuolta
maisemalta sen ensimäisen kauneuden ja tekemään minulle elämän
vastenmieliseksi. Te voitte nyt ymmärtää, mikä liikutus minut
valtasi, kun minä kääntyessäni näin Madeleinen terassilla.