-- Rakastakaa siis paljon, Felix, tuota naista, sanoi hän kyyneleet

silmissä, hän tulee olemaan minun onnellinen sisareni. Minä annan

hänelle anteeksi pahan, jonka hän on minulle tehnyt, jos hän antaa

teille sen, mitä te ette koskaan löydä täältä, sen, mitä te ette voi

saada minulta. Teillä on ollut oikein, minä en ole teille koskaan

sanonut, että minä rakastan teitä, ja minä en ole teitä koskaan

rakastanut, kuten rakastetaan tässä maailmassa. Mutta jos hän ei ole

äiti, kuinka voi hän rakastaa?

-- Rakas pyhimys, sanoin minä, minun pitäisi olla vähemmän liikutettu

kuin mitä minä olen selittääkseni sinulle, kuinka sinä voitokkaana

vallitset hänen ylitsensä, kuinka hän on maan nainen, langenneitten

rotujen tytär ja kuinka sinä olet taivaiden tytär, jumaloitu

enkeli, kuinka sinä omistat koko minun sydämeni ja kuinka hänellä

ei ole muuta kuin minun ruumiini. Hän tietää sen, hän on siitä

epätoivoissaan, ja hän vaihtaisi sinun kanssasi, vaikkapa tuon

vaihdon hinnaksi vaadittaisiin häneltä mitä hirvein kidutus. Mutta

kaikki on niinkuin on. Sinulla sielu, sinulla ajatukset, puhdas

rakkaus, sinulla nuoruus ja vanhuus; hänellä lyhytaikaisen intohimon

halut ja nautinnot; sinulla minun muistini koko sen laajuudessa,

hänellä mitä syvin unhotus.

-- Sanokaa, sanokaa, sanokaa minulle jälleen se, oi ystäväni! Hän

kävi istumaan penkille ja puhkesi kyyneliin. Hyve, Felix, elämän

puhtaus, äidin rakkaus eivät siis ole erehdyksiä. Oh! vuodattakaa

tuo palsami minun haavoihini! Toistakaa sana, joka kohottaa minut

taivaisiin, jonne minä tahtoisin lentää rinnakkain teidän kanssanne!

Antakaa minulle siunaava katse, pyhä sana, minä annan teille anteeksi

kaiken pahan, mitä minä olen kahtena kuukautena saanut kärsiä.

-- Henriette, meidän elämässämme on salaperäisyyksiä, joita te ette

tunne. Minä kohtasin teidät iällä, jolloin tunne vielä saattoi

tukahduttaa meidän luontomme synnyttämät himot. Mutta useampien

kohtauksien, joiden muisto on lämmittävä minua kuoleman hetkellä,

on täytynyt teille todistaa, että tuo ikä loppui, ja teidän pysyvä

voittonne on ollut siinä, että olette pidentänyt tuon iän äänettömiä

nautintoja. Rakkaus ilman omistamista pysyy pystyssä juuri kiihtyvän

kaipauksen avulla; sitten tulee hetki, jolloin kaikki meissä on

kärsimystä, meissä, jotka emme ole missään teidän kaltaisianne.

Meissä on voima, jota me emme voi kieltää, ilman miehuutemme

menettämisen vaaraa. Saamatta ravintoa, jonka pitäisi sitä ruokkia,

sydän kalvaa omaa itseään ja tuntee menehtymistä, joka ei ole

kuolema, mutta joka käy sen edellä. Luontoa ei siis voi kauvoja

pettää; pienimmästäkin tapauksesta se herää voimalla, joka muistuttaa

hulluutta. Ei, minä en ole rakastanut, minulla on ollut jano keskellä

erämaata.

-- Erämaata! sanoi hän katkerasti osoittaen laaksoa. Ja, lisäsi

hän, kuinka viisaasti te todistelette ja kuinka paljon hienoja

eroavaisuuksia te teette? Uskollisuus ei ole niin nerokas.

-- Henriette, sanoin minä hänelle, älkäämme riidelkö muutamien

rohkeiden ajatusten vuoksi. Ei, minun sieluni ei ole horjunut, mutta

minä en ole ollut aistieni herra. Tuo nainen tietää, että sinä olet

ainoa rakastettu. Hänellä on sivuosa minun elämässäni, hän tietää sen

ja alistuu siihen; minulla on oikeus jättää hänet, kuten jätetään

rakastajatar...

-- Ja silloin...

-- Hän on sanonut minulle, että hän silloin tappaisi minut, vastasin

minä luullen, että tämä päätös yllättäisi Henrietten. Mutta minua

kuunnellessaan hänen huulillansa väreili yksi noita halveksuvia

hymyilyjä, jotka ovat vielä ilmehikkäämpiä kuin niiden ilmaisemat

ajatukset. -- Rakas omatuntoni, sanoin minä, jos sinä ottaisit

huomioon kieltäymykset ja viettelykset, jotka liittyivät yhteen

tuhotakseen minut, sinä käsittäisit tuon välttämättömän...

-- Oh! niin, välttämättömän! sanoi hän. Minä olen uskonut teistä

liikaa. Minä uskoin, että te ette horjuisi hyveessä, jonka pappi

toteuttaa ja... jonka omistaa herra de Mortsauf, lisäsi hän antaen

äänellensä pistosanan purevuuden. -- Kaikki on lopussa, jatkoi hän

hetken äänettömyyden jälkeen, minä saan kiittää teitä paljosta,

ystäväni; te olette sammuttanut minussa ruumiillisen elämän liekit!

Vaikein osa tiestä on kuljettu, vanhuus lähenee, minä olen pian

kärsivä, pian sairaloinen. Minä en voinut olla teille säteilevä

haltijatar, joka vuodattaa teidän ylitsenne suosioiden sateen. Olkaa

uskollinen lady Arabellelle. Madeleine, jonka minä kasvatin niin

hyvin teitä varten, kenelle joutuu hän? Madeleine parka, Madeleine

parka, toisti hän kuten surullista loppukertoa. Jos te olisitte

kuullut hänen sanovan minulle: "Äitini, sinä et ole kohtelias

Felix'ille!" Rakas olento!

Hän silmäili minua laskevan auringon riutuvissa säteissä, jotka

liukuivat lehdistön läpi, ja ikäänkuin tuntien jotain sääliä meidän

onnemme rauniota kohtaan hän syventyi meidän niin puhtaaseen

menneisyyteen, heittäytyen mietiskelyihin, jotka valtasivat myöskin

minut. Me palasimme muistoihimme, meidän silmämme siirtyivät

laaksosta viinitarhoihin, Clochegourde'n ikkunoista Frapesle'en, me

täytimme tämän unelman tuoksuvilla kukkavihkoinamme, toiveidemme

romaaneilla. Se oli hänen viimeinen aistihurmauksensa, nautittuna

kristityn sielun puhtaudella. Tuo näyttämö, niin suuri meille, oli

saattanut meidät saman surumielisyyden valtaan. Hän uskoi minun

sanoihini ja näki itsensä siellä, minne minä hänet asetin, taivaissa.

-- Ystäväni, sanoi hän minulle, minä alistun Jumalan tahtoon, sillä

hänen sormensa on kaikessa tässä.

Minä ymmärsin vasta myöhemmin noiden sanojen tarkoituksen. Me

nousimme hitaasti pengermiä pitkin. Hän tarttui minun käsivarteeni,

nojautuen siihen alistuneena, verta vuotavana, mutta asettaneena

kääreen haavoilleen.

-- Ihmiselämä on sellainen, sanoi hän minulle. Mitä on herra de

Mortsauf tehnyt ansaitakseen kohtalonsa? Se osoittaa meille paremman

maailman olemassaolon. Voi niitä, jotka valittavat sitä, että ovat

kulkeneet oikeata tietä!

Hän ryhtyi sitten niin hyvin arvostelemaan elämää, niin syvästi

tarkastamaan sen eri puolia, että nuo kylmät mietelmät selittivät

minulle inhoa, joka oli hänet vallannut kaikkia maallisia asioita

kohtaan. Pengermälle saavuttaessa hän jätti minun käsivarteni ja

sanoi tämän viimeisen lauseen:

-- Jos Jumala on antanut meille onnen tunteen ja pyrkimyksen, eikö

hän silloin ota huomaansa ja palkitse viattomia sieluja, jotka eivät

ole kokeneet muuta kuin ahdistuksia täällä alhaalla? Niin on, tai

Jumalaa ei ole, tai meidän elämämme on katkeraa leikittelyä.

Näiden viimeisten sanojen jälkeen hän astui äkkiä sisälle, ja minä

löysin hänet makaamassa sohvalla, aivankuin häneen olisi iskenyt tuo

ääni, joka syöksi pyhän Paavalin maahan.

-- Mikä teidän on? sanoin minä hänelle.

-- Minä en tiedä enää, mikä on hyve, enkä ole vakuutettu omastani!

Me pysyimme kumpainenkin kivettyneinä ja kuuntelimme noiden sanojen

ääntä, kuten kuunnellaan kiven putoamista kuiluun.

-- Jos minä olen erehtynyt elämässäni, on _hänellä_ oikein,

_hänellä!_ jatkoi rouva de Mortsauf.

Siten hänen viimeinen taistelunsa seurasi hänen viimeistä

aistillisuuttansa. Kun kreivi saapui, valitteli hän, hän, joka ei

koskaan valittanut. Minä rukoilin häntä ilmoittamaan kärsimyksensä,

mutta hän kieltäytyi kaikista selityksistä ja meni levolle jättäen

minut moitteiden valtaan, jotka syntyivät yhä uudestaan. Madeleine

seurasi äitiään. Seuraavana päivänä minä sain häneltä tietää, että

kreivittärellä oli ollut oksennuskohtauksia, jotka olivat aiheutuneet

tuon päivän voimakkaista mielenliikutuksista. Siten minä, joka

toivoin saada antaa elämäni hänen tähtensä, minä tapoin hänet.

-- Rakas kreivi, sanoin minä herra de Mortsauf'ille, joka vaati minua

pelaamaan lautapeliä, minä luulen, että kreivitär on hyvin vakavasti

sairas, vielä on aikaa pelastaa hänet; kutsukaa Origet ja rukoilkaa

kreivitärtä seuraamaan hänen neuvojansa.

-- Origet'ko, joka on saattanut minut haudan partaalle, sanoi kreivi

keskeyttäen minut. Ei, ei, minä kysyn neuvoa Carbonneau'lta.

Tuon viikon aikana ja etenkin sen ensipäivinä kaikki oli minulle

kärsimystä, sydämen lamautumisen alkua, turhamielisyyden loukkausta,

sielun haavoja. Täytyy olla ollut keskuksena kaikelle, katseille

ja huokauksille, elämän perustana, polttopisteenä, josta jokainen

on saanut valonsa tunteakseen tuon tyhjyyden kauhistuksen. Kaikki

oli täällä kuten ennenkin, mutta henki, joka teki kaiken eläväksi,

oli sammunut kuten puhallettu liekki. Minä opin tuntemaan tuon

hirveän tukaluuden, johon rakastajat joutuvat, kun he eivät enää

tahdo nähdä toisiansa rakkauden paettua. Ei olla enää mitään siellä,

missä on hallinnut! Löytää kuoleman äänetön kylmyys siellä, missä

elämän iloiset säteet välkehtivät! vertaukset entisen ja nykyisen

välillä masentavat. Pian minä kaipasin jälleen tuota tuskallista

ilottomuutta, joka oli synkentänyt minun nuoruuteni. Minun epätoivoni

tuli niin syväksi, että kreivitär oli siitä, niin luulen, liikutettu.

Eräänä päivänä, päivällisen jälkeen, kun me olimme kaikki kävelemässä

joen rannalla, minä tein viimeisen ponnistuksen saada hänen

anteeksiantonsa. Minä pyysin Jacques'ia kävelemään sisarensa kanssa

edellä päin, minä jätin kreivin kulkemaan yksin ja johtaen rouva de

Mortsauf'ia venettä kohden minä sanoin hänelle: -- Henriette, yksi

sana, armosta, tai minä heittäydyn Indre'en! Minä olen rikkonut,

se on totta; mutta enkö minä ole koiran kaltainen liikuttavassa

uskollisuudessani! Minä palaan takaisin kuten se, häpeissään kuten

se; jos se tekee pahaa, saa se kuritusta, mutta se jumaloi kättä,

joka sitä lyö. Rangaiskaa minua, mutta antakaa minulle takaisin

sydämenne...

-- Lapsi raukka, sanoi hän, olettehan te aina minun poikani!

Hän tarttui minun käsivarteeni ja saavutti vaieten Jacques'in ja

Madeleinen, joiden kanssa hän palasi takaisin Clochegourde'en

viinitarhojen läpi. Minut hän jätti pitämään seuraa kreiville, joka

ryhtyi puhumaan naapureitansa koskevista asioista.

-- Menkäämme sisälle, sanoin minä hänelle, teillä on pää paljaana, ja

illan kosteus voi aiheuttaa teille jotain sairautta.

-- Te säälitte minua, te! rakas Felix, vastasi hän minulle mukautuen

huomautukseeni. Minun vaimoni ei ole tahtonut koskaan lohduttaa

minua. Ehkäpä se kuuluu hänen järjestelmäänsä. Kreivitär ei olisi

varemmin koskaan jättänyt minua yksin miehensä kanssa, nyt minä

tarvitsin tekosyitä voidakseni liittyä Henrietten seuraan. Hän oli

lastensa kanssa, selvitellen lautapelin sääntöjä Jacques'ille.

-- Kas tuolla, sanoi kreivi, alati kadehtien rakkautta, jota

Henriette osoitti lapsilleen, kas tuolla ne, joiden vuoksi minä olen

aina hyljätty. Aviomiehet, rakas Felix'ini, ovat aina alakynnessä;

hyveellisinkin nainen löytää vielä keinoja, joilla hän voi tyydyttää

haluaan päästä vapaaksi aviorakkaudesta.

Kreivitär pitkitti hyväilyjään vastaamatta mitään.

-- Jacques, sanoi kreivi, tule tänne! Jacques vitkasteli.

-- Sinun isäsi käskee sinua, mene, poikani, sanoi äiti työntäen häntä.

-- He rakastavat minua käskystä, sanoi tuo vanhus, joka välistä näki

asemansa.

-- Herra, vastasi kreivitär silitellen useampia kertoja Madeleinen

hiuksia, jotka olivat kammatut kauniin Ferronnièren [Ranskan

kuninkaan Frans I:n lemmitty] tapaan, älkää tehkö vääryyttä

naisparoille, elämä ei ole aina helppoa heille kantaa, ja ehkäpä

lapset ovat äidin hyveitä!

-- Rakkaani, vastasi kreivi, joka sai päähänsä olla johdonmukainen,

se, mitä te sanoitte merkitsee sitä, että naiset ilman lapsiaan

välittäisivät vähät hyveestä ja laiminlöisivät miehensä.

Kreivitär nousi äkkiä ja vei Madeleinen ulos.

-- Siinä on avioliitto, rakas Felix, sanoi kreivi minulle. Tahdotteko

ulosmenollanne sanoa, että minä puhun järjettömästi, huusi hän

ottaen poikaansa kädestä ja lähestyen vaimoansa, jolle hän sinkautti

raivokkaita katseita.

-- Päinvastoin, herra, te olette pelästyttänyt minut. Teidän

mietiskelynne tekee minulle hirveän pahaa, sanoi hän ontolla äänellä,

luoden minuun tuskallisen katseen. Jos hyve ei ole uhrautumista

lastensa ja puolisonsa hyväksi, mitä se sitten on?

-- Uh-rau-tu-mista! jatkoi kreivi ikäänkuin lyöden joka tavulla

uhrinsa sydäntä. Mitä te sitten uhraatte lapsillenne? mitä te

uhraatte minulle? mitä? vastatkaahan? Mitä siis tapahtuu täällä, mitä

tarkoitatte sanoillanne?

-- Herra, vastasi kreivitär, olisitteko sitten tyytyväinen ollessanne

rakastettu Jumalan rakkauden tähden tai tietäessänne vaimonne

hyveelliseksi hyveen itsensä tähden?

-- Kreivitär on oikeassa, sanoin minä ryhtyen puhumaan liikutetulla

äänellä, joka värähteli noihin kahteen sydämeen, joihin minä heitin

ainiaaksi menetetyt toiveeni ja jotka minä tyynnytin kaikista

korkeimman surun ilmauksella, surun, jonka kumea huuto sammutti

tuon riidan, kuten silloin, kun leijona mylvii, kaikki vaikenee. --

Niin, kaunein etuoikeus, jonka järki on meille suonut, on siirtää

meidän hyveemme olentoihin, joiden onni on meidän työtämme ja jotka

me teemme onnellisiksi, ei laskelmilla eikä velvollisuuksilla, vaan

tyhjentymättömällä ja vapaaehtoisella rakkaudella.

Kyynel kiilsi Henrietten silmissä.

-- Ja, rakas kreivi, jos sattumalta nainen on vastoin tahtoansa

alttiina jollekin tunteelle, joka on vieras niille, mitä yhteiskunta

hänelle asettaa, tunnustakaa, kuta vastustamattomampi tuo tunne on,

sitä hyveellisempi hän on tukahduttaessaan sen, _uhrautuessaan_

lapsilleen, miehelleen. Tätä teoriaa ei muutoin voida sovittaa

minuun, joka onnettomuudeksi olen esimerkkinä päinvastaisesta, eikä

teihin, jota tämä teoria ei ollenkaan koske.

Käsi, samalla kertaa kostea ja hehkuva, tarttui minun käteeni ja

puristi sitä hiljaa.

-- Te olette kaunis sielu, Felix, sanoi kreivi, joka asetti sirosti

kätensä vaimonsa vyötäisille ja veti hänet hellästi puoleensa ja

sanoi hänelle: -- Antakaa anteeksi, rakkaani, sairas raukalle, joka

tahtoo epäilemättä saada osakseen enemmän rakkautta kuin mitä hän

ansaitsee.

-- On sydämiä, jotka ovat pelkkää jalomielisyyttä, vastasi kreivitär

nojautuen puolisoonsa, joka omisti tämän lauseen itselleen. Tuo

erehdys aiheutti jonkinlaisen väristyksen kreivittäressä; hänen

kampansa putosi, hänen hiuksensa aukenivat, hän kalpeni. Hänen

miehensä, joka häntä tuki, äänsi ikäänkuin mylvähtäen tuntiessaan

kreivittären menevän tainnoksiin; hän tarttui kreivittäreen aivankuin

kysymyksessä olisi ollut hänen tyttärensä ja kantoi hänet salin

sohvalle, jonka ympärille me asetuimme. Henriette piti minun kättäni

omassaan ikäänkuin tahtoen sillä sanoa minulle, että me yksin

ymmärsimme tämän kohtauksen, joka oli näöltänsä niin yksinkertainen,

mutta niin peloittava hänen sielunsa viiltävien tuskien vuoksi.

-- Minä olen väärässä, sanoi hän minulle matalalla äänellä hetkellä,

jolloin kreivi jätti meidät yksin mennäkseen hakemaan lasillisen

oranssikukkavettä, minä tein tuhat kertaa väärin teitä kohtaan,

kun tahdoin saattaa teitä epätoivoon, sen sijaan että minun olisi

pitänyt kiittää teitä. Rakas, teissä on jumalallista hyvyyttä, jota

vain minä osaan täysin arvostella. Niin, tiedän sen, on hyvyyksiä,

jotka aiheutuvat intohimosta. Miehillä on useampia tapoja hyvyyden

osoittamiseksi; he osoittavat sitä halveksumisella, innostumisella,

laskelmilla, luonteen kärsimättömyydellä, mutta teissä, ystäväni, on

ehdotonta hyvyyttä.

-- Jos niin on, sanoin minä hänelle, ymmärtäkää, että kaikki se, mikä

minussa voi olla suurta, johtuu teistä. Ettekö te tiedä siis enää,

että minä olen teidän työtänne?

-- Nuo sanat ovat kylliksi yhden naisen onnelle, vastasi hän

hetkellä, jolloin kreivi saapui. Minä voin paremmin, sanoi hän

nousten ylös, minä tarvitsen ilmaa.

Me laskeuduimme kaikki terassille, jota ympäröivät vielä kukkivat

akaasiat. Hän oli ottanut minun oikean käteni ja painoi sitä

sydäntänsä vasten ilmaisten sillä tavoin surulliset ajatuksensa;

mutta ne olivat hänen ilmaisustaan päättäen noita suruja, joita hän

rakasti. Hän tahtoi epäilemättä olla yksin minun kanssani, mutta

hänen mielikuvituksensa, joka oli kykenemätön naisten viekkauksiin,

ei tarjonnut hänelle mitään keinoa lähettää pois hänen lapsensa ja

miehensä; me keskustelimme siis jokapäiväisistä asioista, sillävälin

kun hän vaivasi päätään koettaen hankkia itselleen hetken, jolloin

hän vihdoinkin voisi avata minulle sydämensä. -- Siitä on jo hyvin

kauan, kun minä olen ollut ajelemassa, sanoi hän lopuksi nähdessään

illan kauneuden. Herra kreivi, antakaa valjastaa, pyydän teitä,

voidakseni tehdä pienen ajeluretken.

Hän tiesi, että ennen rukoushetkeä kaikki selittely oli mahdotonta,

ja hän pelkäsi, että kreivi tahtoisi pelaamaan lautapeliä. Hän

saattoi hyvin tavata minua tuolla kuumalla, tuoksuvalla terassilla

sitten kun kreivi olisi mennyt levolle; mutta hän ehkä pelkäsi

jäädä noiden varjoisien lehdistöjen suojaan, joiden läpi kuulsi

hekumallisia valoja, kävellä pitkin aitauksen vierustaa, josta

meidän silmämme näkivät Indre'n virtaavan ruohokenttien poikki.

Kuten katedraali juhlallisine ja äänettömine holvikattoineen

kehoittaa rukoukseen, siten kuun valaisemat lehdistöt, joista leviää

voimakkaita tuoksuja ja joita elähyttävät kevään sekavat äänet,

ärsyttävät hermoja ja heikontavat tahtoa. Maisema, joka tyynnyttää

vanhuksen intohimot, kiihoittaa nuorten sydämiä; me tiesimme sen!

Kaksi kellon lyöntiä ilmoitti rukoushetken, kreivitär vapisi.

-- Rakas Henrietteni, mikä teidän on?

-- Henrietteä ei ole enää olemassa, vastasi hän. Älkää herättäkö

häntä uudestaan eloon, hän oli vaativainen, oikullinen; nyt teillä

on ystävä, jonka hyve on vahvistunut taivaan teille sanelemista

lauseista. Me puhumme tästä myöhemmin. Olkaamme täsmällisesti

rukouksessa. Tänä päivänä on minun vuoroni pitää se.

Kun kreivitär lausui sanat, joilla hän pyysi Jumalan apua elämän

vastoinkäymisiä vastaan asetti hän niihin koron, josta en vain minä

yksin hämmästynyt. Hän näytti käyttäneen näkemyslahjaansa, sillä hän

aavisti sen hirveän mielenliikutuksen, jonka hänelle tuli tuottamaan

minun rikokseni: Arabellen kanssa tekemieni sopimusten unohtaminen.

-- Meillä on vielä aikaa pelata kolme erää, ennenkuin hevoset ovat

valjastetut, sanoi kreivi vetäen minut mukanaan saliin. Te menette

sitten ajelemaan vaimoni kanssa, minä menen levolle.

Kuten kaikki meidän pelimme, niin tämäkin oli myrskyisä. Omasta tai

Madeleinen huoneesta kreivitär saattoi kuulla miehensä äänen.

-- Te käytätte kummallisesti väärin vierasystävyyttä, sanoi hän

kreiville, palatessaan saliin.

Minä katselin häntä tyrmistyneen näköisenä en ollut lainkaan tottunut

noihin kovuuksiin. Ennen hän olisi varmaankin varonut suojella minua

kreivin tyranniudelta, ennen hän rakasti nähdä minun jakavan hänen

kärsimyksensä ja kantavan ne kärsivällisesti rakkaudesta häneen.

-- Minä antaisin elämäni, sanoin minä hänen korvaansa, kuullakseni

teidän vielä kerran hiljaa sanovan: "_Poika raukka! poika raukka_!"

Hän loi silmänsä alas muistaen hetken, johon minä olin viitannut;

hänen katseensa kääntyi minua kohden, mutta alas suunnattuna ja se

ilmaisi iloa, jota nainen tuntee nähdessään pienimmänkin sydämensä

äänen asetettavan toisen rakkauden äärimmäisten nautintojen edelle.

Silloin, kuten joka kerta, kun minua kohtasi samanlainen vääryys,

minä annoin hänelle anteeksi tuntien itseni ymmärretyksi. Kreivi

hävisi, hän syytti väsymystä voidakseen jättiä pelin, ja me menimme

kävelemään puutarhan nurmikolle odottaen ajoneuvoja. Niinpian kuin

kreivi oli meidät jättänyt, loisti ilo niin voimakkaana minun

kasvoistani, että kreivitär uteliaalla ja hämmästyneellä katseella

kysyi minulta syytä siihen.

-- Henriette elää, sanoin minä hänelle, minä olen yhä vielä

rakastettu; te loukkaatte minua ilmeisessä tarkoituksessa murtaa

minun sydämeni; minä voin vielä olla onnellinen!

-- Jotakin oli vielä jälellä naisesta, sanoi hän pelästyneenä, ja

myöskin sen te hävitätte tällä hetkellä. Jumala olkoon ylistetty,

hän, joka antaa minulle voimaa kestää ansaittu marttyyriyteni. Niin,

minä rakastan teitä vielä liiaksi, minä olin lankeamaisillani,

englannitar on valaissut minulle syvyyden.

Tällä hetkellä me nousimme vaunuihin; ajuri pyysi määräystä.

-- Ajakaa puistokujan kautta Chinon'in tielle, te viette meidät

Kaarle suuren nummien läpi ja Saché'n tietä takaisin.

-- Mikä päivä meillä on? sanoin minä äkillisellä kiihtymyksellä.

-- Lauantai.

-- Älkää menkö ollenkaan sitä tietä, rouva, lauantai-iltana tie on

täynnä torikauppiaita, jotka menevät Tours'iin, ja me kohtaisimme

heidän kärryjänsä.

-- Tehkää kuten sanoin, jatkoi kreivitär katsoen ajuriin. Me

tunsimme liian hyvin toistemme äänenkäänteet, niin loputtomat

kuin ne olivatkin, voidaksemme salata toisiltamme pienintäkään

mielenliikutusta. Henriette oli ymmärtänyt kaiken.

-- Te ette ole ajatellut torikauppiaita valitessanne tämän yön,

sanoi hän hiukan iroonisella sävyllä. Lady Dudley on Tours'issa.

Älkää kieltäkö, hän odottaa teitä täällä lähellä. _Mikä päivä meillä

on, torikauppiaat, vaunut!_ jatkoi hän. Oletteko te koskaan tehnyt

tuollaisia huomautuksia, kun me ennen läksimme ulos?

-- Ne todistavat, että minä unohdan kaiken Clochegourde'ssa, vastasin

minä yksinkertaisesti.

-- Hän odottaa teitä? jatkoi hän.

-- Kyllä.

-- Mihin aikaan?

-- Yhdentoista ja kahdentoista välillä yöllä.

-- Missä?

-- Nummella.

-- Älkää pettäkö minua ollenkaan, eikö pähkinäpuun alla?

-- Nummella.

-- Me menemme, sanoi hän, minä tahdon nähdä hänet.

Kuullessani nuo sanat, minä katselin elämääni ikäänkuin lopullisesti

ratkaistuna. Minä tein yhdessä hetkessä päätöksen lopettaa

täydellisellä avioliitolla lady Dudley'n kanssa tuon tuskallisen

taistelun, joka uhkasi tyhjentää minun tunne-elämäni ja ryöstää niin

monilla alati uudistuvilla iskuilla nuo nautinnolliset hienoudet,

jotka muistuttavat hedelmien kukkaa. Minun tyly äänettömyyteni

loukkasi kreivitärtä, jonka koko suuruutta minä en vielä tuntenut.

Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus · 第 20 / 27 段