menin näyttäytymään rakastetulleni en ainoastaan hiukan vähemmän
kokemattomana, vaan myöskin lisäksi näöltäni hienona nuorena miehenä,
jonka tavat olivat kohteliaimpien salonkien hiomat, jonka kasvatuksen
kaikkein miellyttävimmät naiset olivat täydentäneet, joka vihdoinkin
oli saanut kärsimyksensä palkituksi ja joka oli käyttänyt hyväkseen
enkelin kokemusta, kauneimman enkelin, minkä taivas on lähettänyt
lapsen suojelijaksi. Te tiedätte, kuinka minä olin vaatteiden
puolesta varustettu noiden kolmen kuukauden aikana, jotka minä
ensi kertaa vietin Frapesle'ssa. Kun minä palasin Clochegourde'en
Vendée'n lähettiläsmatkani aikana, olin minä puettu metsästäjän
tavoin. Minulla oli liivi, jossa oli vaaleanpunaiset napit, juovaiset
polvihousut, nahkasäärystimet ja kengät. Matka, metsän tiheiköt
olivat saattaneet vaatteeni niin huonoon kuntoon, että kreivin
piti lainata minulle liinavaatteita. Kahden vuoden olo Pariisissa,
seurustelu kuninkaan kanssa, varallisuus, täydentynyt kasvuni,
nuorekkaat piirteeni, joilla lepäsi selittämätön, tyynestä sielusta
johtuva loiste, sielusta, joka oli magneettimaisella vetovoimalla
yhdistetty Clochegourde'sta ylitseni säteilevään puhtaaseen sieluun,
kaikki oli saanut minussa aikaan muutoksen. Minussa oli varmuutta
ilman ylvästelyä, minä tunsin sisäistä tyydytystä ollessani
nuoruudestani huolimatta hallituksen huipuilla; minulla oli se
tietoisuus, että minä olin salainen tuki ihanimmalle naiselle, joka
koskaan on maanpäällä elänyt, hänen salainen toiveensa. Mahdollisesti
minussa oli hiukan turhamielisyyden tunnetta, kun postimiesten
ruoskat läjähtelivät uudella puistotiellä, joka erosi Chinon'in
tiestä Clochegourde'en, ja kun ristikkoportti, jonka olemassaolosta
minä en tiennyt, aukeni keskellä vastarakennettua ympärysaitaa. Minä
en ollut kirjoittanut tulostani kreivittärelle, kun tahdoin valmistaa
hänelle yllätyksen, ja siinä minä tein kaksinkertaisesti väärin:
ensiksi, hänet valtasi liikutus, jonka aiheuttaa kauan ikävöity,
mutta mahdottomana pidetty ilo, toiseksi hän osoitti minulle, että
kaikki edeltäpäin lasketut yllätykset olivat sopimattomia.
Kun Henriette näki nuoren miehen siinä, missä hän oli nähnyt vain
lapsen, loi hän katseensa maahan traagillisen hitaalla liikkeellä,
minä sain tarttua hänen käteensä ja suudella sitä, hänen osoittamatta
tuota sisällistä iloa, jonka hänen tunteidensa värinä minulle muutoin
aina ilmaisi. Kun hän kohotti kasvonsa katsoakseen minuun vielä
kerran, huomasin minä hänen olevan kalpean.
-- Se on oikein, te ette siis unohda vanhoja ystäviänne? sanoi
minulle herra de Mortsauf, joka ei ollut muuttunut eikä vanhentunut.
Molemmat lapset hyppäsivät minun kaulaani. Portilla näin minä
Jacques'in opettajan apotti Dominiksen vakavat piirteet.
-- Niin, sanoin minä kreiville, minulla on tästälähin joka vuosi
kuusi kuukautta vapautta, ja se aika kuuluu kokonaan teille. Mutta
mikä teidän on? sanoin minä kreivittärelle ojentaen käsivarteni
kietoakseni sen hänen vyötäisillensä ja tukeakseni häntä kaikkien
hänen omaistensa läsnäollessa.
-- Oh! päästäkää minut, sanoi hän minulle äkkiä peräytyen, se ei ole
mitään.
Minä luin hänen sielustaan ja vastasin hänen salaiseen ajatukseensa
sanomalla hänelle: -- Ettekö te tunne enää uskollista orjaanne?
Hän tarttui minun käsivarteeni, jätti kreivin, lapsensa, apotin,
paikalle kokoontuneet palvelijat ja vei minut etäälle kaikista,
kääntyen nurmikentälle, mutta jääden heidän näkyviinsä; sitten kun
hän luuli, ettei kukaan voinut kuulla hänen ääntänsä, hän sanoi: --
Felix, ystäväni, antakaa anteeksi pelko ihmiselle, jolla ei ole muuta
kuin yksi ainoa lanka tienviittana maanalaisessa labyrintissa ja
joka vapisee nähdessään sen katkeavan. Toistakaa minulle, että minä
nyt enemmän kuin koskaan olen teidän Henriettenne, että te ette jätä
minua ollenkaan, ettei mikään ole teille minua arvokkaampi, että te
pysytte aina uskollisena ystävänä. Minä olen vilahdukselta nähnyt
tulevaisuuteen, ja te ette ollut kuten aina ennen kasvot loistavina
ja silmät minuun kiintyneinä; te käänsitte minulle selkänne.
-- Henriette, jumalattareni, jota minä palvelen enemmän kuin Jumalaa,
elämäni kukka, kuinka te, joka olette minun omatuntoni, ette enää
tiedä, että minä olen niin juurtunut teidän sydämeenne, että minun
sieluni on täällä silloinkun minun ruumiini on Pariisissa? Pitääkö
minun sanoa teille, että minä olen tullut seitsemässätoista tunnissa,
että jokaiseen pyörän vierähdykseen sisältyi kokonainen maailma
ajatuksia ja toiveita, jotka ovat puhjenneet kuin myrsky niinpian
kuin teidät näin...
-- Sanokaa, sanokaa! Minä olen varma itsestäni, minä voin kuunnella
teitä ilman rikosta. Jumala ei tahdo minun kuolemaani: hän lähettää
teidät minulle, kuten hän puhaltaa hengen luomiinsa, kuten hän
vuodattaa pilvien sateen kuivalle maalle; sanokaa, sanokaa!
rakastatteko minua pyhällä rakkaudella?
-- Pyhällä rakkaudella.
-- Ikuisesti?
-- Ikuisesti.
-- Kuten Neitsyt Mariaa, jonka täytyy pysyä verhottuna ja kantaa
valkeata kruunua?
-- Kuten ihmiseksi tullutta Neitsyttä.
-- Kuten sisarta?
-- Kuten liiaksi rakastettua sisarta.
-- Kuten äitiä?
-- Kuten salaisesti himottua äitiä.
-- Ritarillisesti, ilman toivoa?
-- Ritarillisesti, toivossa.
-- Sanalla sanoen sillä tavalla kuin te vielä olisitte kahdenkymmenen
vuoden ikäinen ja pitäisitte huonoa sinistä tanssipukuanne?
-- Paremmin vielä. Minä rakastan teitä siten ja minä rakastan teitä
lisäksi vielä kuten... Hän katsoi minuun kiihkeän jännittyneenä...
kuten teitä rakasti teidän tätinne.
-- Minä olen onnellinen: te olette hälventänyt minun pelkoni, sanoi
hän kääntyen takaisin perhettä kohden, joka oli hämmästyksissään
meidän salaisesta keskustelustamme; mutta olkaa todellinen lapsi
täällä, sillä te olette vielä lapsi. Jos teidän politiikkaanne kuuluu
olla mies kuninkaan seurassa, niin, tietäkää, herra, että täällä
teidän tulee pysyä lapsena. Lapsena te tulette olemaan rakastettu.
Minä vastustan aina miehen voimaa, mutta mitä voisin minä kieltää
lapselta! En mitään: hän ei voi tahtoa mitään, mitä minä en hänelle
myöntäisi. -- Salaisuudet ovat sanotut, sanoi hän luoden kreiviin
ilkamoivan katseen, jossa tuli näkyviin hänen tyttömäisyytensä
ja hänen alkuperäinen luonteensa. Minä jätän teidät, minä menen
pukeutumaan.
En ollut koskaan sitten kolmen vuoden kuullut hänen ääntänsä niin
täysin onnellisena. Minä tunsin ensimäistä kertaa nuo pääskysen
iloiset viserrykset, nuo lapsen elkeet, joista minä olen teille
puhunut. Minä toin Jacques'ille metsästyspuvun ja Madeleinelle
ompelurasian, samanlaisen kuin hänen äidilläänkin oli; vihdoinkin
minä korvasin tuon turhantarkkuuden, johon äitini säästäväisyys oli
minut varemmin pakottanut. Ilo, jota nuo pienet lapset osoittivat
näytellessään toinen toisilleen lahjojaan, näytti vaikuttavan
epäsuotuisasti kreiviin. Hän oli aina surullinen, milloin ei hänestä
välitetty. Minä tein ymmärtämyksen merkin Madeleinelle ja seurasin
kreiviä, joka tahtoi puhella minulle omasta itsestään. Hän vei minua
puutarhapengermää kohden, mutta me pysähdyimme portailla jokaisesta
tärkeästä sanasta, minkä hän minulle lausui.
-- Felix parkani, sanoi hän minulle, te näette heidät kaikki
onnellisina ja hyvinvoivina: minä yksin olen varjona taulussa, minä
olen ottanut kannettavakseni heidän onnettomuutensa, ja minä kiitän
Jumalaa siitä, että ne on minulle annettu. Ennen minä en tiennyt,
mikä minulla oli, mutta nyt minä sen tiedän: minun vatsani on
epäkunnossa, minä en sulata enää mitään.
-- Mikä sattuma on tehnyt teidät viisaaksi kuin lääketieteen
professori? sanoin minä hänelle hymyillen. Onko teidän lääkärinne
niin ajattelematon, että hän sanoo teille jotakin sellaista?
-- Jumala varjelkoon minua kysymästä neuvoa lääkäreiltä, huudahti hän
osoittaen inhoa, jota suurin osa luulosairaista tuntee lääketiedettä
kohtaan.
Minä alistuin sitten mielettömään keskusteluun, jonka kuluessa hän
uskoi minulle mitä naurettavimpia asioita, valittaen vaimoaan,
väkeään, lapsiaan ja elämää, ilmeisesti huvikseen kerraten noita
arkipäiväisiä juttujansa ystävälle, joka niitä tuntematta saattoi
niistä hämmästyä ja jonka kohteliaisuudesta täytyi kuunnella häntä
tarkkaavaisesti. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen minuun, sillä
minä omistin hänen puheillensa mitä syvintä huomiota, koettaen
päästä tämän käsittämättömän luonteen perille ja aavistaen uusia
mielenpurkauksia, joilla hän kiusasi vaimoansa ja joista kreivitär
ei minulle mitään puhunut. Henriette teki lopun tästä yksinpuhelusta
ilmaantuen portaille. Kreivi huomasi hänet, kohotti päätänsä ja sanoi
minulle: -- Te kuuntelette minua, te, Felix; mutta täällä ei kukaan
surkuttele minua!
Hän meni pois, ikäänkuin hän olisi tietänyt saavansa aikaan
hämmennystä minun ja Henrietten keskustelussa, tai ikäänkuin hän,
ritarillisesta huomaavaisuudesta vaimoansa kohtaan, olisi tiennyt
tekevänsä vaimolleen mieliksi jättämällä meidät yksin. Hänen
luonteessaan oli todellakin selittämättömiä piirteitä, hän oli
luulevainen, kuten kaikki heikot ihmiset ovat, mutta myöskin hänen
luottamuksensa vaimonsa puhtauteen oli rajaton; mahdollisesti juuri
ne kärsimykset, joita tuon korkean hyveen ylemmyys tuotti hänen
itserakkaudelleen, saivat hänen pysyvästi vastustamaan kreivittären
tahtoa, hän uhmasi kreivitärtä, kuten lapset uhmaavat käskijöitään
tai äitejään. Jacques'illa oli oppitunti, Madeleine puki itseään:
minä saatoin lähes tunnin ajan kävellä yksin kreivittären kanssa
pengermällä.
-- Rakas enkeli, sanoin minä hänelle, kahleet ovat tulleet
raskaammiksi, hiekka on alkanut polttaa, okaat lisääntyvät?
-- Vaietkaa, sanoi hän minulle aavistaen ne ajatukset, joita
keskustelu kreivin kanssa oli minussa herättänyt; te olette täällä,
kaikki on unohdettu! Minä en kärsi ollenkaan, minulla ei ole ollut
kärsimyksiä!
Hän otti muutamia keveitä askeleita, ikäänkuin tuulettaakseen
valkoista pukuaan, jättääkseen ilmattarille lumivalkean
silkkipäähineensä, liehuvat hihansa, uudet nauhansa, viittansa ja
Sévigné-tapaan kammatut aaltoilevat kiharansa. Minä näin hänet ensi
kerran nuorena tyttönä, luontaisen iloisuutensa vallassa, valmiina
leikkimään kuten lapsi. Minä tunsin silloin sekä onnen kyyneleet,
että ilon, jota mies tuntee levittäessään iloa.
-- Ihana ihmiskukka, jota minun ajatukseni hyväilee ja jota minun
sieluni suutelee! Valkea liljani, sanoin minä hänelle, alati
koskematon ja suoravartinen, alati valkea, ylpeä, tuoksuva,
yksinäinen!
-- Kylliksi, herraseni, sanoi hän hymyillen. Puhukaa minulle teistä,
kertokaa minulle aivan kaikki.
Meillä oli silloin värisevän, liikkuvan lehtikatoksen alla pitkä
keskustelu, joka oli täynnä loppumattomia välilauseita, joka milloin
taukosi, milloin jatkui ja jossa minä tein hänelle selvää elämästäni
ja toimistani. Minä kuvasin hänelle asuntoni Pariisissa, sillä hän
tahtoi tietää kaikki; ja -- tällä hetkellä arvaamattoman kallis onni
-- minulla ei ollut mitään häneltä salattavaa. Tuntiessaan siten
minun sieluni ja ankaralla työllä täytetyn elämäni yksityiskohdat,
ymmärtäessään noiden toimien laajuuden, toimien, joissa ilman vakavaa
rehellisyyttä saattoi niin helposti pettää ja rikastua, mutta joita
minä hoidin niin suurella omantunnonmukaisuudella, että kuningas,
sanoin minä hänelle, kutsui minua _neiti de Vandenesse'ksi_, hän
tarttui minun käteeni ja suuteli sitä antaen ilon kyynelten pudota
kädelleni. Tämä äkillinen osien vaihdos, tämä niin suurenmoinen
ylistys, tämä niin nopeasti ilmaistu, mutta vielä nopeammin
ymmärretty ajatus: "Tuossa mies, jonka minä olisin tahtonut,
tuossa minun unelmani"; kaikki se, mikä oli tunnustusta tuossa
teossa, johon alentuminen oli suuruutta ja jossa rakkaus tuli ilmi
yliluonnollisessa maailmassa, tuo taivaallisten asioiden rajuilma löi
minun sydämeeni ja musersi minut. Minä tunsin itseni pieneksi, olisin
tahtonut kuolla hänen jalkoihinsa.
-- Ah! sanoin minä hänelle, te kohoatte kaikessa alati meidän
ylitsemme. Kuinka voitte te epäillä minua, sillä äskettäin te olette
sitä tehnyt, Henriette?
-- En tällä hetkellä, jatkoi hän katsoen minuun sanomattomalla
sulolla, joka vain minulle yksin paljasti hänen silmiensä loisteen;
mutta nähdessäni teidät niin kauniina, minä sanoin itselleni: --
Meidän suunnitelmamme Madeleineä varten tulee tekemään tyhjäksi joku
nainen, joka aavistaa teidän sydämeenne kätketyt aarteet, joka teitä
jumaloi, joka meiltä riistää meidän Felix'imme ja särkee kaikki
täällä.
-- Aina vaan Madeleine! sanoin minä ilmaisten hämmästystä, josta hän
ei välittänyt kuin puoleksi. Madeleinellekö minä siis olen uskollinen?
Me vajosimme äänettömyyteen, jonka herra de Mortsauf onnettomasti
tuli keskeyttämään. Minun täytyi sydän tulvillaan ylläpitää
vaikeuksilla täytettyä keskustelua, jossa minun suorat vastaukseni
kuninkaan tähän aikaan seuraamasta politiikasta törmäsivät yhteen
kreivin mielipiteiden kanssa, ja hän vaati minua selittämään Hänen
Majesteettinsa tarkoituksia. Huolimatta kyselyistäni, jotka koskivat
hänen hevosiaan, hänen maataloudellista asemaansa, oliko hän
tyytyväinen noihin viiteen vuokralle annettuun tilaan, hakkauttaisiko
hän maahan erään vanhan puistokujan puut, hän palasi yhä politiikkaan
vanhan piian riidanhaluisuudella ja lapsen itsepintaisuudella;
sillä tämäntapaiset luonteet syöksyvät mielellään paikkoihin,
joissa valo loistaa, he palaavat sinne alati suristen mitään
ymmärtämättä ja väsyttävät sielua, kuten suuret kärpäset väsyttävät
korvaa lentäessään pöristen pitkin ikkunoita. Henriette oli vaiti.
Lopettaakseni tämän keskustelun, jota nuoruuden tulisuus olisi
saattanut kiihdyttää, minä vastasin yksikantaisilla hyväksymisillä
välttäen siten hyödyttömiä väittelyjä; mutta herra de Mortsauf'illa
oli liian paljon järkeä ollakseen tuntematta kaikkea sitä, mikä
minun kohteliaisuudessani oli loukkaavaa. Hetkellä, jolloin hän
suuttuneena siitä, että hänellä aina oli oikein, alkoi kimmastua,
hänen kulmakarvansa ja hänen otsansa uurteet liikahtelivat, hänen
keltaiset silmänsä säihkyivät, hänen punertava nenänsä tuli vielä
värikkäämmäksi, kuten tuona päivänä, jolloin minä ensi kerran olin
yhden hänen mielettömyydenpuuskansa todistajana: Henriette loi
minuun rukoilevia katseita antaen minun ymmärtää, ettei hän voinut
käyttää minun hyväkseni valtaa, jolla hän hankki oikeutta lapsilleen
tai puolusti heitä. Minä vastasin silloin kreiville, ottaen hänet
vakavalta kannalta ja käsitellen hänen kiihtynyttä mieltänsä
äärimmäisellä taitavuudella.
-- Rakas poika raukka! sanoi kreivitär toistaen hiljaa useampia
kertoja noita sanoja, jotka saapuivat minun korvaani kuin tuulen
henkäys. Sitten kun hän luuli voivansa menestyksellä keskeyttää
puhelun, sanoi hän meille pysähtyen: -- Tiedättekö, herrat, te olette
täydelleen ikävystyttäviä!
Tällä lauseella palautettuna naisille tulevaan ritarilliseen
kuuliaisuuteen kreivi lakkasi puhumasta politiikasta. Me vuorostamme
ikävystytimme hänet keskustelemalla mitättömistä asioista, ja hän
jätti meidät yksin kävelemään väittäen, että hänen päänsä pyrki tällä
tavoin alituiseen kulkemaan samaa rataa.
Minun surulliset otaksumani olivat tosia. Kauniit maisemat, lauha
ilmasto, kirkas taivas, tuon laakson hurmaava runollisuus, joka
viidentoista vuoden ajan oli tyynnyttänyt tämän sairaan kiusallisia
mielijohteita, kaikki oli nyt voimatonta. Iällä, jolloin muilla
ihmisillä jyrkkyydet tasoittuvat ja särmikkäisyys häviää, oli
vanhan aatelismiehen luonne tullut entistään niskoittelevammaksi.
Jo muutaman kuukauden ajan hän vastusti vain vastustaakseen, ilman
järkeä, ilman mielipiteidensä oikeutusta; hän kysyi joka asian
syytä, hätäili viivytyksestä tai jostain tehtävästä, pisti nenänsä
joka hetki talousasioihin, piti lukua pienimmistäkin taloustoimista
ja väsytti siten vaimoansa ja palvelijoita kieltämällä heiltä
vapauden. Ennen hän ei koskaan kiihtynyt ilman erikoista aihetta,
nyt hänen kiihtymyksensä oli pysyväistä. Mahdollisesti omaisuudesta
huolehtiminen, maanviljelyssuunnitelmat ja liikkuva elämä olivat
tähän asti lieventäneet hänen pahantuulista mieltänsä antamalla
ravintoa hänen levottomuudelleen ja pitämällä toimessa hänen
mieltänsä; ja mahdollisesti nyt toiminnan puute sai hänen sairautensa
kääntymään omaan itseensä; kun se ei enää toiminut ulospäin,
ryhtyi se työskentelemään päähänpiintymillä, siveellisen minän oli
vallannut ruumiillinen minä. Hän oli tullut omaksi lääkärikseen; hän
haki neuvoja lääkärinkirjoista, uskoi itsessään olevan sairauksia,
joista hän luki kuvauksia, ja ryhtyi silloin terveytensä suojaksi
tavattomiin varovaisuustoimenpiteisiin, jotka olivat vaihtelevia
ja edeltäkäsin mahdottomia aavistaa ja sen mukaan mahdottomia
täyttää. Jos hän tahtoi rauhallisuutta, ja kreivitär järjesti
niin, että hänen ympärillänsä vallitsi ehdoton hiljaisuus, valitti
hän äkkiä olevansa kuin haudassa. Silloin kun hän oli olevinaan
täydelleen välinpitämätön maallisista asioista, koko talo hengitti
keveämmin; hänen lapsensa leikkivät, taloustoimia ei hoitanut
mikään arvostelu; äkkiä keskellä melua hän huudahti valittavasti:
-- "Minut tahdotaan tappaa! -- Rakkaani, jos kysymys olisi teidän
lapsistanne, te olisitte heti aavistanut, mikä heitä vaivaa",
sanoi hän vaimolleen lisäten näiden sanojen vääryyttä katkeralla
ja kylmällä sävyllä. Hän puki ja riisui itseään joka hetki tutkien
pienimpiäkin ilmanmuutoksia, eikä tehnyt mitään katsomatta ensin
ilmapuntaria. Huolimatta hänen vaimonsa äidillisestä huolenpidosta
hän oli tyytymätön kaikkiin ruokiin, sillä hän väitti vatsansa olevan
turmeltuneen ja huonon ruuansulatuksen tuottavan hänelle jatkuvaa
unettomuutta; ja kaikesta huolimatta hän söi, joi, sulatti ja nukkui
niin oivallisesti että oppineinkin lääkäri olisi sitä ihmetellyt.
Hänen tahdonmuutoksensa väsyttivät talon väkeä, joka, tottumuksistaan
kiinnipitävänä kuten kaikki palvelijat, oli kykenemätön mukautumaan
alinomaa toisilleen vastakkaisiin vaatimuksiin. Yhtenä päivänä
kreivi määräsi ikkunat pidettäviksi auki, koska ulkoilma oli muka
välttämätön hänen terveydelleen; muutamien päivien perästä ulkoilma,
joko liian kosteana tai liian kuumana, kävi sietämättömäksi; hän
nurisi silloin, haastoi riitaa ja ollakseen oikeassa hän kielsi
usein ennenantamansa määräyksen. Tämä muistin virheellisyys tai
tämä huono rehellisyys tuotti hänelle voiton kaikissa väittelyissä,
joissa hänen vaimonsa koetti osoittaa hänen olevan ristiriidassa
oman itsensä kanssa. Oleskelu Clochegourde'ssa oli tullut niin
sietämättömäksi, että apotti Dominis, syvästi oppinut mies, oli
ottanut tehtäväkseen etsiä ratkaisua muutamille probleemeille ja
verhoutui näennäiseen hajamielisyyteen. Kreivitär ei toivonut enää,
kuten ennen, voivansa rajoittaa perheen piiriin nuo mielettömyyden
puuskat; talonväki oli jo ollut todistajana kohtauksissa, joissa
tuon ennenaikaisen vanhuksen aiheeton kiihtymys meni yli rajojen.
He olivat kuitenkin niin uskollisia kreivittärelle ettei ulospäin
levitetty tästä mitään, mutta kreivitär pelkäsi joka päivä,
että tuo hulluus, jota inhimillinen kunnioitus ei enää voinut
hillitä, puhkeaisi julkisesti esiin. Minä sain myöhemmin kuulla
kauheita yksityisseikkoja kreivin käyttäytymisestä vaimoansa
kohtaan; sensijaan että hän olisi lohduttanut vaimoaan, hän syyti
kreivittärelle synkkiä ennustuksia ja teki hänet vastuunalaiseksi
tulevista onnettomuuksista. Kaikki siksi, että hän hylkäsi ne
mielettömät lääkitsemiset, joiden alaiseksi kreivi tahtoi hänen
lapsensa asettaa. Jos kreivitär oli kävelemässä Jacques'in ja
Madeleinen kanssa, ennusti kreivi hänelle myrskyä, vaikka taivas
oli kirkas: jos hänen ennustuksensa sattumalta toteutui, teki
itserakkauden tyydytys hänet tunteettomaksi lastensa onnettomuudelle;
jos toinen heistä voi pahoin, pani kreivi parastaan löytääkseen syyn
tähän sairauteen vaimonsa hoitotavassa, jota hän moitti pienimpiä
yksityisseikkoja myöten lopettaen aina noilla murhaavilla sanoilla:
"Jos teidän lapsenne tulevat sairaiksi, olette te sitä tahtonut".
Tällä tavoin hän menetteli pienimmissäkin kotoisen hallituksen
yksityisseikoissa esiintyen joka hetki _paholaisen asianajajana_,
hänen vanhan ajurinsa ilmaisutapaa käyttäen. Kreivitär oli määrännyt
Jacques'ille ja Madeleinelle eri aterioimisajat kuin muille ja oli
siten pelastanut heidät kreivin sairauden hirvittävältä toiminnalta,
ottaen omalle osalleen kaikki myrskyt. Madeleine ja Jacques näkivät
harvoin isäänsä. Egoisteille ominaisen aistihairahduksen tähden
kreivillä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan pahasta, johon hän
oli syypää. Tuttavallisessa keskustelussa, joka meidän välillämme
oli ollut, hän oli erikoisesti valittanut olevansa liian hyvä
omaisiansa kohtaan. Hän käytti siis ruoskaa, raivosi ja särki
kaikki ympärillään aivan kuin apina; haavoitettuaan uhriaan hän
kielsi koskeneensa häneen. Minä ymmärsin silloin, mistä johtuivat
nuo uurteet, jotka olivat aivan kuin partaveitsellä kreivittären
otsaan vedetyt ja jotka minä olin huomannut kreivittären nähdessäni.
Jaloilla sieluilla on häveliäisyys, joka estää heitä ilmituomasta
kärsimyksiään, he kätkevät ylpeästi tuskiensa suuruuden niiltä,
joita he rakastavat autuaallisen laupeuden tunteella. Myöskään minä
en saanut pakottavista pyynnöistäni huolimatta Henrietteä hetikohta
tunnustamaan tätä. Hän pelkäsi tuottaa minulle surua, hän teki
minulle tunnustuksia, joita äkilliset punastumiset keskeyttivät;
mutta minä olin hetikohta aavistanut sen pahennuksen, jonka kreivin
joutilaisuus oli saanut aikaan kotoisissa asioissa.
-- Henriette, sanoin minä hänelle muutamia päiviä jälkeenpäin
osoittaakseni hänelle, että minä olin mitannut hänen uusien
onnettomuuksiensa syvyyden, ettekö tee väärin järjestäessänne niin
hyvin maatilanne, ettei kreivillä ole siinä enää mitään tehtävää?
-- Rakas, sanoi hän minulle hymyillen, asemani on kylliksi vaikea
vaatiakseen kaiken minun tarkkaavaisuuteni, uskokaa että olen hyvin
tutkinut apulähteet, kaikki ovat jo tyhjennetyt. Todenteolla,
ikävyydet ovat alati olleet kasvamaan päin. Kun herra de Mortsauf
ja minä olemme alati taistelussa toisiamme vastaan, en minä voi
niitä heikentää jakamalla ne usempaan kohtaan, kaikki olisi yhtä
surullista minulle. Minä olen ajatellut kääntää herra de Mortsauf'in
mielen toisaalle kehoittamalla häntä perustamaan silkkipuuviljelyksen
Clochegourde'en, jossa jo on muutamia silkkipuita, Tourainen
vanhan teollisuuden jälkiä; mutta minä huomasin, että hän samalla
kuitenkin olisi itsevaltias talossa ja että minulle koituisi tuhansia
ikävyyksiä tästä yrityksestä. Tietäkää, herra huomioidentekijä,
että nuorella iällä maailma hillitsee miehen huonoja ominaisuuksia,
intohimojen leikki pysähdyttää niiden puhkeamisen, ihmiskunnioitus
ehkäisee ne; myöhemmin, yksinäisyydessä vanhemmalla iällä pienet
virheet tulevat esiin sitä peloittavampina, mitä kauemmin ne ovat
olleet tukahdutettuja. Inhimilliset heikkoudet ovat pohjaltaan
hillittömiä, ne eivät suvaitse rauhaa eikä aselepoa; sen, mitä te
eilen olette niille myöntänyt, vaativat ne tänään, huomenna ja
aina; ne syntyvät myöntymisistä ja laajentavat niitä. Voimakkuus
on lempeää, sitä voidaan saada taivutetuksi, se on oikeamielistä
ja rauhallista; sitävastoin heikkouden synnyttämät intohimot ovat
suvaitsemattomia, ne menettelevät mieluimmin kuten lapset, jotka
pitävät salaa ryöstettyjä hedelmiä parempina niitä, joita he voivat
syödä pöydältä. Siten herra de Mortsauf tuntee todellista iloa minun
yllättämisestäni, ja hän, joka ei pettäisi ketään muita, pettää minua
nautinnolla, kunhan hänen viekkautensa vain jää salatuksi.
Noin kuukauden kuluttua tuloni jälkeen, eräänä aamuna, lähtiessäni
aamiaiselta, kreivitär tarttui minun käsivarteeni, kiiruhti erään
puutarhaan johtavan ristikkoportin kautta ja veti minut kiihkeästi
mukanaan viinitarhaan.