kultaäänellään, tämä, rakkaani, on minun rangaistukseni. Te ette
tule koskaan olemaan niin rakastettu, kuin te olitte täällä,
jatkoi hän asettaen kätensä sydämelleen. Enkö minä ole teille sitä
tunnustanut? Markiisitar Dudley on pelastanut minut. Hänelle tahrat,
en kadehdi niitä ollenkaan. Minulle enkelien kunniakas rakkaus! Minä
olen kulkenut suunnattomia matkoja teidän tulostanne lähtien. Minä
olen arvostellut elämää. Kohottakaa sielu, te revitte sen; kuta
korkeammalle te nousette, sitä vähemmän myötätuntoa te kohtaatte; sen
sijaan, että te kärsisitte laaksossa, te kärsitte yläilmoissa, kuten
kotka, joka liitää kantaen sydämessään jonkun raa'an paimenen ampumaa
nuolta. Minä ymmärrän nyt, että taivas ja maa ovat sovittamattomia.
Niin, sille, joka voi elää taivaallisessa vyöhykkeessä, Jumala yksin
on mahdollinen. Meidän sielumme pitää silloin olla erotettu kaikesta
maallisesta. Tulee rakastaa ystäviänsä kuten rakastaa lapsiansa,
olla heitä eikä itseänsä varten. Minästä johtuvat onnettomuudet ja
surut. Minun sydämeni kohoaa korkeammalle kuin kotka lentää; siellä
on rakkaus, joka ei minua petä. Mitä maalliseen elämään tulee, se
alentaa meitä liiaksi saattaessaan aistillisen egoismin hallitsemaan
enkelin henkevyyttä, mikä meissä on. Nautinnot, joita intohimo
antaa, ovat hirvittävän myrskyisiä ja maksettuja uuvuttavilla
levottomuuksilla, jotka murtavat sielun jäntevyyden. Minä olen
tullut meren rannalle, jossa nuo myrskyt riehuvat, minä olen nähnyt
ne liian läheltä; ne ovat usein kietoneet minut pilvillään, aalto
ei ole aina hajautunut minun jalkoihini, minä olen tuntenut sen
ankaran kosketuksen, joka kylmentää sydämen; minun täytyy vetäytyä
korkeille seuduille, minä joutuisin perikatoon tuon suunnattoman
meren rannalla. Minä näen teissä, kuten kaikissa niissä, jotka ovat
tuottaneet minulle levottomuuksia, hyveeni vartijan. Minun elämääni
on sekoitettu ahdistuksia, jotka onneksi ovat olleet voimieni
mukaisia, elämäni on säilynyt siten puhtaana huonoista intohimoista,
se on ollut vailla viettelevää lepoa ja alati tarjona Jumalalle.
Meidän kiintymyksemme oli mieletön koe, kahden puhtaan lapsen yritys
tyydyttää sydämensä, ihmiset ja Jumala... Hulluutta, Felix! Ah! sanoi
hän hetken vaiettuaan, kuinka tuo nainen teitä nimittää?
-- Amédée, vastasin minä, Felix on eristetty olento, joka ei koskaan
kuulu muille kuin teille.
-- Henrietten on vaikea kuolla, sanoi hän hurskaan hymyilyn
värehtiessä hänen huulillaan. Mutta, jatkoi hän, se on kuoleva
ensimäisestä ylpeän äidin kristillisestä nöyrtymyksestä, eilen
hyveessään horjuvan, tänään siinä vahvistuneen vaimon ponnistuksesta.
Mitä minä teille sanoisin? Niin, minun elämäni on yhdenmukaista
niin kaikkein suurimmissa kuin kaikkein pienimmissä tapahtumissaan.
Sydän, jonne minun piti istuttaa ensimäiset hellyyden juuret,
äitini sydän on sulkeutunut minulle huolimatta herkeämättömistä
ponnistuksistani koettaa löytää siellä poimu, jonne olisin voinut
pujahtaa. Minä olin tyttö, minä synnyin kolmen kuolleen pojan
jälkeen, ja minä yritin turhaan vallata heidän paikkaansa vanhempieni
sydämessä; minä en parantanut ollenkaan haavaa, jonka perheemme
ylpeys oli saanut. Kun minä tuon synkän lapsuuden jälkeen opin
tuntemaan jumaloidun tätini, riisti kuolema hänet pian minulta.
Herra de Mortsauf, jolle minä kuulun, on minua yhtämittaa loukannut,
alinomaa, tietämättään, mies parka! Hänen rakkaudellaan on sama
luonnollinen itsekkäisyys, kuin lasten rakkaudella meitä kohtaan. Hän
on tietämätön onnettomuuksista, joita hän minulle aiheuttaa, olen
alati antanut hänelle anteeksi. Minun lapseni, nuo rakkaat lapset,
jotka ovat minun lihaani kaikkine kärsimyksineen, minun sieluani
kaikkine ominaisuuksineen ja minun luontoani viattomine iloineen,
eikö ne ole annettu minulle osoittamaan, kuinka paljon voimaa ja
kärsivällisyyttä on äitien rinnassa? Niin, lapseni ovat minun
hyveeni! Te tiedätte, onko minua vitsottu heidän tähtensä, heissä
ja heistä huolimatta. Tulla äidiksi oli minulle samaa kuin saada
oikeus alati kärsiä. Kun Hagar huusi erämaassa, antoi enkeli puhjeta
tuolle liiaksi rakastetulle orjattarelle kirkkaan lähteen; mutta
kun minulle, puhdas lähde, jota kohden te tahdoitte minut johtaa,
alkoi kummuta Clochegourde'ssa (muistatteko sitä?), vuoti siitä
vain katkeria vesiä. Niin, te olette tuottanut minulle suunnattomia
kärsimyksiä. Jumala on varmasti antava anteeksi sille, joka ei ole
tuntenut rakkaudessa muuta kuin tuskaa. Mutta, jos voimakkaimmat
tuskat, jotka olen kokenut, ovat kohdanneet minua teidän tähtenne,
ehkäpä minä olen ne ansainnut. Jumala on oikeamielinen. Niin, Felix,
salainen suudelma sisältää ehkä rikoksia! Ehkäpä täytyy raskaasti
sovittaa askeleet, joita on vaeltanut lastensa ja puolisonsa
edellä, milloin on kävellyt iltasin tarkoituksessa saada olla yksin
muistojen ja ajatusten kanssa, jotka eivät kuuluneet heille, ja
kun siten kävellessä sielu oli naimisissa toisen kanssa! Kun koko
sisällinen ihminen vetäytyy kokoon sisältääkseen vain enää sen
paikan, joka tarjotaan hyväilyille, ehkäpä se on pahin rikoksista!
Kun nainen kumartuu vastaanottaakseen hiuksiinsa miehensä suudelman,
saadakseen pitää otsansa puolueettomana, on se rikos! On rikos
haaveilla itselleen tulevaisuutta perustaen sen kuolemaan, rikos
kuvitella tulevaisuudessa huoletonta äitiyttä, kauniita lapsia, jotka
leikkivät iltasin koko perheen jumaloiman isän kanssa, onnellisen
äidin heitä liikutettuna katsellessa. Niin, minä olen rikkonut, minä
olen paljon syntiä tehnyt! Minua ovat miellyttäneet kirkon vaatimat
katumusharjoitukset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet riittävä
sovitus noille virheille, joita kohtaan pappi ehkä on ollut liian
suvaitsevainen. Jumala on epäilemättä osannut rangaistuksellaan
näiden erehdysten sydämeen, ahdistaessaan kostolla sitä, jonka
tähden niihin ryhdyttiin. Antaa hiuksensa, eikö se ollut samaa kuin
luvata itsensä? Minkätähden minusta oli mieluista pukeutua valkeaan
vaatteeseen? Sillä tavalla minä uskoin itseni paremmin teidän
liljaksenne; olittehan te nähnyt minut ensimäisellä kerralla, täällä,
valkeassa hameessa. Voi! minä olen vähemmän rakastanut lapsiani.
Te näette hyvin, Felix, kaikella kärsimyksellä on merkityksensä.
Iskekää, iskekää kovemmin kuin ovat iskeneet herra de Mortsauf ja
minun lapseni. Tuo nainen on Jumalan vihan välikappale, minä tulen
lähestymään häntä ilman vihaa, minä hymyilen hänelle; pelosta, etten
olisi kristitty, puoliso ja äiti, minun täytyy rakastaa häntä. Jos,
kuten te sanoitte, minä olen auttanut teidän sydäntänne säilymään
turmelevalta kosketukselta, tuo englannitar ei voi vihata minua.
Naisen pitää rakastaa rakastettunsa äitiä, ja minä olen teidän
äitinne. Mitä minä olen tahtonut teidän sydämessänne? Paikan, jonka
rouva de Vandenesse on jättänyt tyhjäksi. Niin, te aina valitatte
minun kylmyyttäni! Enhän minä ole muuta kuin teidän äitinne.
Antakaa minulle siis anteeksi ne vastentahtoiset tylyt sanat, jotka
minä teille sanoin teidän saapuessanne, sillä äidin pitää iloita
tietäessään poikansa niin hyvin rakastetuksi. Hän nojasi päätänsä
minun rintaani toistaen: -- Anteeksi! anteeksi! Minä kuulin silloin
tuntemattomia äänen sävyjä.
Se ei ollut hänen tyttömäinen äänensä iloisine sävelineen, ei hänen
emäntä-äänensä käskevine lopputavuineen, ei murhemielisen äidin
huokauksia, se oli viiltävä, uusi ääni uusille tuskille.
-- Mitä teihin tulee, Felix, jatkoi hän elostuen, te olette ystävä,
joka ette voisi tehdä pahaa. Ah! te ette ole mitään menettänyt minun
sydämessäni, älkää moittiko itseänne mistään, älköön teillä olko
pienimpiäkään omantunnon tuskia. Olihan itsekkyyden huippu pyytää
teitä uhraamaan mahdottomalle tulevaisuudelle kaikkein suurimmat
nautinnot, koska niitä maistaakseen nainen jättää lapsensa, luopuu
arvostaan ja kieltäytyy ikuisuudesta. Kuinka monta kertaa minä
olenkaan tuntenut teidän olevan yläpuolella minua, te olitte suuri
ja jalo, minä, minä olin pieni ja rikoksellinen! Kas niin, se on nyt
sanottu, minä en voi olla teille muuta kuin korkealta loistava valo,
säteilevä ja kylmä, mutta muuttumaton. Pitäkää, Felix, vain huoli
siitä, etten minä yksipuolisesti rakasta veljeä, jonka olen itselleni
valinnut. Pitäkää minua rakkaana! Sisaren rakkaudella ei ole huonoa
huomista eikä vaikeita hetkiä. Teidän ei tarvitse valehdella tuolle
lempeälle sielulle, joka tulee elämään teidän kauniista elämästänne,
joka ei koskaan laiminlyö ottaa osaa teidän suruihinne, joka ilostuu
teidän iloistanne, rakastaa naisia jotka tekevät teidät onnelliseksi,
ja vihastuu petoksista. Minulla ei ole ollut veljeä, jota minä olisin
voinut sillä tavoin rakastaa. Olkaa kylliksi suuri luopuaksenne
kaikesta itserakkaudesta, päättääksenne meidän suhteemme, joka tähän
asti on ollut niin epäiltävä ja myrskyjen täyttämä, tuolla suloisella
ja pyhällä rakkaudella. Minä voin vielä elää siten. Minä aloitan
ensimäisenä puristamalla lady Dudley'n kättä.
Hän ei itkenyt, lausuessaan nuo sanat, jotka olivat täynnä katkeraa
tietoisuutta ja joilla hän, riistäen viimeisen verhon, joka
minulta peitti hänen sielunsa ja hänen surunsa, osoitti minulle,
kuinka monilla siteillä hän oli liittynyt minuun, kuinka paljon
voimakkaita kahleita minä olin hakannut poikki. Me olimme sellaisessa
huumauksessa, että me emme ollenkaan huomanneet sadetta, joka valui
virtanaan.
-- Eikö armollinen kreivitär tahdo astua hetkiseksi sisälle tänne,
sanoi ajuri viitaten Ballan'in päämajataloa.
Hän teki myöntymyksen merkin, ja me viivyimme noin puoli tuntia
eteisen katoksen alla suureksi hämmästykseksi majatalon väelle, joka
kyseli itseltään, miksi rouva de Mortsauf oli puoli yhdentoista
aikaan liikkeellä. Menikö hän Tours'iin? Palasiko hän sieltä? Kun
rajuilma oli lakannut, kun sade oli muuttunut tihkusateeksi, joka ei
estänyt kuuta valaisemasta ylängön tuulen nopeasti ajamia sumupilviä,
meni ajuri ulos ja käänsi hevosen minun suureksi ilokseni.
-- Seuratkaa minun käskyäni, huusi kreivitär hänelle vienosti.
Me läksimme siis ajamaan Kaarle suuren nummille vievää tietä, jolloin
sade alkoi uudelleen. Puolivälissä nummea minä kuulin Arabellen
lempikoiran haukkumisen; hevonen syöksähti äkkiä esiin tammien alta,
kiisi yhdellä hyppäyksellä tien poikki, hyppäsi ojan yli, jonka
tilanomistajat olivat kaivattaneet eroittaakseen kukin maansa noilla
käyttämättömillä nummilla, joita luultiin viljelyskelpoisiksi, ja
lady Dudley ajoi nummelle nähdäkseen ajoneuvojen kulkevan ohitsensa.
-- Mikä ilo, odottaa siten lastansa, kun sen voi tehdä ilman rikosta!
sanoi Henriette.
Koiran haukkuminen oli ilmaissut lady Dudley'lle, että minä olin
vaunuissa; hän epäilemättä luuli, että minä huonon sään johdosta
tulin tällä tavoin tapaamaan häntä. Kun me saavuimme paikalle,
jossa markiisitar odotti, lensi hän tien syrjää pitkin tuolla
ratsastajan huimuudella, joka oli hänelle ominaista ja jota Henriette
hämmästeli kuten ihmettä. Leikillisesti Arabelle ei sanonut minun
nimestäni muuta kuin kaksi viimeistä tavua englanniksi lausuttuina,
kutsumatapa, joka hänen huulillaan sai aivan ihmeellisen viehätyksen.
Hän tiesi, etteivät muut kuin minä ymmärtäneet häntä hänen
huutaessaan: _My dee!_
-- Herra de Vandenesse on täällä, markiisitar, sanoi kreivitär
tarkastellen kuun säteissä tuota haaveellista olentoa, jonka
kärsimättömiä kasvoja ympäröitsi kummallisesti pitkät, irrallaan
riippuvat kiharat.
Te tiedätte, millä nopeudella kaksi naista tarkastaa toisensa.
Englannitar tunsi kilpailijansa ja oli kunniakkaasti englannitar; hän
kietoi meidät englantilaista halveksumistansa uhkuvaan katseeseen ja
hävisi sumuun nuolen nopeudella.
-- Kiireesti Clochegourde'en, huusi kreivitär, jolle tuo synkkä
silmänluonti oli kuin kirveen isku sydämeen.
Ajuri käänsi lähteäkseen ajamaan Chinon'in tietä, joka oli parempi
kuin Saché'n. Kun vaunut sivuuttivat uudelleen nummen, kuulimme me
Arabellen tulisen hevosen nelistämistä ja hänen koiransa askeleet.
Kaikki kolme pyyhkäisivät metsiä sumun toisella puolella.
-- Hän menee pois, te kadotatte hänet ainiaaksi, sanoi Henriette
minulle.
-- Mitäs siitä, vastasin minä, menköön vaan! Hän ei jätä minuun
kaipausta.
-- Oh! naisraukat! huudahti kreivitär ilmaisten säälivää kauhua.
Mutta minne hän menee?
-- Grenadière'en, erääseen pieneen taloon lähellä Saint-Cyr'iä,
sanoin minä.
-- Hän menee yksin, jatkoi Henriette äänellä, joka osoitti minulle,
että naiset puolustavat toisiaan rakkaudessa eivätkä koskaan hylkää
toisiaan.
Kun me ajoimme Clochegourde'n puistotielle, Arabellen koira ulvahteli
iloisesti juosten vaunujen edellä.
-- Hän on ajanut meidän edellemme, huudahti kreivitär. Sitten hän
jatkoi hetken vaiettuaan: -- En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa
naista. Mitkä kädet, mikä vartalo! Hänen ihonsa on liljaa valkeampi
ja hänen silmissään on timantin säihky. Mutta hän ratsastaa
liian hyvin, hän varmaankin rakastaa levitellä voimaansa, minä
luulen häntä toimintakykyiseksi ja intohimoiseksi; sitten hän
näyttää minusta asettuvan hiukan liian rohkeasti sovinnaisuuksien
yläpuolelle: nainen, joka ei tunnusta mitään lakeja, joutuu pian
vaaraan noudattaa ainoastaan omia mielijohteitaan. Ne, jotka pitävät
noin paljon loistamisesta ja liikkumisesta, eivät ole saaneet
pysyväisyyden lahjaa. Minun ajatuksieni mukaan rakkaus vaatii enemmän
rauhallisuutta; minä olen kuvitellut sitä suunnattomaksi järveksi,
jossa luotinauha ei tapaa ollenkaan pohjaa, jossa myrskyt voivat
olla rajuja, mutta harvinaisia ja määrättyjen rajojen sisäpuolella
pysyviä, jossa kaksi olentoa elävät kukkaisessa saaressa, kaukana
maailmasta, jonka kokemus ja loisto loukkaa heitä. Mutta rakkaus
saa leimansa luonteista. Olen ehkä väärässä. Jos luonnon ilmiöt
mukautuvat ilmaston vaatimuksiin, miksi ei asian laita olisi
samoin yksilöiden tunteisiin nähden? Epäilemättä tunteet, jotka
noudattavat yleistä, kaikille yhteistä lakia, eroavat toisistaan
vain ilmenemismuodoissaan. Joka sielulla on omat tapansa.
Markiisitar on voimakas nainen, joka murtaa erotukset ja toimii
miehen voimakkuudella. Se, joka vapauttaa rakastajansa, tappaa
vanginvartijan, vartiostot ja pyövelit; kun sitävastoin jotkut
olennot eivät osaa muuta kuin rakastaa kaikesta sielustaan; vaarassa
he polvistuvat, rukoilevat ja kuolevat. Kumpi näistä kahdesta
naisesta miellyttää teitä enin? siinä koko kysymys. Mutta onhan
selvää, markiisitar rakastaa teitä, hän on tehnyt teille niin paljon
uhrauksia! Mahdollisesti hän tulee teitä rakastamaan silloinkin, kun
te ette enää häntä rakasta!
-- Sallikaa minun, rakas enkeli, toistaa mitä te sanoitte minulle
eräänä päivänä: kuinka te tiedätte nämä asiat?
-- Joka surulla on opetuksensa ja minä olen kärsinyt niin monella
taholla, että minun tietoni ovat laajat.
Minun palvelijani oli kuullut käskyn, joka annettiin lähdettäessä, hän
luuli, että me palaisimme puutarhapengermien kautta ja piti hevostani
valmiina puistotiellä: Arabellen koira oli tuntenut hevosen, ja
hyvin luonnollisen uteliaisuuden johtamana hänen herrattarensa oli
seurannut koiraa metsän halki, jossa hän epäilemättä oli kätkössä.
-- Menkää tekemään rauha hänen kanssansa sanoi Henriette minulle
hymyillen ja ilmaisematta melankoliaa. Sanokaa hänelle, kuinka
suuresti hän on pettynyt minun tarkoituksistani; minä tahdoin
paljastaa hänelle koko tuon aarteen hinnan, joka on hänen osakseen
tullut; minun sydämessäni ei ole muuta kuin hyviä tunteita häntä
kohtaan, eikä etenkään vihaa eikä halveksumista; selittäkää hänelle,
että minä olen hänen sisarensa enkä hänen kilpailijansa.
-- Minä en mene ensinkään, huudahdin minä.
-- Ettekö ole koskaan kokenut, sanoi hän marttyyrien säkenöivällä
ylpeydellä, että muutamat menettelyt lähentelevät melkein loukkausta?
Menkää, menkää!
Minä kiiruhdin silloin lady Dudley'ta kohden saadakseni tietää,
missä mielentilassa hän oli. -- Jos hän suuttuisi ja jättäisi minut,
ajattelin minä, palaisin minä takaisin Clochegourde'en. Koira vei
minut erään tammen alle, josta markiisitar syöksähti esiin huutaen
minulle: -- _away! away!_ [Pois! Pois!] Ainoa, mitä minä saatoin
tehdä oli seurata häntä Saint-Cyr'iin asti, jonne me saavuimme
puoliyön aikana.
-- Tuo nainen on täysin terve, sanoi Arabelle minulle laskeutuessaan
hevosen selästä.
Vain ne, jotka tuntevat hänet, voivat kuvitella itselleen kaiken
sen sarkasmin, mikä sisältyi tuohon huomautukseen, jonka hän teki
kuivasti ja sen näköisenä kuin hän olisi tahtonut sanoa: -- Minä
olisin hänen asemassaan kuollut.
-- Minä kiellän sinua uskaltamasta kohdistaa ainoatakaan
kolmikärkisistä leikinlaskuistasi rouva de Mortsauf'iin, vastasin
minä hänelle.
-- Enkö minä miellytä Teidän Armoanne tehdessäni huomautuksen
täydellisestä terveydestä, jota nauttii teidän kalliille sydämellenne
rakas olento? Ranskalaiset naiset ulottavat vihansa, sanotaan, aina
rakastajiensa koiriin asti; Englannissa me rakastamme kaikkea sitä,
mitä meidän itsevaltiaat herramme rakastavat ja me vihaamme kaikkea
sitä, mitä he vihaavat, sentähden että me kuljemme meidän herrojemme
kengissä. Sallikaa minun siis rakastaa tuota naista yhtäpaljon kuin
te itse häntä rakastatte. Ainoastaan, rakas lapsi, sanoi hän kietoen
minut sateesta kosteisiin käsivarsiinsa, jos sinä minut pettäisit,
minä en olisi pystyssä enkä levolla, en lakeijain seuraamissa
vaunuissa, en Kaarle suuren nummilla, en minkään maailman millään
nummella, en vuoteessani enkä isäini katon alla! Minä en olisi enää
olemassa, minä. Minä olen syntynyt Lancashire'ssa, maassa, jossa
naiset kuolevat rakkaudesta. Tuntea sinut ja luopua sinusta! Minä en
väistyisi minkään mahdin edessä, en kuolemankaan, sillä minä kävisin
kuolemaan sinun kanssasi.
Hän vei minut kamariinsa, jonne jo oli levitelty monenmoista
mukavuutta.
-- Rakastakaa häntä, rakkaani, sanoin minä hänelle lämmöllä, hän
rakastaa sinua, hän, ei pilkallisella tavalla, mutta rehellisesti.
-- Rehellisestikö, poju? sanoi hän riisuen pois amatsoonipukunsa.
Rakastajan turhamielisyydellä minä tahdoin paljastaa tuolle
ylpeälle olennolle Henrietten luonteen ylevyyden. Sillä aikaa
kun kamarineitsyt, joka ei osannut sanaakaan ranskaa, järjesti
hänen hiuksiansa, minä koetin kuvata rouva de Mortsauf'ia kertoen
hänen elämästänsä, minä toistin ne suuret ajatukset, jotka olivat
aiheuttaneet hänelle ratkaisun, jossa muuten kaikki naiset esiintyvät
pieninä ja huonoina. Vaikka Arabelle ei näyttänyt kiinnittävän minuun
pienintäkään huomiota, ei hän kadottanut ainoatakaan sanoistani.
-- Minä olen ihastunut, sanoi hän, kun me olimme yksin, oppiessani
tuntemaan sinun taipumuksesi tuontapaisiin kristillisiin
keskusteluihin. Eräällä minun maatiloistani elää kappalainen, joka
osaa paremmin kuin kukaan sepittää puheita, meidän talonpoikamme
ymmärtävät niitä, niin hyvin tuo prosa on sovitettu kuulijakunnan
mukaan. Minä kirjoitan huomenna isälleni, että hän lähettäisi
tuon kunnonmiehen postilaivassa, ja sinä tapaat hänet Pariisissa.
Kun sinä olet yhden kerran häntä kuunnellut, et sinä tahdo muita
kuunnella kuin häntä, sitäkin enemmän kuin hän nauttii myöskin
täydellistä terveyttä; hänen moraalinsa ei aiheuta sinulle enää
noita sysäyksiä, jotka saattavat itkemään, se virtaa ilman myrskyjä
kuten kirkas lähde ja antaa suloisen unen. Joka ilta, jos sinua
haluttaa, voit sinä tyydyttää intohimosi saarnoihin päivällistäsi
sulattaen. Englantilainen moraali, rakas lapsi, on yhtä paljon
ylempänä Tourainelaista, kuin meidän veitsemme, hopeamme ja hevosemme
ovat teidän veitsiänne ja eläimiänne parempia. Tee minulle mieliksi
ja kuuntele minun kappalaistani, lupaa se minulle! Minä en ole
kuin nainen, rakkaani, minä osaan rakastaa, minä voin kuolla sinun
edestäsi, jos niin tahdot; mutta minä en ole lainkaan opiskellut
Eton'issa, en Oxford'issa enkä Edinburg'issa; minä en ole tohtori
enkä hengen mies, minä en voisi siis opettaa sinulle moraalia, olen
siihen kokonaan sopimaton, minä olisin äärimmäisen taitamaton,
jos sitä koettaisin. Minä en moiti sinun makujasi, sinulla on
huonompiakin kuin tämä, minä koetan mukautua siihen; sillä minä
tahdon, että sinä löydät minun lähelläni kaiken sen, mitä sinä
rakastat, rakkauden nautinnot, pöydän nautinnot, kirkon nautinnot,
hyvät viinit ja kristilliset hyveet. Tahdotko sinä, että minä
asetan jouhipaidan päälleni tänä iltana? Hän on hyvin onnellinen,
tuo nainen, voidessaan tarjota sinulle moraalia! Missä yliopistossa
ranskalaiset naiset ottavat oppiarvonsa? Minua raukkaa! minä en voi
antaa muuta kuin itseni, minä en ole muuta kuin sinun orjasi...
-- Siinä tapauksessa, minkätähden sinä sitten pakenit, kun minä
tahdoin nähdä teidät yhdessä?
-- Oletko sinä hullu, _my dee!_ Minä menisin Pariisista Roomaan
puettuna lakeijaksi, minä tekisin sinun tähtesi mitä järjettömimpiä
tekoja; mutta kuinka voin minä puhua tiellä naiselle, joka ei ole
minulle esitetty ja joka oli aikeissa ruveta pitämään kolmiosaista
saarnaa? Minä puhuisin talonpojille, minä pyytäisin työmiestä
jakamaan leipänsä minun kanssani, jos minun olisi nälkä, minä
antaisin hänelle muutamia kultarahoja, ja kaikki olisi säädyllistä;
mutta pysäyttää vaunut, kuten tekevät alhaiset aatelismiehet
Englannissa, sitä ei ole minun ohjesäännöissäni. Sinä et siis osaa
muuta kuin rakastaa, lapsi parka, sinä et siis osaa elää? Muutoin,
minä en ole vielä täydelleen sinun kaltaisesi, enkelini! Minä en
rakasta moraalia. Mutta sinua miellyttääkseni minä olen kykenevä
mitä suurimpiin ponnistuksiin. Siispä vaikene, minä ryhdyn siihen!
Minä koetan tulla saarnaajattareksi. Minä en salli itselleni enää
hyväilyjä voitelematta niitä Raamatun lauseilla.
Hän käytti valtaansa, hän käytti sitä väärin, niinpiankuin hän näki
minun silmissäni tuon hehkuvan ilmeen, joka niihin tuli heti kun
hänen noituutensa alkoivat. Hän vietti voittoja kaikesta, ja minä
asetin alttiisti katoolisten pikkumaisuuksien yläpuolelle tuon
naisen suuruuden, joka hukuttaa itsensä, joka kieltää itseltään
tulevaisuuden ja tekee ainoaksi hyveeksensä rakkauden.
-- Hän rakastaa siis itseänsä enemmän kuin hän rakastaa sinua? sanoi
hän minulle. Hän pitää siis jotakin sinua parempana, jotakin, joka et
ole sinä? Kuinka voimme me itsessämme arvostella jotain toisin kuin
teidän mittapuunne mukaan? Ei ainoakaan nainen, niin suuri moralisti
kuin hän lieneekin, voi olla tasa-arvoinen miehen kanssa. Polkekaa
meitä, tappakaa meitä, älkää antako meidän koskaan häiritä elämäänne.
Meidän osamme on kuolla, teidän elää suurina ja ylpeinä. Teiltä
meille tikari, meiltä teille rakkaus ja anteeksianto. Välittääkö
aurinko sääskistä, jotka lentävät sen säteissä ja jotka elävät siitä?
Ne pysyvät niin kauan kuin voivat, ja kun aurinko häviää, kuolevat
ne...
-- Tai lentävät tiehensä, sanoin minä keskeyttäen hänet.
-- Tai lentävät tiehensä, jatkoi hän välinpitämättömyydellä, joka
olisi hillinnyt sellaistakin miestä, joka olisi tahtonut käyttää
tuota harvinaista valtaa, jonka hän miehelle antoi. Luuletko
sinä, että olisi naisen arvolle sopivaa syöttää miehelle hyveellä
voideltuja leivoksia saadakseen hänet vakuutetuksi, että uskonto
ja rakkaus ovat sovittamattomia? Olenko minä siis jumalaton? Joko
antaudutaan tai kieltäydytään; mutta kieltäytyä ja moraliseerata,
se on kaksinkertainen rangaistus, mikä on ristiriidassa kaikkien
maiden oikeuksien kanssa. Täällä sinä et saa muuta kuin oivallisia
_sandwich'ejä_ [voileipiä. Suom. muist.], joita palvelijasi Arabellen
käsi on valmistanut; hänen ainoa moraalinsa on keksiä hyväilyjä,
joita ei ainoakaan mies ole vielä saanut ja joita ainoastaan enkelit
jakavat.
En tiedä mitään pehmittävämpää kuin englannittaren laskemat
leikkipuheet; hän asettaa niihin vakavan kaunopuheisuuden,
tuon ylvään vakaumuksen näön, jolla englantilaiset peittävät
ennakkoluulojen rajoittaman elämänsä suuret tyhmyydet. Ranskalainen
leikinlasku on pitsireunus, jolla naiset osaavat kaunistaa ilon, kun
he sen saavat aikaan, ja riidat, joita he keksivät. Se on henkevä
koriste, miellyttävä kuin heidän pukunsakin. Mutta englantilainen
leikinlasku on happoa, joka syövyttää niin perinpohjin henkilöt,
jotka saavat sitä päällensä, että se tekee heistä pestyjä ja
suomittuja luurankoja. Älykkään englannittaren kieli muistuttaa
tiikeriä, joka vie lihat luita myöten tahtoessaan leikkiä. Se on
kaikkivoipa ase paholaiselle, joka virnistellen sanoo: Tässäkö
kaikki? Pilkanteko jättää kuolettavan myrkyn haavoihin, joita se
nautinnolla repii. Tuon yön aikana Arabelle tahtoi näyttää valtaansa,
kuten entinen sulttaani, joka koetellakseen taitavuuttaan huvikseen
katkoi viattomien ihmisten kauloja.