vaikkei muun niin lapsieni tähden. Kuinka, ei edes yhtä levon
päivää! Aina vain pitää kulkea tiheiköissä, olla joka hetki
kompastumaisillaan ja joka hetki koota voimiansa säilyttääkseen
tasapainonsa. Ei mikään olento kestä sellaisia voiman kulutuksia. Jos
minä hyvin tuntisin alueen, johon minun on voimani kohdistettava, jos
minun vastustukseni saisi olla rajoitettu, sielu mukautuisi siihen;
mutta ei, joka päivä hyökkäys muuttaa luonnettaan ja yllättää minut
aseettomana; minulla ei ole vain yksi suru, niitä on monta. Felix,
Felix, te ette voi kuvitella itsellenne, minkä vihattavan muodon
hänen hirmuhallituksensa on ottanut ja mitä hurjia vaatimuksia
lääkärikirjat ovat ajaneet hänen päähänsä. Ah! ystäväni... sanoi
hän nojaten päätään olkaani ja täydentämättä tunnustustaan. Miten
minun käy? mitä tehdä? jatkoi hän taistellen noita ajatuksia
vastaan, jotka hän oli jättänyt lausumatta. Kuinka vastustaa? Hän
tappaa minut. Ei, minä tapan itse itseni, ja se on kuitenkin rikos.
Paetako? Entä lapseni! Erota? Mutta miten voin viidentoista vuoden
avioelämän jälkeen sanoa isälle, etten enää voi asua herra de
Mortsauf'in kanssa, kun isäni tai äitini tullessa hän on maltillinen,
viisas, kohtelias, henkevä. Muutoin, onko naineella naisella isää,
onko hänellä äitiä? Hän kuuluu ruumiineen kaikkineen miehelleen.
Minä elin tyynenä, vaikkakaan en onnellisena, minä ammensin jotain
voimaa siveästä yksinäisyydestäni, tunnustan sen; mutta jos tämä
kielteinen onni minulta ryöstetään, tulen myöskin minä hulluksi.
Kieltäytymiseni perustuu voimakkaisiin syihin, jotka eivät johdu
minusta. Eikö ole rikos antaa elämä surkuteltaville olennoille, jotka
edeltäkäsin ovat tuomitut yhtämittaiseen kärsimykseen. Kuitenkin
minun käyttäytymiseni antaa aihetta niin vakaviin kysymyksiin, että
minä en voi ratkaista niitä yksin; minä olen tuomari ja syytetty.
Minä menen huomenna kysymään neuvoa apotti Birotteaulta, uudelta
rippi-isältäni; sillä minun rakas ja hyveellinen rippi-isäni apotti
de la Berge on kuollut, sanoi hän keskeyttäen. Vaikka hän oli
ankara, tulen minä aina kaipaamaan hänen apostoolista voimaansa.
Hänen seuraajansa on lempeä kuin enkeli ja säälii, sensijaan että
hän rankaisisi; kuitenkin, mikä rohkeus ei saisi uskonnon helmassa
uutta voimaa? mikä ymmärrys ei vahvistuisi Pyhän Hengen äänestä? --
Jumalani, jatkoi hän kuivaten kyyneleitään ja kohottaen silmänsä
taivasta kohden, mistä sinä rankaiset minua? Mutta se täytyy uskoa,
sanoi hän nojaten kädellään käsivarteeni, niin, uskokaamme se,
Felix, meidän on kestettävä tulikoe, ennenkuin me saavumme pyhinä ja
täydellisinä ylempiin ilmakehiin. Pitääkö minun vaieta? Kiellätkö
sinä, Jumalani, minua huutamasta ystävän rinnalla, rakastanko minä
häntä liiaksi? Hän puristi minua sydäntänsä vasten, ikäänkuin hän
olisi pelännyt kadottavansa minut. Kuka vapauttaa minut näistä
epäilyksistä? Omatuntoni ei moiti minua mistään. Tähdet säteilevät
korkealta ihmisten ylitse; miksi ei sielu, tuo ihmistähti, saisi
verhota ystävää säteillänsä, kun sille ei tarjota muita kuin puhtaita
ajatuksia?
Minä kuuntelin tätä hirveätä valitushuutoa ääneti pitäen tuon naisen
kosteata kättä omassani, joka oli vielä kosteampi; minä puristin sitä
voimalla, johon Henriette vastasi yhtä suurella voimalla.
-- Oletteko te siis siellä? huusi kreivi, joka saapui meitä kohden
paljain päin.
Takaisintulostani alkaen hän pyrki itsepintaisesti sekoittautumaan
meidän keskusteluihimme, olkoon että hän toivoi siitä jotain huvia,
tai että hän luuli kreivittären kertovan minulle surujaan ja
valittavan minun rinnoillani, tai että hän kadehti iloa, josta hän ei
ollut osallinen.
-- Kuinka hän minua seuraa! sanoi kreivitär epätoivoisella sävyllä.
Menkäämme katsomaan viinitarhoja, me vältämme hänet. Hiipikäämme
kumarassa pitkin aitauksen sivua, jotta hän ei huomaisi meitä.
Me käytimme suojanamme tiheätä pensasaitaa, saavutimme juosten
viinitarhat ja olimme pian kaukana kreivistä eräässä mantelipuiden
käytävässä.
-- Rakas Henriette, sanoin minä hänelle silloin puristaen hänen
kättänsä sydäntäni vasten ja pysähtyen katsomaan häntä hänen
surussaan, te olette minua äskettäin viisaasti ohjannut suuren
maailman vaarallisilla poluilla; sallikaa minun antaa teille muutamia
neuvoja ja auttaa teitä lopettamaan kaksintaistelu, jossa ei ole
todistajia ja jossa te ehdottomasti häviätte, sillä te ette taistele
ollenkaan samanlaisilla aseilla. Älkää ponnistelko kauempaa hullua
vastaan...
-- Vaietkaa! sanoi hän pidättäen kyyneleitä, jotka tunkeutuivat hänen
silmiinsä.
-- Kuunnelkaa minua, rakas Henriette! Oltuani tunnin hänen kanssansa
noissa keskusteluissa, joihin minun on pakko alistua rakkaudesta
teihin, minun ajatukseni usein ovat häiriintyneet ja minun pääni
on raskas; kreivi saa minut epäilemään omaa ymmärrystäni, samat
toistetut ajatukset takertuvat vastoin tahtoani aivoihini.
Selväluontoiset päähänpiintymät eivät ole tarttuvia; mutta kun
hulluus ilmenee tavassa katsella asioita ja kun se kätkeytyy
pysyvästi keskusteluihin, voi se aiheuttaa häiriöitä niille, jotka
elävät sen läheisyydessä. Teidän kärsivällisyytenne on ylevää, mutta
eiköhän se vie teitä henkiseen murtumiseen? Sentähden niin teidän
kuin lastenne takia muuttakaa menettelyänne kreiviä kohtaan. Teidän
ihailtava myöntymisenne on lisännyt hänen itserakkauttansa, te olette
kohdellut häntä kuten äiti kohtelee hemmoteltua lasta, mutta nyt,
jos te tahdotte elää... ja, sanoin minä katsoen häneen, te tahdotte
sitä, niin käyttäkää valtaanne, joka teillä hänen ylitsensä on.
Te tunnette hänet, hän rakastaa teitä ja pelkää teitä; lisätkää
hänen pelkoansa, asettakaa hänen sekavia tahdonilmaisujansa vastaan
suorasuuntainen tahto. Laajentakaa valtaanne, kuten hän on osannut
laajentaa myönnytyksiä, joita te olette hänelle tehnyt, ja sulkekaa
hänen sairautensa henkiseen piiriin, kuten hullut suljetaan koppeihin.
-- Rakas lapsi, sanoi hän minulle katkerasti hymyillen, ainoastaan
sydämetön nainen voi näytellä tuota osaa. Minä olen äiti, minusta
tulisi huono pyöveli. Niin, minä osaan kärsiä, mutta tuottaa toisille
kärsimyksiä! En koskaan, sanoi hän, en edes kunniallisen tai suuren
päämäärän saavuttamisenkaan tähden. Sitäpaitsi minun pitäisi sallia
sydämeni valehdella, muuttaa ääneni, asestaa otsani, väärentää
liikkeeni... älkää vaatiko minulta sellaisia valheita. Minä voin
asettua herra de Mortsauf'in ja hänen lastensa välille, minä otan
vastaan hänen iskunsa, etteivät ne kohtaa täällä ketään; siinä
kaikki, mitä minä voin tehdä sovittaakseni niin paljon toisilleen
vastakkaisia etuja.
-- Anna minun jumaloida sinua! pyhä, kolminkertaisesti pyhä! sanoin
minä asettaen toisen polveni maahan, suudellen hänen pukunsa lievettä
ja kuivaten siihen kyyneleitä, jotka nousivat silmiini. -- Mutta jos
hän tappaa teidät! sanoin minä hänelle.
Hän kalpeni ja vastasi nostaen silmänsä taivaaseen:
-- Jumalan tahto kaikessa tapahtukoon!
-- Tiedättekö, mitä kuningas sanoi teidän isällenne teistä? "Tuo
pahuksen Mortsauf elää siis yhä vielä!"
-- Se, mikä on leikkiä kuninkaan suussa, on täällä rikos, vastasi
hän. Huolimatta meidän varovaisuustoimenpiteistämme oli kreivi
seurannut meidän jäljessämme; hän saavutti meidät aivan hikisenä
erään pähkinäpuun luona, jonka suojaan kreivitär oli pysähtynyt
sanoakseen minulle nuo vakavat sanat; hänet nähdessäni minä
aloin puhua viininkorjuusta. Oliko hänellä vääriä epäluuloja, en
tiedä; mutta hän pysähtyi sanaakaan sanomatta meitä tarkastamaan
välittämättä viileydestä, jota pähkinäpuut huokuivat. Hetken näin
oltuaan ja lausuttuaan muutamia merkityksettömiä sanoja, joita
katkaisivat paljon merkitsevät äänettömyydet, kreivi sanoi sydämensä
ja päänsä olevan kipeän. Hän valitteli vienosti, koettamatta herättää
meidän sääliämme ja kuvaamatta liiotelluin sanoin tuskiansa. Me
emme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Takaisin palatessa hän
tunsi itsensä vielä huonommaksi, puhui vuoteelle asettumisesta ja
asettui levolle ilman pitkiä puheita, luonnollisuudella, joka ei
ollut hänelle tavallista. Me käytimme hyväksemme välirauhaa, jonka
hänen hypokondrinen luonteensa meille antoi ja laskeuduimme rakkaalle
pengermällemme Madeleinen seuraamana.
-- Menkäämme soutelemaan, sanoi kreivitär muutaman kierroksen
perästä, katsomme, kuinka tilankaitsija pyytää meille kaloja täksi
päiväksi.
Me menimme ulos pikku portista, saavutimme ruuhen, hyppäsimme siihen
ja kuljimme pian hitaasti ylöspäin pitkin Indre'a. Kuten kolme lasta,
joita aivan mitättömät seikat huvittavat, me katselimme rannan
ruohoja, sinisiä ja vihreitä neidonkorentoja; ja kreivitär hämmästyi
huomatessaan voivansa nauttia niin rauhallisesta huvituksesta
keskellä viiltäviä suruja; mutta luonnon tyyneys, joka on riippumaton
meidän taisteluistamme, eikö se vaikuta meihin lohduttavan
ihanalta? Pidätetyillä toiveilla täytetyn rakkauden kiihtymys sulaa
sopusointuisasti veden aaltoiluun, kukat, joita ihmiskäsi ei ole
turmellut, tuovat ilmi salaisimmat unelmansa, veneen miellyttävä
keinuminen jäljittelee heikosti ajatuksia, jotka kareilevat sielussa.
Me saimme tuntea tämän kaksinkertaisen runouden huumaavaa vaikutusta.
Luonnonäänten soinnuttomat sanat ilmaisivat salaperäistä viehätystä,
ja katseet saivat kirkkaamman loiston ottaessaan osaa valoon, joka
auringosta niin runsaana virtasi liekehtiville ruohokentille. Joki
oli kuin polku, jota myöten me lensimme. Ollen riippumattomia
liikkeestä, jota jalan kulkeminen vaatii, me saatoimme vajota
luomisen ihailuun. Vapaudessaan oleva pikku tyttö, meluavan iloisena,
liikkeissään niin suloisena, puheissaan niin veitikkamaisena, eikö
hän myöskin ollut elävä ilmaus kahdesta sielusta, jotka huvittivat
itseänsä muovailemalla ihmeellisesti tuota Platonin uneksimaa
ihanneluomaa, tunnettu kaikille niille, joiden nuoruuden on täyttänyt
onnellinen rakkaus. Kuvatakseni teille tuota hetkeä, ei sen
kuvaamattomissa yksityiskohdissa, vaan kokonaisuudessaan, minä sanon
teille, että me rakastimme toisiamme kaikissa olennoissa, kaikissa
esineissä, jotka meitä ympäröitsivät. Me tunsimme ulkopuolella
itseämme onnen, jota kumpikin meistä toivoi; se tunki meihin niin
voimakkaasti, että kreivitär riisui käsineensä ja antoi kauniiden
käsiensä vajota veteen aivankuin viihdyttääkseen salaista poltetta.
Hänen silmänsä puhuivat; mutta hänen suunsa, joka avautui puoleksi,
kuten ruusu ilmaan, olisi kieltäytynyt lausumasta rakkauden sanoja.
Te tunnette sopusoinnun, mikä syntyy kun matalat sävelet täydelleen
yhtyvät korkeisiin, se on aina muistuttanut minulle meidän kahden
sielumme sointua tuona hetkenä, joka ei koskaan enää palaa.
-- Missä te kalastatte, sanoin minä hänelle, jos teillä ei ole muuta
kuin omat rannat käytettävänä?
-- Lähellä Ruan'in siltaa, sanoi hän. Ah! meillä on nyt joki omanamme
Ruan'in sillasta aina Clochegourde'en asti. Herra de Mortsauf osti
äskettäin tuhatkaksisataa aaria niittyjä näiden kahden vuoden
säästöillä ja viivästyneillä vuosirahoillaan. Se hämmästyttää teitä?
-- Minä tahtoisin, että koko laakso olisi teidän! huudahdin minä. Hän
vastasi minulle hymyilyllä. Me saavuimme Ruan'in sillan alapuolelle,
paikkaan, jossa oli suvanto ja jossa kalastettiin.
-- Miten käy, Martineau? sanoi hän.
-- Ah! armollinen kreivitär, meillä on huono onni. Niinä kolmena
tuntina, jotka me olemme täällä olleet siirtyen myllyltä tänne, me
emme ole saaneet mitään.
Me laskimme rantaan ollaksemme läsnä viimeisessä verkonnostossa ja
sijoituimme kaikki kolme erään hopeapoppelin varjoon, poppelilaji,
jonka kuori on valkoinen, joka kasvaa Tonavan ja Loire'n rantamilla
ja luultavasti kaikkien suurten jokien varsilla ja johon keväällä
puhkeaa valkoista, silkinhienoa puuvillaa sen kukkien suojaksi.
Kreivitär oli saanut jälleen ylevän kirkkautensa; hän melkein
katui sitä, että oli ilmaissut minulle surunsa ja huutanut kuten
Job, sensijaan että hän olisi itkenyt kuten Magdalena, Magdalena
ilman rakkautta, ilman juhlia, ilman huvituksia, mutta ei ilman
tuoksua eikä kauneutta. Hänen jalkojensa juuressa vedetty verkko oli
täynnä kaloja: särkiä, haukia, ahvenia, lohia ja suunnattoman iso
karppikala, joka hyppeli ruohikossa.
-- Se kävi aivan kuin käskystä, sanoi tilankaitsija.
Työmiehet ihmettelivät silmät suurina tuota naista. Hän oli kuin
haltijatar, jonka taikasauva oli koskettanut verkkoja. Tällä hetkellä
tuli näkyviin ratsastaja, joka nelisti täyttä karkua niityn halki
ja aiheutti kreivittärelle hirveitä väristyksiä. Jacques ei ollut
meidän mukanamme, ja äitien ensimäinen ajatus on, kuten Virgilius
on niin runollisesti sanonut, puristaa lapsiansa rintaansa vasten
pienimmästäkin tapahtumasta.
-- Jacques! huusi hän, missä on Jacques? Mitä on tapahtunut minun
pojalleni?
Hän ei rakastanut minua! Jos hän olisi minua rakastanut, olisi hän
suhtautunut minun kärsimyksiini tuolla epätoivoisen naarasleijonan
ilmeellä.
-- Armollinen kreivitär, herra kreivin tila on huonontunut.
Hän hengähti ja läksi juoksemaan minun kanssani, Madeleinen
seuratessa.
-- Palatkaa te hitaasti, sanoi hän minulle, ettei tämä rakas lapsi
kuumennu. Te näette, herra de Mortsauf'in kiireellinen kulku niin
kuumana aikana sai hänet hiestymään ja hänen seisomisensa pähkinäpuun
alla on voinut olla syynä onnettomuuteen.
Nuo keskellä hämmennystä lausutut sanat ilmaisivat hänen sielunsa
puhtauden. Kreivin kuolema -- onnettomuus! Hän kiiruhti nopeasti
Clochegourde'a kohden, meni eräästä aidanmurtumasta ylitse ja kulki
viinitarhojen halki. Minä palasin takaisin todenteolla hitaasti.
Henrietten sanat olivat valaisseet minut, mutta siten, kuin valaisee
salama, joka tuhoaa aittaan kootun viljan. Tuon soutumatkan aikana
minä olin luullut olevani ensimäinen; minä tunsin katkerasti, että
hän tarkoitti täyttä totta lauseillaan. Rakastaja, joka ei ole
kaikki, ei ole mitään. Minä rakastin siis yksin tuolla taivaisella
rakkaudella, joka tietää kaiken sen, mitä se tahtoo, joka edeltäkäsin
ahmii toivottuja hyväilyjä, joka tyytyy sielun hekumaan, sentähden
että siihen sekoittuu kaikki se, minkä tulevaisuus sille varaa. Jos
Henriette rakasti, ei hän tuntenut mitään rakkauden nautinnoista eikä
sen myrskyistä. Hän eli itse tunteesta, kuten Jumalalle antautunut
pyhimys. Minä olin esine, johon olivat kiintyneet hänen ajatuksensa
ja hänen laiminlyödyt tunteensa, kuten mehiläisparvi kiinnittyy
jonkun kukkaisan puun oksaan; mutta minä en ollut perustekijä,
minä olin sattuma hänen elämässään. Minä kuljin viraltapantuna
kuninkaana kysyen itseltäni, kuka saattoi antaa minulle takaisin
minun kuningaskuntani. Mielettömässä mustasukkaisuudessani minä
moitin itseäni siitä, etten ollut uskaltanut omistusoikeuden nojalla
lujentaa tuon rakkauden siteitä, joka luonteeltaan oli pikemmin
ylevää kuin todellista.
Kreivin pahoinvointi, jonka pähkinäpuiden viileys mahdollisesti
oli aiheuttanut, tuli muutamassa tunnissa vakavalaatuiseksi. Minä
menin Tours'iin kysymään erästä etevää lääkäriä, herra Origet'a. Hän
ei voinut minun mukanani saapua, ennenkuin illalla; mutta hän jäi
koko yöksi ja seuraavaksi päiväksi Clochegourde'en. Vaikka hän oli
lähettänyt tallimestarin hakemaan suuren joukon iilimatoja, päätti
hän, että suonenisku oli välttämätön, mutta hänellä ei ollut veistä
mukanaan. Hetikohta minä juoksin kauhean ilman vallitessa Azay'hen,
herätin kirurgin, herra Deslandes'in, ja pakotin hänet tulemaan
linnun nopeudella. Kymmenen minuuttia myöhemmin olisi kreivi ollut
kuoleman oma; suonenisku pelasti hänet. Huolimatta tästä ensimäisestä
menestyksestä lääkäri päätti olevan kysymyksessä mitä haitallisimman
kuumeen, yhden noita sairauksia, joita sattuu henkilöille, jotka
kaksikymmentä vuotta ovat voineet hyvin. Kreivitär masennettuna luuli
olevansa tämän turmiokkaan sairauden syynä. Voimattomana kiittämään
minua huolehtimisistani hän tyytyi heittämään minulle muutamia
hymyilyjä, jotka ilmaisivat samaa kuin suudelma, jonka hän oli
painanut minun kädelleni. Minä olisin tahtonut nähdä niissä kielletyn
rakkauden syytöksiä, mutta se oli katumustuskaa, jota oli vaikea
katsella niin puhtaassa sielussa; se oli ihmettelevää hellyyttä sitä
kohtaan, jota hän piti jalona, syyttäen yksinomaan vain itseään
luulotellusta rikoksesta. Varmasti, hän rakasti kuten Laura de Noves
rakasti Petrarkaa, eikä kuten Francesca da Rimini rakasti Paoloa:
hirvittävä paljastus sille, joka uneksi näiden kahden rakkauden
yhdistämistä! Kreivitär lepäsi, ruumis voimattomana ja käsivarret
riipuksissa nojatuolissa tuossa kamarissa, joka muistutti villisian
pesää. Seuraavan päivän iltana ennen poislähtöään lääkäri kehoitti
kreivitärtä, joka oli valvonut yön, ottamaan hoitajattaren. Sairaus
tulisi olemaan pitkällinen.
-- Hoitajatar, vastasi hän, ei, ei. Me hoidamme häntä, huudahti hän
katsoen minuun; meidän velvollisuutemme on pelastaa hänet.
Tästä huudahduksesta lääkäri loi meihin tarkkaavan katseen, joka oli
täynnä hämmästystä. Tuon lauseen sävy oli omiansa herättämään jonkin
laiminlyönnin epäilyksiä. Hän lupasi tulla kaksi kertaa viikossa,
antoi ohjeet herra Deslandes'ille ja ilmoitti uhkaavat tunnusmerkit,
jotka saattoivat vaatia hänen hakemistansa Tours'ista. Hankkiakseni
kreivittärelle levon edes joka toiseksi yöksi minä pyysin, että hän
sallisi minun valvoa vuorotellen hänen kanssansa kreivin luona. Siten
sain minä hänet vaivalla taivutetuksi menemään levolle kolmantena
yönä. Kun kaikki oli hiljaa talossa, hetkellä, jolloin kreivi nukkui,
kuulin minä surullisen huokauksen Henrietten huoneesta. Minun
levottomuuteni tuli niin suureksi, että minä menin häntä etsimään;
hän oli polvillaan rukoustuolinsa edessä, vuodattaen kyyneleitä
ja syyttäen itseään: -- Jumalani, jos yhden napisemisen hinta on
sellainen, huusi hän, en minä koskaan enää tule valittamaan.
-- Te olette jättänyt hänet! sanoi hän minut nähdessään.
-- Minä kuulin teidän itkevän ja huokaavan, minä tulin levottomaksi
teidän puolestanne.
-- Oh! minä, sanoi hän, minä voin hyvin!
Hän tahtoi saada varmuuden siitä, että herra de Mortsauf nukkui, me
laskeuduimme alas ja katselimme molemmat kaksi häntä lampun valossa:
kreivi oli pikemminkin heikkona verenvuodatuksesta kuin nukuksissa;
hänen levottomat kätensä koettivat siirtää peitettä hänen päällensä.
-- Sanotaan, että nuo ovat kuolevien liikkeitä, sanoi kreivitär. Ah!
jos hän kuolee tästä sairaudesta, johon me olemme syypäät, en minä
mene naimisiin koskaan, vannon sen, sanoi hän, ojentaen juhlallisella
liikkeellä kätensä kreivin pään ylitse.
-- Minä olen tehnyt kaikki pelastaakseni hänet, sanoin minä
kreivittärelle.
-- Niin te, te olette hyvä, sanoi hän. Mutta minä, minä olen suuri
rikoksellinen.
Hän kurottautui tuon rypistyneen otsan ylitse, kuivasi siitä
kiharoillaan hien ja suuteli sitä vienosti; mutta minä näin
salaisella ilolla, että hän suoritti tämän hyväilyn kuin sovituksen.
-- Blanche, vettä, sanoi kreivi raukealla äänellä.
-- Te näette, hän ei tunne muita kuin minut, sanoi kreivitär minulle
tuoden hänelle lasin.
Ja sävyllään sekä hellillä liikkeillään kreivitär koetti loukata
tunteita, jotka meitä sitoivat, uhraten ne sairaalle.
-- Henriette, sanoin minä hänelle, menkää lepäämään joksikin aikaa,
minä rukoilen teitä.
-- Älkää sanoko enää Henriette, sanoi hän keskeyttäen minut käskevän
hätäisesti.
-- Menkää levolle, ettette tulisi sairaaksi. Teidän lapsenne, _hän
itse_ käskisi teitä pitämään huolta itsestänne; on tapauksia, joissa
itsekkyys on ylevä hyve.
-- Kyllä, sanoi hän.
Hän meni pois sulkien miehensä minun suosiooni liikkeillä, jotka
olisivat ilmaisseet jotakin lähestyvää mielenhäiriötä, ellei niissä
olisi ollut lapsen suloutta kiihkeään katumukseen liittyneenä. Tämä
kohtaus, joka oli hirvittävä tuon puhtaan sielun tavalliseen tilaan
verrattuna, pelästytti minua; minä pelkäsin hänen omantuntonsa
sekaantumista. Kun lääkäri jälleen tuli, kerroin minä hänelle
säikähtyneen viattomuuden epäilykset, jotka raastoivat minun valkeaa
Henrietteäni. Tämä luottamus, niin pidätetty kuin se olikin,
hävitti herra Origet'n epäluulot, ja hän tyynnytti tuon kauniin
sielun myrskyn sanomalla, että kreivin olisi ollut joka tapauksessa
kärsittävä tuo sairaus, ja että hänen seisomisensa pähkinäpuun alla
oli ollut pikemmin hyödyllistä kuin vahingollista saattaessaan
sairauden puhkeamaan.
Viidenkymmenenkahden päivän ajan kreivi oli elämän ja kuoleman
välillä; me valvoimme, Henriette ja minä, vuorotellen kumpikin
kaksikymmentäkuusi yötä. Varmasti herra de Mortsauf sai
parantumisestaan kiittää meidän hoitoamme, äärimmäistä tarkkuutta,
jolla me seurasimme herra Origet'n määräyksiä. Filosofilääkärien
kaltaisena, joita terävät huomiot oikeuttavat epäilemään kauniita
tekoja silloin, kun ne eivät ole muuta kuin velvollisuuden salaista
täyttämistä, tuo mies, ollen näkemässä sitä sankaruuden taistelua,
mikä oli kreivittären ja minun välillämme, ei voinut pidättäytyä
tähyämästä meitä läpitunkevin katsein, niin suuresti hän pelkäsi
pettyvänsä ihailussaan.
Tällaisessa sairaudessa, sanoi hän minulle kolmannella käynnillään,
voi kuoleman aiheuttaa mielentilan huonontuminen, milloin sielunelämä
on yhtä suuresti turmeltunut kuin kreivillä. Lääkäri, hoitaja,
ihmiset, jotka ympäröivät sairasta, pitävät käsissään hänen
elämäänsä; sillä yksi ainoa sana, yksi liike, joka ilmaisee suurta
tuskaa, vaikuttaa kuten myrkky.
Puhuessaan minulle tällä tavoin Origet tutki minun kasvojani ja
asentoani; mutta hän näki minun silmissäni puhtaan sielun kirkkaan
heijastuksen. Todenteolla, tämän hirveän sairauden aikana ei
minun aivoissani syntynyt pienintäkään tuollaista vastentahtoista
pahaa ajatusta, joka joskus kulkee viattomimmankin omantunnon
läpi. Se, joka katselee luontoa suuressa mittakaavassa, huomaa
kaiken luonnossa pyrkivän yhtenäisyyteen ja sopeutumiseen. Hengen
maailmaa tulee samanlaisen peruslain hallita. Puhtaassa ilmakehässä
on kaikki puhdasta. Henrietten läheisyys henki taivaan tuoksua,
näytti kuin moitittavan toiveen olisi pitänyt ainiaaksi poistaa
teidät hänen luotansa. Siten hän oli ei ainoastaan onni, vaan
myöskin hyve. Tohtorin tavatessa meidät alati yhtä tarkkaavaisina
ja huolellisina hänen sanoihinsa ja käytökseensä tuli jotakin
kunnioittavaa ja lempeätä; hän näytti sanovan itselleen: "Kas
tuossa todelliset sairaat, he kätkevät haavansa ja unohtavat ne!"
Erään vastakohdan takia, joka tämän oivallisen miehen sanojen
mukaan oli hyvin tavallinen tuolla tavoin hävitetyissä olennoissa,
herra de Mortsauf oli kärsivällinen, täynnä kuuliaisuutta, ei
valittanut koskaan ja osoitti mitä ihmeteltävintä taipuvaisuutta;
hän, joka terveenä ollessaan ei tehnyt yksinkertaisintakaan asiaa
ilman tuhansia huomautuksia. Syynä alistumiseen äsken vielä niin
kielletyn lääketieteen alaiseksi oli salainen kuoleman pelko, toinen
ristiriitaisuus tuossa miehessä, jonka urhoollisuus oli moitteeton!
Tämä pelko selvitti riittävästi useampia kummallisuuksia tuossa
uudessa luonteessa, jonka onnettomuudet olivat kreiville muodostaneet.