tuli ilmi uusissa olosuhteissa, joihin hänen puolueensa voitto hänet
asetti. Hänessä ei ollut ylpeyttä eikä loukkaavaa kohteliaisuutta,
hän oli ilman pöyhkeyttä, ja herttuatar ilman suojelijan elkeitä.
Herra ja rouva de Chessel ottivat kiitollisuudella vastaan
päivälliskutsun seuraavaksi torstaiksi. Minä miellytin herttuatarta
ja hänen silmäyksensä ilmaisivat minulle, että hän tarkasti minussa
miestä, josta hänen tyttärensä oli hänelle puhunut. Kun me palasimme
iltamessusta, tiedusteli hän minulta perheestämme ja kysyi, oliko
Vandenesse, joka oli toimessa diplomatian alalla, minulle sukua. --
Hän on veljeni, sanoin minä hänelle. -- Hän tuli silloin puolittain
sydämelliseksi minua kohtaan. Hän ilmaisi minulle, että äitini
täti, vanha markiisitar de Listomère, oli kunnioitettavaa sukua.
Herttuattaren käytös oli kohteliasta, kuten herra de Mortsauf'inkin
sinä päivänä, jolloin hän näki minut ensimäisen kerran. Hänen
katseestaan hävisi tuo ylhäinen ilme, jolla maan ruhtinaat antavat
teidän huomata, mikä ero on heidän ja teidän välillä. Minä en tiennyt
tuskin mitään perheestämme. Herttuattarelta sain kuulla, että isäni
setä, vanha apotti, jonka nimeä en edes tiennyt, oli salaneuvoston
jäsen ja että veljeni oli saanut ylennyksen ja että kaiken lisäksi
isästäni oli tullut erään perustuslain säädöksen nojalla, jota minä
en vielä tuntenut, markiisi de Vandenesse.
-- Minä olen vain yhtä, Clochegourde'n orja, sanoin minä hiljaa
kreivittärelle.
Restauratsionin taikaisku toteutui nopeudella, joka tyrmistytti
keisarivallan aikana kasvaneet lapset. Tuo vallankumous ei
merkinnyt minulle mitään. Rouva de Mortsauf'in pieninkin sana,
yksinkertaisinkin liike olivat ainoat tapahtumat, joihin minä
kiinnitin huomiota. En tiennyt, mitä salaneuvosto oli; en tietänyt
mitään politiikasta enkä maailman asioista; minulla ei ollut muuta
kunnianhimoa kuin rakastaa kreivitärtä enemmän kuin Petrarca rakasti
Lauraansa. Tämä välinpitämättömyys saattoi herttuattaren pitämään
minua lapsena. Frapesle'en tuli paljon vieraita, päivällisiin otti
osaa kolmekymmentä henkeä. Mikä huumaus nuorelle miehelle nähdä
rakastamansa naisen olevan kauneimman kaikista, olla hartaiden
katseiden esineenä, tietää olevansa ainoa, jolle kuului noiden
kainojen silmien loiste, tuntea täysin hänen äänensä kaikki
vivahteet, huomata hänen keveissä tai ilkamoivissa sanoissaan
vakavan ajatuksen osoitteita, vieläpä silloinkin, kun tuntee
kalvavaa luulevaisuutta maailman huvituksia kohtaan. Kreivi,
onnellisena huomaavaisuuksista, joiden aiheena hän oli, näytti
melkein nuorelta. Hänen vaimonsa toivoi sen vaikuttavan parantavasti
hänen mielialaansa. Ja minä, minä nauroin Madeleinen kanssa,
joka, muistuttaen noita lapsia, joiden sielu kehittyy ruumiin
kustannuksella, sai minut hymyilemään hämmästyttävillä huomioillaan,
jotka olivat täynnä hyväntahtoista, sukkelaa pilaa, mutta jotka eivät
säästäneet ketään. Se oli kaunis päivä. Yksi sana, yksi aamunkoitossa
syntynyt toive oli valaissut luonnon; ja nähdessään minut niin
iloisena, Henriettekin oli iloinen.
-- Tämä onni kreivin harmaassa ja pilvisessä elämässä näyttää tekevän
hänelle hyvää, sanoi Henriette minulle seuraavana päivänä.
Tuon päivän minä luonnollisesti vietin Clochegourde'ssa; minä olin
ollut sieltä viisi päivää karkoitettuna, minä janosin elämääni.
Kreivi oli lähtenyt jo kello kuuden aikana matkalle Tours'iin.
Tyttären ja äidin välille oli syntynyt vakava erimielisyyden aihe.
Herttuatar tahtoi, että kreivitär seuraisi häntä Pariisiin, jossa hän
saattoi toimittaa kreivittärelle paikan hovissa, ja jossa kreivi,
kieltonsa peruuttaen, voisi saada itselleen korkeita virkoja.
Henriette, joka kävi onnellisesta naisesta, ei tahtonut paljastaa
kenellekään, ei edes äitinsä sydämelle hirvittäviä kärsimyksiään
eikä ilmaista miehensä kykenemättömyyttä. Jottei hänen äitinsä olisi
voinut tunkeutua hänen perheensä salaisuuksiin, oli hän lähettänyt
herra de Mortsauf'in Tours'iin keskustelemaan notarioiden kanssa.
Minä yksin, kuten hän oli sanonut, tiesin Clochegourde'n salaisuudet.
Kokemuksesta tietäen, kuinka tuon laakson puhdas ilma ja sininen
taivas tyynnyttivät mielen kiihtymyksiä tai sairauden katkeria tuskia
ja mikä vaikutus Clochegourde'lla oli hänen lastensa terveyteen, hän
toi esiin perusteltuja kieltoja, joita herttuatar koetti kumota.
Herttuatar oli vallanhimoinen nainen, joka tunsi pikemmin nöyryytystä
kuin surua tyttärensä epäedullisesta avioliitosta. Henriette huomasi,
että hänen äitinsä välitti vähän hänen lapsistaan, hirveä huomio!
Kuten kaikki äidit, jotka ovat tottuneet itsevaltiaasti hallitsemaan
tyttäriään vielä heidän naimisiin mentyäänkin, herttuatar toi esiin
mielipiteitä, joita ei käynyt vastustaminen. Herttuatar teeskenteli
milloin kiehtovaa ystävyyttä saadakseen tyttärensä taivutetuksi
suunnitelmiinsa, milloin katkeraa kylmyyttä voittaakseen pelon avulla
siinä, missä lempeys ei tehonnut; lopuksi huomatessaan ponnistuksensa
hyödyttömiksi, hän päästi valloilleen saman ironian, minkä minä olin
huomannut äidissäni. Kymmenessä päivässä Henriette oppi tuntemaan
kaikki sielun tuskat, joita nuorille naisille tuottaa heidän
riippumattomuutensa säilymiselle välttämätön taistelu. Te, jolla
onneksenne on parhain äideistä, te ette voi ymmärtää näitä asioita.
Saadaksenne käsityksen tuosta taistelusta, jossa toisella puolella oli
kuiva, kylmä, laskeva ja kunnianhimoinen nainen, toisella puolella
hänen tyttärensä, täynnä tuota henkevää ja raikasta hyvyyttä,
joka ei koskaan ehdy, täytyisi minun kuvata teille lilja, johon
sydämeni on häntä aina verrannut, musertuneena kiiltävän teräskoneen
rattaisiin. Tuo äiti ei ollut koskaan koettanut päästä tytärtänsä
lähelle, hän ei osannut aavistaa ainoatakaan niistä todellisista
vaikeuksista, jotka pakottivat hänen tyttärensä jättämään käyttämättä
Restauratsionin etuja ja jatkamaan yksinäistä elämäänsä. Se sana,
jolla herttuatar ilmaisi epäilyksensä, avasi näiden kahden naisen
välille kuilun, jota siitä lähtien ei mikään voinut täyttää. Vaikka
perheet salaavat huolellisesti sietämättömät riitansa, ottakaa
niistä selvä: te tapaatte melkein kaikissa syviä, parantumattomia
haavoja, jotka vähentävät luonnollisia tunteita. On joko todellisia,
liikuttavia intohimoja, jotka luonteiden sopusointuisuus tekee
ikuisiksi, ja silloin on kuolema kohtalon isku, jonka seurauksia ei
voida enää parantaa; tai piileviä vihoja, jotka jäähdyttävät hitaasti
sydämen ja kuivaavat kyyneleet ikuisten jäähyväisien päivänä.
Ahdistettuna eilen, ahdistettuna tänään, kaikkien hätyyttämänä,
vieläpä noiden kahden kärsivän enkelinkin, jotka eivät olleet
syypäitä onnettomuuksiin, joita he saivat kokea, eikä niihin, joita
he tuottivat, kuinka ei tuo sieluparka olisi rakastanut sitä, joka
ei häntä ollenkaan hätyyttänyt ja joka tahtoi ympäröidä hänet
kolminkertaisella oka-aidalla suojellakseen häntä myrskyiltä,
kosketukselta ja kaikilta loukkauksilta? Vaikka minä kärsinkin
noista taisteluista, olin minä joskus onnellinen tuntiessani, että
hän heittäytyi minun sydämeeni, sillä Henriette uskoi minulle uudet
tuskansa. Minä saatoin silloin arvostella hänen tyyneyttään tuskissa
ja tarmokasta kärsivällisyyttä, jota hän osoitti. Joka päivä minä
opin paremmin ymmärtämään, mitä hän tarkoitti sanoessaan: Rakastakaa
minua, kuten tätini minua rakasti.
-- Teillä ei siis ole ollenkaan kunnianhimoa? sanoi minulle
päivällisillä herttuatar tuiman näköisenä.
-- Rouva, vastasin minä luoden häneen vakavan katseen, tunnen
itsessäni voiman lannistaa maailman, mutta minulla ei ole kuin
kaksikymmentäyksi vuotta ja minä olen aivan yksin.
Hän katseli tytärtään hämmästyneenä. Hän luuli, että hänen
tyttärensä, pitääkseen minut lähellään, sammutti minussa kaiken
kunnianhimon. Herttuatar de Lenoncourt'in olo Clochegourde'ssa
oli yhtämittaista kiusaantumisen aikaa. Kreivitär vaati minulta
hillittyä käytöstä, hän pelästyi hellästi lausuttua sanaa ja häntä
miellyttääkseni minun täytyi pukeutua teeskentelyn haarniskaan.
Suuri torstaipäivä tuli. Se oli ikävystyttävien juhlamenojen päivä,
yksi niitä, joita rakastajat vihaavat. He ovat tottuneet huolettoman
arkielämän kuherruksiin, näkemään tuolinsa paikallaan ja kartanon
valtiattaren omistautuvan kokonaan heille. Rakkaus kauhistuu
kaikkea, mikä ei ole sitä itseänsä. Herttuatar läksi iloitsemaan
hovin loistosta ja kaikki tuli järjestykseen Clochegourde'ssa.
Pieni epäsopuni kreivin kanssa juurrutti minut entistä enemmän
Clochegourde'en. Minä saatoin tulla sinne milloin tahansa,
herättämättä pienintäkään epäluuloa, ja kuin köynnöskasvi ympäröidä
tuon kauniin sielun, joka avasi minulle molemminpuolisten tunteiden
lumotun maailman. Joka aika, hetki hetkeltä meidän luottamukseen
perustettu veljellinen avioliittomme tuli kiinteämmäksi; me lujitimme
kumpainenkin asemaamme: kreivitär verhosi minut elatusäidin
suojeluksilla ja puhtaasti äidillisen rakkauden valkeilla vaatteilla,
sillävälin kun minun rakkauteni, joka oli taivaallista hänen
läheisyydessään, hänestä etäällä tuli jäytäväksi ja janoiseksi
kuin tulipunainen rauta. Minä rakastin häntä kaksinkertaisella
rakkaudella, josta sinkosi tuhansia intohimon nuolia taivaalle, jossa
ne raukenivat läpitunkemattomaan eetteriin. Jos te kysytte minulta,
minkätähden minä, joka olin nuori ja täynnä tulisia pyyteitä, pysyin
platonisen rakkauden harhaanvievässä uskossa, tunnustan teille, että
minussa ei ollut vielä tarpeeksi miestä ahdistamaan tuota naista,
joka pelkäsi alinomaa jonkun onnettomuuden kohtaavan hänen lapsiansa,
joka alati odotti puolisonsa mielialan myrskyistä vaihtelua; joka oli
miehensä vaivaamana silloin, kun Jaques'in tai Madeleinen sairaus ei
häntä huolettanut, ja sai istua heidän vuoteensa ääressä, kun hänen
puolisonsa salli hänen hiukan levähtää. Liian kiihkeästi lausutun
sanan sointi järkytti hänen olemustansa, intohimo loukkasi häntä;
hänelle piti rakkauden olla verhottua, hellyydensekaista voimaa,
lyhyesti sanoen sitä, mitä hän oli toisille. Lisäksi, sanon sen
teille, joka olette niin täysin nainen, tuohon asemaan sisältyi
hurmaavaa hiutumista, jumalallisen sulon hetkiä ja tyytyväisyyttä,
joka seuraa hiljaisia uhrauksia. Hänen puhtautensa oli tarttuvaa,
hänen uhrautumisensa, jolle ei ollut maallista korvausta, vaikutti
kestävyydellään; tuo elävä, salainen hurskaus, joka yhdisti hänen
muut hyveensä, vaikutti kuin uskonnollinen suitsutus. Lisäksi minä
olin nuori, kyllin nuori keskittääkseni olemukseni tuohon suudelmaan,
jonka hän niin harvoin salli minun painaa hänen kädelleen; hän
antoi minulle aina kätensä yläpuolen, eikä koskaan sisäpuolta, joka
hänen mielestään luultavasti oli aistillisten nautintojen rajana.
Koskaan ei kaksi sielua ole syleillyt toisiaan kiihkeämmin, koskaan
ei ruumista ole urheammin ja voittoisammin lannistettu. Myöhemmin
minä opin tuntemaan syyn tuohon täydelliseen onneen. Minun iälläni
ei mikään hyötynäkökohta häirinnyt minun sydäntäni, eikä mikään
kunnianhimo kääntänyt tuon tunteen kulkua, joka oli päässyt irralleen
kuin tulvavirta ja joka hukutti aaltoihinsa kaiken, minkä se vei
mukanaan. Niin, myöhemmin me rakastamme naisessa naista, ensimäisessä
rakastetussa naisessa me sitävastoin rakastamme kaikkea. Hänen
lapsensa ovat meidän lapsiamme, hänen kotinsa on meidän kotimme,
hänen etunsa ovat meidän etujamme ja hänen onnettomuutensa meidän
suurin onnettomuutemme. Me rakastamme hänen pukuansa ja hänen
huonekalujansa; me tunnemme enemmän mielipahaa nähdessämme hänen
viljansa laossa kuin jos olisimme kadottaneet rahamme; me olemme
valmiita nurisemaan vieraalle, joka saattaa epäjärjestykseen uunin
reunustalla olevat pienet korukapineemme. Tuo pyhä rakkaus siirtää
meidät toisen ihmisen elämään, kun me sitä vastoin myöhemmin vedämme
itseemme toisen elämän, pyytämällä naista nuorilla tunteillaan
rikastuttamaan meidän köyhtyneitä tunteitamme. Minä kotiuduin
hetikohta taloon ja sain ensimäistä kertaa kokea tuollaista ääretöntä
sulon tunnetta, joka on ahdistetulle sielulle samaa kuin kylpy
väsyneelle ruumiille; sielu virkistyy silloin joka taholle ja se saa
hyväilyjä kaikkein syvimpiin poimuihinsa asti. Te ette voi ymmärtää
minua, te olette nainen, ja tässä on kysymyksessä onni, jonka te
annatte saamatta koskaan vastaanottaa samanlaista. Mies yksin tuntee
tuon herkullisen nautinnon olla vieraan perheen keskuudessa, sen
valtiattaren etuoikeuttamana, hänen tunneliikutustensa salaisena
keskipisteenä. Koirat eivät enää hauku teitä, palvelijat tuntevat
yhtähyvin kuin koiratkin teidän salaiset merkkinne, joita te
kannatte; lapset, joissa ei ole mitään turmeltunutta, jotka tietävät,
ettei heidän osansa koskaan tule vähentymään ja että heitä suojellaan
ja tehdään heille hyvää, nuo lapset omistavat ennustajan kyvyn. He
ovat kuin kissanpoikasia, heillä on lempeä itsevaltiutensa, jota he
harjoittavat rakastamiaan ja jumaloimiaan olentoja kohtaan; heissä
on älykästä herkkätuntoisuutta ja he ovat viattomia rikostovereita;
he tulevat teidän luoksenne varpaisillaan, hymyilevät teille ja
menevät äänettömästi pois. Teidän tähtenne kaikki kiiruhtavat,
jokainen rakastaa teitä ja hymyilee teille. Todelliset intohimot
näyttävät olevan kauniita kukkia, jotka tuottavat sitä enemmän iloa,
mitä kiittämättömämmässä maassa ne kasvavat. Mutta jos minulla oli
ihania etuja tuosta oikeudestani kuulua perheeseen, jossa minä löysin
sydämeni mukaiset omaiset, oli minulla myöskin velvollisuuksia. Tähän
asti herra de Mortsauf oli hillinnyt itseään minun läsnäollessani;
minä olin nähnyt vain, mitä suuria vikoja hänellä oli, mutta nyt minä
pian pääsin tuntemaan niiden käytäntöön sovelluttamista niiden koko
laajuudessa ja näin, kuinka jalon hyväsydäminen kreivitär oli ollut
kuvatessaan minulle jokapäiväisiä taistelukaan. Minä opin tuntemaan
tuon sietämättömän luonteen kaikki puolet; minä kuulin nuo hänen
alituiset tyhjänhuutamisensa, hänen valituksensa onnettomuuksista,
joista ulospäin ei näkynyt mitään merkkejä, minä käsitin tuon
luontaisen tyytymättömyyden, joka riisti elämältä sen kukat, ja
tuon alituisen itsevaltiuden tarpeen, joka saattoi hänet joka vuosi
etsimään uusia uhreja. Kun me kävelimme iltasin, valitsi hän itse
tien, mutta mikä tahansa se olikin, hän ikävystyi siihen aina; kotiin
palattaessa hän asetti toisten niskoille väsymyksensä kuorman; hänen
vaimonsa oli ollut siihen syynä viedessään häntä sinne, minne hän ei
tahtonut; unohtaen johtaneensa meitä hän valitti, että hänen vaimonsa
hallitsi hänen elämänsä pienimpiäkin yksityiskohtia, ettei hänellä
saanut olla omaa tahtoa ja ajatusta ja että hän oli nolla talossaan.
Jos nämä tylyt sanat kohtasivat äänetöntä kärsivällisyyttä, suuttui
hän tuntiessaan voimansa rajoitetuksi; hän kysyi katkerasti eikö
uskonto käskenyt naisen totella miestään ja oliko soveliasta
halveksia lapsien isää. Hän lopetti aina koskettamalla vaimossaan
jotakin arkaa kieltä, ja kun hän oli saanut sen soimaan, näytti hän
nauttivan erikoista iloa näistä hallitsijamitättömyyksistään. Joskus
hän teeskenteli synkkää vaitioloa ja sairaalloista alakuloisuutta;
se pelästytti äkkiä hänen vaimoaan, jolta hän silloin sai osakseen
liikuttavaa huolenpitoa. Muistuttaen turmeltuneita lapsia, jotka
harjoittavat valtaansa äidin pelosta välittämättä, hän antoi
hemmotella itseään kuten Jacques ja Madeleine, joita kohtaan hän
tunsi mustasukkaisuutta. Lyhyesti sanoen minä ajan pitkään huomasin,
että kreivi niin pienimmissä kuin suurimmissakin asioissa toimi
palvelijoitansa, lapsiansa ja vaimoansa vastaan, kuten minua vastaan
lautapelissä. Kun minä viimein olin päässyt perille, mitä juuria
ja oksia oli noilla vaikeuksilla, jotka loiskasvien kaltaisina
tukahuttivat ja ahdistivat tuon perheen liikkeitä ja hengitystä,
kietoivat hienoilla, mutta moninkertaisilla siteillä talouden
kulun ja hidastuttivat omaisuuden kasvamista, vaikeuttaen kaikki
välttämättömimmät toimet, minä tunsin ihmettelevää kauhistusta, joka
hallitsi rakkauttani ja tunki sen sydämeni pohjalle. Hyvä Jumala,
mitä olen minä? Kyyneleet, jotka minä olin juonut, synnyttivät
minussa ikäänkuin ylevän juopumuksen, ja minä tunsin onnea
yhdistäessäni itseni tuon naisen kärsimyksiin. Minä olin äskettäin
taipunut kreivin omavaltaisuuteen niinkuin salakuljettaja maksaa
sakkonsa; tästä lähtien minä tarjouduin vapaaehtoisesti hirmuvaltiaan
iskuille ollakseni lähempänä Henrietteä. Kreivitär ymmärsi minut,
salli minun ottaa paikan hänen sivullaan ja palkitsi minut jakamalla
tuskansa, kuten muinoin katuva uskonluopio, joka tahtoi päästä
taivaaseen yhdessä veljiensä kanssa, sai armon kuolla sirkuksessa.
-- Ilman teitä minä en kestäisi tätä elämää, sanoi Henriette minulle
eräänä iltana, jolloin kreivi oli ollut, kuten kärpäset hyvin kuumana
päivänä, pisteliäämpi, purevampi ja oikullisempi kuin koskaan ennen.
Kreivi oli mennyt levolle. Me vietimme, Henriette ja minä, osan
iltaa akaasioidemme alla; lapset leikkivät meidän ympärillämme
kylpien laskevan auringon säteissä. Meidän harvat sanamme, jotka
olivat pelkästään huudahduslauseita ilmaisivat ne yhteiset
ajatukset, joita meillä oli ja joilla me lepuutimme itseämme
yhteisistä kärsimyksistämme. Kun puuttui sanoja, palveli äänettömyys
uskollisesti sielujamme, jotka niin sanoakseni seurustelivat
esteettömästi toistensa kanssa, olematta siihen suudelmalla
yllytettyjä. Kumpainenkin nautti ajattelemisen ja uneksumisen
viehätyksiä, molemmat laskeutuivat saman unelman laineille,
sukeltausivat yhdessä jokeen ja nousivat ylös kuin kaksi nymfiä,
mitä likeisimmin yhtyneinä, mutta ilman mitään maallisia siteitä.
Me painuimme pohjattomiin syvyyksiin, me nousimme pinnalle kädet
tyhjinä, katseella kysyen toisiltamme: -- "Onko niin monien päivien
joukossa ainoatakaan meitä varten?" Kun aistillisuus poimii meille
juurettomina syntyneitä kukkia, minkätähden meidän lihamme on
levoton? Huolimatta runollisesti riutuvasta illasta, joka levitti
rintanojan tiilille tuon niin rauhoittavan ja puhtaan oranssin
värin; huolimatta tuosta hartaasta ilmakehästä, jossa lasten vienot
huudot vaimenivat ja joka vaikutti meihin tyynnyttävästi, intohimo
kiemurteli minun suonissani kuin ilovalkean liekki. Kolmen kuukauden
jälkeen minä en enää tyytynyt osaani, joka minulle oli annettu, ja
minä hyväilin hiljaa Henrietten kättä koettaen siten siirtää häneen
sitä uhkuvaa tunnetta, joka minussa hehkui. Henriette tuli jälleen
rouva de Mortsauf'iksi ja veti pois kätensä; kyyneleitä nousi minun
silmiini, hän näki ne ja loi minuun lauhan katseen vieden kätensä
huulilleni.
-- Tietäkää, sanoi hän, että tämä maksaa minulle paljon kyyneleitä!
Ystävyys, joka tahtoo niin suurta suosionosoitusta, on hyvin
vaarallista.
Minä laskin tunteeni valloilleen, minä sulauduin moitteisiin, minä
puhuin hänelle kärsimyksistäni ja siitä vähäisestä huojennuksesta,
jota minä pyysin voidakseni niitä kantaa. Minä rohkenin sanoa
hänelle, että jos minun iälläni tunteet olivat pelkkää sielua,
oli sielulla myöskin sukupuoli; että tulisin kuolemaan, mutta
en sulkeutunein huulin. Hän vaiensi minut luoden minuun ylpeän
katseensa, jossa minä luulin lukevani intiaanipäällikön sanat: _Ja
minä, olenko minä ruusujen päällä?_ Voi olla, että minä myöskin olin
erehdyksissä. Siitä päivästä lähtien, jolloin minä Frapesle'n portin
edessä olin väärin koettanut taivuttaa häntä siihen ajatukseen,
että haudasta voisi nousta meidän onnemme, minä häpesin tahrata
hänen sieluansa loukkaavaa intohimoa sisältävillä toiveilla.
Hän otti sananvuoron ja lausui minulle sulohuulin, että hän ei
voinut olla kokonaan minun, ja että minun olisi pitänyt se tietää.
Sillä hetkellä, jolloin hän sanoi nuo sanat, minä ymmärsin, että
minä, ellen mukautuisi hänen tahtoonsa, kaivaisin kuilun meidän
välillemme. Minä painoin pääni alas. Hän jatkoi sanoen, että hänellä
oli uskonnollinen varmuus siitä, että hän voi rakastaa veljeä
loukkaamatta Jumalaa tai ihmisiä ja että oli suloista pitää tuota
rakkautta todellisena vertauskuvana jumalallisesta rakkaudesta, joka
hänen kunnon Saint-Martin'insa mukaan oli maailman elämä. Jos minä
en voinut olla hänelle jotenkin samaa kuin hänen vanha rippi-isänsä,
vähemmän kuin rakastaja, mutta enemmän kuin veli, ei meidän pitänyt
enää toisiamme nähdä. Hän tulisi kuolemaan kantaen Jumalalle
ylijäämän noista viiltävistä kärsimyksistä, joita hän kyynelin ja
ahdistuksin sai kestää.
-- Minä olen antanut, sanoi hän lopettaen, enemmän kuin minun piti,
niin ettei minulla ole enää mitään jäljellä, ja minä olen saanut
siitä jo rangaistuksen.
Minun piti tyynnyttää häntä, luvata etten koskaan aiheuttaisi
hänelle tuskaa ja että rakastaisin häntä kaksikymmenvuotiaana, kuten
vanhukset rakastavat viimeistä lastaan.
Seuraavana päivänä minä tulin sopivaan aikaan. Hänellä ei ollut
enää kukkia harmaan salin maljakoihin. Minä kiiruhdin niityille
ja viinitarhoihin ja etsin sieltä kukkia laittaakseni hänelle
kaksi kukkavihkoa. Mutta koko ajan niitä toisen toisensa jälkeen
poimiessani, taittaessani niitä juuresta, ihaillessani niitä, minä
ajattelin, että väreillä ja lehdillä oli oma musiikkinsa, runoutensa,
joka tulee ilmi katseen tuntemassa viehätyksessä, kuten säveljaksot
herättävät tuhansia muistoja rakastavien ja rakastettujen sydämissä.
Jos väri on määrätyllä tavalla järjestettyä valoa, eiköhän sillä ole
jokin tarkoitus, kuten ilman värinällä säveleessä on omansa? Jacques
ja Madeleine auttoivat minua ja me kaikki kolme olimme onnellisia
saadessamme yhdessä valmistaa yllätyksen rakastetullemme. Viimeisillä
käynneillä ulkoportailla, jonne me olimme asettaneet kukkiemme
pääkortteerin, minä ryhdyin järjestämään kahta kukkavihkoa koettaen
kuvata niillä tunteitani. Kuvitelkaa itsellenne kahdesta maljakosta
aaltoillen ja sekavana ryöppynä kumpuava kukkien lähde ja sen
keskelle minun toiveeni, kohoten hopeamaljasta valkeina ruusuina ja
liljankukkina. Tämän raikkaan kudoksen yllä välkkyivät sinikaunokit,
lemmenkukat ja neidonkielet, kaikki sinisiä kukkia, joiden taivaiset
värivivahteet soveltuvat niin hyvin yhteen valkoisen kanssa. Onhan
siinä kaksi viatonta, toinen, joka ei tiedä mitään, ja toinen, joka
tietää kaiken, lapsen ajatus, marttyyrin ajatus. Rakkaudella on
vaakunansa ja kreivitär tulkitsi sen salaisesti. Hän loi minuun yhden
noita läpitunkevia katseita, jotka muistuttavat sairaan huutoa hänen
haavaansa koskettaessa. Kreivitär oli samalla kertaa sekä häpeissään
että ihastunut. Mikä palkinto tuossa katseessa! mikä kehoitus tehdä
hänet onnelliseksi ja virvoittaa hänen sydäntänsä! Minä keksin siis
uudestaan isä Castel'in teorian rakkautta varten ja löysin sille
tieteen, jota ei ole Europassa, jossa mustesäiliön kukat korvaavat
sivuja, jotka Itämailla kirjoitetaan tuoksuvin värein. Mikä viehätys
ilmaista tunteensa noiden auringon tyttärien, rakkauden säteestä
puhjenneiden kukkien sisarten kautta! Minä opin pian ymmärtämään
maaseudun kukkien kieltä, kuten eräs mies, jonka minä kohtasin
myöhemmin Grandlieu'ssa, oli perehtynyt mehiläisten kieleen.