viisikymmentä päivää ja niitä seuranneet kuukaudet olivat elämäni
onnellisin aika. Rakkaus, onhan se sielun mittaamattomissa
syvyyksissä kuten kauniissa laaksossa juokseva virta, johon
valuvat sateet, purot ja tulvat, johon kaatuvat puut, kukat,
rannan kivet ja korkeimmat kallionlohkareet; se suurentuu niin
hyvin myrskyistä kuin kirkkaiden lähteiden hitaasta kumpuamisesta.
Niin, rakastavalle on kaikki rakkautta. Ensimäisten suurten
vaarojen jälkeen kreivitär ja minä totuimme sairauteen. Huolimatta
alituisesta epäjärjestyksestä, jonka sai aikaan kreivin vaatima
hoito, hänen niin huonossa kunnossa ollut huoneensa tuli puhtaaksi
ja siroksi. Pian me olimme siellä kuten kaksi autiolle saarelle
ajautunutta olentoa; sillä onnettomuudet eivät ainoastaan eristä,
vaan ne lisäksi vaimentavat seuraelämän pikkumaiset sovinnaisuudet.
Sitäpaitsi sairaan etu pakotti meitä joutumaan toistemme kanssa
kosketuksiin, joihin mikään muu tapahtuma ei olisi meitä oikeuttanut.
Kuinka monta kertaa meidän ennen niin arat kätemme kohtasivatkaan
toisensa toimittaessaan kreiville jotain palvelusta! Pitihän minun
tukea ja auttaa Henrietteä! Usein joku tuollainen välttämätön
toimi, jota voisi verrata rintamassa olevan sotilaan tehtävään,
valtasi hänet niin, että hän unohti syömisen, minä tarjoilin
hänelle silloin, joskus hänen syliinsä, ruokaa, joka oli kiireessä
laitettu ja vaati tuhansia pikku huolehtimisia. Se oli lapsuuden
esiintymistä puoleksi avoimen haudan ääressä. Kreivitär määräsi
minulle valmistuksia, jotka saattoivat säästää kreiviä joiltakin
kärsimyksiltä, ja käytti minua tuhansiin pikku töihin. Ensi aikoina,
jolloin vaaran suuruus ehkäisi, kuten taistelussa, jokapäiväiseen
seurusteluun liittyvät ylhäiset tavat, kreivitär ehdottomasti luopui
tuosta säädyllisyydestä, joka on jokaisen naisen, vieläpä kaikkein
luonnollisimmankin, sanoissa, katseissa ja olennossa, silloin kun
hän on seurapiirin tai perheensä keskuudessa mutta joka ei ole enää
paikallaan aamunutussa esiinnyttäessä. Eikö kreivitär saapunut
minua herättämään lintujen ensi viserryksissä aamupuvuissaan,
jotka antoivat minun joskus nähdä häikäiseviä aarteita, aarteita,
joita minä mielettömissä toiveissani katselin ominani? Pysyessään
kunnioitusta herättävänä ja ylpeänä, saattoihan hän silti olla
myöskin tuttavallinen! Muutoin ensi aikoina vaara poisti niin hyvin
kaiken intohimoisen luonteen meidän läheiseltä tuttavalliselta
yhteydeltämme, ettei hän nähnyt siinä mitään pahaa; sitten, kun
miettimisen aika tuli, hän mahdollisesti ajatteli, että olisi ollut
loukkaus sekä hänelle, että minulle, muuttaa tapoja. Me olimme
huomaamatta tulleet läheisiksi toisillemme ja olimme kuin puoleksi
naimisissa. Hän osoittautui jalon luottavaiseksi, varmana minusta
kuten itsestään. Minä pääsin siten syvemmälle hänen sydämeensä.
Kreivittärestä tuli jälleen minun Henrietteni, Henriette, pakotettuna
rakastamaan enemmän sitä, joka pyrki olemaan hänen toinen sielunsa.
Pian ei minun enää tarvinnut odottaa hänen kättänsä, joka totteli
pienintäkin rukoilevaa katsettani; minä saatoin, hänen riistäytymättä
minun katseiltani, hehkuvin silmin seurata hänen kauniiden muotojensa
viivoja noina pitkinä hetkinä, jolloin me kuuntelimme sairaan unta.
Ne vähäiset nautinnot, jotka me itsellemme soimme, hellät katseet,
sanat, jotka lausuttiin matalalla äänellä, ettei kreivi heräisi,
pelot, vuorotellen lausutut toiveet, sanalla sanoen tuhannet
tapahtumat, jotka syntyvät kahden toisistaan kauan erotetun sydämen
täydellisestä yhtymisestä, kohosivat eloisina jokapäiväisen elämän
surullisista varjoista. Me opimme tuntemaan toistemme sielut perin
pohjin. Te tiedätte minkä häiriön saa aikaan isännän sairaus, minkä
keskeytyksen asioissa, miten aikaa ei ole enää mihinkään; hänen
vaaraan joutunut elämänsä häiritsee hänen talonsa ja hänen perheensä
liikuntoja. Vaikka kaikki koitui rouva de Mortsauf'in hartioille,
oli kreivi kuitenkin hyödyllinen ulkonaisesti; hän kävi puhumassa
arentimiehille, keskusteli liikemiesten kanssa ja otti vastaan verot;
jos kreivitär oli sielu, oli kreivi ruumis. Minä rupesin kreivittären
intendentiksi, jotta hän saattaisi hoitaa kreiviä ulkoasioiden
joutumatta vaaraan. Hän hyväksyi kaikki ilman kursailua, ilman
kiitosta. Nämä jaetut taloushuolet, nämä hänen nimessään annetut
käskyt olivat yksi suloinen yhteys lisää. Minä keskustelin usein
iltasin hänen kamarissansa hänen kanssansa, hänen asioistansa ja
hänen lapsistaan. Nämä puhelut lisäsivät sitä avioliiton näköisyyttä,
mitä me kuvittelimme. Millä ilolla Henriette antoi minun näytellä
hänen miehensä osaa, istua hänen paikallaan pöydässä ja puhua
talonhoitajalle; ja kaikki tämä täydellisessä viattomuudessa, mutta
ei ilman tuota sisällistä iloa, jota tuntee maailman hyveellisin
nainen löytäessään puolueettoman alueen, jossa yhtyvät lakien tarkka
seuraaminen ja tunnustamattomien toiveiden tyydytys. Sairauden
kahlehtimana kreivi ei enää rasittanut vaimoansa eikä taloansa; ja
silloin kreivitär oli oma itsensä, hänellä oli oikeus olla minun
kanssani ja tehdä minut huolenpitojensa esineeksi. Mikä ilo, kun minä
huomasin hänessä puoleksi tajuttoman, mutta viehättävästi ilmaistun
ajatuksen paljastaa minulle persoonansa ja ominaisuuksiensa arvon,
saada minut huomaamaan muutoksen, joka hänessä tapahtuisi, jos
hän saisi ymmärtämystä osakseen! Tämä kukka, joka lakkaamatta oli
sulkeutuneena kotinsa kylmässä ilmassa, avautui minun katseilleni
ja vain minulle yksin; hän tunsi yhtä paljon iloa saadessaan avata
itsensä, kuin minä saadessani luoda häneen katseen. Hän osoitti
minulle kaikilla elämän pikku seikoilla, kuinka läheinen minä olin
hänen ajatuksilleen. Päivänä, jolloin minä, vietettyäni yön sairaan
vuoteen ääressä, nukuin myöhään, nousi Henriette aamulla ylös ennen
muita ja järjesti minun ympärilleni täydellisen hiljaisuuden;
vaikkei heitä oltu siihen vaadittu, leikkivät Jacques ja Madeleine
etäämmällä. Hän käytti tuhansia viekkauksia saadakseen oikeuden itse
asettaa minulle ruokaliinani. Miten hän minua palvelikaan? Mikä
ilo säihkyi hänen liikkeissään, mikä pääskysen siro vilkkaus, mikä
rusotus poskilla, mikä värinä äänessä, mikä ilveksen terävänäköisyys?
Nuo sielun liikutukset, ovatko ne kuvattavissa? Usein hän oli
uupumuksen vallassa; mutta jos sattumalta noina väsymyksen hetkinä
oli kysymys minusta, oli hänellä uusia voimia niin hyvin minulle
kuin lapsilleen, hän kiiruhti silloin nopeana, vilkkaana ja
iloisena. Kuinka hän rakasti vuodattaa hellyytensä säteinä ilmaan!
Ah, Natalie, muutamat naiset saavat osakseen jo täällä alhaalla
enkelisielujen etuoikeudet, levittävät, kuten enkelit, tuota valoa,
jonka Saint-Martin, tuntematon filosofi, sanoi olevan henkevää,
soinnullista ja tuoksuvaa. Varmana tahdikkuudestani Henriette
suostui kohottamaan minulle raskasta esirippua, joka kätki meiltä
tulevaisuuden, antaen minun nähdä itsessään kaksi naista: kahlehditun
naisen, joka ankaruudestaan huolimatta oli lumonnut minut, ja vapaan
naisen, jonka hellyys oli tekevä minun rakkauteni ikuiseksi. Mikä
erilaisuus! Rouva de Mortsauf oli kylmään Eurooppaan siirretty
paratiisilintu, joka surullisena istuu tangolla, äänettömänä ja
kuolevana häkissä, jossa luonnontutkija häntä säilyttää; Henriette
oli lintu, joka Ganges-virran rannalla pensaikossa visersi
itämaisia lauluja, lennellen, kuten elävä jalokivi oksalta oksalle,
suunnattoman, alati kukkivan volkamerian ruusujen keskellä.
Hänen kauneutensa tuli yhä suuremmaksi, hänen henkevä älynsä yhä
säkenöivämmäksi. Tuo yhtämittainen ilon tuli oli salaisuus meidän
kahden välillä, sillä apotti Dominiksen, ulkomaailman edustajan,
silmä oli pelättävämpi Henriettelle kuin herra de Mortsauf'in silmä.
Mutta Henriettelle tuotti, kuten minullekin, suurta nautintoa antaa
ajatuksilleen nerokkaita käänteitä, hän kätki tyytyväisyytensä
leikinlaskuihin ja peitti muutoin hellyytensä osoitukset
kiitollisuuden loistavalla verholla.
-- Me olemme asettaneet teidän ystävyytenne kovalle koetukselle,
Felix! Me voimme kait sallia hänelle vapauksia, joita me sallimme
Jacques'ille, herra apotti? sanoi hän.
Vakava apotti vastasi hurskaan miehen rakastettavalla hymyilyllä.
Hän luki meidän sydämistämme ja havaitsi ne puhtaiksi. Hän suhtautui
muuten kreivittäreen tuolla ihailun sekaisella kunnioituksella,
jota enkelit herättävät. Kaksi kertaa noiden viidenkymmenen päivän
aikana kreivitär meni ehkä ulkopuolelle niitä rajoja, joiden välissä
kiintymyksemme pysyi; näitä kahta tapausta peitti lisäksi verho, joka
ei kohoutunut, ennenkuin viimeisten tunnustusten päivänä. Eräänä
aamuna, kreivin sairauden ensi päivinä, hetkellä, jolloin Henriette
katui kohdelleensa minua niin ankarasti ottaessaan minulta pois
ne viattomat etuoikeudet, jotka minun puhtaalle hellyydelleni oli
suotu, minä odotin häntä, hänen piti tulla minun sijalleni. Liiaksi
väsyneenä minä olin nukahtanut pää muuriin nojaten. Minä heräsin
äkkiä tuntien otsallani sanomattoman raikkaan kosketuksen, jota voisi
verrata aistimukseen, jonka saa nojautuessaan ruusua vasten. Kolmen
askeleen päässä itsestäni minä näin kreivittären, joka sanoi minulle:
-- Minä tulen!... Minä menin pois, mutta tervehtiessäni häntä minä
otin hänen kättensä ja tunsin sen kosteaksi ja väriseväksi.
-- Kärsittekö te? sanoin minä hänelle.
-- Minkätähden teette minulle tämän kysymyksen? sanoi hän.
Minä katsoin häneen punastuen, hämilläni: -- Olen uneksinut, vastasin
minä.
Eräänä iltana herra Origet'n viimeisten käyntien aikana (hän oli
ilmoittanut kreivin varman toipumisen) minä olin Jacques'in ja
Madeleinen kanssa pengermällä; me olimme kaikki kolme pitkällämme
portailla kokonaan syventyneenä sauvapeliin, jota me pelasimme
olkipilleillä ja neulakoukuilla varustetuilla puikoilla. Herra
de Mortsauf nukkui. Odottaen hevosensa valjastamista lääkäri
keskusteli matalalla äänellä kreivittären kanssa salissa. Herra
Origet meni pois minun huomaamatta hänen lähtöänsä. Saatettuaan
hänet vaunuihin Henriette nojautui ikkunaan, josta hän jonkun aikaa
epäilemättä tarkasteli meitä meidän tietämättämme. Ilta oli yksi
noita lämpimiä iltoja, jolloin taivas saa kuparin värin, jolloin
tasangolta kuuluu tuhansia epämääräisiä ääniä. Auringon viimeiset
säteet riutuivat katoilla, puutarhojen kukat tuoksuivat, kotiin
palaavien eläinten kellot kaikuivat etäällä. Me mukauduimme tämän
kuuman iltahetken äänettömyyteen hilliten huutojamme pelosta, että
kreivi heräisi. Äkkiä, huolimatta hänen hameensa kahinasta, minä
kuulin väkivaltaisesti tukahutetun huokauksen; minä kiiruhdin saliin,
minä näin kreivittären istuutuneena ikkunasyvennykseen, nenäliina
kasvoilla. Hän tunsi minun askeleeni ja antoi minulle käskevällä
liikkeellä merkin jättää hänet yksin. Minä lähestyin sydän tuskan
ahdistamana ja tahdoin ottaa väkisin nenäliinan häneltä; hänen
kasvonsa olivat kyynelistä märät, hän pakeni kamariinsa, eikä tullut
sieltä ennenkuin rukoukseen. Ensi kertaa viidenkymmenen päivän
kuluessa minä vein hänet terassille ja pyysin häneltä selitystä
hänen mielenliikutukseensa; mutta hän teeskenteli mitä hillittömintä
iloisuutta sanoen syyksi hyvän uutisen, jonka Origet oli hänelle
ilmoittanut.
-- Henriette, Henriette, sanoin minä hänelle, te tiesitte sen
hetkellä, jolloin minä näin teidän itkevän. Meidän kahden välillä
valhe olisi jotain luonnotonta. Minkätähden te ette sallinut minun
pyyhkiä teidän kyyneleitänne? Olinko minä siis niiden syynä?
-- Minä ajattelin, sanoi hän, että minulle tämä sairaus on ollut kuin
pysähdys surussa. Nyt, kun minä en enää vapise herra de Mortsauf'in
tähden, täytyy minun vapista itseni puolesta.
Hän oli oikeassa. Kreivin parantumisen ilmaisi hänen oikullisen
mielialansa palautuminen. Hän alotti sanomalla, ettei hänen
vaimonsa, en minä, eikä lääkäri olleet osanneet hoitaa häntä, me
olimme tietämättömiä kaikesta, hänen sairaudestaan, luonteestaan,
kärsimyksistään ja sopivista parannuskeinoista. Jonkin mielettömän
päähänpiintymän johdosta Origet muka puhui elinnesteissä
tapahtuneista muutoksista, vaikka hänen ei olisi pitänyt käsitellä
muuta kuin mahaporttia. Eräänä päivänä hän katseli meitä
pahanilkisesti kuin mies, joka on vakoillut meitä tai päässyt meidän
perillemme ja sanoi hymyillen vaimolleen: -- Eikö niin, rakkaani, jos
minä olisin kuollut, te olisitte surrut minua, epäilemättä, mutta
myöntäkää se, te olisitte lohduttautunut.
-- Minä olisin kantanut hovisurua, punasta ja mustaa, vastasi
kreivitär nauraen saadakseen miehensä vaikenemaan.
Mutta erittäinkin ruuan johdosta, jonka lääkäri viisaasti oli
rajoittanut sallimatta täydelleen tyydyttää toipuvan sairaan nälkää,
syntyi väkivallan ja kiukustumisen kohtauksia, joille menneisyydessä
ei ollut mitään vertaa, sillä kreivin luonne osoittautui sitäkin
peljättävämmäksi, kun hän oli niin sanoakseni toimettomana
makuulla. Rohkaistuna näistä lääkärin määräyksistä ja talonväen
kuuliaisuudesta, minun yllyttämänäni -- minä näin tässä taistelussa
keinon opettaa häntä hallitsemaan miestänsä -- kreivitär ryhtyi
vastarintaan. Hän osasi tyynesti suhtautua mielettömyyksiin ja
huutoihin; hän tottui pitämään kreiviä sinä, mikä hän oli, lapsena
ja kuulemaan loukkaavia nimityksiä. Minulla oli onni nähdä, että hän
lopultakin otti käsiinsä tämän sairaloisen mielen johdon. Kreivi
huusi, mutta hän totteli, totteli etenkin senjälkeen, kun hän oli
kovasti huutanut. Huolimatta tästä epäämättömästä menestyksestä
Henriette itki joskus nähdessään tuon heikon, laihtuneen vanhuksen,
jonka otsa oli keltaisempi kuin syksyn lehti, jonka silmät olivat
sammuneet ja jonka kädet vapisivat. Hän katui kovuuksiaan, hän
ei usein voinut vastustaa iloa, jonka hän näki kreivin silmissä
mitatessaan hänelle ruokaa enemmän kuin lääkäri oli määrännyt. Hän
oli kreiviä kohtaan lempeä ja suloinen yhtä suuressa määrässä kuin
hän oli minua kohtaan. Mutta siinä oli kuitenkin eroavaisuuksia,
jotka täyttivät minun sydämeni rajattomalla ilolla. Hän ei ollut
väsymätön, hän tiesi kutsua väkensä palvelemaan kreiviä, milloin
tämän oikut seurasivat toisiaan liian nopeasti tai kun kreivi
valitti, ettei häntä ymmärretty.
Kreivitär tahtoi pitää kiitosrukouksen Jumalalle herra de Mortsauf'in
parantumisen johdosta, hän määräsi luettavaksi messun ja pyysi minun
saattamaan hänet kirkkoon; minä johdin hänet sinne; mutta messun
aikana minä kävin katsomassa herra ja rouva de Chessel'ia. Kun minä
palasin tahtoi kreivitär nuhdella minua.
-- Henriette, sanoin minä hänelle, minä olen kykenemätön
petollisuuteen. Minä voin heittäytyä veteen pelastaakseni
vihamieheni, joka hukkuu, minä voin antaa viittani lämmittääkseni
häntä; lyhyesti minä voin antaa hänelle anteeksi, mutta unohtamatta
loukkausta.
Kreivitär pysyi vaiti ja puristi minun kättäni sydäntänsä vasten.
-- Te olette enkeli, te tarkoititte tietysti totta kiitoksillanne,
jatkoin minä. Rauhan ruhtinaan äiti pelastettiin raivoisan kansan
käsistä, joka tahtoi tappaa hänet, ja kun kuningatar kysyi häneltä:
Mitä te teitte! hän vastasi: Minä rukoilin heidän puolestaan! Nainen
on sellainen. Minä, minä olen mies ja luonnollisesti epätäydellinen.
-- Älkää soimatko itseänne, sanoi hän liikuttaen kiivaasti
käsivarttani, ehkäpä te olette arvokkaampi kuin minä.
-- Kyllä, sanoin minä, sillä minä antaisin ikuisuuden yhdestä
ainoasta onnen päivästä, ja te!...
-- Ja minä, sanoi hän katsoen minuun ylpeästi.
Minä vaikenin ja loin silmäni maahan välttääkseni hänen katseensa
salamaa.
-- Minä, jatkoi hän, mistä _minästä_ te puhutte? Minä tunnen monta
minää itsessäni. Nuo kaksi lasta, lisäsi hän osottaen Madeleineä ja
Jacques'ia, ovat _minä_. Felix, sanoi hän viiltävällä äänen painolla,
luuletteko te minua siis egoistiksi? Ajatteletteko te, että minun
pitäisi uhrata kokonainen ikuisuus palkitakseni sitä, joka uhraa
minulle elämänsä? Tuo ajatus on hirveä, se kylmentää ainiaaksi
uskonnolliset tunteet. Nainen, joka on niin syvälle langennut,
voiko hän jälleen nousta? Voiko hänen onnensa vapahtaa hänet? Te
saatatte minut pian ratkaisemaan nämä kysymykset!... Niin, minä
jätän teille lopultakin erään omantuntoni salaisuuden: tuo ajatus on
usein kulkenut minun sydämeni läpi; minä olen sen usein sovittanut
ankarilla katumuksilla, se on aiheuttanut minulle ne kyyneleet,
joiden syytä te toissapäivänä minulta kysyitte...
-- Etteköhän te anna liiallista merkitystä muutamille asioille, joita
naiset tavallisesti pitävät suuressa arvossa, mutta joita teidän
pitäisi...
-- Oh! sanoi hän keskeyttäen minut, pidättekö te niitä vähemmässä
arvossa?
Tämä logiikka ehkäisi kaiken keskustelun.
-- Todenteolla, jatkoi hän, tietäkää se! Niin, olkoon että minä
pelkurimaisesti jättäisin tuon vanhuksen, jonka elämä minä olen!
Mutta, ystäväni, nuo kaksi pientä, niin heikkoa olentoa, jotka
ovat meidän edessämme, Madeleine ja Jacques, jääväthän he isänsä
luo! Uskotteko, kysyn teiltä, uskotteko, että he eläisivät kolmea
kuukauttakaan tuon miehen mielettömän hallituksen alaisena? Jos
minun laiminlyödessäni velvollisuuteni ei olisi kysymys muista
kuin minusta... Hän hymyili ylpeästi. Mutta eikö se ole sama kuin
tappaa minun kaksi lastani! Heidän kuolemansa tulisi olemaan varma.
Jumalani, huudahti hän, minkätähden me puhumme näistä asioista?
Menkää naimisiin ja antakaa minun kuolla.
Hän lausui nämä sanat niin katkeralla, niin syvällä äänellä, että ne
tukahduttivat intohimoni myrskyn.
-- Te olette huutanut tuskianne tuolla ylhäällä pähkinäpuun alla;
minä näiden leppien alla, siinä kaikki. Minä vaikenen tästälähtien.
-- Teidän jalomielisyytenne tappaa minut, sanoi hän kohottaen
silmänsä taivaaseen.
Me olimme saapuneet terassille, me tapasimme siellä kreivin
istumassa nojatuolissa auringon paisteessa. Tämän kokoon vajonneen,
heikon hymyilyn vaivoin elähyttämän olennon näkeminen sammutti
tuhkasta leimahtaneet liekit. Minä nojauduin ristikkoaitaa vasten
tarkastellen taulua, jonka tarjosi minulle tuo kuoleva kahden alati
kivuloisen lapsensa välissä, ja hänen vaimonsa, joka oli kalpea
yövalvonnasta, laihtunut liiallisesta työstä, levottomuudesta ja
mahdollisesti noiden kahden kauhean kuukauden ilonhetkistä. Äskeisen
kohtauksen synnyttämä mielenliikutus oli kuitenkin antanut hänen
poskillensa luonnottoman hehkun. Nähdessäni tuon kärsivän perheen
varisevan lehdistön keskellä, jonka läpi tunki pilvisen syksytaivaan
harmaa valo, minä tunsin itsessäni irtautuvan niiden siteiden,
jotka kiinnittävät ruumiin sieluun. Ensimäistä kertaa minä tunsin
tuota elämään kyllästymistä, jota tuntevat, sanotaan, kaikkein
voimakkaimmat taistelijat keskellä taistelujansa, jonkinlaista
kylmää iloa, joka tekee mitä urhokkaimmasta miehestä pelkurin,
uskottomasta uskon vimmaisen, joka tekee välinpitämättömäksi
kaikesta, voimakkaimmista elon tunteistakin, kunniasta, rakkaudesta,
sillä epäilys riistää meiltä meidän itsetuntemuksemme ja tekee
meille elämän vastenmieliseksi. Te hermostuneet olentoraukat, jotka
teidän sielunne ja ruumiinne rikkaus jättää pelastuksetta jonkin
turmiollisen kohtalon valtaan, missä ovat teidän päärinne ja teidän
tuomarinne? Minä ymmärsin, miten nuori yltiöpää, joka ojensi jo
kättänsä tarttuakseen Ranskan marsalkan sauvaan, joka oli taitava
diplomaatti samoin kuin peloton soturi, oli voinut tulla viattomaksi
murhaajaksi, kuten minä hänet edessäni näin. Minun toiveeni, joita
tällä hetkellä ruusut kaunistivat, oliko niiden loppu tällainen?
Hämmästyneenä niin hyvin syystä kuin seurauksesta, kysyen kuten
jumalaton, missä oli Kaitselmus, minä en voinut pidättää kahta
kyyneltä, jotka vierivät poskilleni.
-- Mikä sinun on, hyvä Felix? sanoi minulle Madeleine lapsen
äänellään.
Henriette täydensi näiden synkkien sumujen ja pimeyksien
hajoittamista levottomalla katseella, joka säteili minun sieluuni
kuin aurinko. Tällä hetkellä vanha tallimestari toi minulle kirjeen
Tours'ista. Sen näkeminen aiheutti minulta jonkinlaisen hämmästyksen
huudahduksen, joka sai rouva de Mortsauf'in värisemään. Minä
näin virkasinetin, kuningas kutsui minua takaisin. Minä ojensin
Henriettelle kirjeen, hän luki sen yhdellä silmäyksellä.
-- Meneekö hän pois? sanoi kreivi.
-- Miten minun käy? sanoi Henriette minulle, huomaten ensi kertaa
auringottoman yksinäisyytensä.
Me olimme kumpainenkin tyrmistyksessä, joka ahdisti meitä samalla
tavoin, sillä me emme olleet koskaan niin hyvin tunteneet, kuinka
välttämättömiä me olimme toinentoisillemme. Kreivittärellä oli
hänen puhuessaan minulle kaikenlaisista, vieläpä jokapäiväisistäkin
asioista äänessään uusi sointi aivan kuin jos soittokoneesta olisi
katkennut useampia kieliä ja muut olisivat löyhtyneet. Hänen
liikkeensä olivat välinpitämättömiä ja hänen katseensa valottomia.
Minä pyysin hänen ilmaisemaan minulle ajatuksensa.
-- Onko minulla niitä? sanoi hän.
Hän vei minut kamariinsa, asetti minut istumaan sohvaansa, etsi
jotain toilettipöytänsä laatikosta, asettui polvilleen minun eteeni
ja sanoi minulle: -- Tässä ovat hiukset, jotka ovat minulta pudonneet
vuoden kuluessa, ottakaa ne, ne kuuluvat teille; jonakin päivänä te
tiedätte miten ja miksi.
Minä taivuttauduin hitaasti hänen otsaansa kohden, hän ei painanut
alas päätänsä välttääkseen minun huuliani, minä suutelin hänen
otsaansa pyhästi, ilman rikoksellista kiihkoa, ilman hyväilevää
hekumallisuutta, juhlallisella liikutuksella. Tahtoiko hän uhrata
kaikki? Menikö hän ainoastaan, kuten minä olin tehnyt, syvyyden
reunalle? Jos rakkaus olisi saanut hänet antautumaan, hänellä ei
olisi ollut tuota syvää tyyneyttä, tuota uskonnollista katsetta, ja
hän ei olisi sanonut minulle puhtaalla äänellään: -- Ettehän ole
minulle enää vihainen?
Minä läksin yön saapuessa. Hän halusi saattaa minua jonkun matkaa. Me
pysähdyimme pähkinäpuun alle; minä näytin sitä hänelle sanoen, kuinka
minä sieltä neljä vuotta sitten olin huomannut hänet: -- Laakso oli
silloin hyvin kaunis! huudahdin minä.
-- Ja nyt? sanoi hän kiihkeästi.
-- Te olette pähkinäpuun alla, ja laakso on meidän!
Hän painoi päänsä alas, ja me sanoimme toisillemme jäähyväiset.
Hän nousi vaunuihinsa Madeleinen kanssa, ja minä, yksin, omiin
vaunuihini. Pariisiin palattuani minulla onnekseni oli kiireellisiä
töitä, jotka vaativat kaikki minun ajatukseni ja pakottivat minut
riistäytymään maailmasta, joka unohti minut. Minä olin kirjevaihdossa
rouva de Mortsauf'in kanssa, jolle minä lähetin jokaviikkoisen
kirjeeni ja joka minulle vastasi kaksi kertaa kuukaudessa. Minun
yksinäinen ja työteliäs elämäni muistutti noita kukkaisia ja
tuntemattomia tiheikköjä, joita minä äsken vielä olin ihaillut
metsien helmassa, sepitellessäni uusia runoja kukista kahden
viimeisen viikon aikana.
Te, jotka rakastatte! tehkää nuo kauniit velvollisuudet, ottakaa
täyttääksenne käskyt semmoisina, kuin kirkko on ne kristitylle
joka päiväksi määrännyt. Ne ovat suuria aatteita, nuo roomalaisen
uskonnon luomat ankarat säännöt, ne kyntävät yhä syvemmälle
sieluun velvollisuuden vaot johtamalla uusimaan toimituksia, jotka
pitävät toivoa ja pelkoa vireillä. Tunteet virtaavat alati elävinä
noissa kaivetuissa uomissa, jotka johtavat vettä, kirkastavat ne,
virvoittavat lakkaamatta sydäntä ja hedelmöittävät elämää kätketyn
uskon ylitsevuotavilla aarteilla; jumalallinen lähde, jossa monistuu
yhden ja ainoan rakkauden yksi ja ainoa ajatus.