hän keskeyttäen minut ankaralla äänellä; mutta te olette puhunut
minulle tunteesta, jota minä en tunne ja joka ei ole minulle
luvallinen. Te olette lapsi, annan teille vielä anteeksi, mutta
viimeisen kerran. Tietäkää herra, minun sydämeni on kuin hurmautunut
äitiydestä! Minä en rakasta herra de Mortsauf'ia yhteiskunnallisesta
velvollisuudesta, enkä ikuisen autuuden saavuttamisen toivossa,
vaan tuon vastustamattoman tunteen vuoksi, joka kiinnittää
hänet kaikkiin sydämeni säikeisiin. Olenko minä ollut pakotettu
avioliittooni? Myötätuntoni onnettomia kohtaan ratkaisi sen. Onhan
naisten velvollisuus parantaa ajan onnettomuuksia, hoivata niitä,
jotka syöksyvät kuumimpaan taisteluun ja palaavat haavoitettuina.
Mitä teille sanoisinkaan? Minä olen tuntenut jonkinlaista itsekästä
tyytyväisyyttä nähdessäni, että te huvititte häntä. Eikö se ole
puhdasta äidillisyyttä? Olenhan minä tunnustuksessani jo osoittanut
teille tarpeeksi noita kolmea lasta, joilta minä en saa koskaan
puuttua, joille minun pitää vuodattaa parantavaa ruusuöljyä ja antaa
sieluni loistaa sallimatta pienimmänkään osan siitä olla uskoton.
Älkää katkeroittako äidin maitoa! Vaikka aviopuoliso minussa onkin
haavoittumaton, älkää enää puhuko minulle sillä tavalla. Jos te ette
kunnioita tätä niin yksinkertaista kieltoa, ryhdyn minä varokeinoihin
teitä vastaan; pääsy tähän taloon on teiltä silloin ainiaaksi
kielletty. Minä uskoin puhtaaseen ystävyyteen, vapaaehtoiseen
veljeyteen, joka on varmempi kuin pakotettu veljeys. Erehdys! Minä
tahdoin ystävää, joka ei olisi ollut tuomari, ystävää, joka olisi
kuunnellut minua noina heikkouden hetkinä, jolloin riitelevä ääni on
kuolettava ääni, pyhää ystävää, jonka kanssa minun ei olisi tarvinnut
mitään pelätä. Nuoruus on jalo, valheeton, uhrauksiin kykenevä,
epäitsekäs; nähdessäni teidän kestävyytenne minä uskoin, tunnustan
sen, johonkin taivaan tarkoitukseen; minä uskoin saavani lähelleni
sielun, joka olisi ollut vain minua varten, kuten pappi on kaikkia
varten; sydämen, johon olisin voinut vuodattaa suruni silloin, kun ne
paisuivat yli äyräittensä; jolle olisin voinut huutaa, kun huutoni
olivat vastustamattomia, kun ne olisivat minut tukahuttaneet, jos
olisin jatkanut niiden pidättämistä. Sillä tavoin minun elämäni,
joka on niin kallisarvoinen noille lapsille, olisi voinut pidentyä
siihen hetkeen asti, jolloin Jacques olisi ollut mies. Mutta onhan se
liiallista itsekkyyttä. Voisiko Petrarcan Laura ilmaantua uudelleen?
Olen pettynyt, Jumala ei tahdo niin. Minun on kuoltava paikalleni
kuten sotilaan ilman ystävää. Rippi-isäni on ankara, synkkä; ja...
tätiäni ei enää ole.
Kaksi suurta kuun säteen valaisemaa kyyneltä pulpahti hänen
silmistään ja vieri poskia myöten alas maahan, mutta minä ojensin
käteni kylliksi ajoissa ottaakseni ne vastaan ja juodakseni ne
tuolla pyhällä ahneudella, jonka hänen kymmenen vuoden salaiset
kyyneleensä, tuhlattu tunteellisuutensa, pysyvät huolensa, alituiset
säikähdyksensä, sukupuolensa jaloin sankaruus minussa herättivät. Hän
katsoi minuun suloisen tyrmistyneenä.
-- Tämä on, sanoin minä hänelle, ensimäinen pyhä rakkauden
ehtoollinen. Niin, minä olen nyt osallinen teidän suruihinne, olen
tullut teidän sielunne yhteyteen, kuten me yhdistymme Kristukseen
juodessamme hänen jumalallista olemustansa. Toivoton rakkaus on vielä
onnea. Mikä nainen maailmassa voisi aiheuttaa minulle yhtä suurta
iloa kuin teidän kyyneltenne juominen! Minä hyväksyn tuon sopimuksen,
joka tulee tuottamaan minulle vain kärsimyksiä. Minä antaudun teille
ilman sivutarkoitusta ja olen sitä, mitä te tahdotte minun olevan.
Hän pysähdytti minut liikkeellä ja sanoi minulle syvällä äänellään:
-- Minä suostun tähän sopimukseen, jos ette tahdo milloinkaan
tiukentaa siteitä, jotka meitä kiinnittävät.
-- Olkoon niin, sanoin minä, mutta mitä vähemmän te minulle
myönnätte, sitä varmemmin pitää minun tuo vähä omistaa.
-- Te alatte epäluottamuksella, vastasi hän ilmaisten epäilyksen
melankoliaa.
-- En, vaan puhtaalla ilolla. Kuulkaa! tahtoisin saada nimittää teitä
nimellä, joka jäisi vain meidän väliseksi, kuten pitää olla tuon
tunteenkin, johon me itsemme vihimme.
-- Se on paljon, sanoi hän, mutta minä olen vähemmän pikkumainen kuin
te luulette. Herra de Mortsauf kutsuu minua Blanche'ksi. Yksi ainoa
henkilö maailmassa, hän, jota minä olen enimmän rakastanut, minun
jumaloitu tätini, nimitti minua Henriette'ksi. Minä olen siis jälleen
Henriette teille.
Minä otin hänen kätensä ja suutelin sitä. Hän antoi sen minulle
tuolla luottamuksella, joka kohottaa naisen niin paljon meidän
yläpuolellemme, luottamuksella, joka painaa meidät maahan. Hän
nojautui rinta-aidaketta vastaan ja katseli Indre'a.
-- Etteköhän ole tehnyt väärin, ystäväiseni, sanoi hän, tahtoessanne
näin ensi tempauksella saavuttaa menestyksen huipun? Te olette
tyhjentänyt ensi siemauksella puhtaalla sydämellä tarjotun maljan.
Mutta todellinen tunne ei ja'a itseään, sen tulee olla kokonaisen tai
ei sitä ole ensinkään. Herra de Mortsauf, sanoi hän minulle hetken
äänettömyyden jälkeen, on sitäpaitsi täysin oikeudentuntoinen ja
ylpeä. Te ehkä koettaisitte minun tähteni unohtaa hänen sanansa; jos
hän ei tiedä niistä mitään, ilmoitan minä siitä hänelle huomenna.
Olkaa jonkun aikaa poissa Clochegourde'sta, hän teitä kunnioittaa
silloin enemmän. Ensi sunnuntaina kirkosta ulos lähdettäessä hän
tulee itse teidän luoksenne; minä tunnen hänet, hän tulee hyvittämään
vääryytensä ja rakastamaan teitä, sentähden että olette kohdellut
häntä teoistaan ja sanoistaan vastuunalaisena miehenä.
-- Viisi päivää teitä näkemättä, teitä kuulematta!
-- Älkää koskaan lausuko minulle sanojanne tuollaisella kiihkolla,
sanoi hän.
Me teimme vaieten kaksi kierrosta terassilla. Sitten sanoi hän
minulle käskevällä sävyllä, joka minulle ilmaisi, että hän otti
sieluni ohjat käsiinsä: -- On myöhäistä, erotkaamme.
Tahdoin suudella hänen kättänsä, hän epäröitsi, veti kätensä pois ja
sanoi minulle rukoilevalla äänellä: -- Älkää ottako sitä muulloin
kuin milloin minä sen annan, jättäkää minulle vapaus itseni suhteen.
Ilman sitä minä olisin teidän alaisenne, ja niin ei saa olla.
-- Jääkää hyvästi, sanoin minä hänelle.
Minä menin ulos pienestä alaportista, jonka hän minulle avasi.
Juuri kun hän oli sen sulkemaisillaan, hän avasi sen jälleen ja
ojensi minulle kätensä sanoen: -- Toden teolla, te olette ollut
hyvin hyvä tänä iltana, te olette tehnyt lohdulliseksi koko minun
tulevaisuuteni; tässä käteni, ystäväni!
Minä suutelin useampia kertoja hänen kättään; ja kun minä kohotin
katseeni, näin minä kyyneleitä hänen silmissään. Hän nousi terassille
ja katseli minua vielä hetkisen kulkiessani ruohokentän poikki. Kun
minä olin Frapesle'n tiellä näin minä vielä hänen kuun valaiseman
valkoisen hameensa; sitten muutamien hetkien perästä tuli syttyi
hänen huoneeseensa.
-- Oi Henrietteni! sanoin minä itsekseni, sinulle kuuluu puhtain
rakkaus, mikä koskaan on säteillyt tämän maan päällä!
Minä palasin Frapesle'en kääntyen joka askeleella. Minä tunsin
itsessäni jotain sanomatonta tyytyväisyyttä. Loistava menestys
seurasi vihdoinkin uhrautumisintoa, joka täyttää jokaisen nuoren
sydämen ja joka minussa oli pitkän aikaa ollut käyttämättömänä
voimana. Papin kaltaisena, joka yhdellä askeleella siirtyy uuteen
elämään, minä olin pyhitetty, vihitty. Noilla yksinkertaisilla
sanoilla _kyllä, rouva!_ minä olin sitoutunut sulkemaan sydämeeni
vastustamattoman rakkauden ja olemaan käyttämättä ystävyyttä siten,
että se johtaisi tuon naisen vähitellen rakkauteen. Kaikki jalot
ja ylevät tunteet kohottivat minussa sekavat äänensä kuultaville.
Ennenkun minä sulkeuduin huoneeni ahtauteen, tahdoin minä
hekumallisesti viipyä tähdillä kylvetyn sinilaen alla, kuunnella
vielä itsessäni haavoittuneen sepelkyyhkysen laulua, tuon jalon
luottamuksen koruttomia säveleitä, minä tahdoin koota ilmasta tuon
sielun säteet, joiden kaikkien piti kuulua minulle. Kuinka suurelta
minusta näytti tuo nainen täydellisessä uhrautumisessaan, hänen
uskonnollinen säälinsä haavoittuneita, heikkoja ja kärsiviä olentoja
kohtaan, hänen alttiutensa, joka ei tarvinnut lain kahleita! Hän
seisoi kirkkaana pyhimys- ja marttyyriroviollaan! Minä ihailin
hänen kasvojansa, jotka näkyivät minulle pimeyden keskeltä; äkkiä
luulin minä aavistavani tarkoituksen hänen sanoissaan, salaperäisen
merkityksen, joka teki hänet minun silmissäni ylimaailmalliseksi.
Ehkäpä hän tahtoi, että minä olisin hänelle samaa kuin hän pikku
maailmalleen? Hän tahtoi ehkä minusta saada voimaa ja lohdutusta,
kohottaen minut siten omaan piiriinsä, omalle tasalleen tai
korkeammalle? Tähdet, sanovat jotkut rohkeat maailmojen rakentajat,
välittävät siten toisilleen liikettä ja valoa. Tämä ajatus kohotti
minut äkkiä eteerisiin korkeuksiin. Minä huomasin olevani entisten
unelmieni taivaassa ja sain selityksen lapsuuteni tuskiin tuosta
suunnattomasta onnesta, jossa minä uin.
Kyyneliin sammuneet nerot, väärinarvostellut sydämet, pyhät,
tuntemattomat Clarisse Harlowet, hyljätyt lapset, viattomat
maanpakolaiset, te kaikki, jotka olette kulkeneet elämän autiomaita
myöten, te, jotka kaikkialla olette löytäneet kylmiä kasvoja, tylyjä
sydämiä ja sulkeutuneita korvia, älkää milloinkaan valittako! Te
yksin voitte tuntea ilon äärettömyyttä sillä hetkellä, jolloin teille
sydän avautuu, korva teitä kuuntelee ja katse teille vastaa. Yksi
ainoa päivä hävittää kaikki onnettomat päivät. Surut, mietiskelyt,
epätoivot, menneet, mutta ei unohdetut melankoliat ovat yhtä monia
siteitä, joilla sielu liittyy uskottunsa sieluun. Kuihtumattomien
toiveidemme kaunistama nainen saa silloin osakseen huokauksemme ja
kadotetut rakkautemme, hän palauttaa meille suurennettuna kaikki
pettyneet hellyytemme, hän opettaa meitä pitämään surumme kohtalon
vaatimana korvauksena siitä ikuisesta onnesta, jonka hän antaa meille
sielumme kihlautumispäivänä. Enkelit yksin tietävät sen uuden nimen,
jolla tätä pyhää rakkautta olisi nimitettävä, samoin kuin te yksin,
rakkaat marttyyrit, täysin tiedätte, miksi rouva de Mortsauf oli
äkkiä muodostunut minulle, köyhälle ja yksinäiselle!
Tuo kohtaus tapahtui eräänä tiistaina. Minä odotin sunnuntaihin
saakka menemättä kävelyretkilläni Indre'n yli. Noiden viiden
päivän aikana sattui Clochegourde'ssa suuria tapahtumia. Kreivi
sai itselleen sotamarsalkan arvonimen, Pyhän Ludvigin ristin ja
neljäntuhannen frangin vuotuisen eläkkeen. Lenoncourt-Givry'n
herttua, joka oli nimitetty Ranskan pääriksi, ryhtyi toimeensa
hovissa, ja hänen vaimonsa sai takaisin omaisuutensa, jota ei oltu
myöty ja joka oli ollut keisarin perintömaiden osana. Kreivitär
de Mortsauf'ista tuli siten yksi Maine'n rikkaimpia perijättäriä.
Hänen äitinsä oli tullut tuomaan hänelle satatuhatta frangia,
jotka oli koottu Givry'n tuottamista tuloista. Ne olivat hänen
myötäjäisrahojaan, joita ei oltu ollenkaan maksettu ja joista kreivi
ei ollut koskaan puhunut, huolimatta köyhyydestään. Ulkonaisessa
elämässä kreivin käytös ilmaisi mitä ylpeintä välinpitämättömyyttä
omista eduista. Yhdistämällä tuohon summaan omat säästönsä kreivi
saattoi ostaa kaksi naapurialuetta, jotka tuottivat korkoa noin
yhdeksäntuhatta frangia. Pojalleen, joka tuli seuraamaan isoisäänsä
pääriydessä, hän ajatteli hetikohta perustaa sukutilan. Se olisi
muodostettu kumpaisenkin suvun maaomaisuudesta, vahingoittamatta
Madeleineä, jolle herttua de Lenoncourt'in suosio epäilemättä
takasi edullisen naimisen. Nämä puuhat ja tämä onni vuodattivat
jonkun verran palsamia maanpakolaisen haavoihin. Herttuatar de
Lenoncourt'in tulo Clochegourde'en oli huomattava tapaus maakunnassa.
Minä ajattelin surumielin, että tuo nainen oli ylhäinen henkilö ja
huomasin silloin hänen tyttäressään säätyhenkeä, jonka hän ylevällä
käytöksellään osasi minulta salata. Mitä olin minä, köyhä, jolla ei
ollut muuta tulevaisuutta kuin rohkeus ja opinnot? Minä en ajatellut
Restauratsionin merkitystä itselleni enkä muille. Sunnuntaina kirkon
yksityiskappelista, jossa minä olin herra ja rouva Chessel'in ja
apotti Quelus'in kanssa, minä loin kiihkeitä katseita erääseen
toiseen sivukappeliin, jossa oli herttuatar, hänen tyttärensä,
kreivi ja lapset. Olkihattu, joka kätki minun epäjumalani, ei
liikahtanut, ja tämä minun unhottamiseni koski minuun enemmän kuin
koko menneisyys. Tuo ylhäinen Henriette de Lenoncourt, joka nyt
oli minun rakas Henrietteni ja jonka elämän minä tahdoin kukittaa,
rukoili kiihkeästi. Usko antoi hänen asennolleen jotain syvyyksiin
vaipunutta, jotain masentunutta, jotain uskonnollisen muistopatsaan
kaltaista, joka järkytti minua.
Kylän pappien tavan mukaan pidettiin iltajumalanpalvelus vähän
ajan perästä messun jälkeen. Kirkosta ulostultaessa ehdotti rouva
de Chessel luonnollisesti naapureilleen, että nämä odottaisivat
nuo kaksi tuntia Frapesle'ssa, sen sijaan että helteessä olisivat
kulkeneet kahteen kertaan ruohokentän ja Indren poikki. Tarjous
otettiin suosiollisesti vastaan. Herra de Chessel antoi käsivartensa
herttuattarelle, rouva de Chessel sai kreivin ja minä ojensin
käteni kreivittärelle tuntien ensi kertaa sivullani hänen raikkaan,
kauniin käsivartensa. Kirkosta Frapesle'en palatessa kävi matka
Saché'n metsikön läpi, jossa lehtikatoksen siivilöimä valo muodosti
käytävän hiekalle iloisia valojuovia, jotka muistuttavat maalattuja
silkkikankaita. Minussa oli ylpeitä tunteita ja aatteita, jotka
aiheuttivat minussa voimakasta sydämentykytystä.
-- Mikä teidän on? sanoi kreivitär minulle käveltyämme hetkisen
äänettömyydessä, jota minä en uskaltanut katkaista. Teidän sydämenne
lyö niin nopeasti?...
-- Olen saanut kuulla teille onnellisista tapahtumista, sanoin
minä hänelle, ja minulla on hämäriä pelkoja, kuten kaikilla, jotka
suuresti rakastavat. Eiköhän teidän suuruutenne ole vahingoksi teidän
ystävyydellenne?
-- Minunko! sanoi hän, hyi! Vielä samanlainen ajatus ja minä en teitä
halveksi, minä unohdan teidät ainiaaksi.
Minä katsoin häneen hurmauksen vallassa, joka näytti tarttuvan
myöskin häneen.
-- Me käytämme hyväksemme lakien etuja, joita me emme ole
aiheuttaneet emmekä vaatineet, mutta me emme kiirehdi niistä
nauttimaan kuten kerjäläiset ja ahneet; ja muutoin tiedätte hyvin,
jatkoi hän, että niin hyvin minä kuin herra de Mortsauf emme
voi poistua Clochegourde'sta. Minun neuvostani hän on hylännyt
päällikön paikan muskettisoturien rykmentissä, johon hänellä oli
oikeus. Meille on kylliksi, että isälläni on toimensa. Pakollinen
vaatimattomuutemme, sanoi hän katkera hymy huulilla, on jo ollut
hyödyksi lapsellemme. Kuningas, jonka luona isäni on palveluksessa,
on sanonut hyvin suosiollisesti, että hän on siirtävä Jacques'ille
armonosotuksen, jota me emme ole tahtoneet käyttää. Jacques'in
kasvatus, jota tulee miettiä, on nyt vakavan pohdinnan alaisena.
Hän tulee edustamaan kahta sukua, Lenoncourt'eja ja Mortsauf'eja.
Minulla ei ole kunnianhimoa muuta kuin häntä varten, siinä minun
lisääntyneen levottomuuteni syy. Jacques ei ole ainoastaan
säilytettävä elämälle, mutta hänen tulee myöskin olla nimensä
arvoinen, kaksi velvollisuutta, jotka ovat ristiriidassa keskenään.
Tähän asti minä olen voinut pitää huolta hänen kasvatuksestaan
sovittaen hänen tehtävänsä hänen voimiensa mukaan, mutta nyt, mistä
ensiksikin saadaan mieleiseni opettaja? Lisäksi myöhemmin: kuka
ystävä säilyttää hänet minulle tuossa hirveässä Pariisissa, jossa
kaikki on ansana sielulle ja vaarana ruumiille? Ystäväni, sanoi hän
minulle liikutetulla äänellä, katsomalla teidän otsaanne ja silmiänne
voi jokainen ennustaa, että te olette niitä lintuja, jotka tulevat
lentämään korkealle; kohottakaa siipenne, olkaa jonakin päivänä
meidän rakkaan lapsemme ystävä ja ohjaaja. Menkää Pariisiin. Jollei
teidän veljenne ja isänne avusta teitä, tulee meidän perheemme
vaikutus ja etenkin äitini, jolla on liikeneroa, olemaan teille
varmasti suureksi hyödyksi. Käyttäkää hyväksenne meidän luottoamme,
teiltä ei puutu silloin tukea eikä apua, minkä elämänuran itsellenne
valitsettekin! Käyttäkää siis liika voimanne jaloon kunnianhimoon.
-- Ymmärrän teidät, sanoin minä keskeyttäen hänet, kunnianhimon
tulisi olla minun valtiattareni. Mutta en tarvitse sitä ollakseni
kokonaan teidän. -- Ei, minä en tahdo, että ystävyyttäni korvataan
suosionosoituksilla. Minä menen, minä suurenen yksin, itse kauttani.
Minä hyväksyn teidän apunne, muilta minä en tahdo mitään.
-- Lapsellisuuksia! sanoi hän nuristen, mutta ei voinut täysin salata
tyytyväisyyttä ilmaisevaa hymyä.
-- Muutoin, minä olen tehnyt lupauksen, sanoin minä hänelle.
Miettiessäni meidän asemaamme, olen ajatellut kiinnittää itseni
teihin siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea.
Hänen lävitsensä kävi heikko väristys ja hän pysähtyi katsoakseen
minuun.
-- Mitä tahdotte sanoa? lausui hän antaen kahden edelläkulkevan parin
mennä eteenpäin ja pidättäen ainoastaan lapsensa vieressään.
-- Niin, vastasin minä, sanokaa minulle suoraan, miten tahdotte minun
rakastavan teitä.
-- Rakastakaa minua kuten minua rakasti tätini, jonka oikeudet
minä olen teille antanut salliessani teidän kutsua minua hänen
valitsemallaan ja käyttämällään nimellä.
-- Minä tulen rakastamaan siis ilman toivoa, täydellisellä
uhrautuvaisuudella. Olkoon niin, minä teen teidän tähtenne sen,
mitä ihminen tekee Jumalan tähden. Olettehan te sitä pyytänyt? Minä
menen pappisseminaariin, tulen sieltä pappina ja rupean ohjaamaan
Jacques'in kasvatusta. Teidän Jacques'inne tulee olemaan minun toinen
minäni: poliittiset suunnitelmat, ajatukset, tarmon, kestävyyden,
kaiken annan minä hänelle. Siten saan minä pysyä teidän lähellänne,
ilman että rakkauttani, joka pyhyydessään on kuin hopeakuva
kristallissa, voidaan epäillä. Teidän ei tarvitse peljätä ainoatakaan
tuollaista hillitöntä kiihkon purkausta, mikä valtaa miehen ja joka
jo yhden kerran on voittanut minut. Liekki tulee kuluttamaan minut,
tulen rakastamaan teitä puhdistetulla rakkaudella.
Hän kalpeni ja sanoi kiireellisesti: -- Felix, älkää kiinnittäkö
itseänne siteillä, jotka jonakin päivänä olisivat esteenä teidän
onnellenne. Minä kuolisin surusta tietäessäni olevani syypää tuohon
itsemurhaan. Lapsi, onko epätoivoinen rakkaus sitten samaa kuin
kutsumus? Odottakaa elämän koettelemuksia tuomitaksenne elämää; se on
tahtoni ja käskyni. Älkää menkö naimisiin kirkon eikä naisen kanssa,
älkää menkö ollenkaan naimisiin, minä kiellän sen. Pysykää vapaana.
Teillä on kaksikymmentä yksi vuotta. Te tuskin tiedätte, mitä
tulevaisuus teille tuo. Jumalani! olisinko arvostellut teitä väärin?
Kuitenkin minä luulin, että kaksi kuukautta riittäisi muutamien
sielujen tuntemiseen.
-- Mikä toivo teillä on? sanoin minä hänelle välähdysten leimahtaessa
silmistäni.
-- Ystäväni, hyväksykää minun apuni, kohottakaa itsenne, luokaa
onnenne ja te saatte tietää, mikä minun toivoni on. Lyhyesti, sanoi
hän, näyttäen ikäänkuin vahingossa päästävän salaisuuden ilmi, älkää
jättäkö koskaan Madeleinen kättä, jota te tällä hetkellä pidätte.
Hän oli kallistunut minun korvaani sanoakseen minulle nuo sanat,
jotka osottivat, kuinka paljon hän ajatteli minun tulevaisuuttani.
-- Madeleinekö? sanoin minä hänelle, ei koskaan! Nämä kaksi sanaa
synnyttivät meissä hiljaisuuden, joka oli täynnä mielenliikutusta.
Meidän sielumme joutuivat tuollaisen mullistuksen valtaan, jonka
kyntämät vaot säilyvät ikuisesti.
Meidän näkyvissämme oli puuportti, josta päästiin sisälle
Frapesle'n puistoon. Minusta tuntuu kuin vieläkin näkisin sen kaksi
rappeutunutta, köynnöskasvien, sammalien ja karhunmaaramapensasten
peittämää pylvästä. Äkkiä eräs ajatus, kreivin kuoleman ajatus, kulki
kuin nuoli aivojeni läpi, ja minä sanoin hänelle: -- Ymmärrän teidät.
-- Se on hyvin onnellista, vastasi hän sävyllä, josta minä huomasin,
että edellytin hänellä olevan ajatuksen, jota hänellä ei koskaan
tulisi olemaan.
Hänen puhtautensa pusersi minulta ihailun kyynelen, jonka intohimon
itsekkyys teki hyvin katkeraksi. Palatessani jälleen omaan itseeni
minä ajattelin, että hän ei rakastanut minua tarpeeksi toivoakseen
vapauttaan. Niinpian kun rakkaus peräytyy rikoksen edessä, näyttää
sillä olevan rajansa, ja rakkauden pitäisi olla äärettömän. Minussa
vallitsi hirvittävä sydämen ristiriita.
-- Hän ei rakasta minua, ajattelin minä.
Estääkseni häntä lukemasta minun sielustani minä kumarruin
suutelemaan Madeleinen hiuksia.
-- Minä pelkään teidän äitiänne, sanoin minä kreivittärelle
saadakseni jälleen keskustelun käyntiin.
-- Ja minä myöskin, vastasi hän tehden aito lapsellisen liikkeen,
mutta älkää koskaan unohtako nimittää häntä rouva herttuattareksi ja
puhua hänestä kolmannessa persoonassa. Nykyajan nuoriso on kadottanut
tottumuksen näihin kohteliaisiin muotoihin, uudistakaa te ne,
tehkää se minun tähteni. Muutoin, todistaahan se hienoa sivistystä,
jos kunnioitetaan naisia, olivatpa he minkä ikäisiä tahansa, ja
tunnustetaan yhteiskunnalliset eroavaisuudet, asettamatta niitä
kysymyksenalaiseksi. Kunnioitus, jota te osoitatte korkeammalle
arvoasteelle, onhan se takeena siitä kunnioituksesta, mikä teille
on tuleva. Kaikki on yhteiskunnassa yhteisvastuullista. Kardinaali
Rovère ja Raphael Urbinolainen olivat muinoin kaksi yhtä paljon
kunnioitettua mahtia. Te olette juonut kouluissanne vallankumouksen
maitoa ja teidän poliittiset aatteenne ovat voineet saada siitä
vaikutuksia, mutta edistyessänne elämässänne te saatte huomata,
kuinka epäselvät vapauden periaatteet ovat voimattomia luomaan
kansojen onnea. Ennenkuin minä mietin, Lenoncourt-sukua ollen,
mitä aristokratia on tai mitä sen pitäisi olla, sanoi minun terve
maalaisjärkeni minulle, että yhteiskuntien olemassaolo perustuu
säätyeroon. Te olette elämänne käänteessä, jolloin on valittava
hyvin. Olkaa omaa puoluettanne, etenkin, lisäsi hän nauraen, kun se
on voiton päällä.
Minua liikuttivat elävästi nuo sanat, joissa poliittinen syvyys
kätkeytyi tunteen sydämellisyyteen, yhdistys, joka antaa naisille
niin suuren vakuuttamisvoiman. He kaikki osaavat pukea mitä
terävimmät todistelut tunneilmaisun muotoon. Näytti siltä kuin
Henriette, halussaan puolustaa kreivin tekoja, olisi aavistanut ne
mietelmät, jotka syntyisivät sielussani hetkellä, jolloin ensimäisen
kerran saisin nähdä imartelun vaikutukset. Herra de Mortsauf,
linnansa kuninkaana ja historiallisen sädekehänsä ympäröimänä, oli
minun silmissäni saanut suurenmoisuutta, ja minä tunnustan, että
olin suuresti hämmästynyt siitä välimatkasta, jonka hän nöyrillä
kohteliaisuuksillaan asetti herttuattaren ja itsensä välille. Myöskin
orjalla on turhamielisyytensä, se ei tahdo totella muuta kuin
suurinta itsevaltiasta. Minä tunsin itseni ikäänkuin nöyryytetyksi
nähdessäni alentuneena hänet, jonka edessä minä vapisin, koska
hän hallitsi koko minun rakkauttani. Tuo sisäinen liikutus teki
minulle ymmärrettäväksi niiden naisten kidutuksen, joiden jalo
sielu on sidottu mieheen, jonka alhaisuuksia he saavat joka päivä
kätkeä. Kunnioitus on suojamuuri, joka turvaa samalla tavalla niin
suuren kuin pienen, jokainen voi omalla puolellaan katsoa toista
kasvoihin. Minä olin kunnioittavainen herttuattarelle nuoruuteni
takia, mutta missä muut näkivät herttuattaren, näin minä Henrietteni
äidin ja panin jonkinlaista pyhyyttä kunnianosoituksiini. Me tulimme
Frapesle'n suurelle pihalle, jossa tapasimme seurueemme. Kreivi de
Mortsauf esitti minut erittäin kohteliaasti herttuattarelle, joka
tarkasti minua kylmän ja hillityn näköisenä. Rouva de Lenoncourt oli
silloin viisikymmentäkuusi vuotias nainen, täydelleen säilynyt ja
käytöksessään ylhäinen. Nähdessäni hänen tuikeat, siniset silmänsä,
hänen juovikkaat ohimonsa, hänen laihat ja näivettyneet kasvonsa,
hänen käskevän ja suoran vartalonsa, hänen harvat liikkeensä,
hänen vaaleanpunakan ihonsa, joka niin loistavana oli periytynyt
hänen tyttärelleen, minä tunsin tuon kylmän suvun, josta äitini
oli peräsin, yhtä varmasti kuin kivennäistieteilijä tuntee Ruotsin
raudan. Hänen kielensä oli vanhan hovin kieltä, jossa _oit_ pääte
oli _ait_ ja _frait_ froid-sanan asemesta, _forteux forteurs_-sanan
sijasta. Minä en ollut mielistelevä enkä jäykkä; minä käyttäydyin
niin hyvin, että iltamessuun mentäessä kreivitär sanoi korvaani: --
Te olette täydellinen!
Kreivi tuli luokseni, tarttui käteeni ja sanoi: -- Emmehän ole
suuttuneita, Felix? Jos minä olen ollut kiivas, annatte te anteeksi
vanhalle toverillenne. Me jäämme luultavasti tänne päivälliseksi,
ja me pyydämme teidät vieraaksemme torstaiksi, illaksi ennen
herttuattaren lähtöä. Minä matkustan Tours'iin päättämään muutamia
asioita. Älkää laiminlyökö Clochegourde'a. Minun anoppini on
tuttavuus, jota minä kehotan teitä käyttämään hyväksenne. Hänen
salinsa on johtavana faubourg Saint-Germain'issa. Hänellä on
ylhäisen seuran vanhat tavat ja suunnattomat tiedot, hän tuntee niin
ensimäisen kuin viimeisen Europan aatelismiehen vaakunan.