erottaa ranskattaren kaikista muista naisista ja joka tekee hänen
rakkautensa kaikkein viehättävimmäksi, niiden tunnustuksen mukaan,
joille elämän sattumukset antavat tilaisuutta kokea eri maiden
rakastamistapoja. Kun ranskatar rakastaa, tapahtuu hänessä muutos,
niin ylistettyä viehättelyänsä hän käyttää kaunistamaan rakkauttansa,
hän uhraa tuon niin vaarallisen turhamielisyytensä ja kohdistaa
kaikki pyrintönsä vain siihen, että hän rakastaisi hyvin. Hän
ottaa omikseen rakastajansa edut, vihat ja ystävyydet; hän hankkii
yhdessä päivässä itselleen liikemiehen koetellut taidot, hän tutkii
lakia, hän ymmärtää luoton mekaniikkaa ja hallitsee pankkiirin
rahalaatikkoa; ollen luonteeltaan huima ja tuhlaavainen hän ei enää
tee ainoatakaan virhettä eikä hukkaa ainoatakaan kultarahaa; hän
tulee samalla kertaa äidiksi, taloudenhoitajaksi, lääkäriksi ja
antaa kaikille näille muutoksilleen onnen viehkeyden, joka tulee
näkyviin äärettömän rakkauden pienimmissäkin yksityiskohdissa; hän
yhdistää nuo erikoisominaisuudet, joita kaikkien maiden naiset
suosittelevat, antaessaan henkevän älykkyyden yhtenäistyttämälle
seokselle tuon aito ranskalaisen leiman, joka elähyttää, sallii,
oikeuttaa, vaihtelee kaiken ja hävittää yksitoikkoisuuden tuosta
tunteesta, jota taivutetaan ainoastaan yhdessä aikamuodossa.
Ranskalainen nainen rakastaa aina, ilman lepoa, ilman väsymystä,
joka hetki, julkisesti ja yksinäisyydessä; muiden läsnäollessa hän
löytää korostuksen, joka ei kosketa kuin yhtä korvaa, hän puhuu
yksin äänettömyydelläänkin ja osaa katsoa teihin silmät maahan
luotuina; jos tilaisuus kieltää häneltä sanan ja katseen, käyttää
hän hyväkseen hiekkaa, jota hänen jalkansa painaa, kirjoittaakseen
siihen ajatuksen; jos hän on yksinään, hän ilmaisee intohimonsa
unessakin, sanalla sanoen hän taivuttaa maailman rakkautensa
palvelukseen. Englannitar sitävastoin taivuttaa rakkautensa maailman
mukaan. Kasvatuksessaan totutettuna kylmään käytökseen, tuohon niin
itsekkääseen brittiläiseen asentoon, josta minä olen teille puhunut,
hän avaa ja sulkee sydämensä englantilaisen mekaniikan helppoudella.
Hänellä on läpitunkematon naamio, jonka hän asettaa ja ottaa pois
kylmäverisesti; intohimoinen kuten italiatar, silloin kun kukaan
ei näe häntä, hän tulee kylmän arvokkaaksi, niinpiankuin maailma
lähestyy häntä. Mitä rakastetuin mies epäilee silloin valtaansa
nähdessään kasvojen syvän liikkumattomuuden, äänen tyyneyden,
asennon täydellisen vapauden, joka on ominaista englannittarelle,
kun hän on kamarinsa ulkopuolella. Tuollaisena hetkenä tekopyhyys
menee aina välinpitämättömyyteen asti, englannitar on unohtanut
kaikki. Todenteolla, nainen, joka osaa riisua rakkautensa kuten
vaatteen, saa uskomaan että hän voi sitä myöskin vaihtaa. Mitkä
myrskyt kohottavatkaan silloin sydämen aaltoja, kun niitä
liikuttaa itserakkaus, joka on loukkautunut nähdessään naisen
ottavan, panevan pois ja jälleen ottavan rakkauden käteensä kuten
koruompeluksen! Nuo naiset ovat liiaksi oman itsensä rakastajattaria
kuuluakseen teille täydelleen; he myöntävät maailmalle liian paljon
vaikutusvaltaa voidaksenne täydelleen heitä hallita. Siellä,
missä ranskatar lohduttaa kärsivällistä katseella ja ilmaisee
jollakin iloisella pistopuheella närkästyksensä vierailijoista,
englannittaren äänettömyys on ehdoton, se kiihdyttää sielua ja
tuottaa mieliharmia. Nuo naiset seisovat maailman näyttämöllä niin
pysyvästi ja joka tilaisuudessa, että enimmillä heistä _fashion'in_
[ulkonainen tapa, muoti. Suom. muist.] kaikkivaltius ulottuu heidän
nautintoihinsa asti. Joka liioittelee kainoutta, liioittelee myöskin
rakkautta; englannittarien laita on siten; heille on muoto kaikki
kaikessa, mutta tämä muodon rakkaus ei heissä kuitenkaan kehity
taiteellisuudeksi. Mitä sanottaneekin, protestanttisuus ja katolisuus
selittävät ne erilaisuudet, jotka antavat ranskattarien sielulle
niin suuren ylemmyyden englannittarien laskevan ja punnitsevan
rakkauden rinnalla. Protestanttisuus epäilee, tutkii ja tappaa
uskon, se on siis taiteen ja rakkauden kuolema. Siellä missä
maailma käskee, maailman ihmisten täytyy totella; mutta intohimon
valtaamat ihmiset pakenevat maailmaa, se on heille sietämätön. Te
ymmärrätte siis, kuinka suuresti minun itserakkauteni oli loukattu
huomatessani, että lady Dudley ei voinut riistäytyä maailmasta ja
että brittiläinen muodonvaihdos oli hänelle tuttua. Mitä maailma
vaati ei ollut hänelle uhrausta, ei, hän oli aivan luonnollinen
noissa kahdessa toisilleen vihamielisessä muodossa; kun hän rakasti,
rakasti hän huumauksellisesti; ei minkään maan nainen ollut siinä
hänen vertaisensa, hän kävi kokonaisesta haaremista; mutta kun
esirippu laskeutui tuon tenhonäytelmän ylle, hävitti se melkein tuon
kohtauksen muistonkin. Hän ei vastannut katseeseen eikä hymyilyyn;
hän ei ollut rakastajatar eikä orja, hän oli kuten lähettiläs, jonka
täytyy pyöristää lauseensa ja liikkeensä, hän teki levottomaksi
tyyneydellään ja loukkasi sydäntä säädyllisyydellään; hän alensi
siten rakkauden tarpeen kannalle, sen sijaan että hän lennokkaalla
innostuksella olisi kohottanut sen aina ihanteellisuuteen asti.
Hän ei ilmaissut pelkoa, ei katumusta eikä halua, mutta määrätyllä
hetkellä hänen hellyytensä leimahti kuin äkkiä sytytetty tuli ja
näytti pilkkaavan hänen pidättymistään. Kumpaa näistä kahdesta
naisesta minun tuli uskoa? Minä tunsin tuhansina neulanpistoina ne
äärettömät erilaisuudet, jotka erottivat Henrietten Arabellestä. Kun
rouva de Mortsauf hetkeksi jätti minut, näytti hän jättäneen ilmalle
tehtäväksi puhua minulle hänestä; hänen hameensa poimut, kun hän meni
pois, vetivät minun silmäni puoleensa, kuten niiden aaltoileva kahina
saapui iloisesti minun korvaani, kun hän palasi; siinä oli loputtomia
hellyyksiä tuossa tavassa, jolla hän laski silmäluomensa kääntäessään
katseensa maahan; hänen äänensä, tuo musikaalinen ääni, oli yhtä
hyväilyä, hänen keskustelunsa todistivat pysyvää ajatusjohtoa, hän
oli aina itsellensä uskollinen; hän ei jakanut sieluansa kahteen
piiriin, kuumaan ja kylmään; sanalla sanoen rouva de Mortsauf
säilytti henkevyytensä ja ajatuksensa kukat ilmaistakseen tunteitaan,
hän viehätteli henkevyydellään lapsiaan ja minua. Mutta Arabellella
nerokkuus ei ollut elämän rakastettavaksi tekemistä varten, hän ei
käyttänyt sitä minun edukseni, se oli olemassa vain maailman tähden
ja maailmaa varten, hän oli pelkkää ivailua; hän rakasti repiä ja
purra, ei huvittaakseen itseään, vaan tyydyttääkseen taipumustaan.
Rouva de Mortsauf olisi salannut onnensa kaikkien katseilta, lady
Arabelle tahtoi näyttää omaansa koko maailmalle ja -- hirvittävä
irvikuva -- hän pysyi sopivaisuuden rajoissa ratsastellessaan minun
kanssani Boulognen metsissä. Tämä julkisuuden ja arvokkuuden,
rakkauden ja kylmyyden sekoitus loukkasi alinomaa minun sieluani,
joka oli samalla kertaa sekä puhdas että intohimoinen; ja kun minä
en osannut ollenkaan siirtyä tuolla tavoin toisesta lämpöasteesta
toiseen, sai minun mielialani kärsiä siitä. Minä olin vielä
rakkaudesta värisevä, kun hän sai jälleen takaisin sovinnaisen
häveliäisyytensä. Kun minä, mitä varovaisimmin, rohkenin valitella,
käänsi hän minua vastaan kolmiteräisen kielensä, sekoittaen
intohimonsa laverteluja noihin englantilaisiin leikinlaskuihin,
joita minä olen koettanut teille kuvata. Niinpiankuin hän huomasi
olevansa ristiriidassa minun kanssani, hän leikki minun sydämeni
haavoittamisella ja minun mieleni nöyryyttämisellä, hän käsitteli
minua kuten taikinaa. Minun huomautuksiini että kaikessa on
kuljettava keskitietä, hän vastasi vääristelemällä minun ajatuksiani
ja vieden ne äärimmäisyyksiin. Kun minä nuhtelin häntä hänen
käytöksestään, kysyi hän minulta, tahdoinko, että hän syleilisi
minua teatterissa koko Pariisin edessä. Hän sitoutui niin vakavasti
tekemään sen, että minä, tuntien hänen halunsa antaa puheenaihetta
itsestään, vapisin pelosta nähdä hänen täyttävän lupauksensa.
Huolimatta hänen todellisesta rakkaudestaan minä en koskaan tuntenut
hänen luonaan mitään tyyntä, puhdasta ja syvää kuten Henrietten
luona: hän oli tyydyttämätön kuten hiekkainen maa. Rouva de Mortsauf
oli aina rauhallinen, hän tunsi minun sieluni yhdessä korostuksessa
tai silmänluonnissa, kun sitävastoin markiisitar ei koskaan
välittänyt katseesta, kädenpuristuksesta tai hellästä sanasta.
Vieläkin enemmän! Eilisen päivän onni ei ollut mitään seuraavana
päivänä; ei mikään rakkaudenosoitus ihmeeksikään tullut sen osalle;
hän tunsi niin suurta toiminnan, melun ja huomionherättämisen halua,
ettei epäilemättä mikään riittänyt hänen tähän lajiin kuuluvan
kauniin ihanteensa saavuttamiseksi, ja siitä johtuivat nuo rakkauden
hurjat ponnistukset; hänen kiihoittuneessa mielikuvituksessaan oli
kysymys hänestä eikä minusta. Tuo rouva de Mortsauf'in kirje, valo,
joka loisti vielä minun elämässäni ja joka osoitti tavan, jolla mitä
hyveellisin nainen osaa noudattaa ranskalaista henkeä ilmaistessaan
alituista huolenpitoa, yhtämittaista minun kohtaloni ymmärtämistä;
tuo kirje on varmaankin teille selvittänyt, millä huolella Henriette
käsitteli minun aineellisia etujani, minun valtiollisia suhteitani,
minun moraalisia voittojani, millä hehkulla hän luvallisten rajojen
sisällä syleili minun elämääni. Kaikissa näissä kohdin lady Dudley
käyttäytyi niin välinpitämättömästi kuin hän olisi ollut vain
tavallinen tuttava. Hän ei koskaan perehtynyt minun asioihini,
ei minun vihamiehiini eikä ystäviini. Hän oli tuhlaavainen ilman
anteliaisuutta, hän erotti tosiaankin hiukan liiaksi edut ja
rakkauden; sitävastoin minä, vaikka en ollutkaan sitä kokenut,
tiesin, että säästääkseen minua jostakin surusta Henriette olisi
löytänyt minua varten sen, mitä hän ei olisi etsinyt itseänsä varten.
Jossakin noista onnettomuuksista, jotka voivat kohdata kaikkein
korkeimmassakin asemassa olevia ja kaikkein rikkaimpiakin henkilöitä,
onhan historiassa siitä esimerkkejä yllin kyllin, minä olisin kysynyt
neuvoa Henrietteltä, mutta minä olisin antanut viedä itseni vankilaan
sanomatta sanaakaan lady Dudleylle.
Tähän asti perustui vastakohta tunteisiin, mutta asianlaita oli
sama myöskin kaikessa muussa. Ylellisyys on Ranskassa olemuksen
ilmaisu, siinä kuvastuvat ajatukset, taiteellinen maku, luonne. Se
saattaa rakastavat antamaan arvoa pienimmillekin yksityiskohdille,
sillä ne ilmentävät rakastetun olennon perusajatusta. Mutta
englantilainen ylellisyys, jonka erinomaisuudet olivat viehättäneet
minua hienoudellaan, oli persoonatonta, koneellista! Lady Dudley
ei asettanut siihen mitään omasta itsestään, se tuntui vieraalta,
se oli ostettua. Tuhannet hellät huomaavaisuudet Clochegourde'ssa
kuuluivat Arabellen mielestä palvelijoille; jokaisella heistä
oli velvollisuutensa ja erikoisalansa. Parhaimpien palvelijoiden
valitseminen oli hänen hovimestarinsa asiana ikäänkuin kysymys olisi
ollut hevosista. Tuo nainen ei kiintynyt ollenkaan palvelijoihinsa,
heistä kaikkein arvokkaimmankaan kuolema ei olisi häntä vähääkään
liikuttanut, rahalla olisi otettu sijaan toinen yhtä taitava. Mitä
lähimmäisiin tulee minä en koskaan nähnyt hänen silmissään kyyneltä
toisten onnettomuuksien tähden, hänessä oli tuollaista yksinkertaista
itsekkyyttä, jolle täytyi suorastaan nauraa. Ylhäisen naisen
purppuraverhot peittivät tuota pronssista luonnetta. Viehättävä
tanssijatar, joka iltasin hypähteli matoilla, joka pani kaikki huiman
rakkautensa kulkuset soimaan, sai kyllä nopeasti nuoren miehen
suostumaan tunteettomaan ja kylmään englannittareen. Minä huomasin
myöskin vasta vähitellen, että minä kylvin rakkauteni kivikkoon,
jossa se ei tulisi ollenkaan kantamaan satoa. Rouva de Mortsauf oli
yhdellä silmäyksellä nähnyt tuon luonteen lävitse; minä muistin hänen
profeetalliset sanansa. Henriettellä oli kaikessa oikeassa, Arabellen
rakkaus kävi minulle sietämättömäksi. Minä olen tehnyt sittemmin sen
huomion, että suurimmalla osalla niitä naisia, jotka ratsastavat
hyvin, on vähän hellyyttä. Kuten amatsooneilta heiltä puuttuu toinen
povi, ja heidän sydämensä ovat kovettuneet määrätystä kohdasta, en
tiedä mistä.
Minä aloin tuntea tuon ikeen raskauden, uupumus valtasi minun
ruumiini ja sieluni, minä aloin oikein ymmärtää kaiken sen puhtauden
ja rakkauden, jonka todellinen tunne antaa, minua vaivasivat
Clochegourde'n muistot hengittäessäni etäisyydestä huolimatta
kaikkien sen ruusujen tuoksua, sen terassin kuumuutta, kuullessani
sen satakielien laulua. Hirveällä hetkellä, jolloin minä huomasin
kivisen pohjan tulvavirran vähentyneiden vesien alla, minä sain
iskun, joka tuntuu vielä minun elämässäni, sillä jokainen hetki tuo
siitä kaiun minun korvaani. Minä tein työtä kuninkaan työhuoneessa;
kuninkaan piti lähteä ulos kello neljä, ja herttua de Lenoncourt'illa
oli palvelusvuoro. Nähdessään hänen astuvan sisään kuningas kysyi
häneltä uutisia kreivittärestä; minä kohotin äkkiä päätäni liian
pikaisella tavalla; loukkautuneena tuosta liikkeestä kuningas loi
minuun katseen, joka kävi noiden ankarien sanojen edellä, joita hän
niin hyvin osasi sanoa.
-- Sire, minun tytärparkani kuolee, vastasi herttua.
-- Suvaitseeko kuningas armollisesti myöntää minulle lomaa?
sanoin minä kyyneleet silmissä välittämättä kuninkaan uhkaavasta
suuttumuksesta.
-- Kiirehtikää, mylord, vastasi hän asettaen hymyillen piston joka
sanaansa ja nerokkuudellaan siten säästäen minut tylystä moitteesta.
Ollen enemmän hovimies kuin isä herttua ei pyytänyt virkalomaa, vaan
nousi kuninkaan vaunuihin seuratakseen häntä. Minä läksin matkalle
sanomatta hyvästiä lady Dudleylle, joka onneksi oli lähtenyt ulos ja
jolle minä kirjoitin meneväni kuninkaan asioissa. Croix de Berny'n
luona minä kohtasin Hänen Majesteettinsa, joka palasi Verrière'stä.
Ottaessaan vastaan erään kukkavihkon, jonka hän antoi pudota
jalkoihinsa, kuningas loi minuun katseen, joka oli täynnä tuota
kuninkaallista, syvästi masentavaa ironiaa ja joka näytti minulle
sanovan: "Jos sinä tahdot olla jotakin politiikassa, tule takaisin!
Älä tuhlaa aikaasi pitämällä keskusteluja kuolleiden kanssa!" Herttua
teki minulle kädellään surumielisyyttä osoittavan merkin. Kaksi
muhkeata, kahdeksan hevosen vetämää ajoneuvoa, kultakoristeiset
upseerit, henkivartiosto pölypilven ympäröiminä kulkivat nopeasti
ohitseni eläköön huutojen kaikuessa. Minusta näytti kuin hovi olisi
kulkenut rouva de Mortsauf'in ruumiin yli tunteettomuudella, jota
luonto osoittaa meidän onnettomuuksiamme kohtaan. Vaikka herttua oli
erinomainen mies, hän epäilemättä kuninkaan levolle menon jälkeen
meni pelaamaan kuninkaan veljen kanssa vistiä. Mitä herttuattareen
tulee, hän oli jo kauan sitten antanut ensimäisen iskun tyttärelleen
puhuessaan hänelle lady Dudleysta.
Minun nopea matkani oli kuin uni, mutta hävinneen pelaajan uni. Minä
olin epätoivoissani siitä, etten ollut saanut mitään uutisia. Oliko
rippi-isä koventanut ankaruutensa siihen määrään, että hän kielsi
minulta pääsyn Clochegourde'en. Minä syytin Madeleineä, Jacques'ia,
apotti Dominis'ta kaikkia, aina herra de Mortsauf'iin asti. Tours'in
toisella puolella Saint-Sauveur siltojen luona kääntyessäni poppelien
reunustamalle tielle, joka vie Poncher'hen ja jota minä olin niin
ihaillut silloin, kun minä kiirehdin etsimään tuntematontani,
minä kohtasin herra Origet'n. Hän arvasi, että minä olin menossa
Clochegourde'en, ja minä arvasin, että hän tuli sieltä. Me pysäytimme
ajoneuvomme ja laskeuduimme alas, minä kysyäkseni häneltä uutisia, ja
hän antaakseen niitä minulle.
-- No, kuinka rouva de Mortsauf jaksaa? Kysyin minä häneltä.
-- Epäilen tapaatteko häntä elävänä, vastasi hän. Rouva de Mortsauf
kuolee kauhean kuoleman, hän kuolee nälkään. Kun hän lähetti minua
kutsumaan viime kesäkuussa, ei mikään lääkkeellinen voima voinut
enää ehkäistä sairautta. Hänessä oli tunnusmerkit, jotka herra
de Mortsauf epäilemättä on kuvaillut teille, koska hän luuli ne
olevan itsellään. Kreivitär ei ollut silloin jostakin sisällisestä
taistelusta johtuneen ohimenevän häiriön alaisena, jonka lääketiede
kykenee parantamaan ja joka aiheuttaa paremman olon, tai jonkin
tuloaan tekevän taudinpuuskan alainen, jonka tuottama epäjärjestys
elimistössä voidaan korjata; ei, sairaus oli kehittynyt kohtaan,
jossa tiede on hyödytön: se on parantamaton seuraus jostakin
surusta, kuten kuolettava haava on seurauksena tikarin iskusta.
Tämä sairaloinen tila johtuu erään elimen lamautumisesta, elimen,
jonka toiminta on yhtä välttämätön elämälle kuin sydämen. Suru on
tässä tehnyt tikarin virkaa. Uskokaa minua: rouva de Mortsauf kuolee
jostakin salaisesta sielun tuskasta.
-- Salaisesta! sanoin minä. Ovatko hänen lapsensa olleet sairaina?
-- Eivät ole, sanoi hän minulle katsoen minuun merkitsevän näköisenä,
ja siitä lähtien kun rouva de Mortsauf on ollut vakavasti sairaana,
ei hänen miehensäkään ole häntä enää häirinnyt. Minä en enää voi
tehdä mitään, herra Deslandes Azay'sta riittää, ei ole olemassa
mitään lääkettä, ja kärsimykset ovat hirveät. Rikas, nuori, kaunis
ja kuolla laihtuneena, nälän vanhentamana, sillä hän kuolee nälkään!
Neljäkymmentä päivää jo ikäänkuin suljettuna hänen vatsansa ei ota
vastaan mitään ravintoa, tarjottiinpa sitä missä muodossa tahansa.
Herra Origet puristi kättäni, jonka minä hänelle ojensin ja jota hän
oli melkein pyytänyt kunnioittavalla liikkeellä.
-- Rohkeutta, herra, sanoi hän kohottaen silmänsä taivaaseen.
Hänen lauseensa ilmaisi myötätuntoa surulle, jonka hän luuli tasan
tunnetuksi; hän ei aavistanut sanoillansa olevan myrkytetyn kärjen,
joka iski minuun kuten nuoli sydämeen. Minä nousin kiireesti
vaunuihin luvaten ajomiehelle hyvän palkinnon, jos ehtisin ajoissa
perille.
Huolimatta kärsimättömyydestäni luulin tehneeni matkan muutamissa
minuuteissa, niin syvästi minä olin vajonnut katkeriin mietelmiin,
jotka tungeksivat minun sielussani. Hän kuolee surusta, ja hänen
lapsensa voivat hyvin! Hän kuolee siis minun tähteni! Minun ahdistava
omatuntoni piti yhden noista syytöspuheista, jotka kaikuvat läpi
koko elämän ja joskus sen toiselle puolellekin. Mikä heikkous ja
mikä voimattomuus inhimillisessä oikeudessa! Se ei kosta muita kuin
julkisia tekoja. Minkätähden kuolema ja häpeä murhamiehelle, joka
tappaa yhdellä iskulla, joka jalomielisesti yllättää teidät unessa
ja nukuttaa teidät ainiaaksi tai joka lyö äkkiarvaamatta säästäen
teiltä kuolintuskan? Minkätähden sitävastoin onnellinen elämä ja
arvonanto murhamiehen osaksi, joka vuodattaa pisara pisaralta
katkeruutta sieluun ja kalvaa ruumista tuhotakseen sen. Kuinka
paljon rankaisemattomia murhamiehiä! Mikä suvaitsevaisuus hienoa
rikosta kohtaan! Kuinka paljon vapaaksijulistettuja murhatyöstä, joka
on saatu aikaan sielun vainoamisilla. Jokin kostava käsi kohotti
äkkiä maalatun esiripun, joka peittää yhteiskuntaa. Minä näin
useampia noista uhreista, jotka te tunnette yhtä hyvin kuin minä:
Rouva de Beauséant, joka matkusti kuolevana Normandiaan muutamia
päiviä ennen minun lähtöäni! Herttuatar de Langeais häväisty! Lady
Brandon saapuneena Touraine'en kuollakseen siellä tuossa matalassa
majassa, jossa lady Dudley oli oleskellut kaksi viikkoa, ja minkä
hirveän ratkaisun tappamana? Te tiedätte sen! Meidän aikakautemme on
hedelmällinen tällaisista tapauksista. Kuka ei ole tuntenut tuota
nuorta naisparkaa, joka myrkytti itsensä samasta mustasukkaisuudesta,
joka ehkä tappoi rouva de Mortsauf'in? Kuka ei ole värissyt tuon
viehättävän nuoren tytön kohtaloa, joka ikäänkuin myrkyllisen
hyönteisen pistämä kukka kuihtui kahdessa vuodessa avioliittoon
mentyään tietämättömän kainoutensa uhrina, tuon kurjan miehen uhrina,
jolle Ronquerolles, Montriveau, de Marsay antavat kättä, sentähden
että hän palvelee heidän poliittisia suunnitelmiaan? Kuka ei ole
kiihtymyksellä kuullut kertomusta tuon naisen viimeisistä hetkistä,
jota ei mikään rukous voinut taivuttaa ja joka ei koskaan tahtonut
nähdä miestään, maksettuaan niin jalomielisesti hänen velkansa? Rouva
d'Aiglemont, onhan hän nähnyt haudan hyvin läheltä ja ilman veljeni
huolenpitoa eläisikö hän? Maailma ja tiede ovat osatovereita noissa
rikoksissa, joille ei ole olemassa mitään tuomioistuimia. Näyttää
siltä kuin ei kukaan kuolisi surusta, epätoivosta, rakkaudesta,
salatuista kurjuuksista tai turhaan viljellyistä, alituiseen
istutetuista ja juuriltaan revityistä toiveista. Uudella sanastolla
on nerokkaita sanoja ilmaisemaan kaikkea: vatsakuume, sydänpussin
tulehdus, tuhansia naisten sairauksia, joiden nimet kuulee ja jotka
ovat vapaakirjoja, joiden nojalla astutaan tekopyhien kyynelten
seuraamille arkuille, kyynelten, jotka notarion käsi pian pyyhkii
pois. Onko tuon onnettomuuden pohjana jokin laki, jota me emme tunne?
Täytyykö satavuotiaan välttämättä kylvää maa kuolleilla ja tehdä se
autioksi ympärillään, kohotakseen korkealle, kuten miljonääri omistaa
itselleen monien pikku tehtaiden työt? Onko olemassa voimakas,
myrkyllinen elämänprinsipi, joka ravitsee itseään suloisilla ja
lempeillä olennoilla. Jumalani! Kuuluinko minä siis tiikerien
sukuun? Omantunnon tuska puristi hehkuvilla sormillaan minun
sydäntäni, ja minun poskeni olivat kyynelten uurtamat tullessani
Clochegourde'n puistotielle kosteana aamupäivänä marraskuussa, joka
riisti kellastuneet lehdet Henrietten ohjauksen mukaan istutetuista
poppeleista, tuolle puistotielle, jossa hän vielä joku aika
takaperin oli liehuttanut nenäliinaansa ikäänkuin kutsuakseen minua
takaisin! Elikö hän? Saisinko minä tuntea hänen valkoiset kätensä
alas taivutetun pääni päällä? Yhdessä hetkessä minä maksoin kaikki
Arabellen antamat nautinnot ja huomasin ne kalliisti ostetuiksi! Minä
vannoin en enää koskaan häntä näkeväni ja aloin vihata Englantia.
Vaikka lady Dudley olikin muunnos lajissaan, ulotin minä tuomioni
kaikkiin englannittariin.
Saapuessani Clochegourde'en minä sain uuden iskun. Minä tapasin
Jacques'in, Madeleinen ja apotti Dominiksen polvistuneina puisen
ristin juureen, joka seisoi erään kentän nurkassa ja joka oli
jätetty uuden ristikkoaidan sisäpuolelle. Kreivi ja kreivitär eivät
olleet tahtoneet sitä hävittää. Minä hyppäsin alas ajoneuvoistani
ja menin heitä kohden kasvot kyyneleitä täynnä ja sydän murtuneena
noiden kahden lapsen ja tuon Jumalaa rukoilevan vakavan henkilön
näkemisestä. Vanha tallimestari seisoi siellä myöskin, muutamien
askelten päässä, pää paljastettuna.
-- Herra? sanoin minä apotti Dominikselle suudellen otsalle
Jacques'ia ja Madeleineä, jotka loivat minuun kylmän katseen
lopettamatta rukoustaan. Apotti nousi ylös, minä nojauduin hänen
käsivarteensa ja sanoin hänelle: -- Elääkö hän vielä? Hän taivutti
päänsä surullisella ja lempeällä liikkeellä. -- Sanokaa pian,
rukoilen teitä Meidän Herramme kärsimyksen nimessä! Miksi pidätte
rukousta tämän ristin juurella? miksi olette täällä, ettekä hänen
luonaan? miksi hänen lapsensa ovat ulkona näin kylmänä aamuna?
Sanokaa minulle kaikki, etten minä tietämättömyydestä aiheuttaisi
jotain onnettomuutta.
-- Jo muutamiin päiviin armollinen kreivitär ei tahdo nähdä lapsiansa
kuin määrättyinä hetkinä. -- Herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan,
ehkä teidän pitäisi odottaa jonkun aikaa, ennenkuin te näette rouva
de Mortsauf'in, hän on hyvin muuttunut! On hyödyllistä valmistaa
häntä tähän kohtaukseen, te saattaisitte tuottaa hänelle jotain
lisäkärsimystä... Mitä kuolemaan tulee, olisi se laupeuden työ.
Minä puristin tuon Jumalan miehen kättä, jonka katse ja ääni
lievittivät toisten haavoja kiihdyttämättä niitä.
-- Me rukoilemme kaikki täällä hänen puolestaan, jatkoi hän; sillä
kreivitär, niin pyhä, niin alistuvainen, niin valmis kuolemaan,
on muutamia päiviä sitten saanut salaperäisen kammon kuolemaa
kohtaan; hän luo niihin, jotka ovat täynnä elämää, katseita,
joissa ensimäistä kertaa kuvastuvat synkät ja kateelliset tunteet.
Nämä kohtaukset ovat syntyneet, luulen minä, vähemmän kuoleman
pelosta kuin jostakin sisällisestä huumauksesta, hänen nuoruutensa
lakastuneista kukista, jotka polttavat kuihtuessaan. Niin, pahuuden
enkeli koettaa riistää tätä kaunista sielua taivaalta. Kreivitär
käy taisteluaan Öljymäellä, hän kastelee kyynelin noita valkeita
ruusuja, jotka kiersivät hänen päätänsä, kuin Jephtan tyttären
päätä, ja jotka putoavat toinen toisensa jälkeen. Odottakaa, älkää
näyttäkö itseänne vielä, te toisitte hänen mieleensä hovin loiston,
hän näkisi teidän kasvoillanne mailmallisten juhlien heijastuksen ja
te lisäisitte hänen valitustensa voimaa. Säälikää heikkoutta, jonka
itse Jumala on antanut anteeksi ihmiseksi tulleelle pojalleen. Mitä
ansioita meillä muuten olisi voitosta ilman vastustajaa? Sallikaa,
että hänen rippi-isänsä tai minä, kaksi vanhusta, joiden rauniot
eivät loukkaa hänen silmäänsä, valmistamme häntä odottamattomaan
kohtaukseen, mielenliikutuksiin, joista apotti Birotteau on koettanut
saada häntä luopumaan. Mutta tämän maailman asioita yhdistää
näkymätön taivaallisten syiden lanka, jonka uskovan silmä huomaa,
ja jos te olette tullut tänne, on teidät ehkä saattanut yksi noista
taivaallisista tähdistä, jotka säteilevät hengellisessä maailmassa ja
jotka johtavat niin hautaa kuin seimeä kohden... Hän sanoi minulle
sitten käyttäen tuota palsamoitua kaunopuheisuutta, joka lankeaa
sydämeen kuten kaste, että kreivitär jo kuusi kuukautta oli kärsinyt
joka päivä yhä enemmän huolimatta herra Origet'n ponnistuksista.
Tohtori oli tullut kahden viikon ajan joka ilta Clochegourde'en
tahtoen riistää kuolemalta tuon saaliin, sillä kreivitär oli sanonut:
"Pelastakaa minut!"
-- "Mutta parantaakseen ruumiin, olisi ensin sydän pitänyt saada
parannetuksi!" oli eräänä päivänä vanha lääkäri huudahtanut.