imarteli kaikkia turhamielisyyksiä pyhittäen ne, hän asetti minut
niin korkealle, ettei hän voinut elää muuta kuin minun jaloissani;
myöskin ilmeni koko hänen viettelytaitonsa hänen orjattaren
asennossaan ja hänen täydellisessä alistumisessaan. Hän osasi
pysyä kokonaisen päivän minun jalkojeni juuressa, äänettömänä,
silmät minuun luotuina, odottaen nautinnon hetkeä kuten haaremin
sulttaanitar ja pyrkien siihen taitavilla keimailuilla, mutta
kuitenkin sen näköisenä kuin hän kärsivällisesti odottaisi. Millä
sanoilla kuvaisin noita kuutta ensimäistä kuukautta, joiden aikana
minä elin nautinnoista runsaan rakkauden uuvuttavissa iloissa; tuo
rakkaus vaihteli niitä iloja taidolla, jonka kokemus antaa, mutta
kätkien oppinsa intohimon purkauksiin. Nuo nautinnot, äkillinen
aistinrunouden ilmestyminen, muodostavat voimakkaan siteen, joka
kiinnittää nuoret miehet heitä vanhempiin naisiin; mutta tuo side
on rangaistusvangin kahle, se jättää sieluun häviämättömän jäljen,
se synnyttää siellä ennenaikaisen vastenmielisyyden raikasta,
puhdasta, ainoastaan kukista rikasta rakkautta kohtaan, joka ei
osaa tarjota alkoholia kummallisesti kaiverretuissa kultamaljoissa,
joissa välkähtelee jalokivien sammumattomia tulia. Maistellen
nautintoja, joista minä olin uneksinut tuntematta niitä, jotka
minä olin ilmaissut kukkavihkoissani ja jotka sielujen yhteys
teki tuhat kertaa hehkuvammiksi, minulta ei puuttunut tekosyitä
puolustaakseni mielihyvää, jota minä tunsin tyhjentäessäni tuota
kaunista maljaa. Usein kun minun sieluni äärimmäisen uupumuksen
vallassa, ruumiista irtautuneena, liiteli kaukana maasta, minä
ajattelin, että nuo nautinnot olivat keino kahlehtia aine ja päästää
henki ylevään lentoonsa. Usein lady Dudley, kuten niin monet naiset,
käytti hyväkseen kiihtymystä, jonka saa aikaan ylen suuri onni,
sitoakseen minut valallisilla lupauksilla; ja himon puuskan aikana
hän sai minun lausumaan häväiseviä sanoja Clochegourde'n enkelistä.
Minusta oli tullut petturi, minusta tuli teeskentelijä. Minä jatkoin
kirjoittamista rouva de Mortsauf'ille, aivankuin minä olisin yhä
ollut tuo sama, pienessä, sinisessä pukupahasessa oleva lapsi, jota
hän niin suuresti rakasti. Mutta, tunnustan sen, hänen lahjansa nähdä
näkyjä pelotti minua, kun minä ajattelin tuhoa, jonka yksi ainoa
ajattelemattomuus saattoi aiheuttaa toiveideni iloisessa linnassa.
Usein, keskellä ilojani, äkillinen tuska jäädytti minut, minä
kuulin äänen ylhäältä lausuvan Henrietten nimen, kuten Raamatussa:
_Kain, missä on Abel?_ Kirjeeni jäivät vastauksetta. Minut valtasi
hirveä levottomuus, minä tahdoin lähteä Clochegourde'en. Arabelle
ei vastustanut sitä ollenkaan, mutta hän piti luonnollisena,
että hän seuraisi minua sinne. Hänen naisellinen neronsa ilmaisi
hänelle tuossa matkassa keinon erottaa minut täydelleen rouva de
Mortsauf'ista, sillävälin kun minä, pelosta sokeana ja todellisen
yksinkertaisuuden vallassa, en nähnyt ansaa, johon minä olin tarttuva
kiinni. Lady Dudley ehdotti mitä nöyryyttävimpiä myönnytyksiä ja
ehätti kaikkien vastustelujen edelle. Hän suostui asumaan Tours'in
lähellä, maaseudulla, tuntemattomana, valepuvussa, menemättä ulos
päivällä ja valitsemaan kohtauksiamme varten yön hetket, jolloin
ei kukaan voinut meitä kohdata. Minä läksin Tours'ista ratsain
Clochegourde'en. Minulla oli syyni saapua sillä tavoin, sillä öisiä
retkiäni varten minä tarvitsin hevosen. Minulla oli arabialainen
hevonen, jonka lady Esther Samhope oli lähettänyt markiisittarelle;
tämä oli antanut sen minulle tuota kuuluisaa Rembrandt'in taulua
vastaan, joka hänellä on salissaan Lontoossa ja jonka minä olin niin
kummallisella tavalla saanut. Minä valitsin tien, jota minä olin
kulkenut jalkasin kuusi vuotta ennen ja pysähdyin pähkinäpuun alle.
Sieltä minä näin rouva de Mortsauf'in valkeassa hameessa terassin
rinteellä. Minä kiiruhdin heti häntä kohden salaman nopeudella
ja olin muutamassa minuutissa muurin juurella kuljettuani matkan
suorassa linjassa, ikäänkuin esteratsastus olisi ollut kysymyksessä.
Hän kuuli erämaan pääskysen tulisen juoksun ja, kun minä seisautin
hevoseni aivan terassin viereen, sanoi hän minulle: -- Ah! tekö
täällä!
Nuo kolme sanaa musersivat minut. Hän tiesi minun seikkailuni.
Kuka sen oli hänelle ilmaissut? Hänen äitinsä, jonka vihattavan
kirjeen hän minulle myöhemmin näytti! Välinpitämätön heikkous tuossa
äänessä, joka ennen oli ollut niin täynnä elämää, sen väritön,
himmeä sointi ilmaisivat kypsynyttä surua, ne henkivät jotain
katkaistujen, kuihtuneiden kukkien tuoksua. Uskottomuuden myrsky,
noiden Loire virran tulvien kaltainen, jotka hiekoittavat ainiaaksi
maan, oli käynyt hänen sielunsa ylitse, jättäen jälkeensä autiomaan
sinne, missä ennen rikkaat ruohokentät viheriöitsivät. Minä annoin
hevoseni käydä sisälle pikku portista; se paneutui nurmikolle minun
käskystäni, ja kreivitär, joka oli tullut esille hitain askelin,
huudahti: -- Kaunis eläin! Hän piti käsivarsiansa ristissä, jotten
minä olisi voinut tarttua hänen käteensä; minä arvasin hänen
tarkoituksensa. -- Minä menen ilmoittamaan herra de Mortsauf'ille,
sanoi hän jättäen minut.
Minä jäin seisomaan tyrmistyneenä, antaen hänen mennä, tarkastaen
häntä. Kreivitär kulki yhä jalona, hitaana ja ylpeänä, valkeampana
kuin mitä minä ennen olin hänet nähnyt, mutta hänen otsallaan oli
mitä katkerimman melankolian kelmeä leima ja hänen päänsä oli
taivuksissa kuten sateen täyttämä lilja.
-- Henriette! huusin minä kuolemaisillaan olevan ihmisen
epätoivoisella tuskalla.
Hän ei kääntynyt, hän ei pysähtynyt, hän halveksi sanoa minulle
että hän oli ottanut minulta nimensä pois, että hän ei siihen enää
vastannut, hän kävi yhä eteenpäin. Minä olen tuntenut itseni pieneksi
tässä maallisessa murheen laaksossa, joka sisältää tuhansia tomuksi
tulleita kansoja, joiden sielut liitävät nyt maan yläpuolella; minä
olen tuntenut itseni pieneksi noiden joukkojen rinnalla, joiden
kunniaa heidän yllänsä kaartuvat valoisat avaruudet kirkastivat;
mutta silloin minä olen ollut vähemmän masentunut kuin mitä minä
olin nähdessäni valkean olennon, joka nousi kuten nousee kaupungin
kaduilla kaikki esteet murtava tulva, joka nousi tasaisin askelin
linnaansa Clochegourde'en, tuon kristityn Didon kunnian ja tuskien
paikkaan! Minä kirosin Arabelleä kirouksella, joka olisi hänet
tappanut, jos hän olisi sen kuullut, hän, joka oli kaikki jättänyt
minun tähteni, kuten jätetään kaikki Jumalan tähden! Minä seisoin
vajonneena ajatuksien maailmaan, havaiten kaikkialla ympärilläni
äärettömän surun. Minä näin silloin heidän kaikkien laskeutuvan alas.
Jacques juoksi ikänsä luonnollisella malttamattomuudella. Madeleine,
riutuvasilmäinen gaselli, seurasi äitiään. Herra de Mortsauf tuli
minun luokseni, ojensi käsivartensa, syleili minua ja suuteli minua
poskille sanoen: -- Felix, minä tiedän, että saan teitä kiittää
elämästäni!
Rouva de Mortsauf käänsi meille selkänsä tämän kohtauksen ajaksi
ottaen tekosyyksi näyttää hevosta hämmästyneelle Madeleinelle.
-- Pahus vieköön! kas siinä naisia, huusi kreivi kiukustuneena, he
tarkastelevat teidän hevostanne.
Madeleine kääntyi ja tuli luokseni, minä suutelin hänen kättänsä
katsahtaen kreivittäreen, joka punastui.
-- Madeleine on jo paljon terveemmän näköinen, sanoin minä.
-- Tyttö raukka! vastasi kreivitär suudellen häntä otsalle.
-- Niin, tällä hetkellä he voivat kaikki hyvin, vastasi kreivi. Minä
yksin, rakas Felix, olen hajoamistilassa kuten kaatumaisillaan oleva
vanha torni.
-- Näyttää siltä kuin kenraalilla olisi yhä vielä synkkä saattueensa,
sanoin minä katsoen rouva de Mortsauf'iin.
-- Meillä on kaikilla omat _blues devils_ [raskasmielisyytemme. Suom.
muist.], vastasi kreivitär. Eivätkö ne ole englantilaisia sanoja?
Me nousimme viinitarhoja kohden kävellen kaikki yhdessä ja tuntien
jokainen, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Kreivittärellä ei ollut
mitään halua olla yksin minun kanssani. Minä olin hänen vieraansa.
-- Mutta teidän hevosenne? sanoi kreivi kun me olimme lähteneet.
-- Te näette, tarttui puheeseen kreivitär, että minulla olisi väärin
sitä ajatellessani ja väärin ollessani sitä ajattelematta.
-- Kyllä niin, sanoi kreivi, kaikki täytyy tehdä oikeaan aikaan.
-- Minä menen sinne, sanoin minä tuntien tämän kylmän vastaanoton
sietämättömäksi. Vain minä voin saada hevoseni liikkeelle ja viedä
sen talliin oikealla tavalla. Minun _groom'ini_ tulee vaunuilla
Chinon'ista, hän pitää siitä huolen.
-- Tuleeko _groom_ [tallipoika] myöskin Englannista? sanoi kreivitär.
-- Niitä ei ole hyviä muualla kuin siellä, vastasi kreivi, joka tuli
iloiseksi nähdessään vaimonsa surullisena.
Hänen vaimonsa kylmyys tarjosi kreiville tilaisuuden vastustaa
häntä; kreivi osoitti minulle kukkuramitalla ystävyyttään. Minä opin
silloin tuntemaan, kuinka rasittava on aviomiehen ystävyys. Älkää
uskoko, että hänen huomaavaisuutensa vaivaa jaloa sielua silloin, kun
hänen vaimonsa lahjoittaa meille rakkautensa, joka on aviomieheltä
riistetty pois. Ei! aviomiehet ovat vihattavia ja sietämättömiä
päivänä, jolloin tuo rakkaus haihtuu. Hyvä suhde, tämäntapaisten
rakkauksien välttämätön ehto, näyttää silloin välikappaleelta;
se painaa, se on hirvittävä, kuten kaikki välikappaleet, joiden
käyttämistä päämäärä ei enää oikeuta.
-- Rakas Felix, sanoi kreivi minulle tarttuen minun käteeni
ja puristaen sitä sydämellisesti, antakaa anteeksi rouva de
Mortsauf'ille; naisilla on oikullisuuksien tarvetta, heidän
heikkoutensa tekee ne anteeksiannettaviksi, heillä ei ole tuota
mielen tasaisuutta, jonka meille meidän luonteemme voima antaa. Hän
rakastaa teitä paljon, minä tiedän sen; mutta...
Sillä aikaa kun kreivi puhui, eteni rouva de Mortsauf
huomaamattomasti meistä jättäen meidät yksin.
-- Felix, sanoi hän minulle silloin matalalla äänellä katsellen
vaimoansa, joka nousi takaisin linnaan kahden lapsensa seuraamana,
minä en tiedä, mitä rouva de Mortsauf'in sielussa tapahtuu, mutta
hänen luonteensa on täydelleen muuttunut kuusi viikkoa sitten. Hän,
tähän asti niin lempeä, niin uhrautuvainen, on tullut uskomattoman
pahantuuliseksi!
Manette ilmaisi minulle myöhemmin, että kreivitär oli vajonnut
alakuloisuuteen, joka teki hänet tunteettomaksi kreivin ärtymisille.
Kohtaamatta enää kärsivällistä maalia, johon voisi ampua nuoliansa,
tuo mies oli tullut levottomaksi kuten lapsi, joka näkee ahdistamansa
hyönteisraukan liikkumattomana. Tällä hetkellä hän tarvitsi uskottua,
kuten teloittaja tarvitsee apulaista.
-- Koettakaa, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, tutkia rouva
de Mortsauf'ia. Naisella on aina jotain salattavaa mieheltään; mutta
teille hän ehkä uskoo tuskiensa syyn. Vaikka se maksaisi minulle
puolet jäljellä olevista päivistäni ja puolet omaisuudestani,
minä uhraisin kaiken tehdäkseni hänet onnelliseksi. Hän on niin
välttämätön minun elämälleni! Jos minä vanhuudessani en tuntisi alati
tuota enkeliä vierelläni olisin minä onnettomin ihmisistä! Minä
tahtoisin kuolla rauhallisena. Sanokaa hänelle siis, että hänen ei
tarvitse pitkiä aikoja minua kärsiä. Minä, Felix, ystävä raukkani,
minä menen pois, tiedän sen. Minä kätken kaikilta onnettoman
totuuden, minkätähden tekisin heidät ennenaikojaan levottomiksi? Se
on alati mahaportissa, ystäväni! Minä olen lopulta päässyt sairauteni
perille, liika tunteellisuus on syynä kuolemaani. Toden teolla,
kaikki tunteen liikutukset iskeytyvät vatsan hermoihin...
-- Sillä tavalla, sanoin minä hymyillen, että tunteen ihmiset
joutuvat perikatoon vatsansa tähden.
-- Älkää naurako, Felix, mikään ei ole todellisempaa. Liian
voimakkaat tuskat kiihoittavat ylenmäärin vegetatiivisen hermoston
toimintaa. Tämä tunteellisuuden kiihtymys saa aikaan pysyvän
kiihotuksen vatsan limakalvossa. Jos tätä tilaa jatkuu, johtaa
se aluksi huomaamattomiin ruuansulatushäiriöihin: vatsanesteet
huonontuvat, ruokahalu vähenee ja sulatus käy epäsäännölliseksi.
Pian ilmaantuu viiltäviä kipuja, ne tulevat yhä voimakkaammiksi ja
uudistuvat päivä päivältä yhä useammin; sitten häiriö saavuttaa
huippunsa ikäänkuin jokin hitaasti vaikuttava myrkky sekoittuisi
ravintomaljaan. Limakalvo pöhöttyy, mahaportti kovettuu ja syntyy
rauhasten kovettuma, joka on kuolettava. Niin, siinä minä olen,
rakas ystävä! kovettuminen jatkuu minkään voimatta sitä pysähdyttää.
Katsokaa minun oljenkeltaista ihoani, minun kuivia ja kuumeisia
silmiäni, minun äärimmäistä laihuuttani! Minä kuivetun. Mitä tehdä,
minä olen juontanut tämän sairauden alun maanpakolaisuudesta;
minä kärsin silloin niin paljon! Minun avioliittoni, joka olisi
voinut parantaa maanpakolaisuuden tuottamat onnettomuudet, on
kaukana siitä, että se olisi tyynnyttänyt minun revittyä sieluani,
kiihdyttänyt haavaa. Mitä minä olen täällä löytänyt? Ikuisia lasteni
aiheuttamia levottomuuksia, kotoisia suruja, alusta aljettavan
omaisuuden kokoamisen, taloustoimenpiteitä, jotka pakoittivat
tuhansiin säästäväisyyksiin, joista vaimoni ja vielä enemmän minä
olemme saaneet kärsiä. Lopuksi vielä salaisuus, jota en voi uskoa
muille kuin teille. Minun katkerin kärsimykseni on tämä: Blanche on
tosin enkeli, mutta hän ei ymmärrä minua, hän ei tiedä mitään minun
tuskistani, hän pahentaa niitä. Minä annan hänelle anteeksi! Se on
kauheata sanoa ystäväni, mutta vähemmän hyveellinen nainen kuin hän
olisi tehnyt minut onnellisemmaksi suostumalla lievennyskeinoihin,
joista Blanchella ei ole aavistustakaan, sillä hän on kokematon
kuin lapsi! Lisäksi vielä väkeni kiusaa minua, he ovat pölkkypäitä,
jotka käsittävät kreikaksi, kun minä puhun ranskaksi. Kun meidän
omaisuutemme oli jälleen saatu kokoon, kun minulla oli vähemmän
ikävyyksiä, oli onnettomuus jo tapahtunut, minä saavuin huonojen
ruokahalujen ajanjaksoon; sitten tuli minun suuri sairauteni, jonka
Origet ymmärsi niin väärin. Lyhyesti, tänään minulla ei ole enää
kuutta kuukautta elettävänä...
Minä kuuntelin kreiviä kauhistuksella. Nähdessäni kreivittären oli
minuun koskenut hänen kuivien silmiensä loiste ja hänen otsansa
kelmeä väri. Minä kuljetin kreiviä taloa kohden ollen kuuntelevinani
hänen lääketieteellisiä väittelyjä sisältäviä valituksiaan; mutta
minä ajattelin vain Henrietteä ja tahdoin saada nähdä häntä.
Minä tapasin kreivittären salissa; hän oli läsnä matematiikan
opetuksessa, jota apotti Dominis antoi Jacques'ille, ja hän neuvoi
Madeleinelle erästä kirjailutyön kohtaa. Ennen hän oli aina osannut
minun tulopäivänäni lykätä toimensa tuonnemmaksi omistautuakseen
kokonaan minulle. Mutta minun rakkauteni oli niin syvää ja
todellista, että minä painoin sydämeni pohjaan surun, jonka minulle
aiheutti vastakohta menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Sitten
minä näin onnettoman, kelmeän värin, joka noilla taivaallisilla
kasvoilla muistutti niiden jumalallisten valojen heijastusta, joita
italialaiset maalarit ovat asettaneet pyhimyksenkuviinsa. Minä tunsin
itsessäni kuoleman jäädyttävän henkäyksen. Kun tuli hänen silmistään,
joista puuttui tuo entinen katseiden kostea kirkkaus, kohtasi minut,
värisin minä. Vasta nyt minä huomasin muutamia surun aikaansaamia
muutoksia, joita minä ulkona en ollut ollenkaan pannut merkille:
nuo niin hienot viivat, jotka minun viimeisellä käynnilläni olivat
vain kevyesti kuultaneet hänen otsallaan, olivat syvälti uurtaneet
sen; hänen sinertävät ohimonsa näyttivät hehkuvilta ja ontoilta;
hänen silmänsä olivat vajonneet vienosti kaartuvien kulmakarvojen
alle ja niiden ympärystä oli tummentunut. Hän oli sairas, kuten
hedelmä, jossa mädäntymispilkut alkavat näkyä ja joka sisällisesti
matojen syömänä näyttää ennen aikojaan kypsyneeltä. Minä, jonka koko
kunnianhimo oli antaa onnen laineina virrata hänen sieluunsa, enkö
minä ollut vuodattanut katkeruutta lähteeseen, josta hänen elämänsä
sai virkistystä, josta hänen rohkeutensa sai uutta voimaa? Minä kävin
istumaan hänen viereensä ja sanoin äänellä, jossa katumus itki: --
Oletteko tyytyväinen terveyteenne?
-- Kyllä, vastasi hän katsoen syvästi minuun. Tuossa minun
terveyteni, sanoi hän osoittaen minulle Jacques'ia ja Madeleineä.
Madeleine oli voitokkaasti läpäissyt taistelun luonnon kanssa ja oli
viisitoista vuotiaana kypsynyt nainen. Hän oli kasvanut; Bengalin
ruusun värit kukoistivat jälleen hänen tummilla poskillaan. Hän
oli kadottanut tuon huolettomuuden, jolla lapsi katsoo kaikkia
suoraan kasvoihin, ja alkoi painaa alas silmiänsä. Hänen liikkeensä
tulivat harvoiksi ja arvokkaiksi, kuten hänen äitinsä liikkeet;
hänen vartalonsa oli solakka; hänen yläruumiinsa soreat muodot
olivat jo huomattavissa; viehättelyhalu silitti jo hänen uhkeata
mustaa tukkaansa, joka ympäröitsi hänen espanjattaren otsaansa. Hän
muistutti noita keskiajan somia pikku kuvapatsaita, ääriviivoiltaan
niin hienoja, muodoltaan niin ohuvia, että silmä niitä hyväillessään
pelkää näkevänsä niiden särkyvän. Mutta hänen terveytensä, tuo niin
monien ponnistusten jälkeen puhjennut hedelmä, oli luonut hänen
poskilleen kirsikan sametin ja pitkin hänen kaulaansa silkin hienoja
ihokarvoja, joissa, kuten hänen äidillään, valo leikki. Hänen piti
elää! Jumala oli, rakas kauneimman ihmiskukan umpu, kirjoittanut
sen sinun pitkiin silmäripsiisi, sinun kaareviin hartioihisi,
jotka lupasivat kehittyä uhkeiksi, kuten sinun äitisi hartiat!
Tuo tumma, nuori, poppelivartaloinen tyttö muodosti vastakohdan
Jacques'ille, hennolle seitsemäntoista vuotiaalle nuorukaiselle,
jonka pää oli suurentunut, jonka otsa herätti levottomuutta
nopealla levenemisellään, jonka kuumeiset, väsyneet silmät olivat
sopusoinnussa syväsointuisen äänen kanssa. Hänen äänielimensä
synnyttivät liian laajan äänen samoin kuin hänen katseensa toi
ilmi liian paljon ajatuksia. Se oli älykkäisyyttä, sielua, se oli
Henrietten sydän, joka nopealla liekillään kulutti heikkoa ruumista;
sillä Jacques'illa oli tuo maidonvalkea, hehkuvien värien elähyttämä
iho, ominainen nuorille englantilaisnaisille, joita sairaus vaivaa ja
jotka jonkun ajan kuluttua menehtyvät. Pettävä terveys! Minä seurasin
Henrietten viittausta, jolla hän, osoitettuaan minulle Madeleineä,
käänsi huomioni Jacques'iin, joka piirusti mittausopillisia kuvioita
ja suoritti algebran laskuja pöydän ääressä apotti Dominiksen edessä.
Minä vapisin nähdessäni tuon kukilla peitetyn kuoleman ja kunnioitin
äiti raukan erehdystä.
-- Kun minä näen heidät tuollaisina, saa ilo vaikenemaan minun
suruni, samoinkuin ne vaikenevat ja haihtuvat nähdessäni lapseni
sairaina. Ystäväni, sanoi hän äidin iloa loistavin silmin, jos muut
tunteet pettävät meitä, korvaavat täytetyt, menestyksen kruunaamat
velvollisuudet muualla kärsityn tappion. Jacques tulee olemaan,
kuten te, mies, joka on saanut korkean sivistyksen ja joka on
täynnä tiedon hyveitä; hän tulee tuottamaan, kuten te, kunniaa
isänmaalleen, jossa hän ehkä tulee saamaan johtavan aseman teidän
vaikutusvaltaisella avullanne, mutta minä teen kaikkeni saadakseni
hänet pysymään uskollisena ensimäiselle rakkaudelleen. Madeleinellä,
rakkaalla olennolla, on jo ylevä sydän, hän on puhdas kuin Alppien
korkeimman huipun lumi, hänellä tulee olemaan puolison uhrautuvaisuus
ja viehättävä älykkäisyys, hän on ylpeä, hän on oleva Lenoncourt'ien
arvoinen! Ennen niin levoton äiti on nyt hyvin onnellinen, onnellinen
äärettömästä, puhtaasta onnesta; niin, minun elämäni on täyteläinen,
minun elämäni on rikas. Jumala antaa ilojeni puhjeta minulle
luvallisten tunteiden piiristä ja sekoittaa katkeruutta niihin
tunteisiin, joihin minua veti vaarallinen taipumus.
-- Oikein! huudahti apotti iloisesti. Herra vikontti tietää yhtä
paljon kuin minä...
Täydentäessään tehtäväänsä Jacques alkoi yskiä.
-- Riittää täksi päiväksi, rakas apottini, sanoi kreivitär
liikutettuna, eikä varsinkaan kemian tuntia. Nouse ratsaille,
Jacques, jatkoi hän ottaen vastaan poikansa syleilyn äidin
hyväilevällä, mutta arvokkaalla mielihyvällä, ja silmät minuun
suunnattuina ikäänkuin loukatakseen minun muistojani. Mene, rakas
poika, ja ole varovainen!
-- Mutta, sanoin minä hänelle, sillävälin kun hän seurasi poikaansa
pitkällä katseella, te ette ole minulle vastannut. Tunnetteko te
jotain tuskia?
-- Kyllä, joskus vatsassa. Jos minä olisin Pariisissa, olisi minulla
kunnia sairastaa vatsakatarria, muotisairautta.
-- Minun äitini kärsii usein ja paljon, sanoi Madeleine minulle.
-- Ah! sanoi kreivitär, te olette huvitettu minun terveydestäni?...
Madeleine, hämmästyneenä näiden sanojen syvästä ironiasta, katseli
meitä arvostellen kumpaakin. Minun silmäni tähystivät ruusunkukkia
jotka koristivat harmaan vihreän nojatuolin tyynyä.
-- Tämä asema on sietämätön, kuiskasin minä kreivittären korvaan.
-- Minäkö sen olen saanut aikaan? kysyi hän minulta. Rakas lapsi,
lisäsi hän puoliääneen teeskennellen tuota purevaa iloisuutta, jolla
naiset salaavat kostonsa, ettekö tunne nykyajan historiaa? Ovathan
Ranska ja Englanti aina olleet vihollisia? Madeleine tietää sen, hän
tietää, että suunnaton meri erottaa ne toisistaan, kylmä, myrskyinen
meri.
Uunin maljakoiden sijalle oli asetettu kynttiläjalkoja, epäilemättä
sentähden, etten minä saisi iloa täyttää niitä kukilla. Minä löysin
ne myöhemmin hänen kamaristaan. Kun minun palvelijani saapui, menin
minä ulos antaakseni hänelle määräyksiä. Hän oli tuonut minulle
muutamia esineitä, jotka minä tahdoin viedä kamariini.
-- Felix, sanoi kreivitär minulle, älkää menkö harhaan: Tätini
entinen huone on nyt Madeleinen, teidän on kreivin huoneen
yläpuolella.
Minä olin rikollinen, mutta minulla oli sydän. Kaikki nuo sanat
olivat tikarin iskuja, kylmästi tähdättyjä arimpiin kohtiin, jotka
kreivitär näytti valitsevan iskuilleen. Moraaliset kärsimykset eivät
ole ehdottomia, ne riippuvat sielujen herkkyydestä, ja kreivitär oli
saanut ankarasti käydä tuon tuskien kynnyksen yli. Mutta juuri tuosta
syystä parhain nainen on aina sitä julmempi, mitä hyväntahtoisempi
hän on ollut. Minä katsoin kreivittäreen, mutta hän painoi päänsä
alas. Minä menin uuteen huoneeseeni, joka oli iloinen, vaalean vihreä
huone. Siellä minä vuodatin kyyneleitä. Henriette kuuli itkuni, hän
saapui tuoden kimpun kukkia.
-- Henriette, sanoin minä hänelle, ettekö te voi ollenkaan antaa
anteeksi inhimillisintä kaikista rikoksista?
-- Älkää kutsuko minua enää milloinkaan Henrietteksi, sanoi hän,
Henrietteä, tuota naisraukkaa ei ole enää olemassa; mutta te löydätte
aina rouva de Mortsauf'in, uskollisen ystävän, joka teitä kuuntelee,
joka teitä rakastaa. Felix, me keskustelemme myöhemmin. Jos teillä
on vielä hellyyttä minua kohtaan, antakaa minun tottua näkemään
teitä. Hetkellä, jolloin sanat eivät enää haavoita minun sydäntäni,
hetkellä, jolloin minä olen saanut hiukan rohkeutta, -- silloin,
ainoastaan silloin. Näettekö tuota laaksoa, sanoi hän, osoittaen
minulle Indre'a, se tekee minulle pahaa, minä rakastan sitä yhä.
Ah! Hävitköön Englanti ja kaikki sen naiset! Minä jätän
erohakemukseni kuninkaalle, minä kuolen täällä, anteeksi saaneena.
-- Ei, rakastakaa häntä, tuota naista! Henrietteä ei ole enää, tämä
ei ole leikkiä, te tiedätte sen.
Hän vetäytyi pois ilmaisten viimeisten sanainsa korostuksella
tuskiensa suuruuden. Minä menin nopeasti ulos, pidätin hänet ja
sanoin hänelle: -- Te ette siis minua enää rakasta?
-- Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin kaikki muut yhteensä!
Nyt minä kärsin vähemmän, minä rakastan siis teitä vähemmän; mutta
vain Englanti on maa, jossa ei sanota _ei milloinkaan_, eikä _aina_;
täällä me sanomme _aina_. Olkaa viisas, älkää suurentako minun
tuskaani; ja jos te kärsitte, ajatelkaa, että minä elän, minä?
Hän veti minulta pois kätensä, joka oli kylmä, liikkumaton, mutta
kostea, ja pelastautui nuolen nopeudella käytävän läpi, jossa tämä
todella traagillinen kohtaus oli tapahtunut. Päivällisen aikana
kreivi valmisti minulle kidutuksen, jota minä en ollut ajatellut.
-- Markiisitar Dudley ei ole siis Pariisissa? sanoi hän minulle.
Minä punastuin kovasti vastatessani hänelle: -- Ei. Hän ei ole
Tours'issa, sanoi kreivi jatkaen.
-- Hän ei ole eronnut puolisostaan, hän voi mennä Englantiin. Hänen
miehensä olisi hyvin onnellinen, jos markiisitar tahtoisi palata
hänen luokseen, sanoin minä nopeasti.
-- Onko hänellä lapsia, kysyi rouva de Mortsauf muuttuneella äänellä.
-- Kaksi poikaa, sanoin minä hänelle.
-- Missä he ovat?
-- Englannissa isänsä luona.
-- No niin, Felix, olkaahan suora. Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?
-- Kuinka voitte tehdä hänelle sellaisen kysymyksen! Nainen, jota
rakastetaan, onhan hän aina kaunein kaikista naisista, huudahti
kreivitär.
-- Kyllä, aina, sanoin minä ylpeästi, luoden häneen, katseen, jota
hän ei kestänyt.
-- Te olette onnellinen, jatkoi kreivi, niin, te olette onnellinen
veitikka. Ah! minun nuoruudessani minä olisin ollut hulluna
tuollaisesta valloituksesta...
-- Riittää, sanoi rouva de Mortsauf osoittaen katseella Madeleineä
hänen isälleen.
-- Minä en ole mikään lapsi, sanoi kreivi, jota huvitti palata
nuoruuden aikaan.
Nousten pöydästä kreivitär vei minut terassille, ja kun me olimme
siellä, huudahti hän: -- Kuinka, onko naisia, jotka uhraavat lapsensa
yhden miehen tähden? Omaisuuden, maailman, myönnän sen, ikuisuuden,
niin, ehkä! Mutta lapset! jättää lapsensa!
-- Kyllä! ja nuo naiset tahtoisivat, että heillä olisi vielä enemmän
uhrattavaa, he antavat kaikki...
Kreivittärelle maailma kääntyi nurin, hänen ajatuksensa menivät
sekasin. Tuon suurenmoisuuden valtaamana, epäilevästi miettien
voiko onni oikeuttaa tuollaisen uhrauksen, kuullen omassa itsessään
kapinallisen lihan huudot hän jäi tyrmistyneenä laiminlyödyn elämänsä
eteen. Niin, hänellä oli hirveä epäilyksen hetki, mutta hän nousi
jälleen suurena ja pyhänä, pitäen korkealla päätään.