matkani päämäärää. Lady Dudley oli hyvin kaukana minun ajatuksistani
ja minä menin hänen asuntoonsa huomaamattani. Kun on kerran
tyhmyyden tehnyt, saa kantaa sen seuraukset. Minulla oli hänen
luonansa aviomiehen tottumukset, minä nousin surullisena portaita
ajatellen kaikkia välien rikkomisen ikävyyksiä. Jos te olette hyvin
ymmärtänyt lady Dudleyn luonteen ja tavat, voitte te kuvitella minun
mielipahani, kun hänen hovimestarinsa johti minut matkapuvussani
saliin, jossa minä tapasin hänet komeasti puettuna ja viiden
henkilön ympäröimänä. Lordi Dudley, yksi englannin kunnioitetuimpia,
vanhoja valtiomiehiä seisoi uunin edessä jäykkänä, ylpeänä,
kylmänä, pilkallisen näköisenä, kuten täytyy olla Parlamentissa;
hän hymyili kuullessaan minun nimeni. Arabellen kaksi lasta, jotka
olivat ihmeellisesti de Marsay'n, erään vanhan lordin avioliiton
ulkopuolella syntyneen pojan näköisiä, olivat äitinsä läheisyydessä.
Minut nähdessään Arabelle otti heti ylvään näön, kiinnitti katseensa
minun matkalakkiini, ikäänkuin hän olisi tahtonut minulta joka hetki
kysyä, mitä minulla oli tekemistä hänen luonaan. Hän kohteli minua,
kuin jotakin maalaisaatelismiestä, joka olisi hänelle esitetty. Mitä
meidän läheiseen ystävyyteemme tuli, tuohon ikuiseen rakkauteen,
noihin kuoleman lupauksiin, jos minä lakkaisin rakastamasta häntä,
tuohon Armide-komediaan, kaikki oli haihtunut kuten uni. Minä en
ollut koskaan puristanut hänen kättänsä, minä olin vieras, hän ei
tuntenut minua. Huolimatta diplomaatin kylmäverisyydestä, johon
minä jo aloin tottua, minä olin yllätetty, ja kuka muu tahansa
minun asemassani olisi ollut samoin. De Marsay hymyili kengilleen,
joita hän tarkasteli, merkillisellä tekohartaudella. Minä ratkaisin
pian kantani. Keltä muulta naiselta tahansa minä olisin ottanut
säädyllisesti vastaan häviöni; mutta kiihtyneenä nähdessäni pystyssä
sankarittaren, joka tahtoi kuolla rakkaudesta ja joka oli pilkannut
kuolemaa, minä päätin vastata häpeämättömyyteen häpeämättömyydellä.
Hän tiesi lady Brandon'in haaksirikon: muistuttaa hänelle siitä, oli
antaa hänelle tikarin isku sydämeen, vaikkakin ase siinä tylsyikin.
-- Rouva, sanoin minä hänelle, te suotte minulle anteeksi, että tulen
sisälle näin ratsastajan puvussa, kun saatte tietää, että minä saavun
Tourainesta ja että lady Brandon on jättänyt minun tehtäväkseni tuoda
teille tietoja, jotka eivät salli mitään viivytystä. Minä pelkäsin
teidän lähteneen Lancashire'en; mutta, koska te olette Pariisissa,
minä jään odottamaan teidän käskyjänne ja hetkeä, jolloin te
suvaitsette ottaa minut vastaan.
Hän painoi päänsä alas ja minä läksin. Tuosta päivästä alkaen
minä en ole häntä enää kohdannut muuten kuin seurapiireissä,
joissa me vaihdamme ystävällisen tervehdyksen ja joskus jonkun
kompasanan. Minä puhun hänelle Lancashiren lohduttamattomista
naisista, hän puhuu minulle ranskattarista, jotka tekevät kunniaa
epätoivoilleen vatsataudeilla. Hänen huolenpitojaan saan minä
kiittää siitä, että minulla on verivihollinen de Marsay'ssa, jota
hän kovasti liehakoitsee. Mutta minä sanon hänelle, että hän on
avioliitossa kahden sukupolven kanssa. Siten ei mitään puuttunut
minun onnettomuudestani. Minä seurasin suunnitelmaa, jonka olin
tehnyt Saché'ssa. Minä heittäydyin työhön, minä harrastin tiedettä,
kirjallisuutta ja politiikkaa; minä astuin diplomaatin uralle
Kaarle X:n tullessa hallitukseen; hän poisti viran, jota minä
olin hoitanut kuningas vainajan aikana. Jo tuosta hetkestä minä
päätin olla kiinnittämättä huomiotani ainoaankaan naiseen, olipa
hän sitten kuinka kaunis, kuinka henkevä, kuinka rakastettava
tahansa. Tämä onnistui minulle erinomaisesti: minä sain uskomattoman
mielen tyyneyden, suuren työkyvyn, ja minä ymmärsin kaiken sen,
minkä nuo naiset haaskaavat meidän elämästämme uskoen korvanneensa
meidät muutamilla viehättävillä sanoilla. Mutta kaikki minun
päätökseni raukesivat: te tiedätte miten ja miksi. Rakas Nathalie,
kuvatessani teille elämäni vapaasti ja suoraan, kuten minä kuvaan
sen itselleni, kertoessani teille tunteista, joissa teillä ei ollut
yhtään sijaa, minä mahdollisesti olen kylmentänyt jotain teidän
luulevaisen ja herkän sydämenne poimua. Mutta se, mikä kiihdyttäisi
vihaan tavallisen naisen, tulee olemaan teille, olen siitä varma,
uusi syy rakastaa minua. Kärsivien ja sairaiden sielujen suhteen
on noilla valikoiduilla naisilla ylevä tehtävä suoritettavanaan,
laupeudensisaren, joka parantaa haavoja, äidin, joka antaa anteeksi
lapselle. Taiteilijat ja suuret runoilijat eivät ole ainoat, jotka
kärsivät: miehet, jotka elävät isänmaansa eteen, kansakuntien
hyväksi, laajentaen tunteidensa ja ajatustensa piiriä, elävät usein
hirvittävässä yksinäisyydessä. Heillä on tarve tuntea sivullaan
puhdas ja uskollinen rakkaus; uskokaa, että he ymmärtävät sen
suuruuden ja arvon. Huomenna minä saan tietää, olenko minä pettynyt
teitä rakastaessani.
Kreivi Felix de Vandenesse'lle.
'Rakas kreivi, te olette saanut tuolta rouva de Mortsauf-raukalta
kirjeen, joka, sanotte, on ollut teille hyödyksi johtamalla
teitä maailmassa, kirje, jota te saatte kiittää korkeasta
asemastanne. Sallikaa minun täydentää teidän kasvatustanne.
Suvaitkaa toki luopua eräästä ikävästä tavasta; älkää jäljitelkö
leskiä, jotka puhuvat aina ensimäisistä puolisoistaan, jotka
tyrkyttävät toiselle vainajan hyveitä. Minä olen ranskalainen,
rakas kreivi; minä tahdon saada puolisoksi koko sen miehen,
jota minä rakastan, enkä todellisuudessa rouva de Mortsauf'ia.
Luettuani teidän kertomuksenne tarkkaavaisuudella, jota se
ansaitsee, ja te tiedätte, mitä mielenkiintoa minä teille
osoitan, minusta on näyttänyt, että te olette ihmeteltävästi
ikävystyttänyt lady Dudleyn asettamalla hänen eteensä rouva de
Mortsauf'in täydellisyydet ja tehnyt paljon pahaa kreivittärelle
masentaessanne hänet englantilaisen rakkauden ominaisuuksilla.
Te olette käyttäytynyt tahdittomasti minua naisraukkaa kohtaan,
jolla ei ole muita ansioita kuin se että miellytän teitä, te
olette antanut minun ymmärtää, etten minä rakastanut teitä
kuten Henriette ja Arabelle. Minä tunnustan puutteeni, minä
tunnen ne; mutta minkätähden annatte minun niin kovakouraisesti
tuntea ne? Tiedättekö, ketä kohtaan minä tunnen sääliä? Sitä
neljättä naista kohtaan, jota te tulette rakastamaan. Hänen
täytyy välttämättömästi taistella kolmea henkilöä vastaan;
myöskin täytyy minun varata teidät niin hänen kuin teidän
etujen nimessä teidän muistinne vaaraa vastaan. Minä kieltäydyn
vaivaloisesta kunniasta rakastaa teitä: minulla pitäisi olla
liiaksi katolisia tai anglikanisia ominaisuuksia, ja minä en
huoli ruveta taisteluun varjojen kanssa. Clochegourde'n neitsyen
hyveet saattaisivat epätoivoon itsensä suhteen varmimmankin
naisen ja teidän peloton amatsooninne säikyttäisi rohkeimmatkin
onnen unelmat. Mitä tahansa hän tekeekin, nainen ei voisi koskaan
toivoa voivansa tuottaa teille iloja, jotka vastaisivat teidän
kunnianhimoanne. Ei sydän eikä aistimet saa koskaan voittoa
teidän muistoistanne. Te olette unohtanut, että me ratsastamme
yhdessä usein. Minä en ole osannut kuumentaa aurinkoa, joka on
jäähtynyt teidän pyhän Henriettenne kuolemasta, teitä värisyttää
minun sivullani. Ystäväni, sillä te tulette aina olemaan minun
ystäväni, välttäkää alkamasta toista kertaa tuollaisilla
tunnustuksilla, jotka paljastavat teidän järkevyytenne, jotka
lamauttavat rakkauden ja pakoittavat naisen epäilemään omaa
itseään. Rakkaus, kreivi hyvä, ei elä muusta kuin luottamuksesta.
Nainen, joka sanoessaan jotain tai noustessaan ratsaille ensiksi
kysyy itseltään, eikö taivaallinen Henriette sanoisi paremmin,
eikö sellainen etevä ratsastaja kuin Arabelle saisi liikkeisiinsä
enemmän viehkeyttä, tuon naisen, olkaa siitä varma, sekä jalat
että ääni vapisee. Te olette herättänyt minussa halun saada
nähdä joku teidän huumaavista kukkavihkoistanne, mutta tehän
ette tee niitä enää. On siten joukko asioita, joihin te ette
uskalla enää ryhtyä, ajatuksia ja iloja, joita teille ei synny
enää uudelleen. Ei yksikään nainen, tietäkää se, tahtoisi tunkea
teidän sydämestänne kuollutta, jota te siellä säilytätte. Te
pyydätte minua rakastamaan teitä kristillisestä laupeudesta.
Minä voin tehdä, myönnän teille, suunnattoman paljon, kaiken
voin tehdä laupeudesta paitsi en rakkautta. Te olette joskus
ikävystyttävä ja ikävissänne; te nimitätte surumielisyyttänne
melankoliaksi: oikein, mutta te olette sietämätön ja te tuotatte
hirveitä suruja sille, joka teitä rakastaa. Minä olen liian
usein kohdannut meidän kahden välillä pyhimyksen haudan: minä
olen tutkinut itseäni, minä tunnen itseni ja minä en tahtoisi
kuolla kuten hän. Jos te olette väsyttänyt lady Dudleyn, joka
on sangen huomattava nainen, minä, jolla ei ole hänen kiihkeitä
halujaan, minä pelkään kylmentyväni vielä pikemmin kuin hän.
Tukahduttakaamme rakkaus väliltämme, koska te ette voi enää
tuntea onnea muuta kuin kuolleiden kanssa, ja pysykäämme
ystävinä, minä tahdon niin. Mitenkäs muuten, rakas kreivi! Teillä
on ollut maailmaan astuessanne ihastuttava nainen, täydellinen
rakastettu, joka ajatteli teidän onneanne, joka rakasti teitä
kiihkeästi, joka ei pyytänyt teiltä muuta kuin uskollisuutta,
ja te olette saattanut hänet kuolemaan surusta; en tosiaan
tiedä mitään hirveämpää. Hehkuvimpien ja onnettomimpien nuorten
miesten joukossa, jotka kunnianhimoisina kuljeksivat Pariisin
katuja pitkin, ei ole ainoatakaan, joka ei pysyisi siveänä
kymmenen vuotta saadakseen puolet niistä suosioista, joille
te ette osannut antaa arvoa! Kun on niin suuresti rakastettu,
voiko pyytää mitään enempää? Naisraukka, hän on paljon kärsinyt,
ja kun te olette sanonut muutamia sentimentaalisia lauseita,
luulette te maksaneenne veikanne hänen arkulleen. Samanlainen
hinta odottaisi epäilemättä minunkin rakkauttani. Kiitoksia,
kreivi rakas, minä en tahdo kilpailijaa, en haudan tällä enkä
tuolla puolen. Kun on omallatunnollaan sellaisia rikoksia,
pitäisi niistä ainakin vaieta. Minä tein teille ajattelemattoman
pyynnön, minä olin nainen, Eevan tytär, teidän asianne oli
punnita tarkkaan vastauksenne. Teidän olisi pitänyt valehdella
minulle; myöhemmin minä olisin teitä siitä kiittänyt. Ettekö te
ole koskaan ymmärtänyt niiden miesten hyvettä, joilla on hyvä
onni naismaailmassa? Ettekö te tunne, kuinka jalomielisiä he
ovat vannoessaan meille, etteivät he ole koskaan rakastaneet,
että he rakastavat ensimäistä kertaa? Teidän ohjelmanne on
mahdoton suorittaa. Olla samalla kertaa rouva de Mortsauf ja
lady Dudley, ystäväni, eiköhän se ole sama kuin yhdistää vesi
ja tuli? Te ette siis tunne naisia? He ovat sitä, mitä he ovat,
heillä täytyy olla ominaisvirheensä. Te olette kohdannut lady
Dudleyn liian aikaiseen voidaksenne määrätä hänen arvonsa, ja se
paha, mitä te hänestä sanotte, näyttää minusta teidän loukatun
turhamielisyytenne kostolta; te olette ymmärtänyt rouva de
Mortsauf'in liian myöhään, te olette rangaissut toista sillä,
ettei hän ollut toinen; mitä tapahtuisi minulle, joka en ole
kumpikaan heistä? Minä rakastan teitä kylliksi ollakseni syvästi
miettinyt teidän tulevaisuuttanne. Te Surullisen Hahmon ritari,
teidän näkönne on aina kovasti kiinnittänyt minun mieltäni;
minä uskoin melankoolisten ihmisten pysyväisyyteen; mutta minä
en tiennyt, että te olitte maailmaan astuessanne tappanut
kauneimman ja hyveellisimmän kaikista naisista. Niin, minä
olen kysynyt itseltäni, mitä teille jää tehtäväksi, olen sitä
paljon ajatellut. Minä luulen, ystäväni, että teidän pitää mennä
naimisiin jonkun rouva Shandy'n kanssa, joka ei tiedä mitään
rakkaudesta eikä intohimoista; joka ei ole levoton lady Dudleysta
eikä rouva de Mortsauf'ista, joka ei lainkaan välitä noista
ikävyyden hetkistä, joita te kutsutte melankoliaksi ja joiden
aikana te olette huvittava kuin sade, lyhyesti sanoen naisen
kanssa, joka olisi teille tuo erinomainen laupeudensisar, jota
te haluatte. Rakastaa, vapista yhdestä sanasta, osata odottaa
onnea, antaa sitä, saada sitä, tuntea tuhannet intohimon myrskyt,
omistaa itselleen rakastetun naisen pienet turhamielisyydet,
mitä kaikkeen tähän tulee, rakas kreivini, kieltäytykää siitä.
Te olette liian hyvin seurannut neuvoja, joita teidän hyvä
enkelinne on teille antanut nuorten naisten suhteen; te olette
välttänyt heitä niin hyvin, ettette heitä ollenkaan tunne.
Rouva de Mortsauf on ollut oikeassa asettaessaan teidät heti
alusta korkealle, kaikki naiset olisivat olleet teitä vastassa,
ja te ette olisi päässyt mihinkään. Nyt on teidän jo liian
myöhäistä alkaa tutkimuksianne oppiaksenne sanomaan meille
sitä, mitä me rakastamme kuulla, ollaksenne oikealla hetkellä
suuri, ihaillaksenne meidän pienuuksiamme, kun meitä miellyttää
olla pieniä. Me emme ole niin typeriä kuin te luulette: kun me
rakastamme, asetamme me valitsemamme miehen kaiken yläpuolelle.
Se, joka järkyttää meidän uskoamme ylevämmyyteemme, järkyttää
meidän rakkauttamme. Meitä imarrellessanne te imartelette
itseänne. Jos te aiotte pysyä suuressa maailmassa, nauttia
naisten seurasta, salatkaa heiltä huolellisesti kaikki se,
mitä te olette minulle sanonut: he eivät rakasta siroitella
rakkautensa kukkia kallioille ja tuhlata hellyyksiään
lääkitäkseen sairaan sydäntä. Kaikki naiset huomaisivat teidän
sydämenne kuivuuden, ja te tulisitte alati yhä onnettomammaksi.
Hyvin harvat heistä olisivat kyllin suoria sanoakseen teille sen,
mitä minä sanon, ja kyllin hyviä olentoja jättääkseen teidät
ilman vihaa ja tarjoten teille ystävyytensä, kuten nyt tekee se,
joka sanoo itseään teidän uskolliseksi ystäväksenne.
Nathalie de Manerville.'