Olemmehan me jo ymmärtäneet toisemme.
-- Älkää arvostelko epäsuosiollisesti herra de Mortsauf'ia
nähdessänne maanpaon aikana koettujen pitkien kärsimysten
vaikutukset, jatkoi hän. Huomenna kreivi on täydelleen tietämätön
asioista, joita hän on sanonut, ja te tapaatte hänet hyvänä ja
ystävällisenä.
-- Lakatkaa, rouva, vastasin minä hänelle, puolustamasta kreiviä,
teen kaiken, mitä tahdotte. Minä heittäytyisin tällä hetkellä
Indre'en jos voisin sillä parantaa herra de Mortsauf'in ja tehdä
teidän elämänne onnelliseksi. Ainoa, mitä minä en voi muuttaa, on
mielipiteeni, ei mikään ole minussa pysyvämpää. Minä annan teille
elämäni, mutta minä en voi antaa teille omaatuntoani; minä voin
olla sitä kuulematta, mutta en voi estää sitä puhumasta. Minun
mielipiteeni mukaan herra de Mortsauf on...
-- Ymmärrän teidät, sanoi hän keskeyttäen minut kummallisen
hätäisesti, te olette oikeassa. Kreivi on hermostunut kuin oikullinen
rouva, jatkoi hän lieventääkseen hulluuden käsitettä lieventämällä
sanaa; mutta kreivi ei ole sellainen kuin ajoittain, korkeintaan
kerran vuodessa kuumina aikoina. Kuinka paljon pahaa onkaan
maanpakolaisuus saanut aikaan! Kuinka monta toivorikasta elämää se on
tuhonnut! Kreivi olisi ollut, olen siitä varma, suuri sotilas, maansa
kunnia.
-- Tiedän sen, sanoin minä keskeyttäen vuorostani hänet ja antaen
hänen ymmärtää, että oli hyödytöntä pettää minua.
Hän pysähtyi asettaen kätensä minun otsalleni ja sanoi minulle:
-- Kuka teidät on näin johtanut meidän elämäämme? Tahtooko Jumala
lähettää minulle apua, sydämellisen ystävyyden, joka minua tukisi?
jatkoi hän nojautuen kädellänsä voimakkaasti minuun; sillä
te olette hyvä, jalo... Hän kohotti silmänsä taivasta kohden
ikäänkuin kutsuakseen näkymätöntä todistajaa vahvistamaan hänen
toiveensa. Sitten loi hän silmänsä jälleen minuun. Tuo katse,
jonka sielu loi minuun sieluuni, sähkötti minut ja minä tein
maailman seurustelusääntöjen kannalta käytösvirheen. Mutta onhan
se muutamilla sieluilla jaloa vaaran edelle kiiruhtamista, halua
torjua isku, tapahtumattoman onnettomuuden pelkoa; ja vielä useammin
on se äkillinen kysymys, jonka sydän tekee toiselle sydämelle ja
jolla tahdotaan tiedustaa, ovatko sydämet sopusoinnussa keskenään.
Useita ajatuksia tuli minun mieleeni, kuten valovälähdyksiä, ja ne
kehottivat minua pesemään pois pilkun, joka tahrasi minun puhtauttani
hetkellä, jolloin aavistin täydellisen selvityksen olevan tulossa.
-- Ennenkun menemme pitemmälle, sanoin minä hänelle muuttuneella
äänellä, jonka värinän saattoi helposti kuulla siinä syvässä
hiljaisuudessa, jossa olimme, sallikaa minun puhdistaa eräs
menneisyyden muisto.
-- Vaietkaa, sanoi hän minulle kiihkeästi ja asetti huulilleni
sormensa, jonka hän kuitenkin heti otti pois. Hän katsoi minuun
ylpeästi, kuten nainen, joka on liian korkealla, jotta loukkaus voisi
häneen ylettyä, ja sanoi minulle hämmentyneellä äänellä: -- Tiedän,
mistä tahdotte puhua. Kysymys on ensimäisestä, viimeisestä, ainoasta
häväistyksestä, jonka minä olen saanut kärsiä! Älkää puhuko koskaan
noista tanssiaisista. Jos kristitty onkin antanut teille anteeksi,
kärsii nainen vielä.
-- Älkää olko leppymättömämpi kuin Jumalakaan, sanoin minä hänelle
puristaen ripsieni väliin kyyneleet, jotka nousivat silmiini.
-- Minun pitäisi olla ankarampi, sillä minä olen heikompi, vastasi
hän.
-- Mutta, jatkoin minä lapsellisella kapinallisuudella, kuulkaa
minua, vaikkapa se olisi ensimäisen, viimeisen ja ainoan kerran
elämässänne.
-- Hyvä! sanoi hän, puhukaa! Muutoin te luulisitte, että minä pelkään
kuunnella teitä.
Tuntiessani silloin, että tämä hetki oli ainoa elämässämme, minä
puhuin hänelle tuolla painolla, joka vaatii tarkkaavaisuutta. Sanoin
hänelle, että kaikki tanssiaisissa olleet naiset olivat jättäneet
minut kylmäksi, samoinkuin ne, jotka tähän asti olin nähnyt. Mutta
hänet nähdessäni minut, jonka elämä oli ollut niin opintoihin
hautautunutta, jonka sielu oli niin vähän rohkea, minut oli vallannut
kiihko, jota saattavat tuomita vain ne, jotka eivät ole sitä itse
koskaan kokeneet. Ei koskaan miehen sydän ole ollut niin täynnä
tuota halua, jota ei ainoakaan luotu olento vastusta ja joka voittaa
kaikki, yksin kuolemankin...
-- Ja halveksimisen? sanoi hän pysähdyttäen minut.
-- Te olette siis halveksinut minua? kysyin minä häneltä.
-- Älkäämme puhuko enää näistä asioista, sanoi hän.
-- Päinvastoin, puhukaamme! vastasin minä hänelle kiihtymyksellä,
jonka yliluonnollinen tuska aiheutti. Kysymyksessä on koko minun
olemukseni, tuntematon elämäni, salaisuus, joka teidän pitää tietää.
Muussa tapauksessa minä kuolen epätoivosta! Kysymys on myöskin
teistä. Tehän tietämättänne olette ollut nainen, jonka käsissä loisti
turnajaisten voittajalle luvattu kruunu.
Minä kerroin hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni, en kuten sen
olen teille tehnyt kaukaa arvostellen, vaan sanoilla, joita
haavoistaan vielä kärsivä nuori mies käyttää. Minun ääneni kaikui
kuin halonhakkaajan kirves metsässä. Suurella ryskeellä kaatui
kreivittären eteen kuolleet vuodet, joilta pitkät surut olivat
riistäneet lehdettömät oksat. Minä kuvasin hänelle kuumeisin sanoin
joukon hirvittäviä yksityisseikkoja, joista teitä olen säästänyt.
Minä levitin hänen eteensä loistavien lupausteni aarteen, toiveideni
neitseellisen kullan, koko hehkuvan sydämeni, joka oli säilynyt
ikuisen talven painamien Alppien jäätiköissä. Kun minä, vaipuneena
Jesaiaan tulisanoilla kuvattujen kärsimysteni alle, odotin jotakin
sanaa tuolta naiselta, joka kuunteli minua pää painuksissa, kirkasti
hän yhdellä katseella pimeydet, hän elävöitti yhdellä ainoalla
sanalla jumalalliset ja maalliset maailmat.
-- Meillä on ollut samanlainen lapsuus! sanoi hän näyttäen
minulle kasvot, joilla hohti marttyyrin sädekehä. Vallitsi hetken
äänettömyys, jolloin meidän sielumme yhdistyivät toisiinsa tuossa
samassa lohduttavassa ajatuksessa: Minä en ole siis yksin kärsinyt!
Sitten kreivitär lausui minulle äänellä, jolla hän puhutteli rakkaita
pienokaisiaan, kuinka väärin hän oli tehnyt syntyessään tytöksi,
silloin kun pojat olivat kuolleet. Hän selvitti minulle, mikä ero
oli niillä tuskilla, joita hän tyttö asemassaan alati äidin sivulle
kiinnitettynä oli saanut kärsiä, verrattuna koulujen maailmaan
heitetyn lapsen tuskiin. Minun yksinäisyyteni oli ollut paratiisi
verrattuna siihen hiomakiven kosketukseen, joka lakkaamatta oli
kuolettanut hänen sieluansa siihen päivään asti, jolloin hänen
todellinen äitinsä, tuo hyvä täti, oli pelastanut hänet kidutuksista,
joiden aiheuttamista tuskista hän kertoi minulle. Se oli ollut
selittämätöntä pikkumaisuutta, sietämätöntä hienohermoisille
luonteille, jotka eivät peräydy tikarin iskua ja jotka kuolevat
Damokleen miekan alla: milloin jaloa sydämellisyyttä, jonka kylmä
käsky tukahutti, milloin kylmästi saatu suudelma, vuoroin vaadittua,
vuoroin moitittua vaikenemista, nieltyjä kyyneleitä, jotka jäivät
hänen sydämeensä; sanalla sanoen tuhansia luostari-tyrannimaisuuksia,
joita vieraiden silmiltä kätki ylvästelevän intoileva äidillisyys.
Hänen äitinsä ylpeili hänestä ja kehui häntä; mutta seuraavana
päivänä hän sai kalliisti maksaa nuo imartelut, joilla tahdottiin
näyttää hänen hyvää kasvatustansa. Kun hän kuuliaisuuden ja lempeyden
voimalla luuli voittaneensa äitinsä sydämen ja avasi itsensä hänelle,
ilmestyi tyranni jälleen hänen salaisuuksillaan asestettuna. Vakooja
ei olisi ollut niin halpamainen, niin petturi. Kaikki nuoren tytön
ilot ja juhlat sai hän kalliisti ostaa, sillä hänen onnekkaita
hetkiään moitittiin, ikäänkuin hän olisi rikoksen avulla ne
saanut. Hänen jaloa kasvatustansa ei hänelle koskaan oltu annettu
rakkaudella, vaan loukkaavalla ivalla. Hän ei tahtonut syyttää siitä
äitiään, hän luki ainoastaan itselleen moitteeksi sen, että hän tunsi
pikemmin pelkoa kuin rakkautta äitiänsä kohtaan. Ehkä, ajatteli tämä
enkeli, tuo ankaruus oli välttämätön, olihan se valmistanut häntä
hänen nykyiseen elämäänsä. Kreivitärtä kuunnellessani minusta tuntui
kuin Jobin harppu, josta minä olin lyönyt villejä sointuja, olisi
hänen kristittyjen sormiensa käsittelemänä vastannut niihin laulaen
ristin juurella seisovan neitsyen virsiä.
-- Me elimme samassa ilmakehässä, ennenkun me tapasimme toisemme
täällä, te tulitte auringon noususta ja minä sen laskusta.
Hän liikahutti päätään epätoivoisesti: -- Teille kuuluu nousu,
minulle lasku, sanoi hän. Te elätte onnellisena, minä kuolen
surusta. Miehet luovat itse itsellensä elämänsä kohtalot, ja minun
on ainiaaksi määrätty. Ei mikään mahti voi murtaa tuota raskasta
kahletta, johon naisen sitoo kultainen rengas, aviovaimojen puhtauden
vertauskuva.
Tuntiessamme siten olevamme saman rinnan elättämiä kaksosia hän
ei ollenkaan käsittänyt, että samasta lähteestä juoneet veljet
jakaisivat luottamuksensa vain puoleksi. Huokauksen jälkeen, joka on
niin luonnollinen puhtaille sydämille hetkellä, jolloin ne avautuvat,
hän kertoi minulle avioliittonsa ensimäisistä päivistä, ensimäisistä
pettymyksistään, onnettomuutensa _keväästä_. Hän oli, kuten minäkin,
saanut tuntea, kuinka pienetkin teot ovat suuria sieluille, joiden
läpikuultava olemus järkkyy pienimmästäkin sysäyksestä, samalla
tavoin kuin järveen heitetty kivi kuohuttaa yhtäpaljon sekä pintaa
että syvyyttä. Mennessään naimisiin, hänellä oli säästöjä, pieni
määrä kultaa, joka edusti onnellisia päiviä, nuoruuden tuhansia
toiveita. Eräänä ahdistuksen päivänä hän oli ne jalomielisesti
antanut miehelleen sanomatta, että ne olivat muistoja, eivätkä
kultarahoja. Hänen miehensä ei niistä milloinkaan tehnyt hänelle
tiliä, hän ei tiennyt olevansa vaimollensa velkaa! Korvaukseksi
tuosta unohduksen nukkuviin vesiin uponneesta aarteesta hän ei ollut
saanut edes tuollaista kosteata katsetta, joka palkitsee kaiken, joka
jaloille sieluille on kuin ikuinen kalleus, joka hohtaen välkkyy
vaikeina päivinä. Kuinka hän olikaan kulkenut surusta suruun! Herra
de Mortsauf unohti antaa hänelle välttämättömiä talousrahoja. Tämä
heräsi kuin unesta, kun hän voitettuaan kaiken naisellisen arkuutensa
pyysi niitä mieheltänsä; eikä tämä ainoatakaan kertaa koettanut
välttää tuottamasta hänelle tuskallista sydämen ahdistusta! Mikä
pelko hänet valtasi hetkellä, jolloin tuon sortuneen miehen sairas
luonto tuli ilmi! Ensimäinen mielettömän kiukustumisen puuska oli
hänet murtanut. Kuinka paljon raskaita mietelmiä hän olikaan jättänyt
taakseen, ennenkuin hän saattoi pitää miestänsä arvottomana, tuota
mahtavaa olentoa, joka hallitsee naisen elämää! Mitä hirveitä
onnettomuuksia oli seurauksena hänen kahdesta synnytyksestään!
Mikä tuska kahden kuolleena syntyneen lapsen edessä! Mikä rohkeus
sanoa itselleen: "Minä puhallan heihin elämää! minä synnytän heidät
uudestaan joka päivä!" Lisäksi, miten epätoivoista tuntea vastarintaa
siinä sydämessä ja kädessä, josta nainen saa apunsa! Hän oli nähnyt
tuon suunnattoman onnettomuuden nöyryttävän ohdakkeisia aavikoitaan
jokaisen voitetun vaikeuden perästä. Jokainen kiivetty kallio oli
avannut hänen eteensä uusia erämaita, aina siihen päivään asti,
jolloin hän täysin oppi tuntemaan miehensä, lastensa rakenteen ja
maan, jossa hänen täytyi elää; siihen päivään asti, jolloin hän,
kuten lapsi, jolta Napoleon oli riistänyt kodin lempeän suojan,
oli totuttanut jalkansa likaan ja lumeen, otsansa kuuliin ja koko
olemuksensa sotamiehen passiiviseen kuuliaisuuteen. Nämä seikat,
jotka minä teille lyhyesti esitän, hän kertoi minulle niiden synkässä
laajuudessa, masentavine tekoineen, menetettyine aviollisine
taisteluineen ja hedelmättömine yrityksineen.
-- Kaiken lopuksi, sanoi hän minulle lopettaessaan, teidän pitäisi
asua täällä muutamia kuukausia saadaksenne tietää, kuinka paljon
vaivaa minulle on maksanut Clochegourden parantaminen, kuinka
paljon väsyttävää suostuttelemista minä olen saanut käyttää
taivuttaakseni mieheni asioihin, jotka ovat mitä hyödyllisimpiä
hänen eduilleen! Mikä lapsellinen pahanilkisyys hänet valtasi, kun
jokin asia, johon minun kehotuksestani oli ryhdytty, ei aivan heti
ottanut onnistuakseen. Millä ilolla hän luki menestymisen omaksi
ansiokseen! Kuinka suurta kärsivällisyyttä minä tarvitsenkaan
kuunnellakseni alati valituksia, minä, joka otan hengen itseltäni
tehdessäni hänen päivänsä siedettäviksi, palsamoidessani hänen
ilmansa ja hiekottaessani ja kukittaessani hänen tiensä, jotka hän
on kylvänyt kivillä. Korvauksenani on tuo ainainen hirveä loppusäe:
"Minä kuolen! elämä tukahduttaa minut!" Jos kreivillä on onni saada
vieraita luokseen, häviää kaikki, hän on viehättävä ja kohtelias.
Minkätähden hän ei ole sellainen perheellensä? En osaa selittää tuota
rehellisyyden puutetta miehessä, joka kerta on ollut ritarillinen.
Hän voi salaa ratsastaa Pariisiin ostamaan minulle juhlapukua, kuten
hän teki viimeksi kaupungin tanssiaisia varten. Vaikka hän on saita
taloudessa, olisi hän tuhlaavainen minun tähteni, jos sitä tahtoisin.
Asian pitäisi olla päinvastoin: minä en tarvitse mitään ja hänen
taloutensa tulee kalliiksi. Haluten tehdä hänen elämänsä onnelliseksi
ja ajattelematta, että olen äiti, minä ehkä olen tottunut pitämään
itseäni hänen uhrinaan; minä joka vähänkin imarteluja käyttämällä
johtaisin häntä kuin lasta, jos voisin alentua näyttelemään osaa,
joka tuntuu minusta häpeälliseltä! Perheen etu vaatii, että olen
tyyni ja ankara kuin oikeuden jumalattaren kuvapatsas, ja kuitenkin
on minullakin rakkautta kaipaava, hellä sielu!
-- Minkätähden, sanoin minä hänelle, ette käytä vaikutustanne
saadaksenne hänet valtaanne, hallitaksenne häntä?
-- Jos kysymys olisi vain minusta, en ryhtyisi voittamaan hänen
tylsää vaitioloaan, jolla hän tuntikausia vastustaa oikeutettuja
esityksiä, enkä vastaamaan hänen järjettömiin huomautuksiinsa, jotka
ovat todellisia lapsen päätelmiä. Minulla ei ole voimaa heikkoja
eikä lapsia vastaan. He voivat tehdä minulle pahaa minun sitä
vastustamatta. Voisihan mahdollisesti panna kovan kovaa vastaan,
mutta minä olen voimaton niitä kohtaan, joita minä surkuttelen.
Jos Madeleineä pitäisi hänen oman itsensä pelastamiseksi pakottaa
johonkin, kuolisin minä hänen kanssansa. Sääli sitoo ja lamauttaa
kaikki minun hermoni. Näiden kymmenen vuoden väkivaltaiset sysäykset
ovat myöskin masentaneet minua. Nykyään minun niin usein ahdistettu
tunteellisuuteni välistä horjuu, ei mikään elvytä sitä; joskus
minulta puuttuu tarmo, jolla minä kestin hyökkäykset. Niin, välistä
minä olen voitettu. Minulla ei ole lepoa eikä merikylpyjä, jotka
karkaisisivat hermojani, minä tulen sortumaan. Herra de Mortsauf
tappaa minut ja hän tulee kuolemaan minun kuolemani johdosta.
-- Minkätähden ette jätä Clochegourde'a muutamiksi kuukausiksi? Miksi
ette mene lastenne kanssa merenrannikolle?
-- Ensiksikin herra de Mortsauf uskoisi olevansa hukassa, jos
minä poistuisin. Vaikka hän ei tahdo uskoa tilaansa, on hän siitä
kuitenkin tietoinen. Hänessä yhdistyy ihminen ja sairas, kaksi
erilaista luontoa, joiden ristiriita selvittää monta kummallisuutta.
Toiseksi hänellä olisi syytä pelätä. Kaikki kävisi täällä huonosti.
Te olette ehkä nähnyt minussa perheen äidin suojaamassa lapsiaan
haukalta, joka liitelee niiden yläpuolella. Raskas tehtävä, jota
vielä lisää herra de Mortsauf'in aiheuttamat huolet. Hän kulkee
alati kysellen: "Missä on rouva?" Se ei ole mitään. Olen myöskin
Jacques'in opettaja ja Madeleinen opettajatar. Eikä sekään vielä
riitä! Minä olen maatilan johtaja ja ohjaaja. Jonakin päivänä
te tiedätte sanojeni merkityksen, kun opitte tuntemaan, että
maanviljelys täällä on mitä väsyttävintä elinkeinoa. Meillä on
vähän tuloja rahassa, tilamme ovat viljellyt puolittain, menetelmä,
joka vaatii yhtämittaista silmälläpitoa. Meidän täytyy itse myödä
viljamme, eläimemme ja kaiken satomme. Meillä on kilpailijoina omat
arentimiehemme, jotka kapakoissa tekevät sopimuksia kuluttajien
kanssa ja määräävät hinnat päästyään myömään ensiksi. Ikävystyttäisin
teidät, jos selittäisin teille maanviljelyksemme tuhannet vaikeudet.
Olinpa kuinka uhrautuvainen tahansa, minä en voi valvoa, etteivät
arentimiehet paranna maitaan meidän lannoitusaineillamme; minä en voi
mennä katsomaan, tekevätkö työmiehemme heidän kanssansa sopimuksia
satojen jakamisen aikana, en voi tietää myynnille sopivinta hetkeä.
Jos olette sattunut ajattelemaan herra de Mortsauf'in vähäistä
muistia, vaivoja, joita minä olen saanut nähdä saadakseni hänet
pitämään huolta asioistaan, käsitätte silloin minun taakkani painon
ja mahdottomuuden hetkiseksikään siitä luopua. Jos minä poistuisin,
olisimme me tuhon omia. Ei kukaan kuuntelisi kreiviä, enimmän
osan aikaa hän antaisi ristiriitaisia määräyksiä; kukaan ei häntä
sitäpaitsi rakasta, hän on liiaksi riitelijä, liiaksi käskijä ja
lisäksi hän on liian taipuvainen kuuntelemaan alempiaan herättääkseen
ympäristössään ystävyyssuhteita, jotka yhdistävät perheitä
toisiinsa. Jos minä menisin pois, ei ainoakaan palvelijoista pysyisi
täällä kahdeksaa päivää. Te näette hyvin, että minä olen kiinni
Clochegourde'ssa, kuten nuo lyijylaatat katoillamme. Minä en ole
tahtonut mitään peitellä teiltä, herra. Ei kukaan ympäristössä tiedä
Clochegourde'n salaisuuksia, ja nyt te ne tiedätte. Älkää lausuko
niistä mitään muuta kuin hyvää ja ystävällistä ja minä kunnioitan
teitä ja olen teille kiitollinen, lisäsi hän vienolla äänellä. Tällä
ehdolla te voitte alati tulla Clochegourde'en ja te tapaatte siellä
ystävällisiä sydämiä.
-- Mutta, sanoin minä, minä en ole ollenkaan kärsinyt! Vain te
yksin...
-- Ei, jatkoi hän hymyillen tuota alistuneiden naisten hymyä,
joka murtaa graniitin, älkää hämmästykö tästä luottamuksesta. Se
näyttää teille elämän sellaisena kuin se on, eikä niinkuin te
mielikuvituksessanne olette toivonut sen olevan. Meillä kaikilla
on virheemme ja hyvät puolemme. Jos minä olisin mennyt naimisiin
jonkun tuhlarin kanssa, olisi hän saattanut minut perikatoon. Jos
minut olisi annettu jollekin tuliselle nuorelle miehelle, olisi
hänellä ollut muilla tahoilla menestystä, minä en olisi ehkä voinut
häntä säilyttää, hän olisi hylännyt minut, minä olisin kuollut
luulevaisuudesta. Minä olen luulevainen! sanoi hän kiihkeällä
poljennalla, joka muistutti ohitse kulkevan rajuilman kohinaa.
Herra de Mortsauf rakastaa minua niin paljon kuin hän voi rakastaa.
Kaiken rakkauden, mikä hänen sydämeensä mahtuu, hän vuodattaa
minun jalkoihini, kuten Magdalena vuodatti voiteittensa jäännöksen
Vapahtajan jalkoihin. Uskokaa minua! rakkauselämä on onneton poikkeus
maallisen elämän alalla. Jokainen kukka lakastuu, suurilla iloilla
on onneton huomen, jos niillä sitä ollenkaan on. Todellinen elämä
on ahdistuksien elämää, sen vertauskuvana on tämä nokkonen, joka on
kasvanut terassin juurelle ja joka ilman aurinkoa säilyttää vartensa
vihreänä. Täällä, kuten pohjoisissakin seuduissa, on taivaalla
hymyilyjä, harvinaisia, se on totta, mutta ne palkitsevat paljon
vaivoja. Sanalla sanoen naiset, jotka ovat pelkästään äitejä,
kiintyväthän he enemmän uhrausten kuin ilojen kautta? Täällä minä
käännän itseeni myrskyn, jonka näen olevan tulossa väkeni tai
lapsieni päälle, ja sitä torjuessani minulla on omituinen tunne,
joka antaa minulle salaista voimaa. Tämän päivän alistuminen on
aina valmistusta seuraavalle päivälle. Jumala ei muutoin jätä minua
toivottomaksi. Aluksi lasteni terveys saattoi minut epätoivoon, mutta
nyt, kuta pitemmälle he elämässä ehtivät, sitä paremmin he voivat.
Lopultakin meidän olomme ovat parantuneet, onni tekee tuloaan.
Kuka tietää eikö herra de Mortsauf minun kauttani vielä saavuta
onnellista vanhuutta? Uskokaa se! olento, joka tulee suuren tuomarin
eteen vihreä palmu kädessä, tuoden hänelle lohdutettuina ne, jotka
kirosivat elämäänsä, tuo olento on kääntänyt murheen riemuksi. Jos
minun kärsimykseni hyödyttävät perheeni onnea, ovatko ne silloin
mitään kärsimyksiä?
-- Kyllä, sanoin minä, mutta ne olivat välttämättömiä, kuten
omanikin, osatakseni antaa oikean arvon meidän louhikoissamme
kypsyneelle hedelmälle. Nyt me ehkä nautimme siitä yhdessä,
ihmettelemme sen vaikutuksia, noita liikutuksen tulvavirtoja, joihin
se hukuttaa meidän sielumme, tuota ydinnestettä, joka elähyttää
kellastuneet lehdet. Elämä ei paina enää silloin, se ei ole meille
mitään. Jumalani! ymmärrättekö minua! jatkoin minä käyttäen
mystillistä kieltä, johon uskonnollinen kasvatuksemme oli meidät
totuttanut. Näettekö, mitä teitä me olemme kulkeneet toisiamme
kohden? Mikä rakastava olento on ohjannut meidät katkerien vesien
meren ylitse suloisen veden lähteelle, joka virtaa vuorten juurella
kultakimalteisessa hiekassa kahden vehreän ja kukkaisan rannan
välissä? Mehän olemme, kuten tietäjät, seuranneet samaa tähteä.
Meidän edessämme on jumalallisen lapsen seimi, hänen, joka sinkoaa
nuolensa alastomien puiden latvoihin, joka elähyttää meille maailman
iloisilla huudoillaan, joka lakkaamattomilla riemuillaan antaa meille
elämän halua, öille niiden unen, päiville niiden hilpeyden. Kuka
on joka vuosi kutonut meidän välillemme yhä uusia siteitä? Emmekö
me ole enemmän kuin veli ja sisar? Älkää erottako koskaan sitä,
mitä taivas on yhdistänyt. Kärsimykset, joista te puhuitte, olivat
kylväjän siroittelemia siemeniä, joista on kasvanut vilja, jota jo
kaunein aurinko kultaa. Katsokaa! katsokaa! Emmekö me mene yhdessä
poimimaan kaikki korsi korrelta? Mikä voima antaa minulle rohkeutta
puhua teille tällä tavoin! Vastatkaa minulle siis, tai minä en tule
menemään Indre'n ylitse.