kreivitär muodostaa näistä vuokramaista kaksi kaunista tilaa ja
antaa ne rahasta vuokralle toimeliaille ja älykkäille miehille
saadakseen Clochegourde'n tulot yksinkertaisemmiksi. Peläten
kuolevansa ensiksi hän pyrki jättämään kreiville tuloja, joita
olisi helppo valvoa, ja lapsilleen omaisuuksia, joita ei mikään
taitamattomuus voisi järkyttää. Tänä hetkenä kymmenen vuotta
sitten istutetut hedelmäpuut olivat täynnä hedelmiä. Aitaukset,
jotka varjelivat perintöalueita kaikilta tulevilta rajariidoilta,
olivat pystytetyt. Poppelit, jalavat, kaikki olivat hyvin
kasvaneet. Uusine alueineen ja käyttämällä kaikkialla uutta
maanviljelemisjärjestelmää Clochegourde'n maa-alue, jaettuna neljään
suureen tilaan, joista kaksi oli vielä rakennuksen alaisina, kykeni
tuottamaan kuusitoistatuhatta frangia rahaa, neljätuhatta frangia
kustakin arentitilasta; tähän ei vielä otettu lukuun viinitarhoja,
kahtasataa auranalaa metsää ja mallitilaa. Näiden neljän tilan tiet
saattoivat kaikki yhtyä suureen puistotiehen, joka Clochegourdesta
kävi suoraviivaisena haarautuen Chinon'in tielle. Puistotien
ja Tours'in väliä ei ollut kuin viisi peninkulmaa, vuokraajia
oli kyllä ilmaantuva, etenkin kun koko maailma puhui kreivin
aikaansaamista parannuksista, menestyksestä ja hänen maidensa
laajennuksista. Kumpaankin äskenostettuun alueeseen hän tahtoi
käyttää viisitoistatuhatta frangia muuttaakseen herraskartanot
kahdeksi suureksi viljelystilaksi, jotta saisi ne paremmin
vuokratuiksi viljeltyään niitä vuoden tai pari. Hän tahtoi asettaa
niiden hoitajaksi erään Martineaun, parhaimman ja kunnollisimman
palkkalaisensa, joka sattui olemaan ilman paikkaa; sillä hänen
neljän vuokralaisensa puolinjakokirjain sopimusaika loppui ja hetki
yhdistää ne kahdeksi maatilaksi ja antaa ne rahasta vuokralle oli
käsissä. Nämä niin yksinkertaiset, mutta kolmenkymmenen tuhannen
frangin kulunkeihin kiedotut aatteet olivat tänä hetkenä kreiville
ja kreivittärelle pitkien keskustelujen aiheina: inhottavia
riitoja, joissa kreivitärtä ei tukenut muu kuin hänen lastensa etu.
Tuo ajatus: "Jos minä kuolen huomenna, miten kävisi?" puistatti
häntä. Lempeät ja rauhalliset sielut, joille kiukustuminen on
mahdotonta ja jotka tahtovat ympärillään vallitsevan heidän
syvän sisäisen rauhansa, he yksin tietävät kuinka paljon voimaa
vaaditaan tuollaisiin taisteluihin, mitä runsaita verivirtoja tulvii
sydämeen ennen taistelun alkua, mikä väsymys valtaa olemuksen, kun
taisteltuaan ei ole mitään saavuttanut. Hetkellä, jolloin hänen
lapsensa olivat vähemmän kalpeat, vähemmän laihat ja hilpeämpiä,
sillä hedelmien aika oli tehnyt heihin vaikutuksensa; hetkellä,
jolloin hän kostein silmin seurasi heitä heidän leikeissään
tuntien tyytyväisyyttä, joka uudisti hänen voimiansa virkistämällä
hänen sydäntänsä, tuolla hetkellä vaimo parka kesti loukkaavat
pisteliäisyydet ja haavoittavat hyökkäykset terävällä vastustuksella.
Kreivi, joka oli pelästynyt kaikista noista muutoksista, kielsi
niiden edut ja mahdollisuuden tylyllä itsepäisyydellä. Päivänselviin
tosiasioihin hän vastasi kuin lapsi, joka saattaa asettaa
väittelynalaiseksi esimerkiksi auringon vaikutuksen kesällä.
Kreivitär pääsi voitolle. Terveen järjen voitto hulluuden yli
tyynnytti kreivittären haavoja, hän unohti loukkaukset. Sinä päivänä
hän teki kävelyretken Cassine'en ja Rhetorière'en päättääkseen
siellä suunnitelmat. Kreivi kävi yksin edellä, lapset tulivat hänen
perässään ja me kaksi olimme takimmaisina kulkien hitaasti, sillä
kreivitär puhui minulle tuolla suloisella ja hiljaisella äänellään.
Hänen sanansa muistuttivat meren laineita, jotka viihtyvinä hiljaa
solahtelevat heleälle hiekalle.
Hän sanoi minulle olevansa varma menestyksestä. Oli muodostumassa
kilpaileva ajuriliike Tours'in ja Chinon'in välille. Sen yrittäjä
oli eräs toimelias mies, Manetten serkku, joka tahtoi saada
itselleen suuren arentitilan tien varrelta. Hänen perheensä oli
lukuisa: vanhin poika ohjasi ajoneuvoja, toinen kuormavaunuja, isä,
sijoittuneena keskiväliin tienvarrella Rabelaye'n vuokratilalle,
saattoi siitä valvoa hevosten vaihtoa ja viljellä hyvin maitaan
käyttämällä niihin lantaa, jota hän sai talleistaan. Mitä toiseen
haaratilaan, Baude'en tulee, joka sijaitsi lyhyen matkan päässä
Clochegourde'sta niin yksi heidän neljästä vuokralaisestaan,
kunnollinen, älykäs ja toimelias mies, joka tunsi uuden viljelystavan
edut, oli tarjoutunut vuokraamaan sen. Cassine ja Rhetoriére taas
olivat seudun parhaimmat tilat; kerran rakennusten valmistuttua ja
viljelysten saatua täyden arvonsa, riitti ilmoittaa vain niistä
Tours'issa. Kahdessa vuodessa Clochegourde siten tuottaisi korkoja
suunnilleen kaksikymmentäneljätuhatta frangia. Gravelotte, Maine'ssa
oleva arentitila, jonka kreivi oli saanut takaisin, oli juuri
vuokrattu seitsemäntuhannen frangin vuotuismaksusta yhdeksäksi
vuodeksi; sotamarsalkan vuosiraha teki neljätuhatta frangia;
jos nämä tulot eivät vielä muodostaneetkaan omaisuutta, saattoi
niillä kuitenkin hyvin mukavasti elää. Myöhemmin muut taloudessa
aikaansaadut parannukset sallisivat hänen ehkä jonakin päivänä mennä
Pariisiin valvomaan Jacques'in kasvatusta kahtena vuotena, sitten kun
kruununperillisen terveys olisi vahvistunut.
Millä väristyksellä hän lausui sanan _Pariisi!_ Minä olin tuon
suunnitelman perillä, hän tahtoi niin vähän kuin mahdollista olla
erossa ystävästään. Tuo sana saattoi minut kiihkoon, minä sanoin
hänelle, että hän ei tuntenut minua; että minä, hänelle siitä
puhumatta, olin ryhtynyt täydentämään kasvatustani tehden työtä yöt
ja päivät voidakseni olla Jacques'in opettaja; sillä minä en voisi
sietää ajatusta, että hänen talossaan tulisi asumaan joku nuori mies.
Näistä sanoista hän kävi vakavaksi.
-- Ei, Felix, sanoi hän, siitä ei tule enempää kuin teidän papiksi
rupeamisestannekaan. Te olette yhdellä sanalla koskettanut äitiä aina
sydänjuuriin asti, mutta nainen rakastaa teitä liian vilpittömästi
antaakseen teidän joutua intonne uhriksi. Olisi korvaamaton vahinko,
jos käyttäisi hyväkseen tuota uhrautuvaisuutta, enkä minä voisi sitä
millään tavalla hyvittää. Ah! ei, en tahdo millään tavalla tulla
teille turmiolliseksi. Teistäkö, vikontti de Vandenesse, opettaja?
Te, jonka ylevä tunnuslause on: _ei myö itseänsä!_ Vaikka te olisitte
joku Richelieu, te olisitte ainaiseksi sulkenut elämänuranne. Te
aiheuttaisitte mitä suurimpia suruja perheellenne. Ystäväni, te ette
tiedä, miten paljon loukkaavaa sellainen nainen kuin minun äitini
osaa asettaa suojelevaan katseeseen, miten paljon nöyryyttävää yhteen
sanaan, halveksumista yhteen tervehdykseen.
-- Ja jos te minua rakastatte, mitä välitän minä maailmasta?
Hän teeskenteli ikäänkuin hän ei olisi kuullut ja jatkoi:
-- Vaikka minun isäni on hyvä ja taipuisa myöntämään minulle sen,
mitä häneltä pyydän, ei hän antaisi teille anteeksi sitä, että
olette joutunut huonoon asemaan maailmassa, ja kieltäytyisi teitä
suojelemasta. En tahtoisi teitä nähdä itse kruununprinssinkään
opettajana! Ottakaa yhteiskunta sellaisena kuin se on, älkää astuko
mitään harha-askeleita elämässä. Ystäväni, tuo mieletön ehdotus, joka
lähtee...
-- Rakkaudesta, sanoin minä hänelle hiljaa.
-- Ei, armeliaisuudesta, lausui hän pidättäen kyyneleitään; tuo hullu
ajatus valaisee minulle teidän luonnettanne. Sydämenne on tuottava
teille vahinkoa. Otan tästä hetkestä alkaen itselleni oikeuden
opettaa teille muutamia asioita. Jättäkää minun naissilmieni huoleksi
nähdä joskus teidän edestänne. Niin, Clochegourde'ni perukasta minä
tahdon, äänettömänä ja ihastuneena, seurata teidän menestystänne.
Mitä opettajaan tulee, olkaa rauhallinen, me löydämme kyllä jonkun
vanhan, kunnon apotin, jonkun vanhan, oppineen jesuiitan, ja isäni
on mielellään luovuttava rahasumman sen lapsen kasvatusta varten,
joka tulee kantamaan hänen nimeään. Jacques on minun ylpeyteni. Hän
on kuitenkin vasta yhdentoista vuotias, sanoi kreivitär hetkisen
vaiettuaan. Mutta hänen laitansa on samoin kuin teidän: nähdessäni
teidät minä luulin teitä kolmentoista vuotiaaksi.
Me olimme saapuneet Cassine'en, jossa Jacques, Madeleine ja minä
seurasimme kreivitärtä, kuten pikku lapset seuraavat äitiään; mutta
me olimme hänelle vaivaksi. Minä jätin hänet hetkiseksi ja menin
puutarhaan, jossa Martineau vanhempi, tilan kaitsija, tarkasteli
Martineau nuoremman, vuokraajan, kanssa puita, oliko ne hakattava
maahan vai ei. He väittelivät tästä asiasta aivan kuin heidän
omaisuutensa olisi ollut kysymyksessä. Minä näin silloin, kuinka
suuresti kreivitärtä rakastettiin. Lausuin sen eräälle köyhälle
päivätyöläiselle, joka jalka lapion päällä ja nojaten kyynärpäällään
sen varteen, kuunteli noita kahta puutarhatieteen tohtoria.
-- Kyllä, herra, vastasi hän minulle, kreivitär on hyvä nainen,
eikä ylpeä, kuten kaikki nuo Azay'n riikinkukot, jotka mieluummin
näkisivät meidän nälkiintyvän kuin koirien, kuin että maksaisivat
penniäkään päälle kuusijalkaisesta ojasta! Sinä päivänä, jolloin tuo
nainen jättää paikkakunnan, itkee pyhä Neitsyt ja me samoin. Hän
tietää, mikä hänelle kuuluu, mutta hän tuntee meidän puutteemme ja
ottaa ne huomioon.
Millä ilolla minä annoin kaikki rahani tuolle miehelle!
Muutamia päiviä jälkeenpäin tuli ponyhevonen Jacques'ille, jota
hänen isänsä, oivallinen ratsastaja, tahtoi vähitellen totuttaa
ratsastamisen vaivaloisuuksiin. Pikku pojalla oli kaunis ratsupuku,
joka oli ostettu pähkinöistä saaduilla rahoilla. Aamu, jona hän sai
ensimäisen oppituntinsa isän seuraamana ja Madeleinen hämmästyneenä
huutaessa ja hypellessä nurmikolla, jonka ympäri Jacques ajoi, oli
kreivittärelle ensimäinen suuri äidillisyyden juhla. Jacques'illa oli
äidin kirjailema kaulus, pieni, taivaansininen, kiiltonahkavöinen
päällystakki, valkeat, poimuilevat housut ja skottilainen
samettihattu, jonka alta vaaleat hiukset valuivat paksuina kiharoina:
hän oli ihastuttavan näköinen. Kaikki talon muukin väki ryhmittyi
hänen ympärilleen ottaen osaa tähän kotoiseen onneen. Nuori
perillinen hymyili äidilleen ajaessaan hänen ohitsensa ja pysyi
rohkeana. Tämä ensimäinen miehen toimi tuolta lapselta, jota kuolema
niin usein näytti lähestyvän, toivo kauniista tulevaisuudesta,
jota hänelle ennusti tuo ratsastusretki, jolla hän näyttäytyi niin
kauniina, niin iloisena, niin raikkaana, mikä viehättävä korvaus!
Iloitseva isä, joka ensi kertaa pitkästä ajasta oli jälleen
nuorekas ja hymyilevä, onni, joka kuvastui koko talonväen silmissä,
Lenoncourt'in vanhan tallimestarin huudahdus -- hän palasi Tours'ista
ja nähdessään tavan, jolla lapsi piteli ohjaksia, lausui hänelle:
"Bravo, herra vikontti!" -- se oli liikaa, rouva de Mortsauf suli
kyyneliin. Hän, joka niin tyynesti kantoi surunsa, oli liian heikko
kestämään iloa nähdessään lapsensa ratsastavan tuolla hiekalla, johon
hän niin usein ennen oli vuodattanut kyyneleitä kävelyttäessään
poikaansa auringonpaisteessa. Tuona hetkenä kreivitär nojautui minun
käsivarteeni ilman omantunnon tuskia ja sanoi minulle:
-- Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan kärsinyt. Älkää jättäkö meitä
tänään.
Kun oppitunti oli loppunut, heittäytyi Jacques äitinsä syliin.
Äiti otti hänet vastaan ja puristi häntä syliinsä voimalla, jonka
ylitsevuotava autuas riemu synnyttää, ja suudelmia ja hyväilyjä
riitti loppumattomiin. Minä menin Madeleinen kanssa tekemään kaksi
komeata kukkavihkoa koristaaksemme pöydän ratsastajan kunniaksi. Kun
me palasimme saliin, sanoi kreivitär minulle: Viidestoista lokakuuta
tulee varmaankin olemaan merkkipäivä! Jacques on ottanut ensimäisen
tuntinsa ratsastamisessa, ja minä olen saanut valmiiksi ompelukseni.
-- Tosiaan, Blanche, sanoi kreivi nauraen, minä tahdon sen sinulle
maksaa.
Hän tarjosi vaimolleen käsivartensa ja vei hänet etupihaan, jossa
kreivitär näki ajoneuvot, jotka hänen isänsä oli hänelle antanut ja
joita varten kreivi oli ostanut kaksi hevosta Englannista. Ne oli
tuotu herttua de Lenoncourt'in hevosten mukana. Vanha tallimestari
oli laittanut kaikki valmiiksi etupihassa oppitunnin kestäessä. Me
otimme vaunut ja menimme katsomaan uutta puistokujan suunnitelmaa,
jonka mukaan tien piti kulkea suorassa viivassa Clochegourde'sta
Chinon'in tielle. Äsken ostetut maa-alueet tekivät mahdolliseksi tien
kulkemisen suoraan uusien alueiden poikki. Palatessa sanoi kreivitär
minulle syvällä surumielisyydellä: -- Minä olen liian onnellinen,
minulle on onni sairautta, se ahdistaa minua ja minä pelkään sen
katoavan kuin unen.
Minä rakastin häntä liian intohimoisesti voidakseni olla tuntematta
mustasukkaisuutta. Minä, minä en voinut antaa hänelle mitään, ja
raivoissani minä etsin keinoa saada kuolla hänen edestänsä. Hän kysyi
minulta mitkä ajatukset verhosivat silmiäni. Minä ilmoitin ne hänelle
suoramielisesti, ja hän oli siitä enemmän liikutettu kuin kaikesta
edellätapahtuneesta. Hän vuodatti palsamia sydämeeni, kun hän,
vietyään minut portaille, sanoi korvaani: -- Rakastakaa minua, kuten
tätini minua rakasti, annattehan te silloin minulle elämänne. Ja jos
minä sen siis otan, teenhän minä silloin joka hetki itseni teidän
velalliseksenne!
-- Oli aika saada käsityöni valmiiksi, jatkoi hän astuen sisälle
saliin, jossa minä suutelin hänen kättänsä ikäänkuin uudistaakseni
lupaukseni. Te ette ehkä tiedä, Felix, minkätähden minä olen ryhtynyt
tähän pitkälliseen työhön? Miehet löytävät elämänsä toimissa keinoja
suruja vastaan, liikeasioiden kulku hälventää ne, mutta me naiset,
meillä ei ole sielussa ainoatakaan tukikohtaa surujamme vastaan.
Voidakseni hymyillä lapsilleni ja miehelleni, silloin kun surulliset
mielteet minua painoivat, minä tunsin tarvetta järjestää kärsimystäni
ruumiillisen liikkeen avulla. Minä vältin siten velttouden, joka
seuraa suuria voimain kulutuksia, samoinkuin kiihtymyksen purkaukset.
Käden säännöllinen nostaminen viihdytti ajatuksiani ja vuodatti
sieluuni, jossa myrsky kohisi, vuoksen ja luoteen rauhan,
järjestäen siten sen mielenliikutukset. Ymmärrättekö, jokainen
piste ompeluksessani tunsi minun salaisuuteni? Tehdessäni viimeistä
tuolinpäällystä minä ajattelin liiaksi teitä, niin, aivan liiaksi,
ystäväni. Sen mitä te asetitte kukkavihkoihinne, sanoin minä
itselleni kuvioillani.
Päivällinen oli iloinen. Jacques, kuten kaikki lapset, joille
omistetaan huomiota, hyppäsi kaulaani nähdessään kukat, jotka
olin hänelle kunniaseppeleen puutteessa poiminut. Hänen äitinsä
teeskenteli minulle suuttumusta tämän uskottomuuden johdosta; voitte
ymmärtää, millä sulolla tuo rakastettava lapsi tarjosi tuon leikillä
kadehditun kukkavihkon äidilleen. Illalla me pelasimme kaikki
kolme erän lautapeliä, minä yksin herra ja rouva de Mortsauf'ia
vastaan, ja kreivi oli ihastuttava. Lopuksi päivän laskiessa
he saattoivat minut Frapesle'n tielle asti tuollaisena tyynenä
iltana, jonka sopusointu korvaa tunteille syvyydessä sen, minkä ne
elävyydessä menettävät. Tämä päivä oli ainoa laatuaan tuon vaimoparan
elämässä, se oli loistava piste, joka vaikeina hetkinä tuli usein
hyväilemään hänen muistojansa. Ratsastamisharjoitukset tulivat pian
eripuraisuuden aiheeksi. Kreivitär pelkäsi syystä kyllä isän ankaraa
menettelyä poikaa kohtaan. Jacques alkoi jo laihtua, hänen kauniiden
sinisilmiensä ympärille tuli tummat renkaat; ollakseen aiheuttamatta
surua äidilleen Jacques piti parempana kärsiä hiljaisuudessa. Minä
keksin parannuskeinon tätä onnettomuutta vastaan neuvoen häntä
sanomaan isälleen, että hän oli väsynyt, silloin kun kreivi alkoi
kiivastua. Mutta nämä lievennykset olivat riittämättömiä. Täytyi
asettaa vanha tallimestari isän sijalle, joka ei ilman riitaisuuksia
antanut riistää itseltään oppilastaan. Riidat ja väittelyt alkoivat
jälleen. Kreivi valitsi aiheeksi yhtämittaisiin valituksiinsa naisten
vähäisen kiitollisuuden; hän soimasi kaksikymmentä kertaa päivässä
vaimoaan ajoneuvoista, hevosista ja palvelijoiden puvuista. Lopuksi
sattui yksi noita tapahtumia, joihin tämänkaltaiset luonteet ja tämän
lajiset sairaudet mielellään ryhtyvät: kustannukset nousivat puolta
suuremmiksi kuin mitä oli arvioitu Cassine'a ja Rhetorière'a varten,
joiden huonot seinät ja lattiat murtuivat. Eräs työmies saapui
onnettomuudeksi ilmoittamaan tämän uutisen herra de Mortsauf'ille,
sen sijaan että hän olisi sanonut sen kreivittärelle. Tämä oli
aiheena riitaan, joka alkoi vienosti, mutta joka kasvoi asteettain
ja jossa kreivin muutamiksi päiviksi asettunut luulotauti vaati
korkojansa Henriette paralta.
Tuona päivänä minä olin lähtenyt Frapesle'sta puoli yhdentoista
aikana mennäkseni Clochegourde'en tekemään kukkavihkoa Madeleinen
kanssa. Lapsi oli tuonut minulle terassin rintanojalle kaksi
kukkamaljakkoa ja minä kiertelin lähistöllä olevissa puistoissa
etsien syksyn kukkia, niin kauniita, mutta niin harvinaisia.
Palatessani viimeiseltä käynniltäni minä en enää nähnyt pientä
ruusuvöistä, nirhalaitaiseen peleriiniin kääriytynyttä luutnanttiani,
ja minä kuulin huutoja Clochegourde'sta.
-- Kenraali, sanoi minulle Madeleine kyynelehtien, ja hänellä tämä
sana ilmaisi vihaa isää kohtaan, kenraali toruu äitiä, menkää häntä
puolustamaan.
Minä lensin portaita pitkin ja saavuin saliin kreivin ja hänen
vaimonsa minua huomaamatta tai tervehtimättä. Kuullessani hullun
kirkuvia huutoja minä menin sulkemaan kaikki ovet, sitten minä
palasin; minä olin nähnyt Henrietten yhtä valkeana kuin hänen
vaatteensa.
-- Älkää menkö koskaan naimisiin, Felix, sanoi kreivi minulle;
naisella on paholainen neuvonantajanaan. Hyveellisinkin heistä
keksisi pahan, ellei sitä olisi olemassa, he ovat kaikki raivoisia
petoja.
Minä kuulin sitten todisteluja, joissa ei ollut alkua eikä loppua.
Pöyhkeillen aikaisemmista ehkäisy-yrityksistään herra de Mortsauf
toi uudelleen esille turhanpäiväiset verukkeet, joilla maalaiset
kieltäytyivät omaksumasta uusia menettelytapoja. Hän väitti, että
jos hän olisi ohjannut Clochegourde'a, olisi se kaksi kertaa
rikkaampi kuin mitä se oli. Sommitellessaan loukkaavia ja vääriä
häväistyksiään hän kiroili, ryntäsi huonekalusta toiseen, saattoi
ne epäjärjestykseen ja kolhi niitä; sitten keskellä lausetta hän
keskeytti itsensä puhuakseen selkäytimestään, joka häntä poltti, tai
aivoistaan, jotka menivät hajalle kuten hänen rahansa. Hänen vaimonsa
saattoi hänet perikatoon. Onneton, yli kolmenkymmenen tuhannen
koroista, jotka hän omisti, oli hänen vaimonsa tuonut hänelle enemmän
kuin kaksikymmentä. Herttuan ja herttuattaren Jacques'ille varattu
omaisuus tuotti enemmän kuin viisikymmentä tuhatta frangia korkoja.
Kreivitär hymyili ylevästi ja katsoi taivasta kohden.
-- Niin juuri, Blanche, huusi hän, sinä olet minun pyövelini, sinä
tapat minut; minä olen sinulle vaivaksi... sinä tahdot vapautua
minusta, sinä olet tekopyhimys-hirviö. Hän nauraa! Tiedätkö,
minkätähden hän nauraa, Felix?
Minä olin vaiti ja annoin pääni painua.
-- Tämä nainen, jatkoi hän vastaten kysymykseen, hän riistää
minulta kaiken onnen, hän on yhtä paljon minun kuin teidän ja
väittää olevansa minun vaimoni! Hän kantaa minun nimeäni eikä
täytä ainoatakaan niistä velvollisuuksista, joita jumalalliset ja
inhimilliset lait hänelle asettavat, hän valehtelee siten sekä
ihmisille että Jumalalle. Hän kiusaa minua antamalla minun juosta
asioilla ja väsyttää minut, jotta jättäisin hänet yksin. Minä en
miellytä häntä, hän vihaa minua ja panee kaiken taitonsa liikkeelle
pysyäkseen neitseenä. Hän tekee minut hulluksi kieltäytymisillä,
joita hän minulle aiheuttaa, sillä kaikki nousee silloin minun
pääparkaani; hän tappaa minut vähitellen ja luulee olevansa pyhimys,
hän käy ripillä joka kuukausi.
Kreivitär vuodatti tuona hetkenä kuumia kyyneleitä nöyryytettynä tuon
miehen olemuksesta. Hänen ainoa vastauksensa oli: -- Herra! herra!
herra!
Vaikkakin kreivin sanat olisivat saattaneet minut punastumaan niin
hyvin hänen kuin Henrietten puolesta, liikuttivat ne voimakkaasti
minun sydäntäni, sillä ne koskivat niihin puhtauden ja hienouden
tunteisiin, jotka ovat ensimäisen rakkauden niin sanoakseni
alkuaineksina.
-- Hän on neitsyt minun kustannuksellani, sanoi kreivi.
Näihin sanoihin huudahti kreivitär: -- Herra!
-- Mitä merkitsee, sanoi kreivi, teidän kopea herra sananne? Enkö
minä ole valtias täällä? täytyykö minun lopultakin opettaa se sinulle?
Hän lähestyi kreivitärtä kurottaen häntä kohden valkoista
sudenpäätänsä, joka nyt oli inhottavan näköinen. Hänen keltaisissa
silmissään oli ilme, joka sai hänet muistuttamaan metsästä uloskäyvää
nälkiintynyttä petoa. Kreivitär luisui tuolistaan maahan ottaakseen
vastaan iskun, jota ei tullut; hän oli vaipunut lattialle tajuntansa
menettäneenä ja aivan murtuneena. Kreivi oli kuin murhaaja, joka
tuntee uhrinsa veren räiskyvän kasvoilleen, hän pysyi aivan
tyrmistyneenä. Minä otin vaimo paran käsivarsilleni, kreivi antoi
sen tapahtua, aivankuin hän olisi pitänyt itseänsä ansiottomana
häntä kantamaan; mutta hän kävi minun edelläni avatakseen minulle
salin viereisen kamarin oven, pyhitetyn kamarin, johon minä en ollut
koskaan astunut. Minä asetin kreivittären seisaalleen ja pidin häntä
hetkisen toisella käsivarrellani kiertäen toisen hänen vyötäistensä
ympäri, sillä aikaa kun herra de Mortsauf otti pois vuoteen
päällyksenä olevan haahkanuntuvaisen irtopeitteen; sitten me nostimme
ja asetimme hänet pitkälleen vuoteeseen täysin puettuna. Palatessaan
tajuntaan pyysi Henriette kädenliikkeellä meitä irroittamaan hänen
vyönsä. Herra de Mortsauf löysi sakset ja leikkasi vyön poikki,
minä annoin kreivittären hengittää hajusuolaa, hän avasi silmänsä.
Kreivi meni pois enemmän häpeissään kuin surullisena. Kaksi tuntia
kului syvässä hiljaisuudessa. Henrietten käsi oli minun kädessäni,
ja minä puristin sitä voimatta puhua mitään. Aika ajoittain hän
kohotti silmänsä sanoakseen minulle katseella, että hän tahtoi pysyä
levossa ja hiljaisuudessa; sitten oli hetkinen rauhallista väliaikaa,
jolloin hän kohottautui kyynärpäilleen ja sanoi minun korvaani: -- Se
onneton! jos te tietäisitte...
Hän laski päänsä tyynylle. Menneiden kärsimysten muisto yhdistyneenä
hänen nykyisiin tuskiinsa aiheutti hänelle hermo-kohtauksia, joita
minä en muulla tavoin saanut tyynnytetyiksi kuin rakkauden vetovoiman
avulla; vaikutus, joka oli minulle vielä tuntematon, mutta jota minä
vaistomaisesti käytin. Minä käsittelin häntä hellästi hillityllä
voimalla, ja tämän viimeisen käännekohdan aikana hän loi minuun
katseita, jotka saivat minut itkemään. Kun hermoston kiihtymys
lakkasi, korjasin minä hänen epäjärjestykseen joutuneita hiuksiansa,
joita minä koskettelin ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni;
sitten minä otin jälleen hänen kätensä ja tarkastelin pitkään
tuota harmaan ja ruskean väristä huonetta, tuota yksinkertaista
vuodetta persialaisine uutimineen, antiikkiseen tyyliin koristettua
toalettipöytää, halpaa sohvaa pisteompeleisine patjoineen. Mikä
runollisuus tuossa huoneessa! Mikä omakohtaisesta ylellisyydestä
luopuminen! Hienon hieno puhtaus oli hänen ylellisyytensä. Jalo
uskonnollisen aviovaimon kammio, täynnä pyhää alistumista; sen
ainoa koristus oli vuoteen vieressä oleva ristiinnaulitun kuva,
jonka yläpuolella oli hänen tätinsä kuva; sitten molemmin puolin
vihkivesimaljaa hänen kahden lapsensa kuvat, jotka hän itse oli
lyijykynällä piirtänyt, sekä vihkonen heidän hiuksiansa siltä
ajalta, jolloin he olivat pieniä. Mikä turvapaikka naiselle, jonka
ilmestyminen suureen maailmaan olisi saanut kauneimmatkin kateudesta
kalpenemaan! Sellainen oli naistenhuone, jossa alati itki kuuluisan
perheen tytär, tällä hetkellä katkeruuden tulvan peittämänä ja
kieltäytyen rakkaudesta, joka olisi häntä lohduttanut. Salainen,
auttamaton onnettomuus! Ja uhri vuodatti kyyneleitä pyövelin
tähden ja pyöveli vuodatti kyyneleitä uhrin tähden. Kun lapset ja
kamarineiti tulivat sisälle, menin minä ulos. Kreivi odotti minua,
hän piti minua jo välittävänä voimana hänen ja hänen vaimonsa
välillä; ja hän tarttui minun käsiini huutaen: -- Jääkää, jääkää
Felix!
-- Onnettomuudeksi, sanoin minä hänelle, herra de Chessel'illa on
vieraita, ei olisi sopivaa, että he rupeaisivat tiedustelemaan
poissaoloni syytä, mutta päivällisen jälkeen minä tulen.