tuohon pitkälliseen runoteokseen, jonka täydentämiseen tarvittiin
kaikkia ruohokasvilajeja. Minä tutkin niitä perinpohjaisesti, mutta
pikemmin runoilijana kuin kasvientutkijana, pitäen enemmän silmällä
niiden sielua kuin muotoa. Löytääkseni jonkun kukan sen kasvupaikalta
minä usein tein pitkiä matkoja vesien rantamille, laaksoihin,
kukkuloiden huipuille, aukeille kankaille, saalistaen ajatuksia
kanervametsikköjen keskellä. Näillä retkillä minä tutustutin
itseni nautintoihin, jotka ovat tuntemattomia mietelmissään
elävälle oppineelle, erikoisalaansa kiintyneelle maanviljelijälle,
kaupunkeihin suljetulle käsityöläiselle ja konttoriinsa sidotulle
kauppiaalle, mutta joita muutamat metsänvartijat, halonhakkaajat
ja jotkut uneksijat tuntevat. Luonnossa on vaikutelmia, joiden
merkitykset ovat rajattomia ja jotka kohoavat suurimpien moraalisten
aatteiden korkeudelle. Milloin se on ruusutimanttien peittämä kukkiva
kanervikko, jossa aurinko välkehtii; äärettömyys katseelle, joka
osuu sinne oikeaan aikaan. Milloin sortuneiden kallioiden ympäröimä
metsänkolkka, hiekaton, sammalten peittämä ja katajien reunustama;
se tekee teihin villin, uhkaavan ja peljättävän vaikutuksen ja sen
sisältä kuuluu merikotkan huuto. Milloin kasvullisuutta puuttuva,
kivinen, suoraviivainen, kuuma kangas, jonka ääret muistuttavat
erämaata; siellä minä kohtasin jalon ja yksinäisen kukan,
lehmänkellon, jonka kultaheteille kaartuu violettisilkkinen kupu;
se oli liikuttava kuva valkeasta jumalattarestani, joka oli yksin
laaksossaan! Milloin suuria vesilammikolta, joiden pinnalle luonto
hetikohta luo vihreitä läikkiä, jonkinlaisia kasvin ja eläimen
välimuotoja ja joihin elämä syntyy muutamissa päivissä, kasvit ja
hyönteiset uiskentelevat siellä kuten maailma eetterissä. Milloin
mökki kaalimaineen, viinitarhoineen ja aitauksineen, likalätäkön
yläpuolella, muutamien laihojen ruispeltojen ympäröimänä; niin
monen vaatimattoman elämän kuva! Milloin pitkä metsätie, joka
muistuttaa jotain kirkon laivaa; puut ovat sen pilareita, oksat
sen holvikattona; tien päässä on etäällä aukko, josta valo lehtien
välitse tulee näkyviin varjokkaana tai iltaruskon värittämänä, se
muistuttaa värillistä ikkunaa, johon on kuvattu lintujen laulava
kuoro. Tuosta raikkaasta ja tuuheasta metsästä ulos tultaessa aukenee
eteen jokin liituinen kesantomaa, jonka kumisevalla ja polttavalla
sammaltantereella kylläksi syöneet käärmeet matelevat pesiinsä
nostaen siroja, ylpeitä päitään. Lisätkää näihin kuviin milloin
auringon valotulvia, jotka vyöryvät kuin elähyttävät laineet, milloin
harmaiden pilvien röykkiöitä, jotka ovat järjestyneet rivittäin kuin
rypyt vanhuksen kasvoilla, milloin heikosti oranssinvärisen taivaan
kylmiä tuntuja, joita vaaleahkot juovat uurtavat, ja kaiken lopuksi,
tarkatkaa! te kuulette lukemattomia sointuja tuossa painostavassa
hiljaisuudessa. Syys- ja marraskuun aikana minä en pannut kokoon
ainoatakaan kukkakimppua, joka ei olisi minulle maksanut kolmen
tunnin etsiskelyjä. Niin suuresti minä runoilijoiden suloisella
antaumuksella ihailin noita lyhytaikaisia vertauksia, joissa minulle
kuvastuivat ihmiselämän vastakkaisimmat muodot, majesteetillisia
näkemiä, joista minun muistoni nyt ammentaa. Nykyään minä usein
yhdistän noihin suuriin kuviin muiston sielusta, joka oli silloin
avoin luonnolle. Minä olen vielä näkevinäni siellä kuningattaren,
jonka valkea hame hulmusi vesakoissa ja liehui nurmikoilla ja johon
ajatus, kuten luvattuun hedelmään, kohosi jokaisesta rakastavilla
heteillä täytetystä verhiöstä.
Ei millään rakkaudentunnustuksella, ei millään mielettömän intohimon
näytteellä ollut voimakkaampaa viehätyskykyä kuin noilla kukkien
sinfonioilla, joihin minun petetty toiveeni sai minut käyttämään
sielunvoimia, joita Beethoven ilmensi nuoteillaan; olihan hänen
musiikkinsa syvää kääntymystä omaan itseensä, suunnatonta nousua
taivasta kohden. Rouva de Mortsauf ei ollut muuta kuin Henriette
katsellessaan kukkia. Hän palasi niiden luo lakkaamatta, hän sai
niistä ravintoa, hän otti niistä ne ajatukset, jotka minä olin
niihin asettanut, kun hän, kukat vastaanottaessaan nosti päänsä
kirjailutyöstään sanoen: -- Jumalani, kuinka ne ovat kauniita!
Te ymmärrätte tätä kukkakimpun yksityisillä kukilla suoritettua
kirjevaihtoa, kuten te ymmärsitte eräästä runokatkelmasta Saadin
runot. Oletteko te tuntenut ruohokentillä toukokuussa tuota tuoksua,
joka saattaa kaikki olennot rakkauden huumaukseen, joka saa aikaan,
että te veneessä ollessanne riiputatte käsiänne vedessä, hajotatte
hiuksenne tuulen liehuteltaviksi ja että teidän ajatuksenne
viheriöitsevät kuin metsän viidakot? Eräs pieni kasvi, tuoksuva
simake, on yksi tuon verhotun sopusoinnun suurimpia aiheuttajia. Ei
kukaan voi sitä myöskään rankaisemattomana pitää lähellään. Asettakaa
kukkavihkoon noita kuituja, jotka ovat kiiltäviä ja juovikkaita kuin
valkea- ja vihreäsäikeinen kudos, ja loppumaton hurmaus värisyttää
teidän sydämenne pohjalla olevia ruusunnuppuja, joita häveliäisyys
siellä musertaa. Olettakaa porsliinimaljakon reunoille vahva kerros
yksinomaan noita valkeita Tourainen viinitarhoissa erikoisesti
kasvavia kukkakimppuja. Asettakaa tuo kukkien puhe ikkunan valoon,
jotta siitä pääsisivät näkyviin raikkaat yksityiskohdat, viehättävät
vastakkaisuudet ja arabeskit, jotta liikutettu valtiatar näkisi
siinä yhden enemmän avautuneen kukan, josta vierähtää kyynel.
Hän on hyvin lähellä antautumista ja tarvitaan enkeli tai hänen
lastensa ääni vetämään häntä pois syvyyden reunalta. Mitä annetaan
Jumalalle? tuoksuja, valoa ja laulua, meidän luontomme kaikkein
puhtaimpia ilmaisuja. Mutta kaikkea sitä, mikä uhrataan Jumalalle,
eikö sitä tarjottu rakkaudelle tuossa valoisassa kukkien runossa,
joka lakkaamatta hymisi sydämelle melankolisia laulujaan hyväillen
sen kätkettyjä nautintoja, tunnustamattomia toiveita, harhoja, jotka
syttyvät ja sammuvat kuin Neitsyt-tähdistön tähdet kuumana yönä?
Nämä huvitukset olivat meille suureksi avuksi vaimentamaan luontoa,
joka oli kiihtynyt rakastetun olennon pitkällisestä katselemisesta,
noista silmäyksistä, jotka nauttien säteilivät aina toisen sisimpään
olemukseen saakka. Ne olivat minulle, en uskalla sanoa hänelle,
kuten nuo halkeamat, joista murtamattoman padon sulkemat vedet
syöksyvät esiin, ja jotka usein estävät onnettomuuden vähentämällä
veden voimaa. Kieltäytymisellä on kuolettavia uupumuksia, joita
torjuvat jotkut yksitellen pudonneet murut tuosta taivaasta, joka
Dan'ista Saharaan antaa mannaa kulkijalle. Kuitenkin minä olen
usein yllättänyt Henrietten seisomassa noiden kukkien edessä kädet
riipuksissa ja vajonneena myrskyisiin unelmiin, joiden aikana
ajatukset paisuttavat rintaa ja kiihdyttävät otsaa; ne tulevat
aaltoina, puhkeavat kuohuina, uhkaavat ja jättävät jälkeensä
herpaisevan väsymyksen. En ole sittemmin koskaan tehnyt kenellekään
kukkavihkoja! Kun olimme keksineet tämän kielen käytettäväksemme,
tunsimme me samanlaista tyytyväisyyttä kuin orja, joka pettää
herraansa.
Tuon kuukauden loppuaikana kulkiessani puutarhoja pitkin minä näin
joskus hänen kasvonsa ikkunaa vasten painettuina, ja kun minä tulin
sisälle saliin, tapasin minä hänet käsityönsä ääressä. Jos minä en
saapunut äänettömästi sovittuun aikaan, jota emme muuten koskaan
määränneet, näin minä välistä hänen valkean vartalonsa harhailevan
terassilla; ja kun minä hänet siellä yllätin, sanoi hän minulle:
-- Olen tullut teitä vastaan. Täytyyhän viimeistä lasta hiukan
viehätellä.
Kiusalliset lautapelit olivat keskeytyneet kreivin ja minun välillä.
Hänen viimeiset ostonsa vaativat koko joukon asioilla käyntejä,
tutkimuksia, tarkastamisia, rajantekoa ja maanmittausta. Hänen piti
antaa määräyksiä ja pitää huolta maatöistä, jotka vaativat isännän
silmää ja jotka päätettiin hänen ja hänen puolisonsa kesken. Me
menimme usein, kreivitär ja minä, tapaamaan häntä uusille alueille
lasten kanssa, jotka matkan kestäessä juoksivat hyönteisten,
tamminkaisten ja leppäkerttujen perässä ja tekivät kukkavihkojansa.
Kävellä rakastetun naisen kanssa, antaa hänelle käsivartensa! nuo
rajattomat ilot ovat riittäviä yhdelle elämälle. Keskustelu on
silloin niin tuttavallista! Me menimme yksin ja palasimme kenraalin
kanssa, leikillinen pilanimi, jonka me annoimme kreiville, kun hän
oli hyvällä tuulella. Nämä kaksi matkan suorittamistapaa antoivat
meidän nautinnollemme vaihtelua vastakohdillaan, joiden salaisuuden
tuntevat vain yhtymisessään häiriytyneet sydämet. Kotimatkalla
sekoittui samoihin onnellisuuksiin, katseeseen, kädenpuristukseen,
levottomuutta. Menomatkalla niin vapaa keskustelu sai paluumatkalla
salaperäisiä merkityksiä, kun toinen meistä keksi jonkun väliajan
jälkeen vastauksen verhottuihin kysymyksiin tai kun alotettu
keskustelu jatkui noissa arvoituksellisissa muodoissa, joihin
meidän kielemme on niin taipuisa ja joita naiset niin nerokkaasti
sepittävät. Kuka ei ole tuntenut tuota nautintoa tehdä itsensä
ymmärretyksi ikäänkuin tuntemattomassa piirissä, jossa ajatukset
pysyvät erillään muusta joukosta ja yhdistyvät välittämättä
tavallisista säännöistä? Eräänä päivänä minulla oli hillitön toive,
joka nopeasti hävisi, kun Henriette erääseen kreivin kysymykseen,
jolla hän tiedusteli mistä me puhuimme, vastasi kaksimielisellä
lauseella, johon kreivi tyytyi. Tämä viaton pilanteko huvitti
Madeleineä ja saattoi punastumaan hänen äitinsä, joka ilmaisi minulle
ankaralla katseella, että hän saattoi vetää minulta pois sielunsa,
kuten hän äskettäin oli vetänyt kätensä, tahtoen pysyä moitteettomana
puolisona. Mutta tällä puhtaasti henkisellä yhteydellä oli niin
suuria viehätyksiä, että me seuraavana päivänä aloimme taas uudelleen.
Tunnit, päivät ja viikot kuluivat siten täynnä yhä uudistuvia
iloja. Tultiin viininkorjuun aikaan, joka Tourainessa on todellista
juhlaa. Syyskuun loppupuolella on aurinko vähemmän kuuma kuin
elonkorjuun aikana, ja niityillä voi olla tarvitsematta pelätä
hellettä ja väsymystä. On helpompi poimia viinirypäleitä kuin
leikata viljaa. Hedelmät ovat aivan kypsiä. Sato on korjattu,
leipä halventuu ja tämä yltäkylläisyys tekee elämän onnelliseksi.
Pelko, jolla odotettiin yhtäpaljon rahaa kuin vaivoja kysyneiden
maatöiden tulosta, on hävinnyt täysinäisen vilja-aitan ja
täyttymäisillään olevien viinikellarien edessä. Viininkorjuu on
silloin kuin elojuhlan iloinen jälkiruoka, taivas hymyilee siihen
aikaan alituisesti Tourainessa, jossa syksyt ovat suurenmoisia.
Tässä vieraanvaraisessa maakunnassa saavat viininkorjaajat talon
puolesta ruuan. Nämä ateriat ovat ainoat, joilla köyhä väki joka
vuosi saa ravitsevaa ja hyvin valmistettua ruokaa, ja he ovat
niihin yhtä mieltyneitä kuin patriarkaalisissa perheissä lapset
vuotuisiin perhejuhliin. He kiiruhtavatkin joukottain kartanoihin,
joissa isännät kestitsevät heitä ilman itaruutta. Talo on silloin
täynnä väkeä ja ruoka-aineita. Viininpuserrushuoneet ovat yhtämittaa
auki. Kaikkia näyttää elähyttävän tynnyrintekijöiden ja iloisilla
tytöillä lastattujen vaunujen liikkeet ja väki, joka paremman palkan
toivossa laulaa joka hetki. On sitäpaitsi toinenkin ilon aihe,
kaikki säätyarvot sekaantuvat: naiset, lapset, isännät ja työväki,
koko maailma ottaa osaa tähän viininkorjuu-juhlaan. Nämä eri seikat
voivat selittää tuon hilpeyden, joka tarttuu iästä ikään, joka noina
viimeisinä vuoden kauniina päivinä puhkeaa esiin ja jonka muisto
aiheutti muinoin Rabelais'lle hänen suuren teoksensa baccanaalisen
muodon. Jacques ja Madeleine, alati sairaina, eivät olleet koskaan
saaneet olla läsnä viininkorjuussa. Minun oli laita samoin, ja
heidät valtasi lapsellinen iloisuus, kun he näkivät, että heidän
ilonsa oli jaettu. Heidän äitinsä oli luvannut tulla meidän mukaamme
katsomaan viininkorjuuta. Meidän piti mennä Villaines'iin, jossa
valmistettiin maakunnan korit, tilaamaan niitä oikein kauniita.
Oli kysymys, että me neljä korjaisimme sadon muutamista meidän
saksillemme säästetyistä lohkoista; mutta oli sovittu, ettei
syötäisi liiaksi viinirypäleitä. Syödä viinitarhoissa tourainelaisia
paksuja rypäleitä oli jotain niin herkullista, että halveksittiin
kauneimpiakin pöydällä olevia rypäleitä. Jacques sai minut antamaan
lupauksen, etten ollenkaan menisi katsomaan viininkorjuuta muualla,
vaan rajoittuisin Clochegourde'n alueeseen. Nuo kaksi pientä olentoa,
jotka tavallisesti olivat kärsiviä ja kalpeita, eivät koskaan
olleet verevämpiä, ruusuisempia eivätkä myöskään liikkuvampia ja
vilkkaampia kuin tuona aamupäivänä. He lörpöttelivät pelkästään
lörpöttelyn halusta, he juoksentelivat, tulivat ja menivät ilman
näkyvää syytä; heillä, kuten muilla lapsilla, näytti olevan liiaksi
elämää pudisteltavanaan. Herra ja rouva de Mortsauf eivät koskaan
olleet nähneet heitä tuollaisina. Minä tulin lapseksi heidän
kanssaan, ehkäpä enemmän lapseksi kuin he, sillä myöskin minä toivoin
satoani. Me menimme mitä ihanimman sään vallitessa viinitarhoihin
ja olimme siellä puolipäivää. Kuinka me kiistelimmekään siitä, kuka
löytäisi kauneimmat rypäleet, kuka saisi pikemmin korinsa täyteen!
Viinirypäleitä tuli ja meni äidille, ei poimittu ainoatakaan terttua,
jota ei olisi hänelle näytetty. Hän alkoi nauraa nuorekkaan heleästi,
kun minä, saapuen hänen tyttärensä jäljessä koreineni, sanoin
hänelle, kuten Madeleine: -- Entäs minun rypäleeni äiti? Hän vastasi
minulle: -- Rakas lapsi, älä kuumenna itseäsi liiaksi! Sitten vieden
kätensä vuorotellen kaulaani ja hiuksiini hän antoi minulle keveän
lyönnin poskelle lisäten: -- Sinä olet aivan hiessä! Se oli ainoa
kerta, jolloin minä kuulin tuon äänen hyväilyn, rakastajien _sinä_
sanan. Minä katselin iloisia punaisten hedelmien ja sinivadelmien
peittämiä pensasrivejä, minä kuuntelin lasten huutoja, minä
tarkastelin viininkorjaajien joukkoa, tynnöreillä täytettyjä vaunuja
ja selkäkoreja kantavia miehiä!... Ah! minä painoin kaikki muistiini,
kaikki aina tuohon nuoreen mantelipuuhun asti, jonka alla hän seisoi
raikkaana, värikkäänä, hymyilevänä päivänvarjonsa suojassa. Sitten
minä aloin poimia rypäleitä, täyttää koriani ja tyhjentää sitä
viinitynnöriin äänettömin ja hillityin ruumiin liikkein, hitain,
täsmällisin askelin, jotka jättivät sieluni vapaaksi. Minä tunsin
sanomatonta iloa ulkonaisesta työstä, joka ohjaa elämää intohimoa
hillitessään. Ilman tätä koneellista liikuntoa olisi intohimo piankin
sytyttänyt tuleen kaiken. Minä sain kokea kuinka paljon viisautta
yksitoikkoiseen työhön sisältyy, ja minä ymmärsin luostarisäännöt.
Ensi kertaa pitkästä ajasta oli kreivi vailla kärtyisyyttä ja
pisteliäisyyttä. Hänen terve poikansa, tuleva Lenoncourt-Mortsauf'in
herttua, vaalea, ruusuinen ja rypäleiden tahraama, ilahdutti hänen
sydäntänsä. Koska tämä päivä oli viimeinen viininkorjuupäivä, antoi
kenraali luvan tanssia illalla Clochegourde'n edustalla Bourbon'ien
paluun kunniaksi; juhla oli siten täydellinen kaikille. Palatessa
tarttui kreivitär minun käsivarteeni. Hän nojasi minuun tavalla, joka
antoi sydämeni tuntea koko hänen painonsa, liikkeellä, jolla äiti
tahtoi ilmaista iloansa, ja sanoi korvaani: -- Te tuotte meille onnea!
Toden teolla, minulle, joka tiesin hänen unettomat yönsä, hänen
levottomuutensa ja hänen aikaisemman elämänsä, jossa Jumalan käsi oli
häntä tukenut, mutta jossa kaikki oli ollut kuivaa ja väsyttävää,
minulle tuo hänen niin rikassointuisen äänensä korostama lause
ilmensi iloja, joita ei kukaan nainen maailmassa voinut minulle enää
tuottaa.
-- Päivieni onneton yksitoikkoisuus on katkaistu, elämä kaunistuu
toiveineen, sanoi hän minulle hetken äänettömyyden perästä. Oi, älkää
jättäkö minua! Älkää pettäkö koskaan minun viattomia taikauskojani!
Olkaa vanhin poika, joka tulee veljiensä huoltajaksi!
Tässä, Natalie, ei ole mitään romaanimaista: havaitakseen siinä
syvien tunteiden äärettömyyden tulee nuoruudessaan olla heittänyt
luotinauhan noihin suuriin järviin, joiden rannalla on elänyt. Jos
monille olennoille intohimot ovat olleet laavavirtoja, jotka ovat
vyöryneet kuivettuneiden rantojen välissä, onhan myös sieluja, joissa
uskomattoman vaikeasti hillitty intohimo on täyttänyt tulivuoren
aukon kirkkaalla vedellä?
Meillä oli vielä toinen samanlainen juhla. Rouva de Mortsauf tahtoi
totuttaa lapsiaan elämän toimiin ja antaa heidän tuntea rahan
ansaitsemisen vaivaloista työtä. Hän oli sentähden määrännyt heille
tuloja, jotka riippuivat maanviljelyksen vaihtelevasta onnesta:
Jacques'ille kuului pähkinä-, Madeleinelle kastanjasato. Muutamia
päiviä jälkeenpäin meillä oli kastanjoiden ja pähkinöiden poiminta.
Mennä lyömään alas Madeleinen kastanjoita, kuulla niiden putoavan
maahan, jossa ne kovakuorisina hypähtelivät nuutuneella ja kuivalla
nurmella; nähdä pikku tytön vakavan ja tärkeän näköisenä tarkastavan
kastanjakasoja ja arvostelevan niitä -- niiden arvohan tarjosi
hänelle nautintoja, joita hän vapaasti saattoi itselleen hankkia; --
taloudenhoitajatar Manetten onnittelut, joka yksin auttoi kreivitärtä
lasten hoitamisessa; opetukset, joita tarjosivat ponnistukset noiden
sään vaihteluista niin suuresti riippuvien hyödykkeiden kokoamiseksi,
se oli näky, jossa lapsuuden viattomat ilot viehättävinä kuvastuivat
alkaneen syksyn vakavaa taustaa vasten. Madeleinellä oli oma
säilytyshuone, jonne minä tahdoin nähdä hänen kastanjaomaisuutensa
suljettavan, ottaen osaa hänen iloonsa. Niin, minä vapisen vielä
tänäpäivänä muistellessani jokaisen kastanjakorin synnyttämää melua,
kastanjoiden vyöryessä kellertävälle, mullansekaiselle perustalle,
jota käytettiin säiliöhuoneen lattiana. Kreivi osti niitä taloa
varten; käsityöläiset, palkkalaiset, jokainen Clochegourde'n
tienoolla asuva hankki ostajia Lemmikille, jonka ystävällisen
lempinimen talonpojat seudullaan suovat kernaasti yksinpä
vieraillekin, mutta joka näytti yksinomaan kuuluvan Madeleinelle.
Jacques'illa oli vähemmän onnea pähkinöitä poimittaessa. Satoi
muutamia päiviä, mutta minä lohdutin häntä ja neuvoin häntä
säilyttämään pähkinänsä ja myömään ne hiukan myöhemmin. Herra de
Chessel oli ilmaissut minulle, että pähkinöistä tuli huono sato
Brehémont'issa, Amboise'n maakunnassa ja Vouvray'ssa. Pähkinäöljyä
käytetään hyvin paljon Tourainessa. Jacques oli saava vähintäin
neljäkymmentä penniä jokaisesta pähkinäpuusta, hänellä oli niitä
kaksisataa, summa oli siis melko suuri! Hän tahtoi ostaa itselleen
varusteet ratsastamista varten. Tämä hänen halunsa sai aikaan
yleisen keskustelun, jossa isä koetti saada hänet miettimään
tulojen epävakaisuutta ja välttämättömyyttä koota säästöjä niitä
vuosia varten, jolloin puut olisivat hedelmättömiä, jotta edes
keskinkertainen tulo voitaisiin saada. Minä tunsin kreivittären
ajatukset, vaikka hän oli ääneti. Hän oli iloinen nähdessään
Jacques'in kuuntelevan isäänsä ja isän saavuttavan jälleen hiukan
tuota vanhemman pyhyyttä, jota häneltä puuttui, kiitos tuon ylevän
valheen, jonka kreivitär oli edeltäpäin valmistanut. Olenhan
tätä naista kuvatessani sanonut teille, että maallinen kieli on
voimaton ilmaisemaan hänen piirteitään ja hänen olemustansa. Kun
tämäntapaisia kohtauksia sattuu, nauttii sielu niiden herkullisuuksia
niitä tutkimatta; mutta millä elävyydellä niiden yksityiskohdat
myöhemmin kohoavat muistoon levottoman elämän synkältä pohjalta! Ne
säihkyvät timanttien kaltaisina ajatusten keskellä, jotka ovat täynnä
kiintymystä ja häipyneen onnen muistoihin hautautuneita katumuksia.
Minkätähden nimet Cassine ja Rhetorière, noiden kahden äskettäin
ostetun alueen nimet, joista herra ja rouva de Mortsauf'illa on
niin paljon huolta, liikuttavat minua enemmän kuin kauneimmatkaan
pyhän maan tai Kreikan nimet? _Joka rakastaa, sanokoon sen!_ on
La Fontaine huudahtanut. Näillä kahdella nimellä on sellaisten
sanojen tenhovoima, joita tavallisesti käytetään henkiä manatessa,
ne selvittävät minulle noituuden, ne nostavat hereille nukkuneita
henkilöitä, jotka heti liikkuvat ja puhuvat minulle, ne vievät minut
jälleen tuohon onnelliseen laaksoon, ne luovat taivaan ja maiseman.
Mutta onhan henkien esiinkutsumisessa aina jotain yliluonnollista!
Älkää siis ihmetelkö nähdessänne minun kertovan teille kohtauksia,
jotka ovat niin tavallisia. Pienimmätkin tuon yksinkertaisen
maalaiselämän yksityiskohdat ovat olleet minulle yhtä monia,
näöltänsä heikkoja siteitä, jotka ovat yhdistäneet minut lujasti
kreivittäreen.
Lasten taloudelliset edut aiheuttivat kreivittärelle yhtä paljon
murheita kuin mitä hänellä oli heidän heikon terveytensä takia.
Minä opin pian tuntemaan todeksi sen, mitä hän oli minulle puhunut
salaisesta osastaan talon asioissa, joihin minä hitaasti perehdyin
saaden tietooni maaelämän yksityiskohtia, joita valtiomiehen tulee
tuntea. Kymmenen vuoden ponnistusten jälkeen rouva de Mortsauf oli
saanut muutetuksi maidensa viljelyksen; hän oli ottanut käytäntöön
nelivuoroisen viljelyksen, jota nimitystä käytetään maaseudulla
ilmaisemaan uuden menettelytavan tuloksia. Sitä seuraten viljelijät
kylvävät peltoon samaa viljaa vain neljänä vuonna, jotta maa pysyisi
tuotantokykyisenä. Talonpoikien vastustuksen voittamiseksi oli
täytynyt purkaa vuokrasopimukset, jakaa alueet neljäksi suureksi
tilaksi ja antaa ne _puolinjakovuokralle_, vuokraamistapa, joka oli
erikoista Tourainessa ja sen ympärillä olevissa seuduissa. Omistaja
antaa vuokraajalle asumuksen, viljelykseen tarvittavat huoneet sekä
siemenet ja jakaa hänen kanssansa viljelyksen kulungit ja tulot.
Tätä jakoa valvoo erityinen henkilö, jonka tehtävänä on eroittaa
omistajalle tuleva osa, kallis järjestelmä ja kirjanpitoon nähden
mutkikas, jaettavien laatu kun alinomaa vaihtelee. Kreivitär oli
herra de Mortsauf'in avulla asettanut viljelyksenalaiseksi viidennen
arentimaan, jonka muodostivat Clochegourde'n ympärillä olevat muut
maat, niin hyvin viljelläkseen sitä kuin selvillä tosiasioilla
näyttääkseen _puolinjakovuokraajilleen_ uuden menettelytavan
oivallisuutta. Ollen mestari ohjaamaan maanviljelystä hän oli
vähitellen ja naisellisella itsepintaisuudellaan jälleen pannut
kuntoon kaksi tuollaista tilaa Artois'n ja Flandre'n mailla.