ritariajan, tuli tunnetuksi, en tiedä miten; mahdollisesti
kuningas ja herttua de Lenoncourt olivat siihen syynä. Samalla
kertaa romantillinen ja luonnollinen kertomus nuoresta miehestä,
joka hurskaalla jumaloimisella rakasti kaunista, tuntematonta,
yksinäisyydessään suurta naista, naista joka oli uskollinen
tarvitsematta velvollisuuksien tukea, levisi epäilemättä tuosta
ylemmästä piiristä faubourg Saint-Germain'in keskuuteen? Salongeissa
minä huomasin olevani kiusallisen huomion esineenä, sillä siveällä
elämällä on etuja, jotka niitä kokeneelle tekevät kuuluisuuden
loiston sietämättömäksi. Samoinkuin silmiä, jotka ovat tottuneet
vain heikkoihin väreihin, häikäisee voimakas valo, samoin on laita
muutamien henkilöiden, joita voimakkaat vastakohdat eivät miellytä.
Minä olin siihen aikaan sellainen; nyt te ehkä sitä ihmettelette,
mutta olkaa kärsivällinen, nykyisen Vandenesse'n omituisuudet
selviävät teille pian. Minusta olivat siis naiset hyväntahtoisia
ja maailma täydellinen. Herttua de Berry'n naimisen jälkeen hovi
sai jälleen loistoa, ranskalaiset juhlat palasivat. Ulkovaltojen
sotajoukot olivat poistuneet, hyvinvointi palasi jälleen, huvitukset
olivat mahdollisia. Arvoltaan kuuluisia tai varallisuudestaan
huomattuja henkilöitä tulvi kaikilta Euroopan suunnilta älyn
pääkaupunkiin, jossa muiden maiden edut ja virheet kohtasivat
toisensa ranskalaisen hengen suurentamina ja kärjistäminä. Viisi
kuukautta senjälkeen kun minä olin jättänyt Clochegourde'n, keskellä
talvea, minun hyvä enkelini kirjoitti minulle epätoivoisen kirjeen
kertoen poikansa vakavasta sairaudesta, josta tämä on päässyt, mutta
joka antoi pelon aihetta tulevaisuuteen katsoen. Lääkäri oli puhunut
varovaisuustoimenpiteisiin ryhtymisestä keuhkotautia vastaan, hirveä
sana, joka tieteen lausumana synkisti kaikki äidin hetket. Henriette
ehti tuskin hengittää, Jacques oli tuskin päässyt toipumisen
asteelle, kun hänen sisarensa herätti levottomuutta. Madeleine, tuo
iloinen kasvi, joka menestyi niin hyvin äidin hoidossa, sairastui
tautiin, joka kyllä hänen iällään jo oli ennakolta odotettu, mutta
joka oli vaarallinen niin hennolle rakenteelle. Masentuneena jo
siitä uupumuksesta, jonka Jacques'in pitkällinen sairaus oli hänelle
aiheuttanut, kreivitär tunsi itseltänsä puuttuvan voimia tuon uuden
iskun kestämiseksi. Näky, jonka nuo kaksi rakasta olentoa hänelle
tarjosi, teki hänet tunteettomaksi miehensä luonteen lisääntyneille
myrskyille. Siten yhä enemmän häiriöitä tuottavat, raskaat rajuilmat
tempasivat ankarilla aalloillaan juuriltaan hänen sydämeensä mitä
syvimmin istutetut toiveet. Hän oli muutoin alistunut kreivin
hirmuhallitukseen ja, taistelusta väsyneenä, luovuttanut voitetun
alueen takaisin.
"Kun kaikki minun voimani kohdistuivat lapsiini, kirjoitti hän
minulle, saatoinko minä käyttää niitä herra de Mortsauf'ia vastaan
ja saatoinko minä puolustaa itseäni hänen hyökkäyksiänsä vastaan
torjuessani kuolemaa? Kulkiessani nyt yksin ja heikkona noiden
kahden nuoren, alakuloisen olennon välillä, jotka minua seuraavat,
on minut vallannut voittamaton vastenmielisyys elämää kohtaan. Mitä
iskuja minä voin tuntea, mihin tunteenliikutukseen minä voin vastata,
kun minä näen terassilla liikkumattoman Jacques'in, jonka elämän
ilmaisevat minulle ainoastaan hänen kauniit kuihtumuksen suurentamat
silmänsä, sisään vajonneina kuten vanhuksella, ja jonka kehittynyt
henki -- onneton enne -- on ristiriidassa hänen heikon ruumiinsa
kanssa? Kun minä näen sivullani iloisen, niin vilkkaan, niin
viehättävän, niin punaposkisen Madeleinen nyt kalpeana kuin kuolleen,
näyttävät minusta hänen hiuksensa ja hänen silmänsä vaalenneilta, hän
luo minua kohden riutuvia katseita ikäänkuin jos hän tahtoisi sanoa
minulle jäähyväisensä; ei mikään ruoka maistu hänelle tai jos hän
haluaa jotain ravintoa, pelästyttää hän minua makujensa outoudella;
tuo puhdas olento, vaikka hän on kasvanut minun sydämelläni, punastuu
tunnustaessaan niitä minulle. Huolimatta ponnistuksistani minä en
voi huvittaa lapsiani; kumpainenkin heistä hymyilee minulle, mutta
tuon hymyilyn saan minä esiin houkutteluilla, se ei johdu heistä;
he itkevät, kun eivät voi vastata minun hyväilyihini. Kärsimys on
höllentänyt kaikki heidän sielussaan, vieläpä nekin siteet, jotka
kiinnittävät meitä toisiimme. Te ymmärrätte siis, kuinka Clochegourde
on surullinen: herra de Mortsauf hallitsee siellä esteettömästi.
Oi, ystäväni, te minun kunniani! kirjoittaa hän minulle edelleen,
teidän pitää paljon rakastaa minua rakastaaksenne minua vielä
nyt, rakastaaksenne minua väsyneenä, kiittämättömänä ja tuskan
kivettämänä."
Tähän aikaan, jolloin minä tunsin itseni enemmän kuin koskaan
liikutetuksi sisintäni myöten ja jolloin minä en elänyt kuin
tuossa yhdessä sielussa, jolle minä koetin lähettää aamujen
valoisan tuulahduksen ja purppuraisten iltojen toivon, minä
kohtasin Elysée-Bourbon'in salongeissa yhden noita kuuluisia
ladyja, jotka ovat puoleksi kuningattaria. Suunnattomat rikkaudet,
syntyminen perheessä, joka valloituksen ajasta alkaen oli puhdas
alempisäätyisistä avioliitoista, meneminen naimisiin mitä
ylhäisimmän englantilaisen päärivanhuksen kanssa, kaikki nämä
edut eivät olleet muuta kuin sivuseikkoja, jotka lisäsivät tuon
olennon kauneutta, hänen sulojaan, hänen tapojaan, hänen älyänsä,
hänen, kuinka sanoisin, säihkyvää olemustansa, joka pikemmin
häikäisi kuin lumosi. Hän oli päivän jumalatar ja hallitsi sitä
enemmän pariisilaista seurapiiriä, kun hänellä oli menestykseen
välttämättömät ominaisuudet, rautainen käsi silkkihansikkaassa,
josta Bernadotte puhui. Te tunnette englantilaisten erikoisen
luonteen, tuon ylpeän, ylitsepääsemättömän Kanaalin, tuon
kylmän Pyhän Yrjön salmen, jonka he asettavat itsensä ja niiden
välille, jotka eivät ole heille esiteltyjä: ihmiskunta on heille
muurahaispesä, jonka ylitse he kulkevat. He eivät tunnusta joukkoonsa
kuuluviksi muita kuin hyväksymiänsä ihmisiä; muiden kieltä he eivät
ymmärrä: he näkevät kyllä huulien liikkuvan ja silmien katsovan,
mutta ei ääni eikä katse kosketa heitä. Heille nuo ihmiset ovat
ikäänkuin olemattomia. Englantilaiset tarjoavat siten ikäänkuin
kuvan saarestaan, jossa laki hallitsee kaikkea, jossa kaikki on
samanmuotoista joka piirissä, jossa hyveiden harjoittaminen näyttää
olevan rivi toisiinsa liitettyjä pyöriä, jotka asetetaan käyntiin
määrättyyn aikaan. Loistavat teräshäkit ympäröivät englantilaista
naista, hän on sidottu kultanauhoilla taloonsa, mutta hänen ruoka- ja
juoma-altaansa, hänen istumapuunsa ja hänen ravintonsa ovat parasta
lajia. Kaikki tämä antaa hänelle vastustamattoman viehätyksen. Ei
koskaan mikään kansa ole paremmin valmistanut naimisissa olevalle
naiselle tilaisuutta tekopyhyyteen asettaessaan hänet joka hetki
kuoleman ja seuraelämän välille; hänelle ei ole mitään väliasteita
häpeän ja kunnian välillä: joko on rikos täydellinen tai olematon;
se on: kaikki tai ei mitään, se on Hamletin _to be, or not to be_.
Tämä vaihtoehto, yhdistyneenä pysyvään halveksimiseen, johon tavat
totuttavat heidät, tekee englantilaisesta naisesta poikkeusolennon
maailmassa. Hän on surkuteltava olento, hyveellinen pakosta ja valmis
turmelemaan itsensä, hän on tuomittu alituisiin valheisiin, jotka
ovat haudatut hänen sydämeensä, mutta hän on ulkonaisesti viehättävä,
sentähden että tälle kansalle on muoto kaikessa pääasiana. Siitä
johtuvat ne erikoiskauneudet, joita tämän maan naisilla on: nuo
ylenmääräiset hellyyden purkaukset, jotka heille välttämättömästi
merkitsevät elämää, liiallinen huolenpito omasta itsestään, heidän
rakkautensa hienous, joka niin viehättävästi on kuvattu Romeon
ja Julian kuuluisassa kohtauksessa, jossa Shakespearen nero on
yhdellä piirteellä ilmentänyt englantilaisen naisen. Teille, jotka
kadehditte heitä niin monesta asiasta, mitä minä sanoisin teille
sellaista, jota te ette tietäisi, noista valkeista sireeneistä,
jotka ovat näöltään läpitunkemattomia ja kuitenkin heti tunnettuja,
jotka uskovat että rakkaus riittää rakkaudelle, jotka kyllästyvät
huvituksiinsa, kun eivät osaa niitä vaihdella, joiden sielussa on
vain yksi sävel, joiden äänessä on vain yksi tavu. He ovat rakkauden
valtameriä, ja se, joka ei ole niissä uinut, on aina tietämätön
muutamista aistinrunouden puolista, kuten sillä, joka ei ole nähnyt
merta, on muutamia kieliä vähemmän kanteleessaan. Te tiedätte,
mihin minä näillä sanoillani pyrin. Minun seikkailuni markiisitar
Dudley'n kanssa tuli turmiollisen kuuluisaksi. Vaikka minä olin
iässä, jolloin aisteilla on niin paljon valtaa meidän päätöstemme
yli, vaikka minussa niiden hehku oli ollut niin väkivaltaisesti
tukahdutettu, säteili mielikuva pyhimyksestä, joka kärsi pitkällistä
kidutusta Clochegourde'ssa niin voimakkaasti ylitseni, että minä
kykenin vastustamaan viettelyksiä. Tämä uskollisuus oli sädekehä,
joka käänsi minuun lady Arabellen huomion. Minun vastustukseni
yllytti hänen intohimoansa. Se, mitä hän halusi, kuten monet
englantilaisnaiset, oli huomion herättämistä, jotain tavatonta.
Hän tahtoi suolaa ja pippuria sydämen ravinnoksi, samalla tavoin
kuin englantilaiset tahtovat väkeviä maustimia kiihottaakseen
makuaan. Välinpitämättömyys, jonka nuo naiset saavat olemukseensa
asioiden pysyvästä täydellisyydestä, tapojen johdonmukaisesta
säännöllisyydestä, johtaa heidät kaiken romantillisen ja vaikean
ihailuun. Minä en ymmärtänyt tuota luonnetta. Kuta enemmän minä
sulkeuduin kylmään halveksumiseen, sitä intohimoisemmaksi lady
Dudley kävi. Tämä taistelu, johon hän asetti koko kunniansa, herätti
muutamien salonkien uteliaisuuden, se oli hänelle ensimäinen onni,
joka teki voiton saamisen hänen velvollisuudekseen. Ah! minä olisin
ollut pelastettu, jos joku ystävä olisi kertonut minulle ne julmat
sanat, jotka hän sanoi rouva de Mortsauf'ista ja minusta:
-- Minä olen kyllästynyt, sanoi hän, noihin kyyhkysenkuherruksiin!
Tahtomatta tässä puolustaa rikostani minä huomautan teille, Natalie,
että miehellä on vähemmän voimia vastustaa naista kuin teillä on
välttääksenne meidän ahdistelujamme. Meidän tapamme eivät salli
meidän sukupuolellemme tylyjä poistyöntämisiä, jotka teillä ovat
kiihottimina rakastajalle ja joita muutoin sovinnaisuuskin teiltä
vaatii. Me jätämme teille kainouden yksinoikeuden, jotta teillä
olisi suosioiden osoittamisen etuoikeus, mutta kääntäkää osat ja
mies joutuu pilkan alaiseksi. Vaikka rakkauteni suojeli minua,
minä en ollut iässä, jolloin pysytään tunteettomana ylpeyden,
antautuvaisuuden ja kauneuden kolminkertaisille viettelyksille. Kun
lady Arabelle keskellä tanssiaisia, joiden kuningatar hän oli, laski
minun jalkoihini suosionosoitukset, jotka hän niissä sai, ja kun hän
tähysteli minun katsettani saadakseen tietää, oliko hänen pukunsa
minun makuni mukainen, ja kun hän värisi nautinnosta, huomatessaan
sen miellyttävän minua, olin minä liikutettu hänen tunteistaan. Hän
pysytteli muuten alueella, jolla minä en voinut häntä paeta; minun
oli vaikeata kieltäytyä määrätyistä kutsuista diplomaattipiirissä.
Hänen arvonsa avasi hänelle kaikki salongit ja tuolla taidolla, jota
naiset käyttävät saavuttaakseen sen, mikä heitä miellyttää, hän talon
emännän avulla asetti niin, että hän joutui istumaan pöydässä minun
viereeni; sitten hän sanoi minun korvaani: -- "Jos minä olisin niin
rakastettu kuin rouva de Mortsauf, minä uhraisin teille kaiken". Hän
esitti minulle hymyillen mitä nöyrimpiä ehtoja, hän lupasi minulle
ehdotonta vaikenemista tai pyysi minun ainoastaan suvaitsemaan sitä,
että hän rakastaisi minua. Hän lausui minulle eräänä päivänä nuo
sanat, jotka tyydyttivät kaikki aran omantunnon vaatimukset ja nuoren
miehen hillittömät halut: -- "Teidän ystävänne aina, ja teidän
rakastajattarenne, koska vaan tahdotte!" Lopulta hän keksi keinon
käyttää minun tuhoamisekseni minun oman luonteeni rehellisyyttä. Hän
taivutti puolelleen minun kamaripalvelijani ja erään illanvieton
jälkeen, jossa hän oli näyttäytynyt niin kauniina, että hän varmasti
tiesi herättäneensä minun himoni, minä löysin hänet huoneestani.
Tieto tästä tapauksesta levisi Englantiin, ja sen ylimystön
valtasi tyrmistys kuten taivaan sen kauneimman enkelin langetessa.
Lady Dudley astui englantilaisen taivaansa pilvistä alas, tyytyi
kohtaloonsa ja tahtoi himmentää uhrauksillaan _sen naisen_, jonka
hyve oli aiheuttanut tämän kuuluisan katastroofin. Lady Arabelleä
miellytti, kuten kiusaajaa temppelin harjalla, näyttää minulle
hehkuvan kuningaskuntansa rikkaimmat maat.
Lukekaa minua, pyydän teitä, kärsivällisesti. Tässä on kysymyksessä
yksi ihmiselämän mieltäkiinnittävimmistä probleemeista, ratkaiseva
käänne, jonka suurin osa ihmisistä on saanut kokea, ja jonka minä
tahtoisin selvittää, vaikkapa vain sytyttääkseni johtoloiston
tälle kalliolle. Tuo kaunis lady, niin solakka, niin hento,
tuo maidonvalkea nainen, niin murrettu, niin murtuvainen, niin
hempeä, jonka otsa oli niin viehkeä, niin hienojen, vaaleiden
hiusten seppelöimä, tuo olento, jonka esiintyminen näytti niin
virvatulimaiselta ja lyhytaikaiselta, oli rautaista rakennetta. Ei
mikään hevonen, oli se kuinka vauhko tahansa, kestä hänen jäntevää
kättänsä, tuota näöltänsä pehmeätä kättä, jota ei mikään uuvuta.
Hänellä on jalat, kevyet kuin naarashirvellä, pienet, kuivat,
lihaksiset jalat, joiden muoto on kuvaamattoman suloinen. Hänessä
on voimaa, joka ei pelkää mitään taistelussa; ei yksikään mies voi
seurata häntä hevosen selässä; hän voittaisi kentaurit _steeple
chase_ [esteratsastus] ratsastuksessa; hän ampuu kauriita ja hirviä
pysähdyttämättä hevostaan. Hänen ruumiinsa ei hiesty, hän imee
tulta ilmakehästä ja hänen täytyy elää vedessä, jos hän ylipäänsä
tahtoo elää. Myöskin hänen rakkautensa on kokonaan afrikalaista;
hänen intohimonsa riehuu kuin erämaan tuuli. Erämaan hehkuva lakeus
kuvastuu hänen silmissään, erämaan, joka on täynnä sineä ja rakkautta
muuttumattomine taivaineen, raikkaine tähtiöineen. Mitä vastakohtia
Clochegourde'en verrattuna! Itämaa ja länsimaa, toinen vetäen
puoleensa pienimmänkin kosteuden ravitakseen itseään, toinen huokuen
ulos sielunsa ja kietoen uskollisensa valoisaan ilmakehään; tämä
eloisa ja kevyt; tuo hidas ja raskas. Lyhyesti, oletteko te koskaan
miettinyt englantilaisten tapojen yleistä tarkoitusta? Eikö se ole
aineen jumaloittamista, määrättyä, ajateltua, viisaasti sovellettua
epikuurolaisuutta. Mitä hän tehnee tai sanoneekaan, englantilainen on
materialisti, ehkäpä vastoin tahtoaankin. Hänellä on uskonnollisia
ja siveellisiä pyrkimyksiä, joista jumalallinen henki, joista
katoolinen sielu on poissa, ja niiden siunauksellista vaikutusta
ei korvaa mikään tekopyhyys, kuinka hyvin näytelty se lieneekin.
Hän omistaa mitä korkeimmassa määrässä tuon elämisen taidon, joka
tekee täydelliseksi pienimmätkin aineellisuuden osat, joka saa
aikaan, että teidän tohvelinne ovat maailman valikoiduinta lajia,
joka antaa teidän liinavaatteillenne selittämättömän tuoksun, joka
päällystää kaapit seedripuulla ja valelee hajuvesillä pesukaapit;
joka kaataa määrätyllä hetkellä mietoa, taidokkaasti valmistettua
teetä, joka karkoittaa tomun, joka naulaa kiinni mattoja ensimäisestä
kynnyksestä talon viimeiseen sopukkaan asti, joka kalkitsee kellarien
seinät, kiilloittaa oven lukon, tekee vaunujen vieterit notkeiksi,
joka sanalla sanoen tekee jokapäiväisestä elämästä ravitsevan,
hienokuituisen, loistavan ja puhtaan hedelmän, jonka ääressä sielu
sammuu nautinnoissa. Tämä taito synnyttää hyvinvoinnin hirvittävän
yksitoikkoisuuden, se antaa teille elämän ilman oman tahdon vapautta,
se, sanoakseni teille kaikki, tekee teidät koneeksi. Niin minä opin
äkkiä tuntemaan keskellä tätä englantilaista ylellisyyttä naisen,
sukupuolessaan ehkä ainoan laatuaan, joka kietoi minut uudelleen
puhkeavan rakkauden verkkoihin, rakkauden, jonka ylenpalttisuuteen
minä suhtauduin ankaralla itseni hillitsemisellä. Tuollaisella
rakkaudella on masentavia kauneuksia, sillä on itsessään sähköisyys;
se johtaa teidät usein taivaisiin unelmiensa elfenluisten porttien
kautta, se kohottaa teidät sinne siivitettyjen vyötäistensä
takana. Rakkaus, hirvittävän kiittämätön, joka nauraa tappamiensa
olentojen raadoille, rakkaus ilman muistia, verinen rakkaus, joka
muistuttaa englantilaisten politiikkaa ja jonka uhriksi joutuvat
melkein kaikki miehet. Te ymmärrätte jo tämän probleemin. Ihminen on
kokoonpantu aineesta ja hengestä; eläimellinen puoli lakkaa hänessä
ja jumalallinen alkaa. Tästä johtuu tuo taistelu, jota me kaikki
saamme kokea, taistelu tulevan kohtalon välillä, jonka me aavistamme,
ja entisten vaistojemme välillä, joista me emme ole täydelleen
vapaita: lihallinen rakkaus ja jumalallinen rakkaus. Joku sovittaa
ne keskenään, joku toinen kieltäytyy; yksi penkoo koko sukupuolen
etsiäkseen tyydytystä aikaisemmille himoilleen, toinen taas idealisoi
ne yhteen ainoaan naiseen, joka hänelle edustaa koko maailmaa;
toiset horjuvat ilman ratkaisua aineen ja hengen nautintojen
välillä, toiset henkevöitsevät lihan, vaatien siltä sellaista, mitä
se ei voi antaa. Jos te, ajatellen näitä rakkauden yleispiirteitä,
otatte lukuun ne vastenmielisyydet ja viehätykset, jotka johtuvat
elimistöjen erilaisuudesta ja jotka rikkovat sopimukset niiden
välillä, jotka eivät ole selvillä itsestään; jos te yhdistätte niihin
erehdykset, joita toiveillaan saavat aikaan ne henkilöt, jotka elävät
erikoisemmin hengestä, sydämestä tai toiminnasta, jotka ajattelevat,
jotka tuntevat tai toimivat ja joiden kutsumukset ovat petetyt ja
kielletyt siinä yhteydessä, johon kaksi samalla tavoin kaksinaista
olentoa joutuu; te tulette silloin olemaan hyvin suvaitsevainen
onnettomuuksia kohtaan, joille yhteiskunnalla ei ole sääliä. Niin,
lady Arabelle tyydytti meissä olevan hienojyväisen aineellisen puolen
vaistoja, elimiä, taipumuksia, virheitä ja hyveitä. Hän oli ruumiin
valtijatar, rouva de Mortsauf oli sielun puoliso. Rakkaudella, jota
rakastajatar tyydyttää, on rajansa, aineellinen puoli on lopussa,
sen ominaisuuksilla on lasketut voimat, se on välttämättömän
kyllääntymisen alainen. Minä tunsin usein jonkinlaista tyhjyyttä
Pariisissa, lady Dudley'n lähellä. Sydämen alue on ääriä vailla;
Clochegourde'ssa oli rakkaus rajaton. Minä rakastin intohimoisesti
lady Arabelleä, ja varmasti, vaikka eläin loisti hänessä, oli hänessä
myöskin älyn etevyyttä; hänen pisteliäs keskustelunsa liikkui
kaikilla aloilla. Mutta minä jumaloitsin Henrietteä. Yöllä minä
vuodatin onnen kyyneliä, aamulla minä itkin katumuksesta. On muutamia
naisia, jotka ovat kylliksi viisaita kätkeäkseen mustasukkaisuutensa
mitä enkelimäisimpään hyvyyteen, sellaisia ovat ne, jotka, kuten
lady Dudley, ovat sivuuttaneet kolmannenkymmenennen vuotensa. Nuo
naiset osaavat silloin tuntea ja laskea, puristaa kaiken mehun
nykyisyydestä ja ajatella tulevaisuutta; he voivat usein tukahduttaa
oikeutetut huokaukset tarmolla, jonka vallassa metsästäjä ei huomaa
haavaansa seuratessaan kiihkein huudoin saalistaan. Puhumatta rouva
de Mortsauf'ista Arabelle koetti tappaa hänet minun sielussani, jossa
hän alati kohtasi Henrietten, ja hänen intohimonsa sai kiihdykettä
tuon voittamattoman rakkauden henkäyksestä. Saadakseen voittoja
vertauksilla, jotka olivat hänelle edullisia, hän ei koskaan
näyttäytynyt epäluuloiseksi, riidanhaluiseksi eikä uteliaaksi, kuten
useimmat nuoret naiset ovat; mutta muistuttaen naarasleijonaa,
joka on siepannut hampaisiinsa ja vienyt luolaansa saaliin
jyrsittäväksi, hän oli varuillaan, ettei mikään päässyt häiritsemään
hänen onneansa, ja säilytti minua kuten uhmailevaa voitettua. Minä
kirjoitin Henriettelle hänen silmiensä alla, hän ei koskaan lukenut
ainoatakaan riviä, hän ei koskaan koettanut millään keinolla saada
selvää kirjeisiini kirjoitetuista osotteista. Minulla oli vapauteni.
Hän näytti sanovan itselleen: -- Jos minä hänet menetän, olen minä
yksin siihen syynä. Ja hän nojautui ylpeästi rakkauteen, niin
uhrautuvaiseen, että hän epäröimättä olisi antanut elämänsä minulle,
jos minä olisin sitä häneltä vaatinut. Lopuksi hän oli saanut minut
uskomaan, että jos minä jättäisin hänet, hän tappaisi itsensä heti.
Täytyi ymmärtää hänen tässä suhteessa ylistävän indialaisten leskien
tapaa, jotka poltattavat itsensä aviopuolisoidensa roviolla. --
"Vaikka Indiassa tuo tapa on erikoisesti ylimysluokalle ominaista,
ja vaikka europalaiset vähän sitä ymmärtävät, he kun eivät aavista
tuon etuoikeuden halveksuvan ylpeää suuruutta, tunnustakaa, sanoi hän
minulle, että meidän alhaisissa tavoissamme ylimystö ei voi muuten
kohottaa itseänsä kuin tavattomilla tunteilla. Kuinka voin minä
saada porvarit ymmärtämään, että minun suonieni veri ei ole heidän
vertansa, ellen osottaisi sitä kuolemalla toisin kuin he kuolevat?
Alhaissukuisilla naisilla voi olla timantteja, vaatteita, hevosia,
vieläpä vaakunoitakin, joiden pitäisi olla yksinomaan meitä varten,
sillä nimi voidaan nykyään ostaa! Mutta rakastaa pää pystyssä,
lakeja uhmaten, kuolla epäjumalan edestä, jonka on itsellensä
valinnut kietoen hänen vaatteistaan ympärilleen kuolinliinan, laskea
maa ja taivas yhden ihmisen jalkoihin riistäen Kaikkivaltiaalta
oikeuden tehdä jonkun jumalaksi, ei pettää häntä mistään hinnasta,
ei hyveenkään tähden; sillä kieltää itsensä häneltä velvollisuuden
nimessä, eikö se ole antautumista jollekin, joka ei ole _hän?_ ...
olkoon se ihminen tai aate, se on aina petosta! Kas siinä suuruuksia,
joihin eivät pääse tavalliset naiset; he eivät tunne muuta kuin
kaksi mahdollista tietä, joko hyveen suuren tien tai rakastajattaren
likaisen polun."