puoliuneen, jossa unohdetaan kaikki paitsi onni, myöskin minä olen
keksinyt moraalin. Minä kysyin itseltäni, teenkö rikoksen sinua
rakastaessani, loukkaanko jumalallisia lakeja, ja minä huomasin,
ettei mikään ole uskonnollisempaa eikä luonnollisempaa. Minkätähden
Jumala loisi olentoja, jotka ovat kauniimpia kuin toiset, jollei
ilmoittaakseen meille, että meidän pitää heitä jumaloida. Olisi rikos
olla sinua rakastamatta, olethan sinä enkeli! Tuo nainen loukkaa
sinua sekoittaessaan sinut muihin ihmisiin, moraalin sääntöjä ei
voi sovittaa sinuun, Jumala on asettanut sinut kaiken yläpuolelle.
Eikö sinua rakastaa ole sama kuin lähestyä häntä? Ei suinkaan hän
voi vaatia yhdeltä naisraukalta mieltymystä jumalallisiin asioihin.
Sinun avara ja valoisa sydämesi muistuttaa niin paljon taivasta, että
minä erehdyn siitä, kuten hyönteiset, jotka polttavat itsensä juhlan
kynttilöihin! Rangaistaanko niitä niiden erehdyksestä? Muutoin,
onko se erehdys, eiköhän se ole valon korkeata jumaloimista? Ne
joutuvat perikatoon liiasta uskonnosta, jos voidaan kutsua perikatoon
joutumiseksi heittäytymistä sen kaulaan, jota rakastaa. Minulla on
heikkous rakastaa sinua, kun sitävastoin tuolla naisella on voimaa
pysyä katoolisessa pyhäkössään. Älä rypistä kulmakarvojasi! Sinä
luulet, että minä kannan hänelle siitä kaunaa? En, pojuseni! Minä
ihailen hänen moraaliansa, joka on neuvonut häntä jättämään sinut
vapaaksi ja sallinut minun siten valloittaa sinut, säilyttää sinut
ikuisesti itselleni; sillä sinä olet minun ainiaaksi, eikö niin?
-- Kyllä.
-- Ikuisesti?
-- Niin.
-- Sinä suot siis minulle armon, sulttaani? Minä yksin olen
aavistanut, minkä arvoinen sinä olet! Hän osaa viljellä maita,
sanoit? Minä, minä jätän tuon taidon vuokraajille, minä viljelen
mieluummin sinun sydäntäsi.
Minä koetan muistella noita huumaavia puheluja voidakseni hyvin
kuvata teille tuota naista, tehdäkseni teidän mielessänne
oikeutetuksi sen, mitä minä olen hänestä sanonut, ja paljastaakseni
teille siten koko tuon ratkaisun salaisuuden. Mutta kuinka kuvata
teille, mitä seurasi noita kauniita sanoja! Siinä oli hulluuksia,
joita voi verrata meidän uniemme huimaavimpiin mielikuvituksiin;
milloin minun kukkavihkojeni kaltaisia tilanteita: sulous
yhdistettynä voimaan, hellyys pehmeine hitauksineen vastakohtana
kiihkon tulivuoripurkauksille; milloin meidän hurmauksistamme
virtaavan musiikin mitä hienostuneimpia sointivärejä; lopuksi mitä
viehättävimpiä keskusteluja kaunistettuina mitä hymyilevimmillä
ajatuksilla; lyhyesti, kaikki se runous, minkä henki voi lisätä
aistillisiin nautintoihin. Hän tahtoi myrskyisen rakkautensa
leimauksilla tehdä tyhjäksi ne vaikutukset, jotka Henrietten puhdas
ja tyyni sielu oli jättänyt minun sydämeeni. Markiisitar oli nähnyt
kreivittären yhtä tarkkaan kuin rouva de Mortsauf oli nähnyt hänet:
molemmat olivat arvostelleet oikein toisiansa. Arabellen tekemän
hyökkäyksen voima ilmaisi minulle hänen pelkonsa suuruuden ja hänen
salaisen ihailunsa kilpailijaansa kohtaan. Aamulla minä löysin hänet
silmät kyynelissä ja valvoneena.
-- Mikä sinun on? sanoin minä hänelle.
-- Minä pelkään että minun liiallinen rakkauteni vahingoittaa minua,
vastasi hän. Minä olen antanut kaikki. Tuo nainen on etevämpi kuin
minä, hänellä on jotain, jota sinä voit haluta. Jos sinä asetat hänet
etusijalle, älä ajattele enää minua. Minä en lainkaan ikävystytä
sinua suruillani, katumuksillani ja kärsimyksilläni. Ei, minä kuolen
kaukana sinusta, kuten kasvi elähyttävän auringon puutteessa.
Hän osasi kiskoa minulta rakkauden osoituksia, jotka täyttivät
hänet ilolla. Mitä tosiaan sanoa naiselle, joka itkee aamulla?
Kovuus tuntuu silloin häpeälliseltä. Jos me emme ole vastustaneet
häntä edellisenä päivänä, olemme me pakotetut valehtelemaan hänelle
seuraavana päivänä, sillä miehen moraali tekee rakkausasioissa
valheen velvollisuudeksi.
-- Minä olen onnellinen, sanoi hän pyyhkien kyyneleensä; palaa
jälleen hänen luoksensa, minä en tahdo sinua pakottaa rakkauteni
voimalla, vaan omaan tahtoosi vedoten. Jos sinä palaat tänne, uskon
minä, että sinä rakastat minua yhtä paljon kuin minä sinua, mikä
minusta aina on näyttänyt mahdottomalta.
Hän sai taivutetuksi minut palaamaan jälleen Clochegourde'en. Sitä
väärää asemaa, johon minä olin joutumassa, ei saattanut aavistaa
mies, joka oli onnea itsensä täyteen ahminut. Kieltäytyessäni
menemästä Clochegourde'en minä ratkaisisin riidan lady Dudleyn ja
Henrietten välillä edellisen eduksi. Arabelle veisi minut silloin
mukanaan Pariisiin. Mutta mennä sinne, olihan se rouva de Mortsauf'in
loukkaamista; siinä tapauksessa minun pitäisi palata vielä pysyvämmin
Arabellen luo. Onko nainen koskaan antanut anteeksi tuollaisia
rakkauden loukkauksia? Jollei hän ole taivaista laskeutunut enkeli
ja kirkastettu henki, rakastava nainen näkee mieluummin rakastajansa
kärsivän kuolintuskia kuin hänen olevan onnellisen toisen kanssa.
Kuta enemmän hän rakastaa, sitä enemmän hän loukkautuu. Näin kahdelta
näkökannalta katsottuna oli minun asemani, kun minä kerran olin
lähtenyt Clochegourde'sta mennäkseni Grenadière'en, yhtä kuolettava
minun valikoidulle rakkaudelleni kuin edullinen minun satunnaiselle
rakkaudelleni. Markiisitar oli laskenut kaikki harkitulla
syvällisyydellä. Hän tunnusti minulle myöhemmin, että jos rouva de
Mortsauf ei olisi kohdannut häntä nummella, hän olisi asettanut minut
alttiiksi kiertelemällä Clochegourde'n ympärillä.
Kun minä lähestyin kreivitärtä, jonka minä näin kalpeana ja
masentuneena kuten jotain tuskallista unettomuutta kärsineen
henkilön, minussa heräsi, ei tahdikkuuden tunne, mutta se vainu, joka
saa vielä nuoret ja jalomieliset sydämet tuntemaan niiden tekojen
kantavuuden, jotka suurelle joukolle näyttävät välinpitämättömiltä,
mutta jotka suurten sielujen oikeuden mukaan ovat rikoksellisia.
Kuten lapsi, joka leikkien on laskeutunut rotkoon poimimaan kukkia,
näkee ahdistuksella, että hänen on mahdotonta nousta takaisin, näkee
ihmisten maan ylipääsemättömän esteen erottamana, tuntee olevansa
ypö yksin yössä ja kuulee villiä ulvontaa, niinpä minäkin heti
ymmärsin, että meidät erotti kokonainen maailma. Meidän kummankin
sielussa syntyi suuri huuto ja kuten kaiku tuosta murheellisesta
_Consummatum est!_ [Se on täytetty! Suom. muist.] jota huudetaan
kirkoissa pitkänäperjantaina, hetkellä, jolloin Vapahtaja kuolee,
hirvittävä kohtaus, jäädyttävä nuorten sydämille, joille uskonto
on ensimäinen rakkaus. Kaikki Henrietten kuvitelmat olivat yhdellä
iskulla kuolleet, hänen sydämensä oli käynyt kärsimyksen läpi. Hän,
jota nautinto oli niin karttanut, jota se ei ollut koskaan saanut
kiedotuksi huumaaviin pyörteisiinsä, aavistiko hän nyt onnellisen
rakkauden nautinnot kieltäessään minulta katseensa, sillä hän otti
minulta pois valkeuden, joka kuusi vuotta oli loistanut minun
elämässäni. Hän tiesi siis, että meidän silmistämme virranneiden
säteiden lähde oli meidän sieluissamme; nuo säteet olivat tie,
jota myöten tunkeuduttiin toisesta toiseen, yhdyttiin, erottiin,
leikittiin kuten kaksi luottavaista naista, jotka sanovat toisilleen
kaikki. Minä tunsin katkerasti, kuinka väärin oli tuoda tuon
aistillisille nautinnoille vieraan katon alle kasvot, joihin hekuman
siivet olivat siroittaneet kirjavaa pölyään. Jos minä eilen olisin
jättänyt lady Dudleyn menemään yksin, jos minä olisin palannut
Clochegourde'en, jonne Henriette oli ehkä odottanut minua; ehkä...
niin, ehkäpä rouva de Mortsauf ei olisi niin julmasti tarjoutunut
olemaan minun sisareni. Hän pani kaikkiin kohteliaisuuksiinsa
liioiteltua loistoa, hän ryhtyi väkivaltaisesti osaansa ollakseen
siitä luopumatta. Aamiaisen aikana hän osoitti minulle tuhansia
huomaavaisuuksia, nöyryyttäviä huomaavaisuuksia. Hän hoiti minua
kuten sairasta, jota hänen kävi sääli.
-- Te olette aikaisin ollut kävelemässä, sanoi kreivi minulle, teillä
varmaankin on oivallinen ruokahalu, teillä, jonka vatsa ei ole
turmeltu!
Tuo lause, joka ei synnyttänyt kreivittären huulille ymmärtäväisen
sisaren hymyä, osoitti minulle lopullisesti asemani naurettavuuden.
Oli mahdotonta olla Clochegourde'ssa päivällä ja Saint-Cyr'issä
yöllä. Arabelle oli perustanut laskunsa minun hienouteeni ja rouva
de Mortsauf'in suuruuteen. Tuona pitkänä päivänä minä tunsin, kuinka
vaikeata on olla naisen ystävänä, jota kauan on rakastanut. Tuo
muutos, joka on niin yksinkertainen, kun vuodet sitä valmistavat, on
sairaus nuorella iällä. Minä häpesin, minä kirosin nautinnot, minä
olisin tahtonut, että rouva de Mortsauf olisi vaatinut minun vereni.
Minä en voinut hänelle muitta mutkitta soimata hänen kilpailijaansa,
hän vältti puhua hänestä, ja kieltää Arabelle oli häväistys, joka
olisi tehnyt minut halpamaiseksi Henrietten silmissä, sillä hän oli
jalo ja ylhäinen sydämensä salatuimpiin sopukoihin asti. Viiden
vuoden tuttavallisen ymmärtämyksen jälkeen me emme tienneet, mistä
puhua; sanamme eivät vastanneet ollenkaan ajatuksiamme; me kätkimme
toisiltamme kuluttavat tuskamme, me, joille suru oli aina ollut
uskollinen tulkki. Henriette teeskenteli onnellisuutta sekä itselleen
että minulle; mutta hän oli surullinen. Vaikka hän sanoi itseään joka
hetki minun sisarekseni ja vaikka hän oli nainen, hän ei löytänyt
ainoatakaan ajatusta ylläpitääkseen keskustelua, ja me pysyimme
enimmän osan aikaa pakotetussa äänettömyydessä. Hän lisäsi minun
sisällistä kidutustani kuvittelemalla olevansa tuon ladyn ainoa uhri.
-- Minä kärsin enemmän kuin te, sanoin minä hänelle hetkellä, jolloin
hänen kasvoillaan vilahti aito naisellinen ironia.
-- Kuinka? vastasi hän tuolla korkealla sävyllä, jonka naiset
ottavat, kun tahdotaan alentaa heidän tunteitaan.
-- Niin, minun puolellani on kaikki vääryys.
Tuli aika, jolloin kreivitär osoitti minulle kylmyyttä ja
välinpitämättömyyttä, mikä murti minut. Minä päätin lähteä. Illalla,
terassilla minä sanoin jäähyväiseni kokoontuneelle perheelle. Kaikki
seurasivat minua nurmikolle, jossa minun hevoseni kärsimättömänä
tepasteli. Kreivitär tuli minun luokseni, kun minä otin suitset
käteeni.
-- Menkäämme yksin, jalkasin puistokujaa pitkin, sanoi hän minulle.
Minä tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme pihan poikki kulkien
hitain askelin, ikäänkuin tuntien nautintoa yhteisistä liikkeistämme;
me tulimme erään puistikon luo, joka kasvoi ulkopihan kulmassa.
-- Hyvästi, ystäväni, sanoi hän pysähtyen, painaen päänsä minun
sydämelleni ja kietoen käsivartensa minun kaulaani. Hyvästi, me emme
näe enää toisiamme. Jumala on antanut minulle surullisen lahjan
katsoa tulevaisuuteen. Muistatteko pelkoa, joka minut valtasi
eräänä päivänä, kun te palasitte niin kauniina, niin nuorena ja kun
minä näin teidän kääntävän minulle selkänne kuten nyt jättäessänne
Clochegourde'n ja mennessänne Grenadière'en? Niin, sanon sen vielä
kerran, tuona yönä minä sain luoda silmäyksen kohtaloihimme.
Ystäväni, me puhumme tällä hetkellä viimeistä kertaa. Ainoastaan
vaivoin minä voin vielä lausua teille muutamia sanoja, sillä se, joka
teille puhuu, ei ole enää minun täydellinen minäni. Kuolema on jo
koskettanut minussa jotakin kohtaa. Te tulette silloin ryöstäneeksi
äidin minun lapsiltani, korvatkaa hänet heille! Te voitte sen tehdä!
Jacques ja Madeleine rakastavat teitä ikäänkuin te olisitte alati
heidän tähtensä kärsinyt.
-- Kuolla! sanoin minä, pelästyneenä katsoen häneen ja huomaten oudon
kuivuuden hänen kuumeisissa silmissään, joita on mahdotonta kuvata
niille, jotka eivät ole tunteneet rakkaita, tuon hirveän taudin
satuttamia olentoja, muulla tavoin kuin vertaamalla hänen silmiänsä
kiiltäviin hopeapalloihin. Kuolla! Henriette, minä käsken sinun elää.
Sinä olet pyytänyt minulta kerran lupauksia, nyt minä vaadin yhtä
sinulta: vanno minulle kysyväsi neuvoa Origet'lta ja tottelevasi
häntä kaikessa...
-- Tahdotteko te siis nousta Jumalan lempeyttä vastaan? sanoi hän
keskeyttäen minut huudolla, jossa kaikui kiihtymys siitä, ettei hänen
epätoivoansa oltu ymmärretty.
-- Te ette rakasta siis minua tarpeeksi totellaksenne minua sokeasti
kaikissa asioissa kuten tuo surkuteltava lady?...
-- Kyllä, teen kaiken, mitä tahdot, sanoi hän äkillisen
mustasukkaisuuden vallassa, joka sai hänet hetkeksi murtamaan nuo
rajat, jotka hän siihen asti oli pitänyt voimassa.
-- Minä jään tänne, sanoin minä suudellen häntä silmiin.
Pelästyneenä tuosta myönnytyksestään hän riuhtautui irti minun
käsivarsistani ja nojautui puuta vasten, sitten hän kääntyi kotiinsa
päin kävellen juoksujalkaa, päätänsä kääntämättä; minä seurasin
häntä, hän itki ja rukoili. Nurmikolle saapuneena minä otin
hänen kätensä ja suutelin sitä kunnioittavasti. Tämä odottamaton
nöyrtyminen liikutti häntä.
-- Sinun kaikesta huolimatta! sanoin minä hänelle, sillä minä
rakastan sinua, kuten sinua rakasti sinun tätisi.
Hän vapisi silloin puristaen voimakkaasti minun kättäni.
-- Yksi katse, sanoin minä hänelle, vielä yksi noita meidän entisiä
katseitamme! Nainen, joka antautuu kokonaan, huusin minä, tuntien
sieluni valaistuksi tuosta silmäyksestä, jonka hän minuun loi, antaa
vähemmän elämää ja sielua, kuin mitä sinä olet minulle nyt antanut.
Henriette, sinä olet enin rakastettu, ainoa rakastettu.
-- Minä tulen elämään, sanoi hän minulle, mutta parantakaa te itsenne
myöskin.
Tuo katse oli sammuttanut Arabellen sarkasmien vaikutuksen. Minä olin
siten leikkikaluna kahdella sovittamattomalla intohimolla, jotka
minä olen teille kuvannut ja joiden vaikutusta minä vuoronperään
sain kokea. Minä rakastin enkeliä ja demoonia; kaksi yhtä kaunista
naista, kaunistettuina toinen kaikilla hyveillä, jotka me kuoletamme
oman epätäydellisyytemme vihasta, toinen kaikilla vioilla, joita
me itsekkyydestä jumaloimme. Kiirehtiessäni puistokujaa pitkin
ja kääntyessäni tuon tuostakin nähdäkseni rouva de Mortsauf'in
nojautuneena puuta vasten lastensa ympäröimänä, jotka liehuttivat
nenäliinojansa, minut yllätti sielussani ylpeyden tunto tietäessäni
olevani kahden niin kauniin elämän herra, kahden ominaisuuksiltaan
niin erilaisen ylhäisen naisen kunnia, tietäessäni synnyttäneeni niin
suuria intohimoja, että kuolema tulisi sille noista kahdesta, jonka
minä jättäisin. Tämä tilapäinen ylvästely on saanut kaksinkertaisen
rangaistuksen, uskokaa se. En tiedä mikä demooni minua neuvoi
odottamaan Arabellen rinnalla hetkeä, jolloin jokin epätoivo, jolloin
kreivin kuolema jättäisi Henrietten minulle, sillä Henriette rakasti
minua yhä: hänen kovuutensa, hänen kyyneleensä, hänen katumuksensa,
hänen kristillinen alistumisensa olivat kaunopuheliaita merkkejä
tunteesta, jota ei voitu hävittää, ei hänen eikä minun sydämestäni.
Kulkiessani jalkaisin tuolla kauniilla tiellä ja mietiskellessäni
näitä asioita minä en ollut enää viidenkolmatta vuotias, minä olin
viidenkymmenen. Onhan silloin vielä nuorempi kuin nainen, joka
yhdessä hetkessä siirtyy kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen?
Vaikka minä yhdellä henkäyksellä karkoitin nuo huonot ajatukset,
valtasivat ne minut yhä uudelleen, minun täytyy se myöntää. Ehkäpä
niiden alkusyy oli löydettävissä Tuileries'ssa, kuninkaan työhuoneen
kattokoristeistä. Kuka saattoi vastustaa Ludvig XVIII:n järkevää
neroa, hänen, joka sanoi, että todellisia intohimoja on vasta
kypsyneellä iällä, sentähden, että intohimo ei ole kaunis eikä
tulinen muulloin kuin silloin, kun siihen sekoittuu voimattomuutta
ja kun jokaisessa nautinnossa tuntee olevansa kuin viimeisen
panoksensa asettanut pelaaja. Kun minä olin tullut puistotien
päähän, käännyin minä ja kiiruhdin nopeasti takaisin, sillä minä
näin, että Henriette seisoi vielä paikallaan, hän yksinään!
Minä sanoin hänelle viimeiset sovittavien kyynelten kostuttamat
jäähyväiset, kyynelten, joiden syy oli häneltä salattu. Ne olivat
rehellisiä kyyneleitä, jotka tiedottomasti vuodatettiin tuolle
ainiaaksi kadotetulle kauniille rakkaudelle, noille neitseellisille
tunteenliikutuksille, noille elämän kukille, jotka eivät puhkea enää
uudestaan; sillä myöhemmin mies ei anna enää, hän saa; hän rakastaa
omaa itseään rakastetussaan, kun hän sitävastoin nuorella iällä
lempii rakastettua itseään. Myöhemmin me istutamme omat makumme,
ehkäpä virheemmekin naiseen, joka meitä rakastaa, kun sitävastoin
elämän alussa se, jota me rakastamme, vaikuttaa meihin hyveillään
ja hienouksillaan; hän taivuttaa hymyilyllä meitä hyvään ja opettaa
meille omalla esimerkillään uhrautuvaisuutta. Onneton se, jolla ei
ole ollut Henrietteänsä! Onneton se, joka ei ole tuntenut ketään
lady Dudleytä! Jos hän menee naimisiin, menettää hän edellisessä
tapauksessa vaimonsa, jälkimäisessä hän ehkä joutuu rakastajattarensa
hylkäämäksi; mutta onnellinen se, joka voi löytää nuo kaksi yhdessä
ainoassa naisessa, onnellinen, Nathalie, se mies, jota te rakastatte!
-- Pariisiin palattuamme Arabelle ja minä tulimme toisillemme
läheisemmiksi kuin mitä ennen olimme olleet. Pian me jätimme
huomaamatta kumpainenkin syrjään sopivaisuuden lait, jotka minä
olin itselleni asettanut ja joiden tarkka seuraaminen sai usein
maailman antamaan anteeksi sen väärän aseman, jossa lady Dudley oli.
Maailma, joka niin mielellään tahtoo päästä kaikkien ulkonaisuuksien
perille, antaa niille lain voiman heti, kun se tuntee salaisuuden,
jota ne peittävät. Rakastajat, jotka ovat pakotettuja elämään
suuren maailman keskuudessa, tekevät aina väärin kaataessaan nuo
salonkien oikeustieteen laatimat esteaidat, ollessaan tarkoin
noudattamatta kaikkia tapojen säätämiä sovinnaisuuksia: kysymyksessä
on silloin vähemmän toiset kuin he itse. Esteiden voittaminen,
ulkonaisen kunnioituksen säilyttäminen, komediojen näytteleminen,
salaperäisyyden pysyttäminen, koko tuo onnellisen rakkauden sotataito
antaa elämälle sisällystä, uudistaa halut ja suojelee meidän
sydäntämme tottumuksen velttouksia vastaan. Mutta ollen yleensä
tuhlareita nuo ensimäiset intohimot, samoin kuin nuoret ihmiset,
hakkaavat metsänsä puti puhtaaksi, sen sijaan että menettelisivät
säästäväisesti. Arabelle ei omaksunut noita porvarillisia aatteita,
hän oli mukautunut niihin minua miellyttääkseen. Pyövelin
kaltaisena, joka edeltäkäsin merkitsee uhrinsa ottaakseen sopivassa
tilaisuudessa kiinni hänet, hän tahtoi häväistä minut koko Pariisin
silmissä saadakseen minut täydelleen valtaansa. Hän käytti myöskin
keimailujaan pysyttääkseen minut luonaan, sillä hän ei ollut
tyytyväinen hienoon skandaaliinsa, joka todistusten puutteessa
ei saanut aikaan muuta kuin varovaisia kuiskailuja. Nähdessäni
hänen niin onnellisena ryhtyvän harkitsemattomiin tekoihin, jotka
julkisesti paljastivat hänen asemansa, kuinka minä en olisi uskonut
hänen rakkauteensa? Kerta vajonneena laittoman avioliiton suloihin
minut valtasi epätoivo, sillä minä näin elämäni suuntautuneen
taholle, joka oli vastakkainen Henrietten antamille ja suosittamille
aatteille. Minä elin silloin tuollaisessa raivotilassa, joka
valtaa keuhkotautisen, kun hän, tuntiessaan loppunsa lähenevän,
ei salli tiedusteltavan itseltään hänen hengityksensä korinaa.
Minun sydämessäni oli soppi, johon minä en voinut vetäytyä ilman
kärsimystä; kostava henki synnytti minussa lakkaamatta ajatuksia,
joihin minä en uskaltanut syventyä. Minun kirjeeni Henriettelle
kuvastivat tätä moraalista sairautta ja tuottivat hänelle ääretöntä
onnettomuutta. "Niin monien menetettyjen aarteiden hinnasta hän olisi
tahtonut minun ainakin olevan onnellisen!" sanoi hän minulle ainoassa
vastauksessaan, jonka minä häneltä sain. Ja minä en ollut onnellinen!
Rakas Nathalie, onni on ehdoton, se ei suvaitse vertailuja. Kun
ensimäinen kuumuuteni oli haihtunut, minä ehdottomasti vertasin noita
kahta naista toisiinsa, siihen asti en ollut vielä voinut tuota
vastakohtaa tutkia. Todenteolla, jokainen suuri intohimo painaa niin
raskaasti meidän olemustamme, että se ensiksi osoittaa luonteemme
jyrkkyydet ja käyttää hyväkseen tottumuksia, jotka sisältävät
meidän huonot ja hyvät ominaisuutemme; mutta myöhemmin kahdessa
rakastavaisessa, jotka ovat hyvin tottuneet toinen toisiinsa,
alkuperäiset luonteen piirteet vahvistuvat. Molemmatkin arvostelevat
silloin toisiaan, ja usein syntyy tuon vastavaikutuksen aikana, jonka
luonne kohdistaa intohimoon, vastenmielisyyksiä, jotka valmistavat
noita eroja, joilla pintapuoliset ihmiset asestautuvat syyttääkseen
ihmissydäntä epävakaisuudesta. Tuo ajanjakso alkoi siis. Vähemmän
viettelysten sokaisemana ja ottaen nautintoni yksityiskohtaisesti
tarkastettavikseni minä panin toimeen, ehkäpä tahtomattani,
tutkinnon, joka vahingoitti lady Dudleytä.