silmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan
hänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa
teille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi
saada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan
sanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan
rakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole
äiti, kuinka voi hän rakastaa?
-- Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu
kuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana
vallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten
rotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu
enkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä
ei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä
epätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon
vaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta
kaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas
rakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon
halut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa,
hänellä mitä syvin unhotus.
-- Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän
kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän
puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa
tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut
taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne!
Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi
kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.
-- Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette
tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi
tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien
kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä,
on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä
voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä
nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän
kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on
kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne.
Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme
menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia,
sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole
kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja
pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa
hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä
erämaata.
-- Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi
hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja
eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.
-- Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien
rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta
minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet
ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen
ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään
rakastajatar...
-- Ja silloin...
-- Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin
minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua
kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia
hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat
ajatukset. -- Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit
huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen
tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän...
-- Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä
liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi
toteuttaa ja... jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen
äänellensä pistosanan purevuuden. -- Kaikki on lopussa, jatkoi hän
hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta,
ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit!
Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian
kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä
haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa
uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin
hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine
parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte
kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias
Felix'ille!" Rakas olento!
Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka
liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän
onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen
menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin
minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät
laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me
täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme
romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna
kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli
saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun
sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.
-- Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä
hänen sormensa on kaikessa tässä.
Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me
nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni,
nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena
kääreen haavoilleen.
-- Ihmiselämä on sellainen, sanoi hän minulle. Mitä on herra de
Mortsauf tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Se osoittaa meille paremman
maailman olemassaolon. Voi niitä, jotka valittavat sitä, että ovat
kulkeneet oikeata tietä!
Hän ryhtyi sitten niin hyvin arvostelemaan elämää, niin syvästi
tarkastamaan sen eri puolia, että nuo kylmät mietelmät selittivät
minulle inhoa, joka oli hänet vallannut kaikkia maallisia asioita
kohtaan. Pengermälle saavuttaessa hän jätti minun käsivarteni ja
sanoi tämän viimeisen lauseen:
-- Jos Jumala on antanut meille onnen tunteen ja pyrkimyksen, eikö
hän silloin ota huomaansa ja palkitse viattomia sieluja, jotka eivät
ole kokeneet muuta kuin ahdistuksia täällä alhaalla? Niin on, tai
Jumalaa ei ole, tai meidän elämämme on katkeraa leikittelyä.
Näiden viimeisten sanojen jälkeen hän astui äkkiä sisälle, ja minä
löysin hänet makaamassa sohvalla, aivankuin häneen olisi iskenyt tuo
ääni, joka syöksi pyhän Paavalin maahan.
-- Mikä teidän on? sanoin minä hänelle.
-- Minä en tiedä enää, mikä on hyve, enkä ole vakuutettu omastani!
Me pysyimme kumpainenkin kivettyneinä ja kuuntelimme noiden sanojen
ääntä, kuten kuunnellaan kiven putoamista kuiluun.
-- Jos minä olen erehtynyt elämässäni, on _hänellä_ oikein,
_hänellä!_ jatkoi rouva de Mortsauf.
Siten hänen viimeinen taistelunsa seurasi hänen viimeistä
aistillisuuttansa. Kun kreivi saapui, valitteli hän, hän, joka ei
koskaan valittanut. Minä rukoilin häntä ilmoittamaan kärsimyksensä,
mutta hän kieltäytyi kaikista selityksistä ja meni levolle jättäen
minut moitteiden valtaan, jotka syntyivät yhä uudestaan. Madeleine
seurasi äitiään. Seuraavana päivänä minä sain häneltä tietää, että
kreivittärellä oli ollut oksennuskohtauksia, jotka olivat aiheutuneet
tuon päivän voimakkaista mielenliikutuksista. Siten minä, joka
toivoin saada antaa elämäni hänen tähtensä, minä tapoin hänet.
-- Rakas kreivi, sanoin minä herra de Mortsauf'ille, joka vaati minua
pelaamaan lautapeliä, minä luulen, että kreivitär on hyvin vakavasti
sairas, vielä on aikaa pelastaa hänet; kutsukaa Origet ja rukoilkaa
kreivitärtä seuraamaan hänen neuvojansa.
-- Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi
keskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.
Tuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle
kärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta,
sielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille
ja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen
on saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki
oli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi,
oli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon
hirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää
tahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä,
missä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä
elämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen
välillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista
ilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni
tuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu.
Eräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä
joen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen
anteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa
edellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de
Mortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: -- Henriette, yksi
sana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut,
se on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa
uskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten
se; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä,
joka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin
sydämenne...
-- Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!
Hän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja
Madeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en
viinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka
ryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.
-- Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja
illan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.
-- Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen
huomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa
minua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi
varemmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä
tarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli
lastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.
-- Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota
Henriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen
aina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä;
hyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää
haluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.
Kreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.
-- Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.
-- Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.
-- He rakastavat minua käskystä, sanoi tuo vanhus, joka välistä näki
asemansa.
-- Herra, vastasi kreivitär silitellen useampia kertoja Madeleinen
hiuksia, jotka olivat kammatut kauniin Ferronnièren [Ranskan
kuninkaan Frans I:n lemmitty] tapaan, älkää tehkö vääryyttä
naisparoille, elämä ei ole aina helppoa heille kantaa, ja ehkäpä
lapset ovat äidin hyveitä!
-- Rakkaani, vastasi kreivi, joka sai päähänsä olla johdonmukainen,
se, mitä te sanoitte merkitsee sitä, että naiset ilman lapsiaan
välittäisivät vähät hyveestä ja laiminlöisivät miehensä.
Kreivitär nousi äkkiä ja vei Madeleinen ulos.
-- Siinä on avioliitto, rakas Felix, sanoi kreivi minulle. Tahdotteko
ulosmenollanne sanoa, että minä puhun järjettömästi, huusi hän
ottaen poikaansa kädestä ja lähestyen vaimoansa, jolle hän sinkautti
raivokkaita katseita.
-- Päinvastoin, herra, te olette pelästyttänyt minut. Teidän
mietiskelynne tekee minulle hirveän pahaa, sanoi hän ontolla äänellä,
luoden minuun tuskallisen katseen. Jos hyve ei ole uhrautumista
lastensa ja puolisonsa hyväksi, mitä se sitten on?
-- Uh-rau-tu-mista! jatkoi kreivi ikäänkuin lyöden joka tavulla
uhrinsa sydäntä. Mitä te sitten uhraatte lapsillenne? mitä te
uhraatte minulle? mitä? vastatkaahan? Mitä siis tapahtuu täällä, mitä
tarkoitatte sanoillanne?
-- Herra, vastasi kreivitär, olisitteko sitten tyytyväinen ollessanne
rakastettu Jumalan rakkauden tähden tai tietäessänne vaimonne
hyveelliseksi hyveen itsensä tähden?
-- Kreivitär on oikeassa, sanoin minä ryhtyen puhumaan liikutetulla
äänellä, joka värähteli noihin kahteen sydämeen, joihin minä heitin
ainiaaksi menetetyt toiveeni ja jotka minä tyynnytin kaikista
korkeimman surun ilmauksella, surun, jonka kumea huuto sammutti
tuon riidan, kuten silloin, kun leijona mylvii, kaikki vaikenee. --
Niin, kaunein etuoikeus, jonka järki on meille suonut, on siirtää
meidän hyveemme olentoihin, joiden onni on meidän työtämme ja jotka
me teemme onnellisiksi, ei laskelmilla eikä velvollisuuksilla, vaan
tyhjentymättömällä ja vapaaehtoisella rakkaudella.
Kyynel kiilsi Henrietten silmissä.
-- Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa
alttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta
hänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on,
sitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, _uhrautuessaan_
lapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa
minuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä
teihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.
Käsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja
puristi sitä hiljaa.
-- Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti
kätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja
sanoi hänelle: -- Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka
tahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän
ansaitsee.
-- On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär
nojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo
erehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen
kampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen
miehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan
kreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin
kysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin
sohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni
omassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin
ymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen,
mutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.
-- Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä,
jolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen
oranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan,
kun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi
pitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota
vain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä,
jotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden
osoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella,
laskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on
ehdotonta hyvyyttä.
-- Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä
minussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää,
että minä olen teidän työtänne?
-- Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän
hetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän
nousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.
Me laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat
akaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä
sydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa;
mutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän
rakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta
hänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin,
ei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja
miehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin
kun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin
hän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. -- Siitä on jo hyvin
kauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään
illan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä,
voidakseni tehdä pienen ajeluretken.
Hän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta,
ja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän
saattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla
sitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi
jäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi
hekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta
meidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki.
Kuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen
kehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää
voimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet,
ärsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää
vanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen!
Kaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.
-- Rakas Henrietteni, mikä teidän on?
-- Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö
häntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä
on ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista
lauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti
rukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.
Kun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän
vastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä
yksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän
aavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan
minun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.
-- Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat
valjastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette
sitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.
Kuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai
Madeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.
-- Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän
kreiville, palatessaan saliin.
Minä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut
noihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua
kreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen
kärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.
-- Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni
teidän vielä kerran hiljaa sanovan: "_Poika raukka! poika raukka_!"
Hän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut;
hänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se
ilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä
äänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle.
Silloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys,
minä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi
hävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme
kävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin
kreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun
kasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella
kysyi minulta syytä siihen.
-- Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä
rakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa
minun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!
-- Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja
myöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty,
hän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin,
minä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani,
englannitar on valaissut minulle syvyyden.
Tällä hetkellä me nousimme vaunuihin; ajuri pyysi määräystä.
-- Ajakaa puistokujan kautta Chinon'in tielle, te viette meidät
Kaarle suuren nummien läpi ja Saché'n tietä takaisin.
-- Mikä päivä meillä on? sanoin minä äkillisellä kiihtymyksellä.
-- Lauantai.
-- Älkää menkö ollenkaan sitä tietä, rouva, lauantai-iltana tie on
täynnä torikauppiaita, jotka menevät Tours'iin, ja me kohtaisimme
heidän kärryjänsä.
-- Tehkää kuten sanoin, jatkoi kreivitär katsoen ajuriin. Me
tunsimme liian hyvin toistemme äänenkäänteet, niin loputtomat
kuin ne olivatkin, voidaksemme salata toisiltamme pienintäkään
mielenliikutusta. Henriette oli ymmärtänyt kaiken.
-- Te ette ole ajatellut torikauppiaita valitessanne tämän yön,
sanoi hän hiukan iroonisella sävyllä. Lady Dudley on Tours'issa.
Älkää kieltäkö, hän odottaa teitä täällä lähellä. _Mikä päivä meillä
on, torikauppiaat, vaunut!_ jatkoi hän. Oletteko te koskaan tehnyt
tuollaisia huomautuksia, kun me ennen läksimme ulos?
-- Ne todistavat, että minä unohdan kaiken Clochegourde'ssa, vastasin
minä yksinkertaisesti.
-- Hän odottaa teitä? jatkoi hän.
-- Kyllä.
-- Mihin aikaan?
-- Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.
-- Missä?
-- Nummella.
-- Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?
-- Nummella.
-- Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.
Kuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti
ratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa
täydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen
taistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin
monilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet,
jotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni
loukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.