Rakkauteni, joka muistutti keskiaikaa ja jälleen toi mieleen

ritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti

kuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla

kertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä,

joka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta,

yksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen

tarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta

ylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa

minä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä

elämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden

loiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet

vain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita

muutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä.

Minä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette,

mutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet

selviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia

ja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi

sai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen

sotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset

olivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan

huomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn

pääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat

toisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi

kuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä

talvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen

kertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta

joka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut

varovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä

sana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette

ehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen

asteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo

iloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui

tautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta

joka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo

siitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle

aiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden

iskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle

tarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille

myrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat

tempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä

syvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin

hirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun

alueen takaisin.

"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän

minulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan

ja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan

torjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden

kahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat,

on minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä

iskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata,

kun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän

ilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat

silmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt

henki -- onneton enne -- on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa

kanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin

viehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen,

näyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän

luo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa

minulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän

haluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella;

tuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu

tunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en

voi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta

tuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä;

he itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on

höllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka

kiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde

on surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi.

Oi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen,

teidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä

nyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan

kivettämänä."

Tähän aikaan, jolloin minä tunsin itseni enemmän kuin koskaan

liikutetuksi sisintäni myöten ja jolloin minä en elänyt kuin

tuossa yhdessä sielussa, jolle minä koetin lähettää aamujen

valoisan tuulahduksen ja purppuraisten iltojen toivon, minä

kohtasin Elysée-Bourbon'in salongeissa yhden noita kuuluisia

ladyja, jotka ovat puoleksi kuningattaria. Suunnattomat rikkaudet,

syntyminen perheessä, joka valloituksen ajasta alkaen oli puhdas

alempisäätyisistä avioliitoista, meneminen naimisiin mitä

ylhäisimmän englantilaisen päärivanhuksen kanssa, kaikki nämä

edut eivät olleet muuta kuin sivuseikkoja, jotka lisäsivät tuon

olennon kauneutta, hänen sulojaan, hänen tapojaan, hänen älyänsä,

hänen, kuinka sanoisin, säihkyvää olemustansa, joka pikemmin

häikäisi kuin lumosi. Hän oli päivän jumalatar ja hallitsi sitä

enemmän pariisilaista seurapiiriä, kun hänellä oli menestykseen

välttämättömät ominaisuudet, rautainen käsi silkkihansikkaassa,

josta Bernadotte puhui. Te tunnette englantilaisten erikoisen

luonteen, tuon ylpeän, ylitsepääsemättömän Kanaalin, tuon

kylmän Pyhän Yrjön salmen, jonka he asettavat itsensä ja niiden

välille, jotka eivät ole heille esiteltyjä: ihmiskunta on heille

muurahaispesä, jonka ylitse he kulkevat. He eivät tunnusta joukkoonsa

kuuluviksi muita kuin hyväksymiänsä ihmisiä; muiden kieltä he eivät

ymmärrä: he näkevät kyllä huulien liikkuvan ja silmien katsovan,

mutta ei ääni eikä katse kosketa heitä. Heille nuo ihmiset ovat

ikäänkuin olemattomia. Englantilaiset tarjoavat siten ikäänkuin

kuvan saarestaan, jossa laki hallitsee kaikkea, jossa kaikki on

samanmuotoista joka piirissä, jossa hyveiden harjoittaminen näyttää

olevan rivi toisiinsa liitettyjä pyöriä, jotka asetetaan käyntiin

määrättyyn aikaan. Loistavat teräshäkit ympäröivät englantilaista

naista, hän on sidottu kultanauhoilla taloonsa, mutta hänen ruoka- ja

juoma-altaansa, hänen istumapuunsa ja hänen ravintonsa ovat parasta

lajia. Kaikki tämä antaa hänelle vastustamattoman viehätyksen. Ei

koskaan mikään kansa ole paremmin valmistanut naimisissa olevalle

naiselle tilaisuutta tekopyhyyteen asettaessaan hänet joka hetki

kuoleman ja seuraelämän välille; hänelle ei ole mitään väliasteita

häpeän ja kunnian välillä: joko on rikos täydellinen tai olematon;

se on: kaikki tai ei mitään, se on Hamletin _to be, or not to be_.

Tämä vaihtoehto, yhdistyneenä pysyvään halveksimiseen, johon tavat

totuttavat heidät, tekee englantilaisesta naisesta poikkeusolennon

maailmassa. Hän on surkuteltava olento, hyveellinen pakosta ja valmis

turmelemaan itsensä, hän on tuomittu alituisiin valheisiin, jotka

ovat haudatut hänen sydämeensä, mutta hän on ulkonaisesti viehättävä,

sentähden että tälle kansalle on muoto kaikessa pääasiana. Siitä

johtuvat ne erikoiskauneudet, joita tämän maan naisilla on: nuo

ylenmääräiset hellyyden purkaukset, jotka heille välttämättömästi

merkitsevät elämää, liiallinen huolenpito omasta itsestään, heidän

rakkautensa hienous, joka niin viehättävästi on kuvattu Romeon

ja Julian kuuluisassa kohtauksessa, jossa Shakespearen nero on

yhdellä piirteellä ilmentänyt englantilaisen naisen. Teille, jotka

kadehditte heitä niin monesta asiasta, mitä minä sanoisin teille

sellaista, jota te ette tietäisi, noista valkeista sireeneistä,

jotka ovat näöltään läpitunkemattomia ja kuitenkin heti tunnettuja,

jotka uskovat että rakkaus riittää rakkaudelle, jotka kyllästyvät

huvituksiinsa, kun eivät osaa niitä vaihdella, joiden sielussa on

vain yksi sävel, joiden äänessä on vain yksi tavu. He ovat rakkauden

valtameriä, ja se, joka ei ole niissä uinut, on aina tietämätön

muutamista aistinrunouden puolista, kuten sillä, joka ei ole nähnyt

merta, on muutamia kieliä vähemmän kanteleessaan. Te tiedätte,

mihin minä näillä sanoillani pyrin. Minun seikkailuni markiisitar

Dudley'n kanssa tuli turmiollisen kuuluisaksi. Vaikka minä olin

iässä, jolloin aisteilla on niin paljon valtaa meidän päätöstemme

yli, vaikka minussa niiden hehku oli ollut niin väkivaltaisesti

tukahdutettu, säteili mielikuva pyhimyksestä, joka kärsi pitkällistä

kidutusta Clochegourde'ssa niin voimakkaasti ylitseni, että minä

kykenin vastustamaan viettelyksiä. Tämä uskollisuus oli sädekehä,

joka käänsi minuun lady Arabellen huomion. Minun vastustukseni

yllytti hänen intohimoansa. Se, mitä hän halusi, kuten monet

englantilaisnaiset, oli huomion herättämistä, jotain tavatonta.

Hän tahtoi suolaa ja pippuria sydämen ravinnoksi, samalla tavoin

kuin englantilaiset tahtovat väkeviä maustimia kiihottaakseen

makuaan. Välinpitämättömyys, jonka nuo naiset saavat olemukseensa

asioiden pysyvästä täydellisyydestä, tapojen johdonmukaisesta

säännöllisyydestä, johtaa heidät kaiken romantillisen ja vaikean

ihailuun. Minä en ymmärtänyt tuota luonnetta. Kuta enemmän minä

sulkeuduin kylmään halveksumiseen, sitä intohimoisemmaksi lady

Dudley kävi. Tämä taistelu, johon hän asetti koko kunniansa, herätti

muutamien salonkien uteliaisuuden, se oli hänelle ensimäinen onni,

joka teki voiton saamisen hänen velvollisuudekseen. Ah! minä olisin

ollut pelastettu, jos joku ystävä olisi kertonut minulle ne julmat

sanat, jotka hän sanoi rouva de Mortsauf'ista ja minusta:

-- Minä olen kyllästynyt, sanoi hän, noihin kyyhkysenkuherruksiin!

Tahtomatta tässä puolustaa rikostani minä huomautan teille, Natalie,

että miehellä on vähemmän voimia vastustaa naista kuin teillä on

välttääksenne meidän ahdistelujamme. Meidän tapamme eivät salli

meidän sukupuolellemme tylyjä poistyöntämisiä, jotka teillä ovat

kiihottimina rakastajalle ja joita muutoin sovinnaisuuskin teiltä

vaatii. Me jätämme teille kainouden yksinoikeuden, jotta teillä

olisi suosioiden osoittamisen etuoikeus, mutta kääntäkää osat ja

mies joutuu pilkan alaiseksi. Vaikka rakkauteni suojeli minua,

minä en ollut iässä, jolloin pysytään tunteettomana ylpeyden,

antautuvaisuuden ja kauneuden kolminkertaisille viettelyksille. Kun

lady Arabelle keskellä tanssiaisia, joiden kuningatar hän oli, laski

minun jalkoihini suosionosoitukset, jotka hän niissä sai, ja kun hän

tähysteli minun katsettani saadakseen tietää, oliko hänen pukunsa

minun makuni mukainen, ja kun hän värisi nautinnosta, huomatessaan

sen miellyttävän minua, olin minä liikutettu hänen tunteistaan. Hän

pysytteli muuten alueella, jolla minä en voinut häntä paeta; minun

oli vaikeata kieltäytyä määrätyistä kutsuista diplomaattipiirissä.

Hänen arvonsa avasi hänelle kaikki salongit ja tuolla taidolla, jota

naiset käyttävät saavuttaakseen sen, mikä heitä miellyttää, hän talon

emännän avulla asetti niin, että hän joutui istumaan pöydässä minun

viereeni; sitten hän sanoi minun korvaani: -- "Jos minä olisin niin

rakastettu kuin rouva de Mortsauf, minä uhraisin teille kaiken". Hän

esitti minulle hymyillen mitä nöyrimpiä ehtoja, hän lupasi minulle

ehdotonta vaikenemista tai pyysi minun ainoastaan suvaitsemaan sitä,

että hän rakastaisi minua. Hän lausui minulle eräänä päivänä nuo

sanat, jotka tyydyttivät kaikki aran omantunnon vaatimukset ja nuoren

miehen hillittömät halut: -- "Teidän ystävänne aina, ja teidän

rakastajattarenne, koska vaan tahdotte!" Lopulta hän keksi keinon

käyttää minun tuhoamisekseni minun oman luonteeni rehellisyyttä. Hän

taivutti puolelleen minun kamaripalvelijani ja erään illanvieton

jälkeen, jossa hän oli näyttäytynyt niin kauniina, että hän varmasti

tiesi herättäneensä minun himoni, minä löysin hänet huoneestani.

Tieto tästä tapauksesta levisi Englantiin, ja sen ylimystön

valtasi tyrmistys kuten taivaan sen kauneimman enkelin langetessa.

Lady Dudley astui englantilaisen taivaansa pilvistä alas, tyytyi

kohtaloonsa ja tahtoi himmentää uhrauksillaan _sen naisen_, jonka

hyve oli aiheuttanut tämän kuuluisan katastroofin. Lady Arabelleä

miellytti, kuten kiusaajaa temppelin harjalla, näyttää minulle

hehkuvan kuningaskuntansa rikkaimmat maat.

Lukekaa minua, pyydän teitä, kärsivällisesti. Tässä on kysymyksessä

yksi ihmiselämän mieltäkiinnittävimmistä probleemeista, ratkaiseva

käänne, jonka suurin osa ihmisistä on saanut kokea, ja jonka minä

tahtoisin selvittää, vaikkapa vain sytyttääkseni johtoloiston

tälle kalliolle. Tuo kaunis lady, niin solakka, niin hento,

tuo maidonvalkea nainen, niin murrettu, niin murtuvainen, niin

hempeä, jonka otsa oli niin viehkeä, niin hienojen, vaaleiden

hiusten seppelöimä, tuo olento, jonka esiintyminen näytti niin

virvatulimaiselta ja lyhytaikaiselta, oli rautaista rakennetta. Ei

mikään hevonen, oli se kuinka vauhko tahansa, kestä hänen jäntevää

kättänsä, tuota näöltänsä pehmeätä kättä, jota ei mikään uuvuta.

Hänellä on jalat, kevyet kuin naarashirvellä, pienet, kuivat,

lihaksiset jalat, joiden muoto on kuvaamattoman suloinen. Hänessä

on voimaa, joka ei pelkää mitään taistelussa; ei yksikään mies voi

seurata häntä hevosen selässä; hän voittaisi kentaurit _steeple

chase_ [esteratsastus] ratsastuksessa; hän ampuu kauriita ja hirviä

pysähdyttämättä hevostaan. Hänen ruumiinsa ei hiesty, hän imee

tulta ilmakehästä ja hänen täytyy elää vedessä, jos hän ylipäänsä

tahtoo elää. Myöskin hänen rakkautensa on kokonaan afrikalaista;

hänen intohimonsa riehuu kuin erämaan tuuli. Erämaan hehkuva lakeus

kuvastuu hänen silmissään, erämaan, joka on täynnä sineä ja rakkautta

muuttumattomine taivaineen, raikkaine tähtiöineen. Mitä vastakohtia

Clochegourde'en verrattuna! Itämaa ja länsimaa, toinen vetäen

puoleensa pienimmänkin kosteuden ravitakseen itseään, toinen huokuen

ulos sielunsa ja kietoen uskollisensa valoisaan ilmakehään; tämä

eloisa ja kevyt; tuo hidas ja raskas. Lyhyesti, oletteko te koskaan

miettinyt englantilaisten tapojen yleistä tarkoitusta? Eikö se ole

aineen jumaloittamista, määrättyä, ajateltua, viisaasti sovellettua

epikuurolaisuutta. Mitä hän tehnee tai sanoneekaan, englantilainen on

materialisti, ehkäpä vastoin tahtoaankin. Hänellä on uskonnollisia

ja siveellisiä pyrkimyksiä, joista jumalallinen henki, joista

katoolinen sielu on poissa, ja niiden siunauksellista vaikutusta

ei korvaa mikään tekopyhyys, kuinka hyvin näytelty se lieneekin.

Hän omistaa mitä korkeimmassa määrässä tuon elämisen taidon, joka

tekee täydelliseksi pienimmätkin aineellisuuden osat, joka saa

aikaan, että teidän tohvelinne ovat maailman valikoiduinta lajia,

joka antaa teidän liinavaatteillenne selittämättömän tuoksun, joka

päällystää kaapit seedripuulla ja valelee hajuvesillä pesukaapit;

joka kaataa määrätyllä hetkellä mietoa, taidokkaasti valmistettua

teetä, joka karkoittaa tomun, joka naulaa kiinni mattoja ensimäisestä

kynnyksestä talon viimeiseen sopukkaan asti, joka kalkitsee kellarien

seinät, kiilloittaa oven lukon, tekee vaunujen vieterit notkeiksi,

joka sanalla sanoen tekee jokapäiväisestä elämästä ravitsevan,

hienokuituisen, loistavan ja puhtaan hedelmän, jonka ääressä sielu

sammuu nautinnoissa. Tämä taito synnyttää hyvinvoinnin hirvittävän

yksitoikkoisuuden, se antaa teille elämän ilman oman tahdon vapautta,

se, sanoakseni teille kaikki, tekee teidät koneeksi. Niin minä opin

äkkiä tuntemaan keskellä tätä englantilaista ylellisyyttä naisen,

sukupuolessaan ehkä ainoan laatuaan, joka kietoi minut uudelleen

puhkeavan rakkauden verkkoihin, rakkauden, jonka ylenpalttisuuteen

minä suhtauduin ankaralla itseni hillitsemisellä. Tuollaisella

rakkaudella on masentavia kauneuksia, sillä on itsessään sähköisyys;

se johtaa teidät usein taivaisiin unelmiensa elfenluisten porttien

kautta, se kohottaa teidät sinne siivitettyjen vyötäistensä

takana. Rakkaus, hirvittävän kiittämätön, joka nauraa tappamiensa

olentojen raadoille, rakkaus ilman muistia, verinen rakkaus, joka

muistuttaa englantilaisten politiikkaa ja jonka uhriksi joutuvat

melkein kaikki miehet. Te ymmärrätte jo tämän probleemin. Ihminen on

kokoonpantu aineesta ja hengestä; eläimellinen puoli lakkaa hänessä

ja jumalallinen alkaa. Tästä johtuu tuo taistelu, jota me kaikki

saamme kokea, taistelu tulevan kohtalon välillä, jonka me aavistamme,

ja entisten vaistojemme välillä, joista me emme ole täydelleen

vapaita: lihallinen rakkaus ja jumalallinen rakkaus. Joku sovittaa

ne keskenään, joku toinen kieltäytyy; yksi penkoo koko sukupuolen

etsiäkseen tyydytystä aikaisemmille himoilleen, toinen taas idealisoi

ne yhteen ainoaan naiseen, joka hänelle edustaa koko maailmaa;

toiset horjuvat ilman ratkaisua aineen ja hengen nautintojen

välillä, toiset henkevöitsevät lihan, vaatien siltä sellaista, mitä

se ei voi antaa. Jos te, ajatellen näitä rakkauden yleispiirteitä,

otatte lukuun ne vastenmielisyydet ja viehätykset, jotka johtuvat

elimistöjen erilaisuudesta ja jotka rikkovat sopimukset niiden

välillä, jotka eivät ole selvillä itsestään; jos te yhdistätte niihin

erehdykset, joita toiveillaan saavat aikaan ne henkilöt, jotka elävät

erikoisemmin hengestä, sydämestä tai toiminnasta, jotka ajattelevat,

jotka tuntevat tai toimivat ja joiden kutsumukset ovat petetyt ja

kielletyt siinä yhteydessä, johon kaksi samalla tavoin kaksinaista

olentoa joutuu; te tulette silloin olemaan hyvin suvaitsevainen

onnettomuuksia kohtaan, joille yhteiskunnalla ei ole sääliä. Niin,

lady Arabelle tyydytti meissä olevan hienojyväisen aineellisen puolen

vaistoja, elimiä, taipumuksia, virheitä ja hyveitä. Hän oli ruumiin

valtijatar, rouva de Mortsauf oli sielun puoliso. Rakkaudella, jota

rakastajatar tyydyttää, on rajansa, aineellinen puoli on lopussa,

sen ominaisuuksilla on lasketut voimat, se on välttämättömän

kyllääntymisen alainen. Minä tunsin usein jonkinlaista tyhjyyttä

Pariisissa, lady Dudley'n lähellä. Sydämen alue on ääriä vailla;

Clochegourde'ssa oli rakkaus rajaton. Minä rakastin intohimoisesti

lady Arabelleä, ja varmasti, vaikka eläin loisti hänessä, oli hänessä

myöskin älyn etevyyttä; hänen pisteliäs keskustelunsa liikkui

kaikilla aloilla. Mutta minä jumaloitsin Henrietteä. Yöllä minä

vuodatin onnen kyyneliä, aamulla minä itkin katumuksesta. On muutamia

naisia, jotka ovat kylliksi viisaita kätkeäkseen mustasukkaisuutensa

mitä enkelimäisimpään hyvyyteen, sellaisia ovat ne, jotka, kuten

lady Dudley, ovat sivuuttaneet kolmannenkymmenennen vuotensa. Nuo

naiset osaavat silloin tuntea ja laskea, puristaa kaiken mehun

nykyisyydestä ja ajatella tulevaisuutta; he voivat usein tukahduttaa

oikeutetut huokaukset tarmolla, jonka vallassa metsästäjä ei huomaa

haavaansa seuratessaan kiihkein huudoin saalistaan. Puhumatta rouva

de Mortsauf'ista Arabelle koetti tappaa hänet minun sielussani, jossa

hän alati kohtasi Henrietten, ja hänen intohimonsa sai kiihdykettä

tuon voittamattoman rakkauden henkäyksestä. Saadakseen voittoja

vertauksilla, jotka olivat hänelle edullisia, hän ei koskaan

näyttäytynyt epäluuloiseksi, riidanhaluiseksi eikä uteliaaksi, kuten

useimmat nuoret naiset ovat; mutta muistuttaen naarasleijonaa,

joka on siepannut hampaisiinsa ja vienyt luolaansa saaliin

jyrsittäväksi, hän oli varuillaan, ettei mikään päässyt häiritsemään

hänen onneansa, ja säilytti minua kuten uhmailevaa voitettua. Minä

kirjoitin Henriettelle hänen silmiensä alla, hän ei koskaan lukenut

ainoatakaan riviä, hän ei koskaan koettanut millään keinolla saada

selvää kirjeisiini kirjoitetuista osotteista. Minulla oli vapauteni.

Hän näytti sanovan itselleen: -- Jos minä hänet menetän, olen minä

yksin siihen syynä. Ja hän nojautui ylpeästi rakkauteen, niin

uhrautuvaiseen, että hän epäröimättä olisi antanut elämänsä minulle,

jos minä olisin sitä häneltä vaatinut. Lopuksi hän oli saanut minut

uskomaan, että jos minä jättäisin hänet, hän tappaisi itsensä heti.

Täytyi ymmärtää hänen tässä suhteessa ylistävän indialaisten leskien

tapaa, jotka poltattavat itsensä aviopuolisoidensa roviolla. --

"Vaikka Indiassa tuo tapa on erikoisesti ylimysluokalle ominaista,

ja vaikka europalaiset vähän sitä ymmärtävät, he kun eivät aavista

tuon etuoikeuden halveksuvan ylpeää suuruutta, tunnustakaa, sanoi hän

minulle, että meidän alhaisissa tavoissamme ylimystö ei voi muuten

kohottaa itseänsä kuin tavattomilla tunteilla. Kuinka voin minä

saada porvarit ymmärtämään, että minun suonieni veri ei ole heidän

vertansa, ellen osottaisi sitä kuolemalla toisin kuin he kuolevat?

Alhaissukuisilla naisilla voi olla timantteja, vaatteita, hevosia,

vieläpä vaakunoitakin, joiden pitäisi olla yksinomaan meitä varten,

sillä nimi voidaan nykyään ostaa! Mutta rakastaa pää pystyssä,

lakeja uhmaten, kuolla epäjumalan edestä, jonka on itsellensä

valinnut kietoen hänen vaatteistaan ympärilleen kuolinliinan, laskea

maa ja taivas yhden ihmisen jalkoihin riistäen Kaikkivaltiaalta

oikeuden tehdä jonkun jumalaksi, ei pettää häntä mistään hinnasta,

ei hyveenkään tähden; sillä kieltää itsensä häneltä velvollisuuden

nimessä, eikö se ole antautumista jollekin, joka ei ole _hän?_ ...

olkoon se ihminen tai aate, se on aina petosta! Kas siinä suuruuksia,

joihin eivät pääse tavalliset naiset; he eivät tunne muuta kuin

kaksi mahdollista tietä, joko hyveen suuren tien tai rakastajattaren

likaisen polun."

Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus · 第 18 / 27 段