tulivat katkeriksi, sanoi minulle apotti Dominis. Hän huutaa maata
säilyttämään hänet, sen sijaan että hän huutaisi Jumalaa ottamaan
hänet; sitten hän katuu valituksiaan korkeamman päätöksiä vastaan.
Nämä vaihtelut repivät hänen sydäntänsä ja tekevät hirvittäväksi
ruumiin ja sielun taistelun. Usein ruumis pääsee voitolle! --
"Te tulette minulle hyvin kalliiksi!" sanoi hän eräänä päivänä
Madeleinelle ja Jacques'ille, työntäen heidät vuoteensa luota. Mutta
tuolla hetkellä minut nähdessään ja siten Jumalasta muistutettuna hän
sanoi Madeleine neidille nuo enkelin sanat: "Toisten onni on niiden
ilo, jotka eivät voi enää olla onnellisia." Ja hänen äänensä oli niin
sydäntäsärkevä, että minä tunsin silmieni kostuvan. Hän lankeaa, se
on totta, mutta jokaisesta harha-askeleesta hän nousee ylemmäksi
taivasta kohden.
Noiden peräkkäisten sanomien iskemänä, jotka kohtalo lähetti minulle,
ja jotka tuossa onnettomuuksien suuressa konsertissa valmistivat
surullisilla sävellajivaihteillaan surumarssia, kuolevan rakkauden
suurta huutoa, minä sanoin: -- Te uskotte sen, tuo kaunis taitettu
lilja tulee kukoistamaan jälleen taivaassa?
-- Te olette jättänyt hänet kukkana, vastasi hän minulle, te löydätte
hänet kulutettuna, surujen tulessa puhdistettuna ja kirkkaana kuin
timantin, joka on vielä haudattu hiilikerrostumiin. Niin, tuo
säihkyvä henki, enkelimäinen tähti on käyvä loistavana pilvien läpi
kulkeakseen valon kuningaskuntaan.
Hetkellä, jolloin minä puristin tuon evankeliumin miehen kättä, sydän
kiitollisuutta tulvillaan, kreivin täysin valkea pää tuli näkyviin
talosta, hän kiiruhti minua kohden liikkeellä, jossa kuvastui
hämmästys.
-- Kreivitär on puhunut totta! Hän on täällä. "Felix, Felix, se on
Felix, joka tulee!" oli kreivitär huudahtanut. Ystäväni, jatkoi
hän luoden minuun pelosta mielettömiä katseita, kuolema on täällä.
Minkätähden se ei ole ottanut vanhaa rähjystä kuten minua, jota se
oli yrittänyt?...
Minä astuin linnaa kohden kooten rohkeuteni; mutta pitkän, talon läpi
kulkevan eteishuoneen ovella, joka johti puutarhan nurmikolle, apotti
Birotteau pysähdytti minut.
-- Armollinen kreivitär pyytää, ettette astuisi vielä sisälle, sanoi
hän minulle.
Katsahtaen ympärilleni minä näin palvelijoiden tulevan ja menevän,
kaikki olivat touhussaan, surun lyöminä ja epäilemättä hämmästyneinä
määräyksistä, joita Manette heille antoi.
-- Mitä tapahtuu? sanoi kreivi pelästyneenä tätä liikettä yhtäpaljon
hirvittävän tapahtuman pelosta kuin luonteellensa ominaisen
levottomuuden tähden.
-- Eräs sairaan haave, vastasi apotti. Armollinen kreivitär ei tahdo
vastaanottaa herra vikonttia tilassa, jossa hän on; hän tahtoo
järjestää itseään, miksi vastustaa häntä?
Manette meni kutsumaan Madeleineä, ja me näimme Madeleinen tulevan
ulos muutamia hetkiä sen jälkeen kun hän oli mennyt sisälle.
Sitten kaikki viisi, Jacques ja hänen isänsä, molemmat apotit ja
minä kävelimme äänettöminä pitkin nurmikkoa päädyn edustalla ja
etäännyimme talosta. Minä tarkastelin vuorotellen Montbazon'ia
ja Azay'ta, silmäillen kellertävää laaksoa, jonka syksyinen suru
vastasi silloin kuten kaikissa tilaisuuksissa minua liikuttaviin
tunteisiin. Äkkiä minä huomasin rakkaan Madeleinen kiiruhtavan
etsimään syksyn kukkia ja poimivan niitä epäilemättä pannakseen
kokoon kukkavihkoja. Ajatellessani kaikkea sitä, mitä tämä minun
rakastavaisten huolenpitojeni osoitus merkitsi, minun sisässäni
tapahtui jonkinlainen mullistus. Minä horjuin, minun näköni himmeni,
ja molemmat apotit, joiden keskessä minä olin, kantoivat minut
erään terassin reunalle, johon minä jäin joksikin aikaa aivankuin
murrettuna, mutta kadottamatta täydelleen tajuntaani.
-- Felix parka, sanoi kreivi minulle, hän oli kovin kieltänyt
kirjoittamasta teille, hän tietää kuinka suuresti te häntä rakastatte!
Vaikka olin valmistettu kärsimyksiin huomasin minä itseni
voimattomaksi kestämään tuota huomaavaisuutta, johon sisältyivät
kaikki minun onneni muistot. "Kas tässä, ajattelin minä, tämä
maa, kuivettunut kuten luuranko, harmaan päivän valaisema; sen
keskellä kohoaa yksi ainoa kukkapensaikko, jota minä aikaisemmilla
käynneilläni olen ihaillut synkistä aavistuksista väristen. Se on
tämän murheen hetken kuva!" Kaikki oli alakuloista tuossa pienessä
linnassa, joka ennen oli ollut niin eloisa, niin vilkas, kaikki
itki, kaikki kertoi epätoivosta ja autiudesta. Siinä oli puoleksi
karsituita puistokujia, alotettuja ja jätettyjä töitä, työmiehiä,
jotka seisoivat ja katselivat linnaa. Vaikka korjattiin viiniä, ei
kuulunut mitään melua eikä puheensorinaa. Viinitarhat näyttivät
tyhjiltä, niin syvä oli hiljaisuus. Me kävelimme kuten ihmiset,
joilta suru kieltää jokapäiväiset sanat, ja me kuuntelimme kreiviä,
ainoaa meistä, joka puhui. Muutamien lauseiden jälkeen, jotka oli
synnyttänyt tuo koneellinen rakkaus, jota hän vaimoansa kohtaan
tunsi, kreivi, mielensä taipumusta seuraten, puhkesi valituksiin
kreivitärtä vastaan. Hänen vaimonsa ei ollut koskaan tahtonut hoitaa
itseään eikä kuunnella hänen antamiansa hyviä neuvoja; hän oli
ensimäisenä huomannut sairauden merkit, sillä hän oli tutkinut niitä
omassa itsessään, taistellut niitä vastaan ja parantunut aivan yksin
ilman muuta apua kuin seuraamalla määrättyä elämänjärjestystä. Hän
olisi hyvin voinut parantaa myöskin kreivittären, mutta aviomies
ei voi ottaa niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta, etenkin kun
hänellä on onnettomuus huomata kokemustansa kaikessa halveksittavan.
Huolimatta hänen esityksistään kreivitär oli ottanut Origet'n
lääkärikseen. Origet, joka oli kerran häntä niin huonosti hoitanut,
Origet tappaa nyt hänen vaimonsa? Jos tuon sairauden syynä oli suuria
suruja, oli hänellä ollut paljon enemmän edellytyksiä tuntea niitä;
mutta mitä suruja saattoi hänen vaimollaan olla? Kreivitär oli
onnellinen, hänellä ei ollut vaivoja eikä vastoinkäymisiä! Heidän
omaisuutensa oli hänen huolenpitojensa ja hyvien aatteidensa avulla
tyydyttävällä kannalla; hän antoi rouva de Mortsauf'in hallita
Clochegourde'a; hänen lapsensa, hyvin kasvatettuina, hyvin voivina
eivät tuottaneet enää mitään levottomuutta; mistä saattoi siis
onnettomuus johtua? Ja hän väitteli ja sekoitti epätoivonsa ilmauksia
mielettömiin syytöksiin. Sitten hän pian jostakin muistosta vajosi
ihailuun, jota tuo jalo olento ansaitsi; muutamia kyyneliä vierähti
hänen silmistään, jotka niin kauan aikaa olivat olleet kuivat.
Madeleine tuli minulle ilmoittamaan, että hänen äitinsä odotti minua.
Apotti Birotteau seurasi minua. Vakava nuori tyttö jäi isänsä lähelle
sanoen, että kreivitär halusi olla yksin minun kanssani ja ilmoittaen
syyksi uupumisen, jonka hänelle tuottaisi useampien henkilöiden
läsnäolo. Tämän hetken juhlallisuus synnytti minussa ulkonaisen
kylmyyden ja sisällisen kuumuuden tunteen, joka meidät valtaa
elämän suurissa tapauksissa. Apotti Birotteau, yksi noita miehiä,
jotka Jumala on merkinnyt omikseen vaatettaen heidät lempeydellä ja
yksinkertaisuudella, suoden heille kärsivällisyyttä ja sääliä, veti
minut sivulle.
-- Herra, sanoi hän minulle, tietäkää, että minä olen tehnyt kaiken,
mikä inhimillisesti oli mahdollista, estääkseni tätä yhtymystä. Tuon
pyhimyksen pelastus vaati sitä myöskin. Olen ajatellut vain häntä
enkä teitä. Nyt, kun te tulette näkemään hänet, jonka luo enkelten
olisi pitänyt kieltää teiltä pääsy, huomatkaa, että minä pysyn
teidän välillänne puolustaakseni häntä teitä vastaan ja ehkäpä häntä
itseäänkin vastaan! Kunnioittakaa hänen heikkouttansa. En pyydä
teiltä armoa hänelle kuten pappi, vaan kuten nöyrä ystävä, jota te
ette tiennyt omistavanne ja joka tahtoo säästää teitä katumuksilta.
Meidän rakas sairaamme kuolee suoraan sanoen nälästä ja janosta.
Tästä aamusta alkaen hän on kuumeisen kiintymyksen vallassa, joka
käy tuon hirveän kuoleman edellä, ja minä en voi teiltä salata,
kuinka suuresti hän kaipaa elämää. Hänen kapinaan nousseen lihansa
huudot sammuvat minun sydämessäni, jossa ne nostavat hereille
vienoja muistoja aikaisemmasta elämästä. Mutta herra Dominis ja minä
olemme ryhtyneet tähän uskonnolliseen yritykseen säästääksemme tämän
kuolinkamppailun näöltä tuota jaloa perhettä, joka ei tunne enää
aamu- ja iltatähteänsä. Sillä puoliso, lapset, palvelijat, kaikki
kysyvät: "Missä hän on?" niin suuresti hän on muuttunut. Teidän
näkemisenne herättää uudelleen valitukset. Jättäkää maailmanmiehen
ajatukset, unohtakaa sydämen turhuudet, olkaa hänen lähellänsä
taivaan eikä maan auttaja. Älköön tämä pyhimys kuolko epäilyksen
hetkellä lausuen epätoivon sanoja.
Minä en vastannut mitään. Minun äänettömyyteni masensi rippi-isä
raukan. Minä näin, minä kuulin, minä kuljin enkä kuitenkaan ollut
enää maan päällä. Tuo ajatus: "Mitä on siis tapahtunut? Missä tilassa
minä tapaan hänet, koska jokainen käyttää sellaista varovaisuutta?"
synnytti mielteitä, jotka olivat sitäkin kauheampia kun niitä oli
loppumattomiin: tuo kysymys yhdisti itseensä kaikki minun suruni. Me
saavuimme huoneen ovelle, jonka rippi-isä levottomana minulle avasi.
Minä näin silloin Henrietten valkoisiin puettuna istuvan pienellä
sohvallaan lähellä uunia, jota koristi kaksi kukilla täytettyä
maljakkoa, lisäksi oli kukkia vielä pöydällä ikkunasyvennyksen
edessä. Apotti Birotteau'n kasvot, jotka olivat tyrmistyneinä tuon
odottamattoman juhlan näöstä ja muutoksesta, jolla huone oli äkkiä
saatettu takaisin entiseen asuunsa, ilmaisivat minulle, että sairas
oli poistanut nuo vastenmieliset esineet, jotka ympäröivät sairaiden
vuoteita. Hän oli tuhlannut viimeiset elinvoimansa huoneensa
järjestämiseen ottaakseen arvokkaasti vastaan sen, jota hän tällä
hetkellä rakasti enemmän kuin mitään muuta. Aaltoilevien pitsien
alta hänen laihtuneet kasvonsa, joilla oli puoleksi avautuneiden
magnolia-kukkien vihertävä kelmeys, näkyivät, kuten näkyvät maalarin
keltaisella kankaalla ensimäiset liidulla kuvatut rakastetun pään
piirteet; mutta tunteaksenne kuinka syvälle kotkan kynnet iskivät
sydämeeni, kuvitelkaa tuon luonnoksen silmät viimeistellyiksi ja
elämää uhkuviksi, ontot silmät, jotka loistivat luonnottomalla
hehkulla sammuneissa kasvoissa. Hänessä ei ollut enää tuota tyyntä
majesteetillisuutta, jonka hän sai pysyvästä voitostaan surujensa
yli. Hänen otsansa, ainoa kasvojen osa, joka oli säilyttänyt kauniit
suhteensa, ilmaisi taistelun halua ja tukahdutettuja uhkauksia.
Huolimatta hänen kapeiden kasvojensa kellertävästä väristä sisälliset
tulet puhkesivat ilmi säteillen kuten valovirta, joka liekehtii
kenttien yläpuolella kuumana päivänä. Hänen ontot ohimonsa, hänen
sisäänpainuneet poskensa ilmaisivat kasvojen sisällisen muodon ja
hymyily, johon hänen vaaleat huulensa vetäytyivät, muistutti heikosti
kuoleman pilkallista irvistystä. Hänen pukunsa, joka kulki ristiin
rinnan yli, ilmaisi hänen ennen niin kauniin rintansa laihuutta.
Hänen kasvojensa ilme osoitti kyllin, että hän tiesi muuttuneensa
ja että hän oli siitä epätoivoissaan. Se ei ollut enää pahanilkinen
Henriette, ei ylevä eikä pyhä rouva de Mortsauf, mutta jotakin, jolle
Bossuet [ranskal. piispa, kuuluisa kaunopuhuja. Suom. muist.] ei
olisi keksinyt nimeä, jotakin, joka taisteli tyhjyyttä vastaan ja
jota nälkä ja petetyt toiveet ajoivat elämän egoistiseen taisteluun
kuolemaa vastaan. Minä istuuduin hänen lähellensä painaen suudelman
hänen kädellensä, jonka minä tunsin hehkuvaksi ja kuivaksi. Hän
aavisti minun surullisen hämmästykseni itse tuosta ponnistuksesta,
jonka minä tein salatakseni sitä häneltä. Hänen värittömät huulensa
levenivät silloin hänen nälkiintyneiden hampaidensa yli yrittääkseen
yhtä tuollaista pakotettua hymyilyä, jolla me kätkemme niin koston
ironian kuin nautinnon odotuksen, niin sielun huumauksen kuin
pettymyksen raivon.
-- Ah! se on kuolema, Felix-raukkani, sanoi hän minulle, ja te ette
rakasta kuolemaa! vihattavaa kuolemaa, kuolemaa, jota jokainen
olento, vieläpä kaikkein pelottomin rakastajakin kauhistuu. Tässä
päättyy rakkaus: minä tiedän sen hyvin. Lady Dudley ei näe teitä
koskaan hämmästyneenä hänen muutoksestaan. Ah! minkätähden minä
olen niin teitä toivonut, Felix? Lopultakin te olette tullut. Minä
palkitsen teille tämän uhrauksen hirvittävällä näytelmällä, joka teki
muinoin kreivi de Rancé'sta trappisti-munkin; minä, joka halusin
pysyä kauniina ja ylevänä teidän muistossanne, elää siellä ikuisena
liljan kukkana, minä ryöstän teiltä teidän harhakuvanne. Todellinen
rakkaus ei tee mitään laskelmia. Mutta älkää paetko, jääkää. Herra
Origet on havainnut minut paljon paremmaksi tänä aamuna, minä palaan
jälleen elämään, minä synnyn uudelleen teidän katseidenne alaisena.
Sitten kun minä olen saanut hiukan voimia, kun minä alan kyetä
ottamaan hiukan ravintoa, minä tulen jälleen kauniiksi. Minä tuskin
olen kolmenkymmenenviiden vuoden vanha, minulla voi vielä olla monta
kaunista vuotta. Onni nuorentaa ja minä tahdon tuntea onnea. Minä
olen tehnyt ihania suunnitelmia, me jätämme heidät Clochegourde'en ja
menemme yhdessä Italiaan.
Kyyneleet kostuttivat minun silmiäni, minä käännyin ikkunaa kohden
ikäänkuin katsellakseni kukkia, apotti Birotteau tuli kiireesti minun
luokseni ja kallistui kukka vihkon yli: -- Ei kyyneleitä! sanoi hän
minun korvaani.
-- Henriette, te ette siis pidä enää meidän rakkaasta laaksostamme?
vastasin minä hänelle antaakseni luonnollisuutta äkilliselle
liikkeelleni.
-- Kyllä, sanoi hän lähentäen otsaansa minun huuliini hyväilevällä
liikkeellä; mutta ilman teitä se on minulle turmiollinen... _ilman
sinua_, jatkoi hän koskettaen kuumilla huulillaan kevyesti minun
korvaani lähettääkseen sinne nuo kaksi sanaa ikäänkuin kaksi
huokausta.
Minä hämmästyin tuota intohimoista hyväilyä, joka suurensi vielä
noiden kahden apotin hirvittäviä puheluita. Tuolla hetkellä minun
ensimäinen hämmennykseni haihtui; mutta vaikka minä saatoinkin
selvästi ajatella, ei minun tahtoni ollut kyllin voimakas
tukahduttamaan hermostunutta liikuntoa, joka minua vaivasi tuon
kohtauksen aikana. Minä kuuntelin vastaamatta, tai pikemminkin minä
vastasin pysyvällä hymyilyllä ja myöntymyksen merkeillä ollakseni
häntä vastustamatta, menetellen kuten äiti lapsensa kanssa. Oltuani
yllätetty hänen olemuksensa muutoksesta minä huomasin, että naisella,
joka kerran oli tehnyt niin suuren vaikutuksen ylevyyksillään, oli
asennossaan, äänessään, tavoissaan, katseissaan ja aatteissaan lapsen
yksinkertainen tietämättömyys, teeskentelemättömät sulot, liikkumisen
halu, syvä välinpitämättömyys kaikesta, mikä ei koske häntä tai
hänen halujaan, sanalla sanoen kaikki nuo heikkoudet, jotka vaativat
lapselle suojelusta. Koskeekohan tämä kaikkia kuolemaa tekeviä?
Riisuvatko he kaikki yhteiskunnalliset valepukunsa, samoin kuin lapsi
ei ole niitä vielä pukenut päälleen? Tai, ollen iankaikkisuuden
rannalla ja ollen hyväksymättä muita inhimillisiä tunteita kuin
rakkauden, ilmaisikohan kreivitär sen suloisen viattomuuden Chloe'n
tavalla?
-- Kuten kerta ennen te tuotte minulle terveyden, Felix, sanoi hän,
ja minun laaksoni tulee tekemään minulle hyvää. Kuinka en minä söisi
sitä, mitä te minulle tarjoatte? Te olette niin hyvä sairaanhoitaja.
Ja sitten te olette niin voimaa ja terveyttä uhkuva, että teidän
lähellänne elämä on tarttuvaa. Ystäväni, osoittakaa minulle siis,
että minä en voi kuolla, kuolla petettynä! He luulevat, että minun
suurin tuskani oli jano. Oh! kyllä, minulla on hyvin jano, ystäväni
Indre'n veden näkeminen tekee minulle pahaa, mutta minun sydämeni
kärsii kuumempaa janoa. Minä janosin sinua, sanoi hän minulle
hillitymmällä äänellä, ottaen minun käteni hehkuviin käsiinsä ja
vetäen minua puoleensa lausuakseen nuo sanat minun korvaani: minun
kuolintuskani on ollut se, etten minä ole nähnyt sinua! Olethan sinä
käskenyt minun elää? Minä tahdon elää. Minä tahdon myöskin ratsastaa
minä, minä tahdon kaikki tuntea, Pariisin, juhlat, nautinnot.
Ah! Natalie, tuo hirveä huuto, joka aistimien karkeuden tähden kuuluu
kylmältä etäälle, sai vanhan papin ja minun korvani soimaan: tuon
jalon äänen korostukset kertoivat kokonaisen elämän taisteluista,
todellisen, petetyn rakkauden tuskista. Kreivitär nousi ylös
kärsimättömällä liikkeellä, kuten lapsi, joka tahtoo leikkikalua.
Kun rippi-isä näki katuvaisen tuollaisena, vajosi miesraukka äkkiä
polvilleen, risti kätensä ja alkoi lukea rukouksia.
-- Niin, elää! sanoi kreivitär vetäen minut seisomaan ja nojautuen
minuun, elää todellisuuksista eikä valheista. Kaikki on ollut
valhetta minun elämässäni, minä olen ne laskenut muutamia päiviä
sitten nuo petokset. Onko mahdollista, että minä kuolen, minä,
joka en ole elänyt, minä, joka en ole koskaan mennyt etsimään
ketään nummelta? Hän pysähtyi, näytti kuuntelevan ja tunsi seinien
läpi jotain tuoksua. -- Felix! viininkorjaajat menevät syömään
päivällistä, mutta minä, minä, sanoi hän lapsen äänellä, minä joka
olen talon valtiatar, minulla on nälkä. Rakkauden laita on samoin. He
tuolla ovat onnellisia, he!
-- _Kyrie eleison!_ sanoi apottiparka, joka kädet ristissä, silmät
taivaaseen luotuina luki litanioja.
Kreivitär kietoi käsivartensa minun kaulaani, syleili minua
kiihkeästi ja puristi minua sanoen: -- Minä en enää päästä teitä!
Minä tahdon olla rakastettu, minä teen mielettömyyksiä kuten lady
Dudley, minä opettelen englanninkieltä voidakseni hyvin sanoa: _my
dee_. Hän teki minulle merkin päällään, kuten hänen tapansa oli minut
jättäessään sanoakseen minulle, että hän heti palaisi takaisin:
-- Me syömme yhdessä päivällistä, sanoi hän minulle, minä menen
ilmoittamaan Manettelle... Tässä pysähdytti hänet heikkous, joka
saapui, ja minä asetin hänet täysin puettuna hänen vuoteeseensa.
-- Jo kerran ennen te olette kantanut minua tällä tavoin, sanoi hän
minulle avatessaan silmänsä.
Hän oli hyvin kevyt, ja etenkin hyvin kuumeinen; ottaessani hänet
käsivarsilleni minä tunsin koko hänen ruumiinsa hehkuvan. Herra
Deslandes astui sisään, hämmästyi huomatessaan huoneen noin
koristetuksi, mutta nähdessään minut näytti kaikki hänelle selvenneen.
-- Kuolema vaatii paljon kärsimyksiä, herra, sanoi kreivitär
muuttuneella äänellä.
Lääkäri kävi istumaan, koetteli sairaan suonta, nousi äkkiä ylös,
puhui hiljaa jotakin papille ja meni ulos; minä seurasin häntä.
-- Mitä aiotte tehdä? kysyin minä häneltä.
-- Säästää häneltä hirveän kuolintuskan, sanoi hän minulle. Kuka
olisi saattanut odottaa niin suurta elinvoimaa? Me emme ymmärrä,
kuinka hän elää vielä, muutoin kuin ottamalla huomioon sen tavan,
jolla hän on elänyt. Tämä on jo neljäskymmenestoinen päivä, jonka
armollinen kreivitär on syömättä, juomatta ja nukkumatta.
Herra Deslandes kysyi Manettea. Apotti Birotteau vei minut puutarhaan.
-- Antakaamme tohtorin tehdä, sanoi hän minulle. Manetten auttamana
hän antaa kreivittärelle opiumia. Niin, nyt te olette kuullut sen,
sanoi hän minulle, jos hän yleensä on syyllinen noihin mielettömyyden
ilmauksiin!...
-- Ei, sanoin minä, sitä hän ei enää ole.
Minä olin surun tyrmistyttämä. Kuta enemmän ajattelin, sitä enemmän
laajuutta sai jokainen tuon näytöksen yksityiskohta. Minä menin
äkisti ulos pikkuportista terassin alapäässä ja kävin istumaan
ruuheen, johon minä kätkeydyin saadakseni olla yksin ajatuksineni.
Minä koetin irroittaa itseni tuosta voimasta, joka kuitenkin oli
yhtä kuin minun elämäni; kidutus, jota voisi verrata siihen, jolla
tataarit rankaisevat avionrikkojaa asettaessaan yhden syyllisen
jäsenistä kiinni puukappaleeseen ja antaessaan hänelle veitsen,
jolla hän saa leikata jäsenensä poikki, ellei tahdo kuolla nälkään:
hirveä rangaistus, joka kohtasi minun sieluani, sillä minun täytyi
leikata siitä kaunein osa. Minun elämäni oli mennyt harhaan! Epätoivo
synnytti minussa mitä mielettömimpiä ajatuksia. Milloin minä tahdoin
kuolla hänen kanssansa, milloin sulkeutua Meilleraye'hen, jonne
trappistimunkit olivat asettuneet. Minun himmentyneet silmäni
eivät erottaneet enää ulkonaisia esineitä. Minä tarkastelin sen
huoneen ikkunoita, jossa Henriette kärsi, luullen näkeväni siellä
valon, joka loisti tuona yönä, jolloin minä olin kihlautunut hänen
kanssansa. Eikö minun olisi pitänyt noudattaa tuota yksinkertaista
elämää, jonka hän oli minulle luonut, ja valtiollisissa toimissani
omistautua hänelle? Eikö hän ollut käskenyt minun olla suuri mies
varjellakseen minua alhaisista ja häpeällisistä intohimoista,
joihin minä olin langennut kuten kaikki miehet? Eikö puhtaus ollut
ylevä erikoisominaisuus, jota minä en ollut osannut säilyttää?
Rakkaus, sellaiseksi kuin Arabelle sen käsitti, tuli minulle
äkkiä vastenmieliseksi. Samalla hetkellä, jolloin minä kohotin
alaspainunutta päätäni kysyen itseltäni, mistä minulle tästä lähtien
tulisi valo ja toivo, mitä hyötyä minulla olisi elämisestä, ilma
kantoi korviini keveätä askelten synnyttämää ääntä. Minä käännyin
terassia kohden, minä huomasin siellä Madeleinen kävelevän yksin,
hitain askelin. Noustessani terassia kohden pyytääkseni tuolta
rakkaalta lapselta selitystä kylmään katseeseen, jonka hän oli
minuun luonut ristin juurella, Madeleine oli istuutunut penkille.
Kun hän huomasi minut puolitiessä, nousi hän ylös ja oli ikäänkuin
hän ei olisi minua nähnyt, jottei hänen olisi tarvinnut olla yksin
minun kanssani; hänen poistumisensa oli kiireellistä, merkitsevää.
Hän vihasi minua, hän pakeni äitinsä murhaajaa. Palatessani
pengermiä pitkin Clochegourde'en minä näin Madeleinen seisovan kuten
kuvapatsaan, liikkumattomana, kuunnellen minun askelteni ääntä.
Jacques oli istuutunut portaille, ja hänen asentonsa ilmaisi samaa
tunteettomuutta, joka oli koskenut minuun, kun me olimme kävelemässä
kaikki yhdessä, ja joka oli synnyttänyt minussa noita ajatuksia,
jotka me jätämme johonkin sielumme nurkkaan palataksemme niihin
jälleen ja miettiäksemme niitä myöhemmin joutohetkinä. Minä olen
huomannut, että nuoret ihmiset, jotka kantavat itsessään kuolemaa,
ovat kaikki tunteettomia hautajaisia kohtaan. Minä tahdoin tehdä
kysymyksiä tuolle synkälle sielulle. Oliko Madeleine pitänyt
ajatuksensa ominaan, vai oliko hän siirtänyt vihansa myöskin
Jacques'iin?
-- Sinä tiedät, sanoin minä hänelle yrittääkseni keskustelua, että
sinulla on minussa mitä uskollisin veli.
-- Teidän ystävyytenne on minulle hyödytön, minä seuraan äitiäni!
vastasi hän luoden minuun surun hämmentämän katseen.
-- Jacques, huudahdin minä, sinäkö myöskin? Hän yski ja peräytyi
etäälle minusta, kun hän palasi, hän näytti minulle nopeasti veristä
nenäliinaansa.
-- Ymmärrättekö? sanoi hän.
Jokaisella heistä oli siten turmiollinen salaisuutensa. Kuten sain
sittemmin huomata, sisar ja veli välttivät toisiaan. Henriette
kuollut, kaikki oli raunioina Clochegourde'ssa.
-- Rouva nukkuu, tuli Manette meille sanomaan onnellisena tietäessään
ettei kreivitär enää kärsinyt.
Noina hirveinä hetkinä, vaikka jokainen tietää niiden ehdottoman
lopun, todelliset tunteet tulevat mielettömiksi ja pitävät
kiinni pienimmistäkin onnen hetkistä. Minuutit ovat vuosisatoja,
jotka tahdottaisiin täyttää hyvillä teoilla. Tahdottaisiin, että
sairaat lepäisivät ruusuilla, tahdottaisiin poistaa heiltä heidän
kärsimyksensä, tahdottaisiin, että viimeinen huokaus tulisi heille
odottamatta.
-- Herra Deslandes on antanut poistaa kukat, jotka kiihottivat liian
voimakkaasti armollisen rouvan hermoja, sanoi Manette minulle.
Kukat siis olivat aiheuttaneet hänen huumauksensa, hän itse ei ollut
siihen syypää. Maan rakkaudet, hedelmällisyyden juhlat, kasvien
hyväilyt olivat juovuttaneet tuoksuillaan hänet ja epäilemättä
herättäneet hänessä nuo onnellisen rakkauden ajatukset, jotka
uinuivat hänessä nuoruudesta asti.
-- Tulkaahan toki, Felix herra, sanoi Manette minulle, tulkaa
katsomaan rouvaa, hän on kaunis kuin enkeli.