Azay'n linnan kattojen reunaa. Kaikki oli tyyntä ja kirkasta. Vieno
loiste valaisi vuodetta, jossa Henriette lepäsi opiumi-unessa.
Tuolla hetkellä ruumis oli ikäänkuin tyhjäksi tehty; sielu yksin
hallitsi noita kasvoja, jotka olivat kirkkaat, kuten taivas on kaunis
myrskyn jälkeen. Blanche ja Henriette, nuo kaksi ylevää olentoa
samassa naisessa, kohosivat silmieni eteen sitäkin kauniimpina, kun
minun muistini, ajatukseni ja mielikuvitukseni, luontoa auttavina,
korjasivat entiselleen jokaisen muutoksen noissa piirteissä, joilla
voittoisa sielu lähetti valojaan hengityksen kannattamissa laineissa.
Molemmat apotit olivat istuutuneet vuoteen jalkopäähän. Kreivi
seisoi pystyssä, muserrettuna, tuntien kuoleman lippujen liehuvan
tuon jumaloidun olennon ylitse. Minä otin sohvalla paikan, jossa
Henriette oli istunut. Sitten me kaikki neljä vaihdoimme katseita,
joissa tuon taivaallisen olennon ihailu sekoittui surun kyyneliin.
Kasvojen valoisa henkevyys ilmoitti Jumalan palanneen jälleen
yhteen kauneimmista temppeleistään. Apotti Dominis ja minä puhuimme
keskenämme merkeillä, ilmaisten toinen toisillemme ajatuksiamme.
Niin, enkelit varjosivat Henrietteä, heidän miekkansa välkkyivät
tuon jalon otsan yläpuolella, jossa jälleen oli nähtävissä hyveen
ylevä leima; se oli tehnyt ennen hänen otsansa aivankuin näkyväksi
sieluksi, jonka kanssa pitivät yhteyttä hänen ilmakehänsä henget.
Hänen kasvojensa piirteet puhdistuivat, kaikki suureni hänessä ja
tuli majesteetilliseksi häntä vartioitsevien enkelien näkymättömästä
suitsutuksesta. Ruumiillisen kärsimyksen vihertävät värit antoivat
sijaa kokonaan valkeille väreille, lähestyvän kuoleman kylmälle,
himmeälle kalpeudelle. Jacques ja Madeleine astuivat sisälle.
Madeleine sai meidät kaikki värisemään syöksyessään kunnioittavan
jumaloitsemisen liikkeellä vuoteen ääreen, ristiessään kätensä ja
päästäessään huuliltaan tuon ylevän huudahduksen: "Vihdoinkin! Tässä
on minun äitini!" Jacques hymyili, hän oli varma siitä, että hän
seuraisi äitiään sinne, minne tämä meni.
-- Hän saapuu satamaan, sanoi apotti Birotteau. Apotti Dominis katsoi
minuun ikäänkuin toistaakseen minulle: -- Enkö minä sanonut, että
tähti nousisi säteilevänä?
Madeleine pysyi silmät kiinnitettyinä äitiinsä, hengittäen kun hän
hengitti, jäljitellen hänen kevyttä huokumistaan, viimeistä säiettä,
joka yhdisti häntä elämään ja jota me vavisten seurasimme, peljäten
jokaisen ponnistuksen katkaisevan sen. Kuten enkeli pyhäkön ovella,
tuo nuori tyttö oli kiihkeä ja tyyni, voimakas ja masennettu.
Tällä hetkellä iltakello alkoi soida tornikellosta. Ilman vienot
tuulahdukset kuljettivat aaltoina lyöntejä, jotka ilmoittivat meille,
että tällä hetkellä koko kristikunta toisti sanoja, jotka enkeli oli
lausunut sukupuolensa virheet sovittaneelle naiselle. Tuona iltana
_Ave Maria_ tuntui meistä taivaan tervehdykseltä. Ennustus oli
niin selvä ja tapaus niin läheinen, että me sulauduimme kyyneliin.
Illan humina, soinnukas henkäys lehdistöissä, lintujen viimeiset
viserrykset, hyönteisten surina, veden kohina, sammakon valittava
huuto, koko tasanko sanoi jäähyväisiä laakson kauneimmalle liljalle,
hänen yksinkertaiselle maalaiselämälleen. Tämä ylimaailmallisten ja
luonnonlaulujen yhtyminen muodosti niin järkyttävän lähtövirren,
että meidän nyyhkytyksemme alkoivat uudelleen. Vaikka huoneen
ovi oli auki, me olimme vajonneet niin syvästi tuohon kaamean
juhlalliseen tarkasteluun ikäänkuin painaaksemme ainiaaksi sydämiimme
sen muiston, että me emme olleet huomanneet talon väen tulleen
sivuhuoneeseen ja polvistuneena yhdessä ryhmässä lukevan palavia
rukouksia. Kaikki nuo ihmisparat olivat uskoneet herrattarensa vielä
jäävän eloon ja tuo niin selvä kuoleman enne masensi heidät. Apotti
Birotteau'n viittauksesta vanha tallimestari läksi ulos hakemaan
Sachén pappia. Lääkäri, seisoen vuoteen ääressä tyynenä kuten tiede
ja pitäen nukkuvaa sairasta kädestä, oli tehnyt merkin rippi-isälle
ilmoittaakseen hänelle, että tämä uni oli viimeinen kärsimyksistä
vapaa hetki, mikä tuolla poiskutsutulla enkelillä oli jäljellä.
Hetki oli tullut antaa hänelle kirkon viimeiset sakramentit. Kello
yhdeksän hän heräsi vienosti, katseli meitä hämmästyneesti, mutta
suloisesti, ja meillä oli jälleen meidän epäjumalamme terveiden
päivien kauneudessaan.
-- Äiti, sinä olet liian kaunis kuollaksesi, elämä ja terveys
palaavat sinulle uudestaan! huudahti Madeleine.
-- Rakas tyttäreni, minä tulen elämään, mutta sinussa, sanoi hän
hymyillen.
Seurasi sitten sydäntäsärkeviä syleilyjä äidiltä lapsille ja lapsilta
äidille. Herra de Mortsauf suuteli vaimoansa hurskaasti otsalle.
Kreivitär punastui nähdessään minut.
-- Rakas Felix, sanoi hän, tämä on luullakseni ainoa suru, minkä minä
olen teille tuottanut! mutta unohtakaa se, mitä minä mielettömissä
harhakuvitelmissani olen voinut teille sanoa. Hän ojensi minulle
kätensä, minä tartuin siihen suudellakseni sitä, hän sanoi minulle
silloin viehättävällä puhtaalla hymyilyllään: -- Kuten ennen vanhaan,
Felix?...
Me poistuimme kaikki huoneesta ja menimme saliin siksi ajaksi,
minkä sairaan viimeinen tunnustus kesti. Minä asetuin lähelle
Madeleineä. Kaikkien läsnäollessa hän ei voinut paeta minua olematta
epäkohtelias; mutta jäljitellen äitiään hän ei katsonut kehenkään ja
pysyi ääneti luomatta kertaakaan silmiänsä minuun.
-- Rakas Madeleine, sanoin minä hänelle hiljaa, mitä teillä on minua
vastaan? Miksi kylmiä tunteita, kun kuoleman edessä jokaisen pitää
sopia.
-- Minä luulen kuulevani sen, mitä äitini tällä hetkellä sanoo,
vastasi hän ottaen samanlaisen pään asennon kuin minkä Ingres
[ranskal. maalari, k. 1867. Suom. muist.] on löytänyt _Jumalan
äidilleen_, tuolle suruja aavistavalle neitsyeelle, joka valmistuu
suojelemaan maailmaa, jossa hänen poikansa on hukkuva.
-- Ja te tuomitsette minut hetkellä, jolloin teidän äitinne antaa
minulle anteeksi, jos minä ollenkaan olen syyllinen.
-- Te ja aina _te!_
Hänen äänenpainonsa ilmaisi harkittua vihaa, kuten jonkun
korsikkalaisen, leppymätöntä kuten ovat niiden tuomiot, jotka elämää
tuntemattomina eivät ota huomioon mitään lieventäviä asianhaaroja
sydämen lakeja vastaan tapahtuneissa rikoksissa. Yksi tunti kului
syvässä äänettömyydessä. Apotti Birotteau saapui ripitettyään
kreivitär de Mortsauf'in, ja me astuimme kaikki sisään. Henriette,
seuraten ajatusta, jommoiset ovat ominaisia jaloille sieluille, oli
antanut puetuttaa itsensä pitkään vaatteukseen, jonka piti olla
hänen kuolinvaatteenaan. Me tapasimme hänet istumassa vuoteella
kauniina sovituksestaan, kauniina toiveistaan. Minä näin uunissa
mustaa tuhkaa minun kirjeistäni, jotka äsken oli poltettu, uhraus,
jonka hän oli tahtonut tehdä, sanoi minulle hänen rippi-isänsä, vasta
kuoleman hetkellä. Hän hymyili meille kaikille entistä hymyään.
Hänen kyynelistä kosteat silmänsä ilmaisivat ylhäistä näkemistä, hän
silmäili jo luvatun maan taivaallisia iloja.
-- Rakas Felix, sanoi hän minulle ojentaen kätensä minun käteeni
tarttuakseen, jääkää tänne. Teidän tulee olla läsnä yhdessä elämäni
viimeisistä hetkistä. Se ei ole oleva vähimmän tuskallinen kaikista,
mutta te merkitsette siinä hyvin paljon.
Hän teki liikkeen, ovi suljettiin. Hänen kehoituksestaan kreivi
kävi istumaan, apotti Birotteau ja minä jäimme seisomaan. Manetten
auttamana kreivitär nousi ylös, asettui polvilleen hämmästyneen
kreivin eteen ja tahtoi pysyä siinä asennossa. Sitten, kun Manette
oli vetäytynyt pois, hän kohotti päänsä, jota hän oli tukenut kreivin
polviin.
-- Vaikka minä olen käyttäytynyt teitä kohtaan kuten uskollinen
puoliso, sanoi hän kreiville muuttuneella äänellä, on mahdollisesti
joskus saattanut tapahtua, että minä olen laiminlyönyt
velvollisuuteni; minä olen rukoillut Jumalaa suomaan minulle voimia
pyytääkseni teiltä anteeksi virheitäni. Minä olen ehkä osoittanut
erään perheen ulkopuolella olevan ystävyyssuhteen ylläpitämisessä
hellyyksiä, jotka ovat olleet vieläkin sydämellisempiä kuin ne, mitä
minun oli teille osoitettava. Mahdollisesti minä olen kiihdyttänyt
teitä itseäni vastaan tuolla vertauksella, jonka te saatoitte tehdä
näiden huolenpitojen ja ajatuksien sekä niiden välillä, joita minä
teille osoitin. Minulla on ollut, sanoi hän matalalla äänellä,
läheinen ystävyyssuhde, jota ei kukaan, ei edes hän, jota se koski,
ole voinut kokonaan tuntea. Vaikka minä inhimillisten lakien mukaan
olen pysynyt hyveellisenä, vaikka minä teitä kohtaan olen ollut
moitteeton puoliso, on kuitenkin usein ajatuksia tahtomattani tai
tahtoen kulkenut sydämeni läpi ja minä pelkään tällä hetkellä, että
minä olen ollut niille liian suosiollinen. Mutta kuten minä olen
teitä hellästi rakastanut, kuten minä olen pysynyt teidän nöyränä
puolisonanne, kuten pilvet kulkiessaan taivaalla eivät ole muuttaneet
sen kirkkautta, niin te näette minun nyt puhtaalla otsalla rukoilevan
teidän siunaustanne. Minä kuolen ilman ainoatakaan katkeraa ajatusta,
jos minä kuulen teidän huuliltanne lempeän sanan Blanchellenne,
teidän lastenne äidille, ja jos te annatte hänelle anteeksi kaiken
sen, mitä hän ei itse ole voinut itsellensä antaa, ennenkuin vasta
sen tuomioistuimen vakuutuksesta, jonka eteen me kaikki tulemme.
-- Blanche, Blanche, huudahti vanhus vuodattaen äkkiä kyyneleitä
vaimonsa pään päälle, tahdotko sinä tappaa minut? Hän nosti
kreivittären ylös harvinaisella voimalla, suuteli häntä pyhästi
otsalle ja pitäen häntä tässä asennossa sanoi: Eikö minun ole sinulta
pyydettävä anteeksi? Enkö minä usein ole ollut kova, minä? Etköhän
sinä suurenna lapsellisia epäilyksiäsi?
-- Ehkä, sanoi kreivitär. Mutta, ystäväni, olkaa suvaitsevainen
kuolevien heikkouksia kohtaan, tyynnyttäkää minut. Kun teille
tulee tämä hetki, te ajattelette että minä olen jättänyt teidät
siunaten teitä. Sallitteko minun jättää meidän ystävällemme tuon
tuolla syvän tunteen pantiksi, sanoi hän osoittaen kirjettä, joka
oli uuninreunustalla? Hän on nyt minun ottolapseni, siinä kaikki.
Sydämellä, rakas kreivi, on testamenttinsa. Minun viimeiset
toivomukseni määräävät tälle rakkaalle Felix'ille pyhiä tehtäviä
suoritettavaksi, minä en luule liiaksi arvostaneeni häntä, tehkää
niin, etten minä ole teitäkään liiaksi arvostanut edellyttäessäni,
että sallitte minun jättää hänelle muutamia ajatuksia. Minä olen
yhä nainen, sanoi hän taivuttaen päätänsä suloisen surumielisesti,
anteeksipyyntöni jälkeen minä pyydän teiltä suosionosoitusta. --
Lukekaa; mutta vasta minun kuolemani jälkeen, sanoi hän ojentaen
minulle tuon salaperäisen kirjeen.
Kreivi näki vaimonsa kalpenevan, hän otti kreivittärestä kiinni ja
kantoi hänet vuoteeseen, jonka ympärille me asetuimme.
-- Felix, sanoi kreivitär minulle, minä olen ehkä tehnyt väärin
teitä kohtaan. Minä olen varmaankin usein aiheuttanut teille
tuskia, antaessani teille toiveita iloista, joiden edessä
minä olen peräytynyt; mutta saanhan minä kiittää äidin- ja
aviopuolisonrohkeuttani siitä, että minä kuolen sovitettuna kaikkien
kanssa! Te annatte minulle siis myöskin anteeksi, te, joka olette
niin usein lausunut minulle syytöksiä, joiden vääryys tuotti minulle
iloa!
Apotti Birotteau asetti sormensa hänen huulilleen. Silloin kuoleva
kallisti päänsä, heikkous valtasi hänet, hän liikutti käsiään tahtoen
sillä ilmoittaa, että pappi, hänen lapsensa ja palvelijat saisivat
tulla sisälle; sitten hän käskevällä liikkeellä osoitti minulle
murtunutta kreiviä ja lapsiaan, jotka astuivat huoneeseen. Tuon isän
näkeminen, jonka salaisen mielipuolisuuden vain me kaksi tunsimme
ja joka oli tullut noiden hentojen olentojen holhoojaksi, herätti
hänessä mykkiä rukouksia, jotka lankesivat minun sieluuni kuin pyhä
tuli. Ennen viimeisen voitelun vastaanottoa hän pyysi anteeksi
palvelusväeltään sitä, että oli ollut heille joskus ankara, hän
pyysi heidän esirukouksiansa ja suositti heidät kaikki yksitellen
kreiville; hän tunnusti jalosti, että hän tämän viimeisen kuukauden
aikana oli antautunut valituksiin, jotka vähän sopivat kristitylle
ja jotka olivat ehkä tuottaneet mielipahaa hänen väelleen; hän
oli työntänyt pois lapsensa, hän oli antanut sijaa sopimattomille
tunteille; mutta hän syytti sietämättömiä kärsimyksiään siitä, ettei
hän ollut alistunut Jumalan tahtoon. Lopuksi hän kiitti julkisesti
liikuttavalla sydämellisyydellä apotti Birotteau'ta siitä, että tämä
oli osoittanut hänelle maallisten asioiden turhuuden. Kun hän lakkasi
puhumasta, alkoivat rukoukset; sitten Saché'en pappi antoi hänelle
ehtoollisen. Muutamia hetkiä jälkeenpäin hänen hengityksensä kävi
vaivaloiseksi, pilvi levisi hänen silmilleen, jotka pian jälleen
aukenivat, hän loi minuun viimeisen katseen ja kuoli kaikkien
silmäin edessä, kuullen ehkä meidän nyyhkytyksemme. Sillä hetkellä,
jolloin hän huokasi viimeisen henkäyksensä, suoritti viimeisen
kärsimyksensä elämässä, joka oli ollut yhtä pitkää kärsimystä,
minä tunsin itsessäni iskun, joka järkytti koko minun olemustani.
Kreivi ja minä jäimme kuolinvuoteen ääreen koko yöksi kahden apotin
ja papin kanssa, valvoen vahakynttilöiden loisteessa; kuollut oli
pitkällään vuoteella, leväten nyt rauhallisena siinä, missä hän oli
niin paljon kärsinyt. Tämä oli minun ensimäinen yhtymiseni kuoleman
kanssa. Minä olin koko tuon yön silmät kiintyneinä Henrietteen,
lumottuna tuosta kirkastetusta ilmeestä, jonka antaa kaikkien
myrskyjen asettuminen, valkeudesta noilla kasvoilla, joissa minä
vielä olin näkevinäni lukemattomia tunteen väreilyjä, mutta jotka
eivät enää vastanneet minun rakkauteeni. Mikä majesteetillisuus
tuossa äänettömyydessä ja tuossa kylmyydessä, kuinka paljon ajatuksia
se ilmaisee! Mikä kauneus tuossa ehdottomassa levossa, mikä valtavuus
tuossa liikkumattomuudessa: koko menneisyys on siinä vielä ja
tulevaisuus siinä alkaa. Ah! minä rakastin häntä kuolleena yhtäpaljon
kuin minä rakastin häntä elävänä. Aamulla kreivi meni levolle, nuo
kolme väsynyttä pappia vaipui uneen tuolla raskaalla hetkellä, jonka
valvojat niin hyvin tuntevat. Minä saatoin silloin todistajitta
suudella häntä otsalle koko tuolla rakkaudella, jota hän ei ollut
minun koskaan sallinut osoittaa.
Seuraavan päivän jälkeisenä päivänä raikkaana syksyaamuna me
saatoimme kreivittären hänen viimeiseen leposijaansa. Vanha
tallimestari, molemmat Martineau't ja Manetten mies kantoivat häntä.
Me kuljimme alaspäin tietä, jota minä olin niin iloisena noussut
tuona päivänä, jolloin minä löysin hänet. Me menimme Indre'n laakson
halki pientä Saché'n hautuumaata kohden; vähäinen kylän hautuumaa,
joka sijaitsi kirkon takana eräällä ylängöllä; kristillisessä
nöyryydessään hän tahtoi tulla sinne haudatuksi ja haudalleen halusi
hän yksinkertaisen puuristin, kuten köyhälle maalaisnaiselle, oli hän
sanonut. Kun minä laakson keskeltä näin kirkon tornin ja hautuumaan
paikan, valtasi minut voimakas puistatus. Voi, meillä on kaikilla
elämässämme Golgatha, jonne me jätämme kolmekymmentä kolme elämämme
ensimäistä vuotta, saadessamme keihään piston sydämeen, tuntiessamme
päässämme orjantappurakruunun, joka korvaa ruusujen seppelettä:
tuosta kukkulasta piti minulle tulla sovitusten vuori. Meitä seurasi
suuri ihmisten paljous, joka oli tullut lausumaan valitukset tuon
laakson puolesta, johon hän hiljaisuudessa oli haudannut niin paljon
jaloja tekoja.
Manetten, hänen uskottunsa kautta, tiedettiin, että kreivitär
köyhiä auttaakseen oli säästeliäs puvuissaan silloin, kun hänen
rahansa eivät enää riittäneet. Hän oli vaatettanut alastomia lapsia,
antanut lahjoja, auttanut äitejä, ostanut talvella mylläriltä
viljasäkkejä voimattomille vanhuksille, lahjoittanut lehmän
jollekin köyhälle perheelle; sanalla sanoen kristityn, äidin ja
linnan valtijattaren töitä; lisäksi myötäjäisiä, joilla oli autettu
rakastavaisia pareja avioliittoon, rahasummia, joilla oli lunastettu
nuorukaisia sotapalveluksesta --, liikuttavia hyviä tekoja tuolta
rakastavaiselta naiselta, joka sanoi: -- _Toisten onni on niiden
lohdutus, jotka eivät itse enää voi olla onnellisia_. Nämä asiat,
joista oli kerrottu jo kolme päivää kaikissa kylissä, olivat
keränneet kokoon suunnattoman ihmisjoukon. Minä kuljin Jacques'in ja
molempien apottien kanssa arkun takana. Vallitsevaa tapaa noudattaen
Madeleine ja kreivi eivät olleet meidän kanssamme, he jäivät yksin
Clochegourde'en. Manette oli tahtonut ehdottomasti tulla mukaan.
Rouvaparka, rouvaparka! nyt hän on onnellinen, kuulin minä useampia
kertoja hänen sanovan nyyhkytystensä lomitse.
Kun saattue jätti myllytien, puhkesi kaikkien huulilta yksimielinen
itkun sekoittama huokaus, joka näytti ilmaisevan, että tämä laakso
itki sieluansa. Kirkko oli täynnä väkeä. Sielumessun jälkeen me
menimme kirkkomaalle, jonne hänet piti haudata lähelle ristiä. Kun
minä kuulin hiekan ja kivien vyöryvän arkun päälle, pettivät minun
voimani, minä horjuin, minä pyysin kumpaakin Martineau'ta tukemaan
minua, ja he saattoivat minut puolitainnoksissa Saché'n linnaan
asti; isäntäväki tarjosi minulle kohteliaasti huoneen, jonka minä
otin vastaan. Tunnustan teille, minä en tahtonut ollenkaan palata
Clochegourde'en. Minusta oli myös vastenmielistä mennä Frapesle'en,
josta minä saatoin nähdä Henrietten linnan. Täällä minä olin hänen
lähellänsä. Minä asuin muutamia päiviä huoneessa, jonka ikkunat
olivat tuohon rauhalliseen ja yksinäiseen laaksoon päin, josta minä
olen teille puhunut. Se on laaja satavuotisten tammien reunustama
notko, jossa suurien sateiden aikana virtaa tulvavesiä. Tuo näkö
soveltui vakavaan ja juhlalliseen mietiskelyyn, johon minä tahdoin
heittäytyä. Päivänä, joka seurasi tuota onnetonta yötä, minä olin
tuntenut, kuinka sopimaton minun läsnäoloni Clochegourde'ssa oli.
Kreivillä oli ollut voimakkaita mielenliikutuksia Henrietten
kuollessa, mutta hän oli odottanut tuota hirveätä tapahtumaa ja
hänen olemuksensa pohjana oli jonkinmoinen välinpitämättömyys.
Minä olin huomannut sen useampia kertoja, ja kun maahan kumartunut
kreivitär antoi minulle tuon kirjeen, jota minä en uskaltanut
avata, ja kun hän puhui kiintymyksestään minuun, ei tuo synkkä
mies luonut minuun musertavaa katsetta, kuten odotin. Hän oli
pitänyt Henrietten sanoja tuon niin puhtaaksi tuntemansa sielun
äärimmäisestä hienotunteisuudesta johtuviksi. Tämä kreivin itsekäs
tunteettomuus oli luonnollista. Noiden kahden olennon sielut
eivät olleet keskenänsä yhteydessä, heillä ei ollut koskaan noita
pysyviä vuorovaikutuksia, jotka elähyttävät tunteita; he eivät
olleet koskaan vaihtaneet iloja eikä suruja, noita voimakkaita
siteitä, jotka katketessaan satuttavat meissä tuhansia kohtia,
siksi että ne koskettavat meidän kaikkia hermojamme, siksi, että ne
ovat kiinnitettyjä meidän sydämemme poimuihin samalla kun ne ovat
hyväilleet sielua, joka pyhitti jokaisen noista siteistä. Madeleinen
vihamielisyys sulki minulta Clochegourde'n. Tuo ankara nuori tyttö
ei ollut halukas ryhtymään sovinto-keskusteluihin äitinsä arkun
ääressä, ja minä olisin ollut hirveän kiusallisessa asemassa kreivin
ja hänen välillään; edellinen olisi puhunut minulle kreivittärestä
ja jälkimäinen, talon herratar, olisi osoittanut minua kohtaan
voittamatonta vastenmielisyyttä. Olla sellaisessa asemassa siellä,
missä kerta itse kukatkin olivat olleet hyväileviä, missä pengermien
portaat olivat olleet kaunopuheliaita, missä kaikki minun muistoni
verhosivat runoudella kuistit, ristikkoaidat, terassit, puut ja
maisemat. Olla vihattu siellä, missä kaikki oli rakkautta, minä en
sietänyt tuota ajatusta. Tästä lähtien minun kohtaloni oli määrätty.
Ah, sellaisenko ratkaisun sai voimakkain rakkaus, mikä koskaan on
koskettanut miehen sydäntä. Vieraiden silmissä minun menettelyni
tuli olemaan tuomittavaa, mutta minun omatuntoni ei tuominnut sitä.
Näin loppuvat nuoruuden kauneimmat tunteet ja suurimmat draamat.
Me lähdemme melkein kaikki liikkeelle aamunkoitossa, kuten minä
Tours'ista Clochegourde'en, eristäytyen maailmasta, sydän rakkaudesta
hiutuvana; sitten kun meidän aarteemme ovat kestäneet tulikokeen,
kun me olemme sekottautuneet ihmisiin ja tapauksiin, kaikki pienenee
huomaamatta, me löydämme vähän kultaa tuhkien seasta. Siinä on elämä,
elämä sellaisena kuin se on; suuria pyrintöjä, pieniä saavutuksia.
Minä mietin pitkän aikaa omaa itseäni kysyen itseltäni, mitä minun
oli tehtävä tuon iskun jälkeen, joka oli lyönyt maahan kaikki
minun kukkani. Minä päätin heittäytyä politiikkaan ja tieteeseen,
kunnianhimon vaivaloisille poluille, minä päätin poistaa naisen
elämästäni, olla valtiomies, kylmä ja intohimoton, pysyä uskollisena
tuolle pyhälle olennolle, jota minä olin rakastanut. Minun mietteeni
nousivat silminkantamattomiin, sillä aikaa kun minun silmäni
pysyivät kiinnitettyinä suurenmoiseen maisemaan pronssirunkoisine
kultatammineen ja synkkine huippuineen. Minä kysyin itseltäni, oliko
Henrietten hyve ollut tietämättömyyttä, olinko minä sittenkin syypää
hänen kuolemaansa. Minä taistelin itseni kanssa keskellä katumuksia.
Lopuksi eräänä ihanana syksypäivänä, jommoisille taivas lähettää
viimeisiä hymyilyjään ja jotka ovat niin kauniita Tourainessa,
minä luin hänen kirjeensä, jota minä hänen määräyksensä mukaan en
saanut avata, ennenkuin hänen kuolemansa jälkeen. Kuvitelkaa minun
tunteitani lukiessani sitä:
Rouva de Mortsauf'in kirje vikontti Felix de Vandenesselle.