ja meni toimittamaan minulle vuodetta, sillä aikaa kun kreivi
laitatti minulle ruokaa, sillä olin kuolemaisillani nälästä. Minä
sain sen huoneen, joka oli kreivittären huoneen yläpuolella, hänen
tätinsä huoneen. Hän antoi kreivin saattaa minut sinne asetettuaan
jalkansa ensimäiselle portaalle nähtävästi neuvotellen itsensä
kanssa, seuraisiko hän minua. Minä käännyin, hän punastui, toivotti
minulle hyvää yötä ja vetäytyi äkkiä takaisin. Kun minä laskeuduin
aamiaiselle, sain kuulla Waterloo'n mellakoista, Napoleonin paosta,
liittolaisten marssimisesta Pariisiin ja Bourbon'ien todennäköisestä
paluusta. Nämä tapahtumat olivat kaikki kaikessa kreiville, meille
ne eivät merkinneet mitään. Tiedättekö, mikä oli suurin uutinen,
jonka minä sain kuulla, tervehdittyäni lapsia? Sillä minä en puhu
levottomuudestani nähdessäni kreivittären kalpeana ja laihtuneena;
minä arvasin minkä mullistuksen hämmästystä osoittava liike voisi
saada aikaan enkä ilmaissut sentähden muuta kuin iloa kreivittären
nähdessäni. Tuo suuri uutisemme oli: -- "Te saatte jäätä!" Kreivitär
oli usein kuluneena vuonna pahoitellut sitä, ettei hänellä ollut
tarpeeksi raikasta vettä minua varten, joka, muun juoman puuttuessa,
pidin jääkylmästä vedestä. Jumala tiesi millä vastuksien hinnalla
hän oli saanut hankituksi itselleen jääkaapin. Te tiedätte paremmin
kuin kukaan, että rakkaudella on kylliksi yhdessä sanassa, yhdessä
katseessa, yhdessä äänen käänteessä, yhdessä näköjään vähäpätöisessä
huomaavaisuudessa; sen kaunein etuoikeus on tuoda itse itsensä ilmi.
No niin! Hänen sanansa, hänen katseensa, hänen ilonsa paljastivat
minulle hänen tunteidensa laajuuden, kuten minä olin hänelle
niukasti ilmaissut omani käytökselläni lautapelissä. Mutta hänen
hellyytensä viehättävät osoitukset kävivät runsaiksi: seitsemäntenä
päivänä tuloni jälkeen hän ilmestyi jälleen pirteänä; hän säkenöitsi
terveyttä, iloa ja nuoruutta; minä löysin rakkaan liljani
kaunistuneena, täydellisemmin puhjenneena, samoin kuin minä löysin
sydämeni aarteet kasvaneiksi. Eivätkö ne ole vain pikku sieluja,
tai alhaisia sydämiä, joissa poissaolo heikentää tunteita, hävittää
rakastetun piirteet ja vähentää hänen kauneuttansa? Olennoille,
joilla on hehkuva mielikuvitus, joilla ihastus on veressä, joiden
ihoa värittää purppura ja joilla intohimo saa pysyväisiä muotoja,
muodostuuhan poissaolo heille kidutuksiksi, joilla ensimäiset
kristityt saivat vahvistaa uskonsa ja jotka tekivät heille Jumalan
näkyväksi! Asuuhan rakkauden täyttämässä sydämessä lakkaamattomia
toiveita, jotka saavat antamaan enemmän arvoa kaivatuille ruumiin
muodoille saattaessaan ne näkyviin unelmien tulen värittäminä! Saahan
silloin kokea kiihtymyksiä, jotka luovat ihanteellista kauneutta
jumaloiduille kasvonpiirteille, ajatusten niihin syventyessä.
Menneisyys muistosta muistoon kerrattuna suurentuu; tulevaisuus
täyttyy toiveilla. Sydämille, joissa nämä sähköiset vivahteet
kuohuvat, on ensimäinen kohtaus silloin kuin hyväätekevä rajuilma,
joka elähyttää maan ja hedelmöittää sen kohdistaessaan siihen
salaman äkillisiä leimahduksia. Kuinka paljon suloisia iloja minä
tunsinkaan nähdessäni, että meissä nuo ajatukset, nuo tunteet
olivat molemminpuolisia! Millä ihastuneella katseella minä seurasin
Henrietten onnellisuuden lisääntymistä! Nainen, joka elää rakastetun
katseiden alaisena, antaa ehkä suuremman todistuksen tunteestaan
kuin nainen, joka kuolee epäilyksen tappamana tai elinmehun
puutteesta kuihtuu. En tiedä kumpi näistä kahdesta on enemmän
liikuttava. Rouva de Mortsauf'in virkistyminen oli luonnollista,
kuten toukokuun vaikutus ruohotasangoilla, kuten auringon ja veden
vaikutus surkastuneisiin kukkiin. Kuten meidän rakkaudenlaaksollamme,
niin Henriettelläkin oli ollut talvensa, ja hän elpyi jälleen,
kuten laakso keväällä. Ennen päivällistä me laskeuduimme rakkaalle
pengermällemme. Siellä, silitellen lapsi raukkaansa, joka oli
tullut hennommaksi entisestään ja kulki äitinsä sivulla äänettömänä
ikäänkuin vielä sairautta kärsien, hän kertoi minulle sairaan vuoteen
ääressä vietetyt yönsä. -- Noiden kolmen kuukauden aikana hän oli
elänyt kokonaan sisällistä elämää. Hän oli asunut aivan kuin synkässä
palatsissa peljäten astua sisälle ylellisiin huoneisiin, joissa valot
välkkyivät, joissa pidettiin juhlia, juhlia, joihin hän ei saanut
ottaa osaa. Hän oli seisonut ovella toinen silmä kiintyneenä lapseen,
toinen epäselvään olentoon, toisella korvalla kuunnellen tuskia,
toisella erästä ääntä. Hän oli lausunut yksinäisyyden siivittämiä
runoja, joita kukaan runoilija ei ollut milloinkaan sepittänyt;
mutta kaiken tämän hän oli tehnyt luonnollisesti, tietämättä
oliko siihen vaikuttanut pieninkään rakkauden jälki, hekumallisen
ajatuksen värähdys, itämainen runous, suloinen kuin Frangistanin
ruusu. Kun kreivi liittyi meihin, jatkoi hän samaan tapaan naisena,
joka on ylpeä itsestään, joka voi luoda ylvään katseen mieheensä
ja punastumatta painaa suudelman poikansa otsalle. Hän oli paljon
rukoillut, hän oli pitänyt kokonaisia öitä käsiään ristissä
Jacques'in yli tahtoen pelastaa hänet kuolemalta.
-- Minä menin, sanoi hän, aina pyhäkön ovelle asti rukoilemaan
Jumalalta poikani elämää. Hänellä oli ollut näkyjä; hän kertoi
ne minulle. Mutta hetkellä, jolloin hän enkelin-äänellään lausui
nuo ihmeelliset sanat: -- Kun minä nukuin, minun sydämeni valvoi!
keskeytti kreivi hänet sanoen: Se on, että te olette ollut melkein
hullu.
Kreivitär vaikeni viiltävän tuskan koskettamana, ikäänkuin tämä
olisi ollut ensimäinen loukkaus, ikäänkuin hän olisi unohtanut, että
kolmeentoista vuoteen tuo mies ei ollut laiminlyönyt sinkauttaa
nuolia hänen sydämeensä. Kreivitär oli kuin jalo lintu, jonka karkea
lyijynjyvä on lennosta satuttanut, hän vajosi raskaaseen masennuksen
tilaan.
-- Niinkö, herra, sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen,
eikö ainoakaan minun sanoistani ole milloinkaan löytävä armoa
teidän älynne tuomioistuimen edessä? Eikö teissä koskaan ole
suvaitsevaisuutta minun heikkouttani kohtaan, ei minun naisellisten
ajatuksieni ymmärtämystä?
Hän pysähtyi. Tuo enkeli katui jo valituksiaan ja mittasi yhdellä
silmäyksellä niin hyvin menneisyytensä kuin tulevaisuutensa:
voisiko hän olla ymmärretty, olihan hän juuri saanut vastaanottaa
myrkyllisen hyökkäyksen. Hänen siniset suonensa takoivat voimakkaasti
ohimoissa, hänellä ei ollut kyyneliä, mutta hänen silmiensä kirkkaus
himmeni. Sitten hän loi katseensa maahan, jottei hän näkisi minun
silmissäni suurentunutta tuskaansa, aavistettuja tunteitansa,
sieluansa minun sieluni hyväilemänä ja ennenkaikkea koko tuota nuoren
rakkauden värittämää myötätuntoisuutta, rakkauden, joka oli valmis
kuten uskollinen koira siekailematta repimään sen, joka loukkaisi
sen valtijatarta. Noina hirveinä hetkinä oli näkemisen arvoista
se ylemmyys, jolla kreivi esiintyi; hän luuli saaneensa voiton
vaimostaan ja vuodatti silloin hänen ylitsensä sanojen raesateen,
jossa sama ajatus kertautui ja joka muistutti alati saman äänen
synnyttäviä kirveen iskuja.
-- Hän on siis yhä kaltaisensa, sanoin minä kreivittärelle,
kun kreivi jätti meidät häntä hakemaan tulleen tallimestarin
kiireellisestä kutsusta.
-- Aina, vastasi Jacques minulle.
-- Aina erinomainen, poikani, sanoi kreivitär Jacques'ille koettaen
siten ylläpitää herra de Mortsauf'in arvoa hänen lastensa silmissä.
Sinä näet nykyhetken, sinä et tunne menneisyyttä, sinä et voi
arvostella isääsi tekemättä hänelle jotain vääryyttä, mutta jos
sinulla on onnettomuus nähdä virheitä isässäsi, vaatii perheen kunnia
sinua hautaamaan sellaiset salaisuudet syvimpään vaitioloon.
-- Kuinka menestyvät muutostyöt Cassine'ssa ja Rhetorière'ssä?
kysyin minä kreivittäreltä saadakseni hänet pois näistä katkerista
ajatuksista.
-- Yli toiveitteni, sanoi hän minulle. Kun rakennukset olivat
valmistuneet, saimme me kaksi kunnollista arentimiestä, joista
toinen maksoi veroissa neljätuhatta viisisataa frangia, toinen
viisituhatta; ja vuokrasopimus on tehty viideksi vuodeksi. Me
olemme jo istuttaneet kolme tuhatta puuta uusille arentimaille.
Manetten isä ihastui saadessaan Rabelay'n, ja Martineau'lla on
Baude viljeltävänään. Meidän neljän arentimiehemme omaisuus on
niityissä ja metsissä, ja niihin he eivät ollenkaan käytä, kuten
jotkut vähemmän omantunnontarkat vuokraajat tekevät, lantaa, joka on
määrätty meidän viljelyksiämme varten. _Meidän_ ponnistuksiamme on
siten seurannut mitä kaunein menestys. Clochegourde, ottamatta lukuun
säästettyjä maita, joita me nimitämme pääkartanon vuokratiluksiksi,
sekä metsiä ja viinitarhoja, tuottaa yhdeksäntoistatuhatta frangia,
ja viljelykset ovat antaneet hyviä vuosituloja. Minä taistelen
saadakseni vuokraamattomat maa-alueemme annettaviksi Martineau'lle,
maittemme silmälläpitäjälle, joka nyt voi asettaa poikansa sijalleen.
Hän tarjoaa kolme tuhatta frangia, jos herra de Mortsauf rakentaa
hänelle arentitalon Commanderie'hin. Me voisimme silloin saada
vapaaksi Clochegourde'n lähistön, jatkaa suunniteltua puistokujaamme
aina Chinon'in tielle asti, eikä meidän tarvitsisi huolehtia muusta
kuin metsistämme ja viinitarhoistamme. Jos kuningas palaa takaisin,
saamme _me_ jälleen vuosirahamme; _me_ annamme suostumuksemme siihen
vastustettuamme muutamia päiviä _meidän_ vaimomme tervettä järkeä.
Jacques'in omaisuus on silloin hävittämätön. Nämä viimeiset tulokset
saavutettuani minä antaisin herra de Mortsauf'in tehdä säästöjä
Madeleineä varten, jolle kuningas muutoin vanhan tavan mukaan on
antava myötäjäiset. Omatuntoni on rauhallinen; minun tehtäväni tulee
loppuun suoritetuksi. Ja te? sanoi hän minulle.
Minä selitin hänelle lähettilästehtäväni ja annoin hänen nähdä kuinka
hyödyllisiä ja viisaita hänen neuvonsa olivat olleet. Oliko hänellä
näkijän lahja, kun hän siten saattoi ennustaa tapahtumat?
-- Enkö minä teille kirjoittanut sitä? sanoi hän. Vain teitä varten
minä voin käyttää ihmeellistä kykyä, josta minä en ole puhunut
muille kuin herra de la Berge'lle, rippi-isälleni, ja hän selittää
sen jumalallisen välityksen avulla tapahtuvaksi. Usein syvien
mietiskelyjen jälkeen, joita pelko lasteni tilasta minulle aiheuttaa,
minun silmäni sulkeutuvat tämän maan asioille ja katsovat toiseen
maailmaan; kun minä siellä näin Jacques'in ja Madeleinen loistavina,
olivat he määrätyn ajan terveinä, jos minä näin heidät usvan
ympäröiminä, tulivat he pian sairaiksi. Teitä minä en ainoastaan näe
alati säteilevänä, vaan minä kuulen myöskin suloisen äänen, joka
minulle sanoitta, sisällisen välityksen avulla, ilmaisee, mitä teidän
pitää tehdä, Mikä laki estää minua käyttämästä tätä ihmeellistä
lahjaa muiden kuin lasteni ja teidän hyväksi? sanoi hän vajoten
unelmiin. Tahtooko Jumala olla heidän isänsä? kysyi hän itseltään
hetken vaiettuaan.
-- Sallikaa minun uskoa, sanoin minä hänelle, etten tottele muita
kuin teitä!
Hän hymyili minulle tuota täydellisesti viehättävää hymyilyään, joka
saattoi minun sydämeni niin suureen hurmioon, etten olisi silloin
tuntenut kuoleman iskuakaan.
-- Niin pian kun kuningas jälleen on Pariisissa, menkää sinne,
jättäkää Clochegourde, jatkoi hän. Yhtä paljon kuin on alentavaa
etsiä virkoja ja suosiota, yhtä paljon on naurettavaa laiminlyödä
niiden vastaanottaminen. Tulee tapahtumaan suuria muutoksia.
Kykenevät ja varmat miehet ovat välttämättömiä kuninkaalle, olkaa
siis hänen saatavissansa. Te joudutte nuorena virkatoimiin, ja te
suoriudutte niistä hyvin; sillä valtiomiehillä kuten näyttelijöillä
on ammattiasioita, joiden perille nerokkuudella ei päästä, ne täytyy
oppia. Isäni sai tämän lauseen herttua de Choiseul'iltä. Muistakaa
minua, sanoi hän hetken vaiettuaan, antakaa minun tuntea suuruuden
iloja sielussa, joka kuuluu kokonaan minulle. Olettehan te minun
poikani?
-- Teidän poikanne? toistin minä nyrpeän näköisenä.
-- Minun poikani, ei muuta, sanoi hän tehden minusta pilkkaa; eikö
teillä silloin ole hyvin kaunis paikka minun sydämessäni.
Päivälliskello soi, hän tarttui minun käsivarteeni ja nojautui siihen
mielihyvällä.
-- Te olette kasvanut, sanoi hän minulle portaita noustessamme. Kun
olimme pengermällä, liikutti hän levottomasti käsivarttani ikäänkuin
minun katseeni olisivat koskettaneet häntä liian kiihkeästi; vaikka
hänen silmänsä olivat alasluodut, hän tiesi hyvin, että katsoin
vain häneen. Hän sanoi minulle sitten tuolla teeskennellyllä, niin
suloisella, niin viehättävällä kärsimättömyydellä: -- Katselkaamme
toki hiukan rakasta laaksoamme! Hän kääntyi, levitti valkeasilkkisen
päivänvarjonsa ylitsemme ja asetti Jacques'in sen suojaan. Päänliike,
jolla hän osoitti minulle Indre'ä, ruuhta ja niittyjä, todisti, että
hän minun vierailustani ja kävelyretkistämme alkaen ymmärsi noita
sinertäviä taivaanrantoja ja niiden utuisia kaarrelmia. Luonto oli
viitta, johon hän verhosi ajatuksensa. Hän tiesi nyt, mitä satakieli
huokaa yön aikana ja mitä soiden laulaja yhä toistaa veisatessaan
valitussäveltään.
Kello kahdeksan illalla minä sain olla läsnä kohtauksessa, joka minua
syvästi liikutti ja jota minä en koskaan ennen ollut voinut nähdä,
sillä minä olin siihen aikaan aina pelaamassa herra de Mortsauf'in
kanssa. Tuo kohtaus tapahtui ruokasalissa ennen lasten levolle
asettamista. Kello soi kaksi kertaa, kaikki talon väki saapui.
Te olette meidän vieraanamme, alistukaa luostarin sääntöihin, sanoi
kreivitär vetäen minua kädestä tuolla viattomalla leikillisyydellä,
joka on ominaista todella uskonnollisille naisille.
Kreivi seurasi meitä. Isäntäväki, lapset, palvelijat, kaikki
polvistuivat paljain päin totutuille paikoilleen. Madeleinen vuoro
oli lukea rukoukset: rakas pikku olento lausui ne lapsenäänellään,
jonka teeskentelemättömät käänteet erottuivat kirkkaina ympäristön
sopusointuisessa äänettömyydessä ja antoivat lauseille viattomuuden
pyhän valkeuden, enkelisulon. Se oli liikuttavin rukous, minkä minä
olen kuullut. Luonto vastasi lapsen sanoihin tuhansin iltaväreilyin,
joka oli kuin vienoa urkujen säestystä. Madeleine oli kreivittären
oikealla, Jacques vasemmalla puolella. Nuo kaksi kiharapäätä, joiden
keskeltä kohosi äidin palmikoitu tukka ja joiden ylitse näkyi
herra de Mortsauf'in valkeahiuksinen, kellastunut pää, muodostivat
taulun, jonka värit jollakin tavalla toistivat mieleen rukouksen
herättämiä ajatuksia. Ja lopuksi ylevänä yhdyssiteenä verhosi tuota
kokoontunutta joukkoa laskevan auringon riutuva loiste, jonka rusotus
väritti salin, niin että runolliset tai taikauskoiset sielut olisivat
luulleet taivaan tulien olevan läsnä rukouksessa, jota nuo uskolliset
Jumalan palvelijat tuolla pitivät polvistuneina, ilman arvoeroa,
kirkon vaatimassa tasa-arvoisuudessa. Minun ajatukseni siirtyivät
patriarkkaalisen elämän aikoihin ja suurensivat vielä tuota
kohtausta, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan jo oli niin suuri.
Lapset sanoivat hyvää yötä isälle, väki hyvästeli meitä, kreivitär
meni pois ojentaen käden kummallekin lapselle, ja minä astuin saliin
kreivin kanssa.
-- Me annamme teille autuuden tuolla ja helvetin tässä, sanoi kreivi
osoittaen lautapeliä.
Kreivitär liittyi meihin puolen tunnin perästä ja siirsi käsityönsä
pöytämme ääreen.
-- Tämä tulee teille, sanoi hän, käännellen kanavakangasta; mutta
työ on jo viivästynyt kolme kuukautta. Tämän neilikan ja tuon ruusun
välillä on lapsi parkani sairastanut.
-- Peliin käsiksi, sanoi herra de Mortsauf, älkäämme puhuko tuosta.
Kuusi -- viisi, herra kuninkaan lähetti.
Kun minä menin levolle, jännitin minä tarkkaavaisuuttani kuullakseni
kreivittären kävelevän kamarissaan. Jos hän pysyi alallaan ja
hiljaisena, ahdistivat minua hurjat ajatukset, jotka herättivät
sietämättömiä haluja. -- Minkätähden hän ei olisi minun omani?
sanoin minä itselleni. Onkohan hänkin, kuten minä, aistillisen
pyörremyrskyn vallassa? Kello yksi minä laskeuduin alakertaan,
minä kävelin äänettömästi, tulin hänen ovensa eteen ja laskeuduin
siihen pitkäkseni; korva oven rakoon painettuna minä kuuntelin
hänen tasaista ja suloista lapsen hengitystänsä. Kun minun tuli
kylmä, nousin minä jälleen yläkertaan, asetuin vuoteelle ja nukuin
rauhallisesti aamuun asti. En tiedä, minkä luonnonlain vaikutus
ilmenee siinä nautinnossa, jota tunnen käydessäni eteenpäin aina
syvyyksien reunalle asti, tunnustellessani pahan kurimusta,
tutkiessani sen pohjaa, tuntiessani sen kylmyyden ja vetäytyessäni
takaisin järkytettynä. Tuo yön hetki hänen ovensa kynnyksellä, johon
minä vuodatin raivon kyyneleitä hänen koskaan saamatta tietää, että
hän seuraavana aamuna oli kulkenut minun kyynelteni ja suudelmieni
ylitse siveydessään, joka oli vuoroin rikottu, vuoroin kunnioitettu,
kirottu ja jumaloitu; tuo useimmista typerältä näyttävä hetki antoi
minulle aavistuksen siitä innostuksesta, joka ajaa sotamiehiä
eteenpäin: jotkut heistä ovat kertoneet minulle asettaneensa elämänsä
sillä tavoin vaaraan, että he heittäytyivät patteria vastaan
saadakseen tietää, pääsisivätkö he karteesitulesta ja olisiko
heillä onnea karauttaessaan siten mahdollisuuksien kuilun ylitse,
kuten Jean Bart [ranskal. merisankari kuoli v. 1702. Suom. muist.]
tupakoidessaan ruutitynnörin päällä. Seuraavana päivänä minä menin
poimimaan kukkia ja tein kaksi kukkavihkoa; kreivi ihaili niitä, hän,
jota ei muuten mikään tämäntapainen liikuttanut.
Minä vietin muutamia päiviä Clochegourde'ssa tehden ainoastaan
lyhyviä vierailuja Frapesle'en, jossa minä olin kuitenkin kolme
kertaa päivällisillä. Ranskalainen armeija valtasi Tours'in. Vaikka
minä ilmeisesti rouva de Mortsauf'ille merkitsin elämää ja terveyttä,
pyysi hän minua hartaasti lähtemään Chateauraux'hon ja palaamaan
kaikessa kiireessä Issoudun'in ja Orleans'in kautta Pariisiin. Minä
tahdoin kieltäytyä, mutta hän käski minua lausuen, että perheen
suojelushenki oli puhunut; minä tottelin. Meidän jäähyväisemme olivat
tällä kertaa kyynelillä kostutetut. Hän pelkäsi tuota viettelevää
maailmaa, jonne minä olin menossa. Olinhan minä nyt täydellä todella
joutumassa noiden etujen, intohimojen ja nautintojen pyörteisiin,
jotka tekevät Pariisista meren, yhtä vaarallisen siveälle rakkaudelle
kuin puhtaalle omalletunnolle. Minä lupasin kirjoittaa hänelle joka
ilta päivän tapahtumista ja ajatuksistani pienimpiä yksityisseikkoja
myöten. Tämä lupaus sai hänet nojaamaan raukeata päätänsä olkaani
vasten, ja hän sanoi minulle: -- Älkää unohtako mitään, kaikki tulee
kiinnittämään minun mieltäni.
Hän antoi minulle vietäväksi kirjeitä herttualle ja herttuattarelle,
joiden luo minä menin toisena päivänä tuloni jälkeen.
-- Teillä on onnea, sanoi minulle herttua; syökää päivällistä täällä,
tulkaa kanssani tänä iltana linnaan, teidän menestyksenne on valmis.
Kuningas on puhunut teistä tänä aamuna lausuen: "Hän on nuori,
kykenevä ja uskollinen!" Ja kuningas pahoitteli kun hän ei tiennyt,
olitteko kuollut vai elossa ja minne tapaukset olivat viskanneet
teidät, senjälkeen kun olitte niin hyvin täyttänyt teille annetun
tehtävän.
Illalla minä olin valtioneuvoston esittelijäsihteerinä, ja minulla
oli Ludvig XVIII:nnen luona salainen virka, joka pysyi yhtä kauan
kuin hänen hallituskautensakin, luottamustoimi, joka oli vailla
loisteliaita suosionosoituksia, mutta turvattu mahdollisesta
epäsuosiosta, paikka, joka asetti minut keskelle hallitusta ja oli
minun menestyksieni lähteenä. Rouva de Mortsauf oli nähnyt oikein,
häntä oli minun siis kiittäminen kaikesta: vallasta, rikkaudesta,
onnesta ja tiedoista; hän oli minun oppaanani ja rohkaisi minua,
hän puhdisti minun sydämeni ja antoi minun tahdonvoimilleni tuon
yhtenäisyyden, jota ilman nuoruuden voimat kuluvat hyödyttömästi.
Myöhemmin minä sain virkatoverin. Kummankin meistä piti olla
palveluksessa kuuden kuukauden aika. Me saatoimme tarvittaessa
olla toistemme sijaisina; meillä oli huone linnassa, ajoneuvot
ja runsaita palkkioita matkakustannusten korvaukseksi, milloin
olimme pakotettuja matkustamaan. Kummallinen asema! Me olimme
tuon hallitsijan salaisia oppilaita, jonka politiikalle hänen
vihamiehensäkin ovat sittemmin antaneet loistavan tunnustuksen, me
kuulimme hänen arvostelujaan kaikesta, sisäisistä ja ulkoisista
asioista, meillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusvaltaa ja kuitenkin
meiltä tultiin kysymään neuvoa, kuten Molière kysyi Laforet'lta,
me näimme kokeneen iän harkinnan nojautuvan meidän nuorekkaaseen
luottamukseemme. Meidän tulevaisuutemme oli muutoin tehty turvatuksi
tavalla, joka oli omiansa tyydyttämään kunnianhimoa. Paitsi minun
esittelijäsihteerinpalkkaani, joka oli määrätty valtioneuvoston
menosäännössä, antoi kuningas minulle tuhat frangia kuussa omasta
rahastostaan ja muisti minua usein lahjoilla. Vaikka kuningas tiesi,
että kahdenkolmatta vuotias nuori mies ei jaksaisi kestää pitkiä
aikoja työtä, jolla hän minua rasitti, ei minun virkaveljeäni,
joka nykyään on Ranskan pääri, valittu ennenkuin heinäkuun lopulla
v. 1817. Tämä valinta oli niin vaikea, tehtävämme vaativat niin
paljon erikoisominaisuuksia, että kuningas epäröi kauan aikaa.
Hän kunnioitti minua kysymällä minulta, kuka niiden nuorten
miesten joukossa, joita valinta koski, paraiten sopisi yhteen,
minun kanssani. Heidän joukossaan oli yksi tovereistani Lepitre'n
koulukodin ajoilta, ja minä en häntä ollenkaan maininnut. Majesteetti
kysyi minulta syytä siihen.
-- Kuningas, sanoin minä hänelle, on valinnut miehiä, jotka ovat
kaikki yhtä uskollisia, mutta kyvyltään erilaisia, minä olen
nimittänyt sen jonka minä luulen taitavimmaksi, varmana siitä, että
olen aina tuleva hänen kanssansa hyvin toimeen.
Minun arvosteluni oli sama kuin kuninkaan. Hän oli minulle alati
kiitollinen uhrauksesta, jonka olin tehnyt. Tässä tilaisuudessa
hän sanoi minulle: Te tulette olemaan ensimäinen. Hän ilmaisi
minun arvosteluni virka veljelleni, joka palkinnoksi tästä
palveluksesta soi minulle ystävyytensä. Huomaavaisuus, jota
herttua de Lenoncourt minulle osoitti, määräsi muiden ihmisten
suhteen minuun. Nämä sanat: "Kuningas tuntee suurta mielenkiintoa
tätä nuorta miestä kohtaan, hänellä on tulevaisuutta, kuningas on
mieltynyt häneen." olisivat jo sinänsä korvanneet lahjakkuuden,
mutta sille ystävälliselle kohtelulle, joka nuorten henkilöiden
osaksi tulee, antoivat ne jotakin sellaista, millä kunnioitetaan
valtaa. Niin herttua de Lenoncourt'in kuin sisareni luona, joka
meni näihin aikoihin naimisiin serkkunsa markiisi de Listomère'n
kanssa (hän oli tuon vanhan sukulaisen poika, jonka luona minä kävin
Saint-Louis-saarella), minä tein vähitellen tuttavuutta faubourg
Saint-Germain'in vaikutusvaltaisimpien henkilöiden kanssa.
Henriette hankki minulle pian pääsyn seurapiiriin, jonka nimenä
oli Petit-Château. Tämä tapahtui prinssessa de Blamont-Chauvry'n
avulla, jonka pikkuserkku hän oli. Kreivitär kirjoitti hänelle
niin innokkaasti minusta, että prinsessa kutsui minut heti kohta
vierailulle luokseen. Minä seurustelin paljon hänen kanssansa, minä
osasin miellyttää häntä, ja hänestä tuli ei minun suojelijattareni,
vaan ystävä, jonka tunteissa oli jotain äidillistä. Vanha prinsessa
otti sydämenasiakseen tutustuttaa minut tyttäreensä rouva
d'Espard'iin, herttuatar de Langais'hen, vikomtesse [vicomte, fem.
vicomtesse, kreivin ja paroonin välinen aatelisarvo. Suom. muist.]
de Beauséant'iin ja herttuatar de Maufrigneuse'een, kaikki naisia,
jotka vuorotellen pitivät muodin valtikkaa ja jotka olivat sitä
suosiollisempia minulle, kun minulla ei ollut mitään vaatimuksia
heihin nähden ja olin valmis aina miellyttämään heitä. Veljeni
Charles, joka ei enää ajatellut minua laiminlyödä, nojautui
tästä lähtien minuun; mutta nopea menestykseni synnytti hänessä
salaisen kateuden, joka myöhemmin tuotti minulle paljon suruja.
Hämmästyneinä tästä odottamattomasta onnesta isäni ja äitini
tunsivat turhamielisyytensä imarrelluksi ja hyväksyivät minut
lopulta pojakseen; mutta kun heidän tunteensa oli jossain määrin
keinotekoista, etten sanoisi teeskenneltyä, ei tämä kääntymys paljon
vaikuttanut katkeroituneeseen sydämeeni. Yleensähän itsekkyyden
täyttämät tunteenliikutukset herättävät vähän myötätuntoa; sydän
kammoo laskelmia ja kaikenkaltaisia hyötynäkökohtia.
Minä kirjoitin uskollisesti rakkaalle Henriettelleni, joka vastasi
minulle yhdellä tai parilla kirjeellä kuussa. Hänen henkensä
valisti siten minua, hänen ajatuksensa kulkivat etäisyyksien halki
ja puhdistivat minun ilmakehäni. Ei ainoakaan nainen voinut minua
vallata. Kuningas tiesi minun pidättymiseni; hän kuului tässä
suhteessa Ludvig XV:nnen kouluun ja hymyillen nimitti minua neiti
de Vandenesse'ksi, mutta elämäntapani järkevyys miellytti häntä
suuresti. Minulla oli se vakaumus, että kärsivällisyys, johon minä
olin tottunut lapsuuteni aikana ja etenkin Clochegourde'ssa, auttoi
minua paljon saamaan suosionosoituksia kuninkaan puolelta, joka oli
alati erinomaisen ystävällinen minulle. Hän oli epäilemättä saanut
päähänpiston lukea minun kirjeitäni, sillä minun neitseellinen
elämäni ei häntä kauvoja pettänyt. Eräänä päivänä kun herttualla oli
palvelus hovissa, minä kirjoitin kuninkaan sanelun mukaan. Nähdessään
herttua de Lenoncourt'in astuvan sisään kuningas silmäili meitä
veitikkamaisella katseella.
-- No, tuo pahuksen Mortsauf tahtoo siis alati elää? sanoi hän
herttualle kauniilla hopeanhelähteisellä äänellään, johon hän osasi
mielensä mukaan saada pistosanan purevuutta.
-- Alati, vastasi herttua.
-- Kreivitär de Mortsauf on enkeli, jonka minä mielelläni tahtoisin
nähdä täällä, jatkoi kuningas; mutta jos minä en voi mitään, on minun
kanslerini, sanoi hän kääntyen minua kohden, onnellisempi. Teillä on
kuusi kuukautta vapaasti käytettävänänne, minä olen päättänyt antaa
teille virkaveljeksi sen nuoren miehen, josta me puhuimme eilen.
Pitäkää hauskaa Clochegourde'ssa, herra Cato! Ja kuningas poistui
hymyillen huoneesta.