sanomatta sanaakaan; sitten hän seurasi minua Frapesle'en asti
tietämättä, mitä hän teki. Lopuksi, perillä minä sanoin hänelle: --
Taivaan nimessä, herra kreivi, antakaa hänen ohjata taloanne, jos se
häntä miellyttää, ja älkää häntä enää kiduttako.
-- Minulla ei ole pitkiä aikoja elettävänä, sanoi hän minulle vakavan
näköisenä; vaimoni ei tarvitse kauvoja kärsiä minun tähteni, minä
tunnen, että pääni halkeaa.
Ja hän jätti minut vastentahtoisen itsekkyyden vallassa. Päivällisen
jälkeen minä palasin kuulemaan uutisia rouva de Mortsauf'ista ja
tapasin hänet jo paremmin voivana. Jos hänen avioliittoilonsa olivat
tällaisia, jos tämäntapaiset kohtaukset usein uudistuivat, kuinka
saattoi hän elää? Mikä pitkä, rankaisematon murhayritys! Tuona iltana
minä ymmärsin, millä kuulumattomilla kidutuksilla kreivi hermostutti
vaimoansa. Mille tuomioistuimelle oli tällaisia riitakysymyksiä
esitettävä? Nämä ajatukset hämmensivät minua, minä en voinut sanoa
mitään Henriettelle. Mutta minä vietin yöni kirjoittamalla hänelle.
Kolmesta tai neljästä kirjeestä, jotka minä kirjoitin, on minulle
jäänyt tämä alku, johon minä en ollut tyytyväinen; mutta jos se
minusta näytti mitään ilmaisemattomalta tai liiaksi minusta itsestäni
puhuvalta, silloin kun minun piti käsitellä yksinomaan häntä, saatte
te siitä kuitenkin tietää minun sieluni tilan.
'Rouva de Mortsauf'ille.
Kuinka paljon minulla olikaan saapuessani sanottavana teille
asioita, joita minä matkan varrella olin ajatellut ja jotka minä
unhotin teidät nähdessäni. Niin, heti kun minä teidät näen, rakas
Henriette, eivät sanani enää tunnu minusta olevan sopusoinnussa
teidän sielunne säteiden kanssa, jotka suurentavat teidän
kauneuttanne. Teidän lähellänne minä tunnen niin ääretöntä onnea,
että nykyhetken tunne hävittää edellisen elämän tunteet. Joka
kerta minä synnyn rikkaampaan elämään ja olen kuten matkustaja,
jolle, hänen noustessaan jotain korkeata vuorta, joka askeleella
avautuu uusi näköpiiri. Lisäänhän minä jokaisella uudella
keskustelulla suunnattomiin aarteisiini uuden aarteen. Tässä on
luullakseni pitkien, ehtymättömien kiintymysten salaisuus. Minä
en siis voi puhua teille teistä itsestänne muutoin kuin etäällä
teistä. Teidän läsnäollessanne minä olen liiaksi häikäisty
nähdäkseni, liiaksi onnellinen tutkiakseni onneani, liiaksi
teidän täyttämänne ollakseni oma minäni, teidän kauttanne liiaksi
kaunopuhelias puhuakseni teille, liiaksi kiihkeä tarttumaan
kiinni nykyhetkeen muistellakseni mennyttä. Ottakaa siis huomioon
tämä pysyvä hurmaus voidaksenne antaa minulle anteeksi sen
aiheuttamat erehdykset. Teidän lähellänne minä olen pelkkää
tunnetta. Kuitenkin rohkenen teille sanoa, rakas Henrietteni,
etten koskaan ole tuntenut niissä lukuisissa ilon hetkissä,
joita te olette minulle tuottanut, onnea, jota voisi verrata
siihen riemuun, joka täytti minun sieluni eilen, kun te, tuon
hirveän myrskyn jälkeen, jossa te taistelitte pahaa vastaan
yliluonnollisella rohkeudella, palasitte vain minun luokseni
puolihämärässä huoneessanne, jonne tuo onneton kohtaus minut
johti. Minä yksin tiedän, millä loisteella voi säteillä nainen,
kun hän saapuu kuoleman porteilta elämän kynnykselle ja kun uuden
elämän aamurusko värittelee hänen otsaansa. Kuinka teidän äänenne
oli soinnukas! Kuinka sanat, vieläpä teidänkin, näyttivät minusta
pieniltä silloin, kun teidän jumaloidussa äänessänne tuli esille
menneen surun hämärät jälkimainingit yhtyneinä jumalallisiin
lohdutuksiin, joilla te olette minut lopultakin rauhoittanut
antaessanne minulle siten ensimäiset ajatuksenne. Minä tunsin
teidät kaikilla inhimillisillä kirkkauksilla loistavana; mutta
eilen minä sain nähdä uuden Henrietten, joka olisi minun omani,
jos Jumala niin tahtoisi. Eilen minä näin olennon vapaana
aineen kammitsoista, jotka estävät meitä kohentamasta sielun
tulta. Sinä olit kaunis alennuksessasi, majesteetillinen
heikkoudessasi. Eilen minulle ilmeni jotakin kauniimpaa kuin
sinun kauneutesi, jotakin suloisempaa kuin sinun äänesi;
kirkkauksia, sinun silmiesi kirkkautta säihkyvämpiä, tuoksuja,
joille ei ole sanoja; eilen sinun sielusi oli näkyvissä ja käsin
kosketeltava. Minä olen paljon kärsinyt siitä, etten ole voinut
avata sinulle sydäntäni, jotta sinä olisit sieltä saanut voimaa.
Eilen vihdoin minä jätin kunnioittavan pelon, jota sinä minussa
herätit, tuo pyörtymyskohtaus lähensihän se meitä toisiimme.
Silloin minä tiesin, mitä oli hengittäminen, hengittäessäni
yhdessä sinun kanssasi, sitten kun taudin käänne salli sinun
hengittää meidän ilmaamme. Kuinka paljon taivaaseen kohotettuja
rukouksia yhtenä ainoana hetkenä! Jos minä en heittänyt henkeäni
noilla matkoilla, joita minä tein mennäkseni pyytämään Jumalaa
jättämään sinut vielä minulle, johtui se siitä, että ilosta ja
surusta ei kuolla. Tuo hetki on jättänyt minulle muistoja, jotka
ovat haudatut sieluni pohjalle ja jotka pinnalle noustessaan
aina tuovat silmiini kyyneleitä; jokainen ilo laajentaa niiden
uomaa, jokainen suru syventää sitä. Niin, se pelko, joka
eilen liikutti sydäntäni, tulee olemaan mittapuuna kaikille
tuleville suruilleni, kuten ne ilot, joita sinä olet minulle
ylenpalttisesti tuhlannut, sinä ajatusteni ijankaikkisesti
rakastettu, tulevat hallitsemaan kaikkia niitä iloja, joita
Jumalan käsi näkee minulle hyväksi suoda. Sinä olet saattanut
minut ymmärtämään jumalallista rakkautta, tuota pettämätöntä
rakkautta, joka voimassaan ja kestävyydessään ei tunne epäilyksiä
eikä luulevaisuutta.'
* * * * *
Syvä raskasmielisyys hivutti minun sieluani, tuon perhe-elämän
näkeminen haavoitti sydäntä, joka oli nuori ja herkkä kaikille
inhimillisille vaikutuksille; astuessani maailmaan täytyi minun
nähdä tuo kuilu, tuo pohjaton syvyys ja kuollut meri. Tuo hirveä
onnettomuuksien yhtymä herätti minussa lukemattomia ajatuksia, ja
minulla oli ensi kertaa yhteiskuntaelämään astuessani suunnaton
mitta, johon verrattuna kaikki muut tapahtumat eivät voineet
olla muuta kuin pieniä. Surumielisyydestäni saattoivat herra
ja rouva der Chessel päättää, että rakkauteni oli onneton, ja
täten intohimoni onneksi ei vähintäkään vahingoittanut suurta
Henrietteäni.
Seuraavana päivänä astuessani saliin tapasin minä kreivittären
siellä yksinään; hän katsoi minuun hetkisen ojentaessaan minulle
kätensä, sitten hän sanoi: -- Onko ystäväni siis alati liian
hellä? Hänen silmänsä kostuivat, hän nousi ylös ja sanoi minulle
epätoivoisen rukouksen sävyllä: -- Älkää kirjoittako minulle enää
sillä tavoin!
Herra de Mortsauf oli huomaavainen. Kreivitär oli saanut jälleen
takaisin rohkeutensa ja kirkkaan otsansa, mutta hänen kasvojensa
väri ilmaisi edellisen päivän kärsimykset, jotka olivat
tyynnytettyjä, mutta ei sammuneita. Hän sanoi minulle illalla
kävellessämme syksyn kuivuneilla lehdillä, jotka kahisivat
askeltemme alla:
-- Suru on ääretön, ilolla on rajansa. Lause, joka ilmaisi
minulle hänen kärsimyksensä hänen verratessaan niitä pian
haihtuviin onnen hetkiinsä.
-- Älkää soimatko elämää, sanoin minä hänelle: te ette ota
huomioon rakkautta, sillä on iloja, jotka säteilevät taivaisiin
asti.
-- Vaietkaa, sanoi hän, en tahdo tietää siitä mitään. Minä olen
rauhallinen ja onnellinen teidän lähellänne, minä voin sanoa
teille kaikki ajatukseni; älkää hävittäkö minun luottamustani.
Miksi ei teillä olisi papin hyveellisyys ja vapaan miehen
viehätys?
-- Teidän tähtenne voisi tyhjentää myrkkymaljoja, sanoin minä
hänelle vieden hänen kätensä sydämelleni, joka löi kiihkeästi.
-- Taaskin! huudahti hän vetäen pois kätensä, ikäänkuin hän
olisi tuntenut jotain suurta tuskaa. Te ette siis tahdo suoda
minulle surunsekaista iloa saada ystävän käden avulla pysähdyttää
haavojeni veri! Älkää lisätkö minun kärsimyksiäni, te ette tunne
niitä kaikkia! Salaisimmat niistä ovat kaikkein vaikeimpia
tukahduttaa. Jos te olisitte nainen, te ymmärtäisitte, mikä inhon
sekainen melankolia valtaa ylevän sielun, silloin kun se huomaa
itseensä kohdistettavan huomaavaisuuksia, jotka eivät paranna
mitään ja joilla luullaan kaikki voitavan korjata. Muutamien
päivien mielistelyllä tahdotaan minut saada antamaan anteeksi
kärsimäni vääryys. Kaikkein järjettömimpiinkin toivomuksiin
voisin minä silloin saada suostumuksen. Tuo alennus, nuo
hyväilyt, jotka lakkaavat heti, kun luullaan minun kaiken
unhottaneen, nöyryyttävät minua. Kiittää herransa suosiosta hänen
vikojansa...
-- Hänen rikoksiansa, sanoin minä kiihkeästi.
-- Eikö se ole hirveä elämisen tila? sanoi hän hymyillen minulle
surumielisesti. Sitäpaitsi minä en osaa käyttää tätä hetkellistä
valtaani. Tällä hetkellä minä muistutan ritareja, jotka eivät
anna iskuja kaatuneelle vastustajalle. Nähdä maassa hänet, jota
meidän pitäisi kunnioittaa, kohottaa hänet ylös saadakseen
häneltä uusia iskuja, kärsiä hänen lankeemuksestaan enemmän, kuin
hän itse siitä kärsii, pitää itseänsä kunniattomana, jos käyttää
hyväkseen hetkellistä vaikutusvaltaa, vaikkapa hyödyllistäkin
tarkoitusta varten; kuluttaa voimansa, tyhjentää sielunsa aarteet
noissa alhaisissa taisteluissa, hallita ainoastaan hetkellä,
jolloin saa kuolettavia haavoja! Parempi kuolla. Ellei minulla
olisi lapsia, heittäytyisin minä tämän elämän pyörteeseen;
mutta mitä heistä tulisi ilman minun salattua tahdonlujuuttani?
Minun on elettävä heidän tähtensä, kuinka surullinen se elämä
lieneekin. Te puhutte minulle rakkaudesta?... Ystäväni,
ajatelkaahan, mihin helvettiin minä joutuisin, jos minä antaisin
tuolle olennolle, joka on säälimätön kuten kaikki heikot ihmiset,
oikeuden halveksia minua? Minä en kestäisi epäluuloa! Elämäni
puhtaus on minun voimani. Siveydellä, rakas lapsi, on pyhiä
vesiä, joihin saa kastaa itsensä ja joista noustaan jälleen
vahvistuneina Jumalan rakkaudessa.
-- Kuulkaa, rakas Henriette, minulla ei ole enää kuin viikko
täällä oltavana, tahdon että...
-- Ah! te jätätte meidät, sanoi hän keskeyttäen minut.
-- Mutta täytyyhän minun saada tietää, mihin ratkaisuun isäni
minuun nähden on tullut. Kohta on jo kolme kuukautta...
-- En ole laskenut päiviä, vastasi hän minulle liikutetun naisen
avomielisyydellä. Hän kokosi ajatuksensa ja sanoi minulle: --
Tulkaa, menkäämme Frapesle'en.
Hän kutsui kreivin ja lapset ja pyysi suojahuivinsa; sitten
kun kaikki oli valmista, tuli häneen, joka muuten oli niin
hiljainen ja rauhallinen, pariisilaisnaisen eloisuutta, ja me
menimme joukolla Frapesle'en vierailulle, jota kreivitär ei
ollut velkaa. Hän pakottautui puhumaan rouva de Chessel'ille,
joka onneksi oli hyvin pitkäveteinen vastauksissaan. Kreivi
ja herra de Chessel keskustelivat asioistaan. Minä pelkäsin,
että herra de Mortsauf kehuisi ajoneuvojansa ja valjakkoansa,
mutta hänen käytöksensä oli täysin tahdikasta; hänen naapurinsa
kyseli häneltä töistä, joihin kreivi oli, ryhtynyt Cassine'ssa
ja Rhetorière'ssa. Kuullessani kysymyksen minä silmäilin kreiviä
luullen että hän karttaisi keskustelun aihetta, jonka muistot
olivat hänelle niin turmiokkaita, niin viiltävän katkeria. Mutta
hän osoitti, kuinka innokas hän oli parantamaan maanviljelyksen
asemaa paikkakunnalla, rakentamaan kauniita vuokratiloja
terveellisille paikoille; sanalla sanoen hän esitti kunniakkaasti
vaimonsa aatteet ominaan. Minä katsoin kreivitärtä punastuen.
Tuo hienouden puute miehessä, joka muutamissa tilaisuuksissa
osoittautui niin säädylliseksi, tuo kuolettavan kohtauksen
unohtaminen, noiden aatteiden omaksuminen, joita vastaan hän niin
väkivaltaisesti oli noussut, tuo itseluottamus, kivetyttivät
minut.
Kun herra de Chessel sanoi hänelle: -- Luuletteko voivanne saada
kulunkinne korvatuiksi?
-- Paljon ylikin! lausui hän vakuuttavalla liikkeellä.
Tällaisia kohtauksia ei selittänyt muu kuin sana
_mielipuolisuus_. Henriette, taivaallinen olento, oli säteilevä.
Näyttäytyihän kreivi järkeväksi, hyväksi tilanhoitajaksi,
oivalliseksi agronomiksi. Kreivitär silitteli ihastuksella
Jacques'in hiuksia, onnellisena tyttärensä, onnellisena poikansa
tähden! Mitä hirvittävää komiikkaa, mikä ilkkuva draama! Minä
olin siitä hämmästynyt. Myöhemmin, kun yhteiskuntanäyttämön
esirippu kohosi minun edestäni, kuinka monta Mortsauf'ia minä
näinkään, vielä vähemmän rehtiä ja hurskasta kuin tämä ajoittain
oli. Mikä kummallinen ja raateleva voima tuo, joka alituisesti
antaa hullulle enkelin, totiselle ja runollisesti rakastavalle
miehelle huonon naisen, suurelle pienen ja tuolle rumalle
ihmiselle ihanan ja ylevän olennon? Olen etsinyt kauan tämän
arvoituksen ratkaisua, myönnän sen teille. Olen penkonut esille
paljon salaisuuksia, olen paljastanut useiden luonnonlakien
perustuksen, selittänyt monia jumalallisia hieroglyfejä. Tästä
ainoastaan minä en tiedä mitään, minä tutkin sitä alati kuten
indialaisen sotanuijan kuvaa, jonka symbolisen merkityksen
ainoastaan bramaanit tietävät. Tässä pahuuden henki on liian
selvästi päätekijänä, ja minä en uskalla syyttää Jumalaa.
Ketä huvittaisi tahallaan syöksyä onnettomuuksiin, joita ei
voi parantaa? Onko Henriettellä ja hänen "tuntemattomalla
filosofillaan" siis oikein? Sisältäisikö heidän mystiikkansa
ihmisarvoituksen ratkaisun?
Viimeiset päivät, jotka minä vietin tällä paikkakunnalla, olivat
lehdettömän syksyn päiviä, päiviä, joita pilvet synkensivät.
Ne peittävät joskus Tourainen taivaan; joka tänä kauniina
vuodenaikana tavallisesti on alati niin kirkas ja niin lämmin.
Päivää ennen lähtöäni rouva de Mortsauf vei minut päivällistä
odotettaessa puutarhapengermälle.
-- Rakas Felix, sanoi hän minulle käveltyämme hetkisen
äänettöminä lehdettömien puiden alla, te tulette astumaan suureen
maailmaan, ja minä tahdon ajatuksissani seurata teitä sinne. Ne,
jotka ovat paljon kärsineet, ovat paljon eläneet; älkää luulko,
että yksinäiset sielut eivät tiedä mitään tuosta maailmasta,
he arvostelevat sitä. Jos minun pitää elää ystävässäni, tahdon
minä elää sekä hänen sydämessään että hänen omassatunnossaan.
Taistelun kestäessä on hyvin vaikea muistaa kaikkia sääntöjä,
sallikaa minun antaa teille muutamia äidin ohjeita pojalle.
Lähtöpäivänänne minä annan teille, rakas lapsi, pitkän kirjeen,
josta te löydätte minun naisenajatukseni maailmasta, ihmisistä
ja tavasta kohdata vaikeuksia tuossa suuressa etujen kiistassa;
luvatkaa minulle, ettette lue sitä ennenkuin Pariisissa?
Pyyntöni on ilmaus noista tunteen haaveiluista, joita vain
me naiset ymmärrämme. En luule mahdottomaksi ymmärtää sitä,
mutta mahdollisesti me tuntisimme mielipahaa tietäessämme sen
ymmärretyksi. Jättäkää minulle nuo pienet polut, joilla nainen
mielellään käy yksin.
-- Lupaan sen teille, sanoin minä hänelle suudellen hänen
kättänsä.
-- Ah! sanoi hän, minun on vielä pyydettävä teiltä eräs lupaus,
mutta sitoutukaa edeltäkäsin myöntymään siihen.
-- Tietysti, sanoin minä luullen, että oli kysymys
uskollisuudesta.
-- Kysymys ei ole minusta, jatkoi hän katkerasti hymyillen.
Felix, älkää pelatko missään; en tee poikkeusta kenenkään
pelisalonkiin nähden.
-- En pelaa koskaan, vastasin minä.
-- Hyvä, sanoi hän. Olen keksinyt teille paremman tavan käyttää
aikaa, jonka tuhlaisitte pelissä; te tulette näkemään, että
siellä, missä toiset ennemmin tai myöhemmin häviävät, te alati
voitatte.
-- Millä tavoin?
-- Kirje sanoo sen teille, vastasi hän, ja leikillinen ilme hänen
kasvoillaan poisti hänen varoituksiltaan sen vakavan sävyn, joka
seuraa vanhempien ohjeita.
Kreivitär puhui minulle melkein tunnin ajan ja osoitti minulle
kiintymyksensä syvyyden paljastaessaan minulle, millä huolella
hän oli minua tutkinut näiden kolmen viimeisen kuukauden aikana.
Hän tunkeutui salaisimpiin sydämeni sopukoihin, koettaen sovittaa
tunteensa minun tunteisiini; hänen äänensä sointu oli vaihteleva
ja vakuuttava, hänen sanansa vuotivat äidillisiltä huulilta, ja
ne ilmaisivat niin hyvin sävyn kuin sisällyksen puolesta, kuinka
monet siteet meitä jo kiinnittivät toisiimme.
-- Jos te tietäisitte, sanoi hän lopettaen, millä ahdistuksella
minä seuraan teitä teidän tiellänne, millä ilolla, jos käytte
oikeaa, millä kyynelillä, jos syöksytte kareihin! Uskokaa minua,
kiintymykseni teihin on ilman vertaa; se on samalla kertaa sekä
tahdotonta että tietoisesti valittua. Ah! tahtoisin nähdä teidät
onnellisena, voimakkaana, kunnioitettuna, teidät, joka olette
minulle kuin elämän saanut unelma.
Hän sai minut itkemään. Hän oli yhtä aikaa sekä suloinen että
peloittava; hänen tunteensa tuli ilmi liian rohkeasti, se oli
liian puhdas salliakseen vähintäkään toivoa nautintoa janoavalle
nuorelle miehelle. Korvaukseksi lihallisesta ihmisestäni, joka
oli hänen sydämessään palasiksi revitty, hän vuodatti minuun
tuon jumalallisen rakkauden turmeltumatonta ja lakkaamatonta
loistetta, joka ei tyydytä muuta kuin sielua. Hän nousi
korkeuksiin, jonne minun rakkauteni siivet eivät voineet minua
kantaa; päästäkseen hänen lähellensä olisi ihmisellä pitänyt olla
serafin valkeat siivet.
-- Kaikissa asioissa, sanoin minä hänelle, tulen minä
ajattelemaan: Mitä on minun Henrietteni sanova?
-- Hyvä, minä tahdon olla tähti ja pyhäkkö, sanoi hän viitaten
minun lapsuuden-unelmiini ja koettaen tarjota minulle
mahdollisuutta niiden toteuttamiseen pettääkseen minun pyyteeni.
-- Te olette minun uskontoni ja minun valoni, te olette kaikki,
huudahdin minä.
-- Ei, vastasi hän, minä en voi olla teidän nautintojenne
lähteenä.
Hän huokasi ja katsahti minuun salaisten tuskien hymyllä
tuollaisella hetkeksi kapinaan nousseen orjan hymyilyllä.
Tästä päivästä alkaen hän ei ollut minun rakastettuni, vaan
minun kaikkein rakkaimpani. Hän ei ollut minun sydämessäni
kuten nainen, joka tahtoo siellä sijaa, joka juurtuu sinne
uhrautumuksen tai suuren nautinnon takia, ei, hän oli koko
minun sydämeni ja jotain välttämätöntä minun elämälleni. Hän
tuli siksi, mitä florentinilaisen runoilijan Beatrice, mitä
venetsialaisen runoilijan puhdas Laura oli, suurten ajatusten
äidiksi, pelastavien päätöksien tuntemattomaksi vaikuttimeksi,
tulevaisuuden tueksi, valoksi, joka loistaa pimeydessä kuten
lilja synkissä lehdoissa. Niin, hän saneli nuo korkeat säädökset,
jotka terästävät kohtalon iskuja vastaan, jotka pelastavat
vaarasta, hän on antanut minulle Coligny'n järkähtämättömyyden
voittaakseni voittajat, uudistuakseni tappioista, väsyttääkseni
voimakkaimmatkin taistelijat.
Seuraavana päivänä syötyäni aamiaista Frapesle'ssa ja lausuttuani
hyvästini isäntäväelleni, joka oli niin hyväntahtoisesti
suhtautunut rakkauteni itsekkäisyyteen, minä läksin
Clochegourde'en. Herra ja rouva de Mortsauf olivat päättäneet
seurata minua Tours'iin, josta minun piti yöllä matkustaa
Pariisiin. Matkalla oli kreivitär painokkaan vaitelias, hän
väitti ensiksi päätänsä kivistävän; sitten hän punastui tästä
valheesta ja korjasi sen äkkiä lausuen, että hän tunsi mielipahaa
minun lähdöstäni. Kreivi pyysi minua tulemaan heidän luokseen,
kun milloin Chessel'ien poissaollessa haluaisin nähdä Indre'n
laaksoa. Me erosimme sankarillisesti ilman näkyviä kyyneleitä;
mutta kuten moniaat sairaloiset lapset, joutui Jacques
liikutuksen valtaan, joka sai hänet vuodattamaan kyyneleitä,
sillä välin kun Madeleine naisellisesta vaistosta puristi äitinsä
kättä.
-- Rakas poju! sanoi kreivitär suudellen kiihkeästi Jacques'ia.
Kun minä olin yksin Tours'issa, valtasi minut päivällisen jälkeen
selittämätön raivokohtaus, jommoisia ei koeta kuin nuorella
iällä. Minä vuokrasin hevosen ja ajoin viidessä neljännestunnissa
Tours'in ja Pont-de Ruan'in välin. Täällä, häveten näyttää
hulluuttani, minä juoksin jalkasin tietä pitkin ja saavuin kuten
vakooja hiljaa hiipien puutarhapengermälle. Kreivitär ei ollut
siellä. Minä kuvittelin, että hän kärsi. Minä olin säilyttänyt
pienen portin avaimen ja astuin sisälle. Kreivitär laskeutui
tällä hetkellä portaita alas kahden lapsensa kanssa tullakseen
hengittämään, surumielin ja hitaasti, tämän seudun vienoa
kaihomielisyyttä auringon laskiessa.
-- Äiti, tuolla on Felix, sanoi Madeleine.
-- Niin, minä olen täällä, sanoin minä hiljaa kreivittärelle.
Kysyin itseltäni, miksi minä olin Tours'issa, kun minun vielä
oli helppo nähdä teitä. Minkätähden en täyttäisi toivetta, jota
viikon perästä en enää voisi toteuttaa?
-- Hän ei jätä meitä, äiti, huusi Jacques hypähdellen.
-- Ole hiljaa, sanoi Madeleine, sinä saatat tänne kenraalin.
-- Tämä ei ole viisasta, jatkoi kreivitär, mikä järjettömyys!
Tuo kyynelin lausuttu sointu, minkä korvauksen se antoikaan
tuosta, jota pitäisi kutsua rakkauden tuottavaisuus laskuksi!
-- Unohdin jättää teille tämän avaimen, sanoin minä hänelle
hymyillen.
-- Te ette siis enää palaa? sanoi hän.
-- Mekö jättäisimme toisemme? kysyin minä luoden häneen katseen,
joka sai hänet laskemaan alas silmäluomensa verhotakseen
äänettömän vastauksensa.