huulet vetäytyivät kokoon ilmaisemaan tuota tyytyväisyyden hymyä,
jota tuttavallisesti nimitetään suun mutistamiseksi.
Vasta kaksi kuukautta jälkeenpäin minä sain tietää, että kreivitär
oli viettänyt tuon yön hirveissä tuskissa, hän oli pelännyt, että
hänen pojallansa oli kuristustauti. Ja minä, minä olin tuossa
venheessä, jota rakkauden ajatukset vienosti keinuttivat, kuvitellen
että hän ikkunastaan näki minun jumaloivan tuon kynttilän loistetta,
joka silloin valaisi hänen kuolettavien levottomuuksien vaivaamaa
otsaansa. Kuristustauti liikkui Tours'issa ja teki siellä kauheata
hävitystä. Kun me olimme portilla, sanoi kreivi minulle liikutetulla
äänellä: -- Rouva de Mortsauf on enkeli! Tämä sana horjutti minua.
En tuntenut vielä kuin pintapuolisesti tuota perhettä ja tuo niin
luonnollinen tunnonvaiva, joka valtaa nuoren sielun tällaisessa
tapauksessa, huusi minulle: "Millä oikeudella sinä häiritset tätä
syvää rauhaa?"
Onnellisena saadessaan kuulijakseen nuoren miehen, josta hän
helposti voi saada voittoja, kreivi ilmaisi minulle tulevaisuuden,
jota Bourbon'ien paluu valmisti Ranskalle. Meillä oli häilyvä
keskustelu, jossa minä sain kuulla todellisia lapsellisuuksia,
jotka minua oudosti hämmästyttivät. Selvät tosiasiat olivat hänelle
tuntemattomia. Hän pelkäsi ihmisiä, jotka paljon tietävät, hän
kielsi kaiken etevämmyyden; hän pilkkasi, ehkäpä syystä, edistystä;
sanalla sanoen minä opin tuntemaan, että hänessä oli suuri määrä
arkoja hermoja, jotka loukkaamisen välttämiseksi vaativat niin suurta
varovaisuutta, että keskustelun jatko antoi minulle ajatuksen vaivaa.
Kun minä olin niin sanoakseni koetellut hänen puutteellisuuksiensa
valtasuonta, sopeuduin minä niihin yhtä suurella taitavuudella, kuin
millä kreivitär häntä hyväili. Jonakin toisena elämäni ajanjaksona
minä olisin hänet epäilemättä musertanut, mutta arkana, kuten lapsi,
uskoen, etten mitään tiennyt tai että kypsyneet miehet tiesivät
kaiken, minä ällistelin ihmeitä, joita tuo sitkeä maanviljelijä
oli saanut Clochegourde'ssa aikaan. Minä kuuntelin ihailulla hänen
suunnitelmiansa. Sanalla sanoen, vastentahtoisella imartelulla, joka
minulle hankki vanhan aatelismiehen suosion, minä kadehdin tuota
kaunista maata ja sen asemaa. Minä asetin tuon maallisen paratiisin
paljon yläpuolelle Frapesle'a.
-- Frapesle, sanoin minä hänelle, on raskas hopeateos, mutta
Clochegourde on kallisarvoisten kivien lipas!
Lause, jota hän sittemmin usein kertasi mainiten lähteen.
-- Niin, ennenkun me sinne tulimme, oli se hävityksen paikka, sanoi
hän.
Minä olin pelkkänä korvana, kun hän puhui minulle kylvöistään ja
taimitarhoistaan. Minä, joka olin perehtymätön maatalouteen latelin
hänelle kysymyksiä hinnoista, viljelyskeinoista ja hän näytti
onnelliselta saadessaan minulle opettaa niin paljon yksityisseikkoja.
-- Mitä teille sitten opetetaan? kysyi hän minulta hämmästyneenä.
Jo tuona ensimäisenä päivänä kreivi sanoi sisäänastuessaan
vaimolleen: -- Herra Felix on ihastuttava nuori mies.
Illalla minä kirjoitin äidilleni pyytäen häntä lähettämään minulle
puku- ja liinavaatteita ja ilmoittaen hänelle, että jäin Frapesle'en.
Minä en tiennyt suuresta vallankumouksesta, joka täydentyi silloin
ja ymmärtämättä mikä vaikutus sillä oli oleva minun kohtalooni, minä
uskoin palaavani Pariisiin täydentämään lakiopintojani. Opisto alotti
toimintansa vasta marraskuun ensi päivinä; minulla oli siis kaksi ja
puoli kuukautta edessäni.
Oloni ensi aikoina minä koetin turhaan liittyä kreiviin. Tuo aika
oli täynnä repiviä vaikutuksia. Minä havaitsin tuossa miehessä
aiheetonta äkäpäisyyttä ja toivottoman tapauksen sattuessa
äkkipikaista toimintaa. Kumpainenkin seikka pelästytti minua.
Hänessä saattoi äkkiä tulla näkyviin Condén armeijassa niin arvossa
pidetty aatelismies, muutamia noita tahdonilmausten salamia, jotka
voivat vakavien olosuhteitten vallitessa pommin tavalla lävistää
politiikan ja jotka suoruuden tai rohkeuden uhmailulla tekevät
aateliskartanoonsa suljetusta miehestä elbalaisen, Bonchamp'in
tai Charette'n. Muutamat mielipiteenilmaisut saivat hänen
nenänsä nyrpistymään, hänen otsansa säihkyi ja hänen silmistänsä
sinkosi nopeasti sammuvia salamoita. Minä pelkäsin, että jos
herra de Mortsauf yllättäisi silmieni kielen, hän tappaisi minut
siekailematta. Tuona aikana minä olin yksinomaisesti hellämielinen.
Tahto, joka niin ihmeellisesti muuttaa ihmiset, alkoi minussa vasta
orastaa. Yltiömäiset toiveeni synnyttivät minussa tunteellisuuden
rajuja väristyksiä, jotka muistuttavat pelon puistatuksia. Taistelu
ei minua värisyttänyt, mutta en tahtonut kadottaa elämää maistamatta
vastatun rakkauden onnea. Vaikeudet ja toiveeni suurenivat
rinnakkain. Mitenkä puhuisin tunteistani? Minut oli vallannut
liikuttava neuvottomuus. Minä odotin sattumaa, tein huomioita,
minä seurustelin tuttavallisesti lasten kanssa ja kiinnytin heidät
itseeni, minä koetin perehtyä talon asioihin. Huomaamattomasti
kreivi hillitsi itseänsä vähemmän minun seurassani. Minä opin siten
tuntemaan nuo äkilliset mielialan muutokset, nuo syvät, aiheettomat
surumielisyydet, äkilliset kuohahdukset, tylyt ja katkerat
valitukset, vihamielisen kylmyyden, tukahutetun hulluuden puuskat,
lapsen huokaukset, epätoivoisen miehen huudot, odottamattomat
kiukustumiset. Moraalinen luonto eroaa fyysillisestä luonnosta siinä,
että moraalisessa ei ole mikään itsenäistä: vaikutusten voimakkuus
riippuu luonteen laajuudesta tai aatteista, joita me ryhmitämme
jonkun teon ympärille. Oloni Clochegourde'ssa, elämäni tulevaisuus
riippui tuosta oikullisesta tahdosta. En voi ilmaista teille mikä
tuska pusersi minun sieluani, joka silloin vielä yhtä helposti
sekä laajentui että supistui, kun minä sisäänastuessani sanoin
itselleni: Miten ottaa hän minut vastaan? Mikä sydämen ahdistus
minua raastoi silloin, kun myrskypilvet äkkiä kokoontuivat hänen
lumiotsalleen! Se oli yhtämittaista vahdilla-oloa. Minä jouduin
siis tuon miehen yksinvaltiuden alaiseksi. Omat tuskani antoivat
minulle aavistuksen rouva de Mortsauf'in kärsimyksistä. Me aloimme
vaihtaa ymmärtäviä katseita, kyyneleeni vuotivat välistä, kun hän
pidätti omiansa. Kreivitär ja minä, me koettelimme siten suruilla
toisiamme. Kuinka paljon salaisuuksia minulle selvenikään noina
neljänäkymmenenä ensimäisenä päivänä, jotka olivat täynnä todellisia
katkeruuksia, hiljaisia iloja, milloin painuvia, milloin pinnalle
kohoavia toiveita! Eräänä päivänä minä tapasin hänet uskonnollisissa
mietteissä katsomassa auringon laskua, joka punasi niin viehättävästi
huippuja ja saattoi laakson näyttämään vuoteen kaltaiselta. Oli
mahdotonta olla kuulematta tuota ikuista laulujen laulun säveltä,
jolla luonto kutsuu olentonsa rakkauteen. Saavuttiko nuori tyttö
jälleen paenneet harhakuvansa? Kärsikö nainen jostakin salaisesta
vertaamisesta? Minä luulin näkeväni hänen asennossaan hyljätyn
yksinäisyyttä, joka oli edullista ensi tunnustukselle, ja sanoin
hänelle:
-- Teillä on vaikeita päiviä!
-- Olette lukenut minun sielustani, sanoi hän minulle, mutta miten?
-- Meillä on niin monta yhteistä kohtaa! vastasin minä. Kuulummehan
me tuohon pieneen ryhmään olentoja, jotka ovat etuoikeutettuja
surun ja ilon puolesta, joiden tunteelliset osat värisevät kaikki
yhteen ääneen synnyttäen suuria sisäisiä kaikuja ja joiden hermosto
on pysyvässä sopusoinnussa asioiden alkusyyn kanssa. Asettakaa
tuollaiset henkilöt paikkaan, missä kaikki on epäsoinnussa, ja
he kärsivät hirvittävästi, kuten heidän ilonsakin kohoaa aina
innostukseen asti, kun he kohtaavat aatteita, vaikutuksia tai
olentoja, jotka heille ovat myötätuntoisia. Mutta meitä on olemassa
kolmaskin laji, joiden onnettomuuksia eivät tunne muut kuin sielut,
joita vaivaa sama sairaus. Heidän kesken vallitsee veljellinen
ymmärtämys. Voi sattua, ettei meissä ole pyrkimystä hyvään eikä
pahaan. On kuin heikentyvät ja paisuvat urut täyttäisivät silloin
meidän tyhjän sielumme, sytyttäisivät intohimon ilman päämäärää,
soisivat säveleitä muodostamatta sävelmää, löisivät korkoja, jotka
häipyvät äänettömyyteen. Sen on jonkinlainen tyhjyyden hyödyttömyyttä
vastaan nousseen sielun hirvittävä vastalause; kuolettava leikki,
jossa meidän voimamme kuluu kokonaan loppuun ilman ravintoa,
kuten veri vuotaa tuntemattomasta haavasta. Tunteellisuus pursuaa
hyökylaineissa, se tuottaa hirveän uupumuksen ja sanomattoman
melankolian, jolle rippituolilla ei ole korvia. Olenko ilmaissut
meidän yhteiset surumme? Hän vapisi ja yhä katsellen auringon laskua
vastasi:
-- Kuinka te niin nuorena tiedätte nämä asiat? Oletteko ollut siis
nainen?
-- Ah! vastasin minä liikutetulla äänellä, lapsuuteni on ollut kuin
pitkällistä sairautta.
-- Kuulen Madeleinen yskivän, sanoi hän minulle, jättäen minut
hätäillen.
Kreivitär näki minun usein tulevan luoksensa olematta siitä
loukkaantunut, kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli puhdas kuin lapsi,
eikä hänen ajatuksensa horjahtanut minnekään harhateille, toiseksi
minä huvitin kreiviä, minä olin ravintoa tuolle kynnettömälle ja
harjattomalle leijonalle. Lopultakin minä olin keksinyt saapumisen
syyn, joka näytti kaikista pätevältä. En osannut pelata lautapeliä,
herra de Mortsauf tarjoutui opettamaan sitä minulle ja minä suostuin.
Hetkellä, jolloin me teimme sopimuksen, kreivitär ei voinut olla
lähettämättä minulle säälin katsetta, joka tahtoi sanoa: "Mutta
tehän heittäydytte suden kitaan!" Minä en aluksi ymmärtänyt siitä
mitään, vasta kolmantena päivänä minä tiesin, mihin olin sitoutunut.
Kärsivällisyyteni, jota ei mikään väsytä, tuo lapsuuteni hedelmä,
kypsyi tänä koettelemusten aikana. Kreivi tunsi nautintoa saadessaan
heittäytyä purevaan ivailuun, kun minä en sovittanut käytäntöön
periaatetta tai sääntöä, jonka hän oli minulle selittänyt. Jos minä
mietin, valitti hän pelin hitautta, jos minä pelasin nopeasti,
kiukustui hän ahtaalle joutumisestaan, jos minä tein virheitä,
sanoi hän niitä hyväkseen käyttäen, että hutiloin liiaksi. Se oli
opettajatyranniutta, patukkaitsevaltiutta, josta minä en voi antaa
teille käsitystä muutoin kuin vertaamalla itseäni Epikteteeseen
[stoalainen filosofi, eli vv. 50-120 j.kr.], joka on joutunut
pahanilkisen lapsen valtaan. Kun me pelasimme rahasta, synnyttivät
hänen alituiset voittonsa hänessä kunniatonta, halpamaista iloa. Yksi
ainoa hänen vaimonsa sana korvasi minulle kaiken ja palautti kreivin
nopeasti kohteliaisuuden ja säädyllisyyden tuntoon. Pian vajosin minä
odottamattoman vaivan liekkeihin. Tuo peli vei kaikki minun rahani.
Vaikka kreivi pysyi alati vaimonsa ja minun välillä aina siihen
asti, jolloin minä heidät jätin, joskus hyvinkin myöhään, toivoin
minä yhä löytäväni hetken, jolloin minä olisin voinut puikahtaa
hänen sydämeensä. Mutta saavuttaakseni tuon hetken, jota minä odotin
metsästäjän tuskaisella kärsivällisyydellä, täytyi minun jatkaa
noita kiusallisia pelejä, jotka yhtämittaa repivät minun sieluani ja
kuluttivat kaikki rahani. Kuinka monta kertaa me jo olimme ääneti
katselleet auringon valovaikutuksia ruohoaavikkoon, pilviä harmaalla
taivaalla, utuisia kukkuloita tai joen pinnalla hopeana helmeilevää
kuunvaloa sanomatta toisillemme muuta kuin: -- Yö on kaunis!
-- Yö on nainen, rouva.
-- Mikä rauhallisuus!
-- Niin, täällä ei voi tuntea itseään täysin onnettomaksi.
Vastaukseksi tähän hän palasi kirjailutyönsä ääreen. Minä olin
lopettanut kuulemalla hänen sisimmästään levotonta liikettä, jonka
aiheutti esille pyrkivä tunneliikutus. Rahattomana sain minä sanoa
hyvästit iltavierailuille. Kirjoitin äidilleni ja pyysin hänen
lähettämään minulle. Äitini nuhteli minua eikä antanut mitään
kahdeksaan päivään. Keneltä saatoin siis pyytää? Ja kysymyksessä oli
elämäni! Minä tunsin siten ensimäisen suuren onneni ääressä samoja
kärsimyksiä, jotka olivat minua ahdistaneet kaikkialla. Pariisissa,
opistossa ja koulukodissa minä olin päässyt siitä mietiskelevällä
kieltäytymisellä, minun onnettomuuteni oli ollut negatiivista;
Frapesle'ssa se tuli aktiiviseksi. Minä tunsin silloin varkauden
halua, minä uneksin rikoksia, minulla oli hirvittäviä kiusauksia,
jotka murtavat sielun ja jotka meidän täytyy tukahuttaa, jos mielimme
oman arvomme säilyttää. Muistot katkerista mietiskelyistä, tuskista,
joita äitini säästäväisyys minulle tuotti, ovat synnyttäneet minussa
nuorta väkeä kohtaan niiden pyhän laupeuden, jotka lankeamatta ovat
saapuneet kuilun reunalle ikäänkuin mitatakseen sen syvyyttä. Vaikka
kyynelten ruokkima rehellisyyteni voimistui noina hetkinä, jolloin
elämä avautuu ja paljastaa vuoteensa hedelmättömän pohjasoran, olen
joka kerta, kun pelottava inhimillinen oikeus kohottaa miekkansa
jonkun ihmisen kaulan yli, itselleni sanonut: Rikoslain ovat tehneet
ihmiset, jotka eivät tunne onnettomuutta. Tässä äärimmäisessä
hädässäni minä löysin herra de Chessel'in kirjastosta lautapeliä
käsittelevän kirjan ja tutkin sitä. Isäntäni suostui kernaasti
antamaan minulle muutamia opetustunteja; vähemmän kovakouraisesti
pideltynä minä saatoin edistyä, sovelluttaa sääntöjä ja laskuja,
jotka minä opin ulkoa. Vähässä ajassa minä kykenin lannistamaan
mestarini. Mutta kun minä voitin hänet, tuli hänen mielialansa
sietämättömäksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tiikerin, hänen
kasvonsa vetäytyivät kokoon, hänen kulmakarvansa liikkuivat
tavalla, jota en ole kenessäkään huomannut. Hänen valituksensa
olivat hemmotellun lapsen valituksia. Välistä hän heitti nopat,
polki raivoissaan jalkaansa, puri arpamaljaansa ja lausui minulle
loukkaavia sanoja. Näillä väkivaltaisuuksilla oli rajansa. Kun minä
olin saanut pelin haltuuni, ohjasin minä taistelua mieleni mukaan.
Minä järjestin niin, että lopussa peli kävi jokseenkin tasan, antaen
hänen voittaa pelin ensiosassa ja palauttaen tasapainon toisessa
osassa. Maailman loppu olisi vähemmän hämmästyttänyt kreiviä kuin
hänen oppilaansa äkillinen etevämmyys, syytä siihen hän ei saanut
koskaan tietää. Peliemme pysyvä loppuratkaisu oli hänen mielellensä
uutta ravintoa.
-- Varmaankin, sanoi hän, minun pää parkani väsyy. Te voitatte aina
pelin lopussa, silloin kun minulta ovat kaikki keinot kadonneet.
Kreivitär, joka ymmärsi pelin, huomasi minun menettelytapani
jo ensimäisellä kerralla ja aavisti siinä suuria kiintymyksen
osoituksia. Noita yksityiskohtia eivät voi arvostella muut, kuin
ne, joille lautapelin hirvittävät vaikeudet ovat tunnettuja. Mitä
kaikkea ilmaisikaan tuollainen pikku seikka! Mutta rakkaus, kuten
Bossuet'n Jumala, asettaa rikkaimpienkin voittojen yläpuolelle
köyhälle tarjotun vesilasin, tuntemattomana kaatuvan sotamiehen
ponnistuksen. Kreivitär soi minulle yhden noita mykkiä kiitoksia,
jotka murtavat nuoren sydämen: hän loi minuun katseen, jolla hän
silmäili lapsiaan. Tuosta onnellisesta illasta alkaen hän katsoi aina
minuun puhuessaan minulle. En osaisi selittää minkä tilan vallassa
minä olin poismennessäni. Minun sieluni oli niellyt ruumiini, minä
en painanut, minä en kävellyt ollenkaan, minä lensin. Minä tunsin
itsessäni tuon katseen, hän oli peittänyt minut valkeudella, kuten
hänen lähtiessään lausumansa: _hyvästi herra!_ sai minun sielussani
kaikumaan sointuja, joita pääsiäishymni _O filii, o filiae!_
sisältää. Minä synnyin uuteen elämään. Minä olin siis jotain hänelle!
Minä nukuin purppurakehtoon. Liekkejä kulki minun suljettujen
silmieni edessä ajaen toisiansa takaa pimeyksissä, kuten nuo kauniit
tulikiemurat, jotka peräkkäin juoksevat poltetun paperin tuhkassa.
Unissani hänen ääneensä tuli jotain värähtelevää, se ympäröi minut
tuoksujen ja valon kehällä, sävelmällä, joka hellästi kosketti minun
mieltäni. Seuraavana päivänä hänen vastaanottonsa ilmaisi minun
unelmani oikeutetuiksi, ja siitä lähtien minä olin osallinen hänen
äänensä salaisuuksiin. Päivällisen jälkeen me kävelimme ylängöillä
ja menimme nummelle, jossa ei mitään voinut kasvaa; maa oli kivinen,
kuiva ja hedelmätön. Siellä oli kuitenkin muutamia tammia ja
pensaita, mutta ruohon asemesta vaalea, käpristynyt sammalmatto, jota
laskevan auringon säteet punasivat ja jolla jalat luisuivat. Minä
pidin Madeleineä kädestä, tukeakseni häntä, ja rouva de Mortsauf
antoi kätensä Jacques'ille. Kreivi, joka kävi edellä, kääntyi, iski
kepillään maata ja sanoi minulle hirvittävällä korostuksella: --
Tällainen on minun elämäni! Ennenkun opin teidät tuntemaan, jatkoi
hän, luoden anteeksipyytävän katseen vaimoonsa. Hyvitys oli liian
myöhäinen, kreivitär oli tullut kalpeaksi. Kuka nainen ei olisi
horjunut, kuten hän, saadessaan tuollaisen iskun?
-- Mikä viehättävä tuoksu täällä on ja miten kauniita
valovaikutuksia! huudahdin minä. Tahtoisin mielelläni omistaa tämän
nummen, tutkiessani minä löytäisin sieltä ehkä aarteita, mutta varmin
rikkaus olisi teidän naapuruutenne. Kukapa ei maksaisi paljon tästä
silmälle niin sopusointuisesta näöstä ja tuosta kiemurtelevasta
joesta, jossa sielu kylpee saarnien ja leppien keskellä. Katsokaa,
kuinka erilainen maku on! Teille tämä maankohta on nummi; minulle se
on paratiisi.
Kreivitär kiitti minua katseella.
-- Mikä tunneihminen te olette! sanoi kreivi katkeralla sävyllä, tämä
ei ole oikea paikka teidän nimeänne kantavan miehen elämälle. Sitten
hän keskeytti ja sanoi: -- kuuletteko Azay'n kelloja? Minä kuulen
varmasti kellonsoittoa.
Rouva de Mortsauf katsoi minuun pelästyneenä, Madeleine puristi
kättäni.
-- Tahdotteko, että menemme pelaamaan erän lautapeliä? sanoin minä
hänelle, nappien melu estää teitä kuulemasta kellojen ääntä.
Me palasimme Clochegourde'en, matkalla ei paljoa puhuttu. Kun olimme
salissa, valtasi meidät kaikki jokin määrittelemätön epävarmuus.
Kreivi heittäytyi nojatuoliin ja vaipui mietiskelyyn, jota hänen
vaimonsa piti silmällä. Hän tunsi sairauden merkit ja huomasi
ennakolta kohtauksen tulon. Minä vaikenin, kuten hän. Koska hän ei
pyytänyt minua menemään pois, luuli hän mahdollisesti, että lautapeli
virkistäisi kreiviä ja hävittäisi tuon hermoherkkyyden, jonka puuskat
olivat kreivittärelle niin kuolettavia. Ei mikään ollut vaikeampaa
kuin saada kreivi ryhtymään ehdotettuun lautapeliin, johon hän
kuitenkin aina tunsi suurta halua. Häntä piti pyytää ja taivutella
kuin pientä sievistelevää naista, häntä piti pakottaa, jottei
näyttäisi siltä, kuin tehtäisiin hänen mieliksensä, mahdollisesti
sentähden, että asia oli juuri niin. Jos minä mieltäkiinnittävän
keskustelun aikana hetkeksi unohdin nöyrän asemani, tuli hän
nyrpeäksi, tylyksi, loukkaavaksi ja suuttui keskustelusta, vastustaen
kaikkea. Hänen huonon tuulensa varottamana minä ehdotin hänelle yhtä
pelierää; silloin hän teki verukkeita: -- Ensiksikin oli liian myöhä,
sanoi hän, toiseksi minä en muka pelistä välittänyt. Sanalla sanoen
hillitöntä teeskentelyä, kuten naisilla, jotka lopettavat jättämällä
teidät epätietoiseksi todellisista toiveistaan. Minä nöyryytin
itseäni, minä rukoilin häntä pitämään minussa vireillä taitoa, joka
harjoituksen puutteessa niin helposti unohtuu. Tällä kertaa minä
tarvitsin hurjaa iloisuutta saadakseni hänet suostumaan peliin.
Hän valitti hajamielisyyttään, joka esti häntä tekemästä laskuja,
hänen päätänsä puristi kuin pihdeissä, hän kuuli vihellyksiä, hän
tukahutti ja päästi syviä huokauksia. Lopulta hän suostui istumaan
pöydän ääreen. Rouva de Mortsauf jätti meidät mennäkseen asettamaan
lapset levolle ja lukemaan iltarukouksen talonväelle. Niin kauan
kuin hän oli poissa, kävi kaikki hyvin. Minä järjestin niin,
että herra de Mortsauf voitti, ja hänen onnensa teki hänet äkkiä
iloiseksi. Äkillinen siirtyminen surumielisyydestä, joka aiheutti
hänelle synkkiä aavistuksia, tuohon juopuneen miehen iloon, tuohon
hulluun ja melkein järjettömään nauruun, teki minut levottomaksi
ja värisytti minua. En ollut koskaan nähnyt hänen ilmaisevan niin
peittelemättömästi puuskaansa. Meidän läheinen ystävyytemme oli
kantanut hedelmiä, hän ei enää kursaillut minun kanssani. Joka päivä
hän koetti kietoa minua valtansa alle ja tehdä minut yhä uudelleen
mielialojensa uhriksi. Näyttää todellakin siltä, että moraaliset
sairaudet ovat olentoja, joilla on omat halunsa ja vaistonsa ja
jotka tahtovat lisätä valtakuntansa alaa, kuten maanomistaja
tiluksiansa. Kreivitär tuli alas ja istuutui lautapelin ääreen
saadakseen enemmän valoa käsityölleen, mutta hän ryhtyi työhön
huonosti salatun pelon vallassa. Turmiollinen heitto, jota minä en
voinut estää, muutti kreivin kasvot: hän tuli iloisesta synkäksi,
purppuranpunaisesta keltaiseksi, hänen silmänsä pyörivät. Sitten
tapahtui uusi onnettomuus, jota minä en voinut edeltäkäsin nähdä
enkä torjua. Herra de Mortsauf aiheutti itse itsellensä musertavan
nopanheiton, joka ratkaisi hänen häviönsä. Hetikohta hän nousi ylös,
heitti minua pelipöydällä, viskasi lampun maahan, iski nyrkillään
pöytään ja syöksyi salin läpi -- en voi sanoa, että hän kulki. Siitä
loukkausten, kirousten, huudahdusten ja sekavien lauseiden tulvasta,
mikä tuli hänen suustaan, olisi voinut luulla että olin henkiorjana
jossakin keskiaikaisessa maakartanossa. Mitä oli minun tehtävä.
-- Menkää puutarhaan, sanoi kreivitär minulle, puristaen kättäni.
Minä menin ulos kreivin huomaamatta katoamistani. Terassilta, jonne
minä hitain askelin olin siirtynyt, minä kuulin hänen meluavan
äänensä ja nuo huokaukset, jotka tulivat hänen kamaristaan,
ruokasalin viereisestä huoneesta. Myrskyn lävitse minä kuulin myöskin
enkelin äänen, joka aika ajoittain kohosi kuin satakielen laulu
rankkasateen lakattua. Minä kävelin akaasioiden alla mitä ihanimpana
loppuelokuun yönä odottaen, että kreivitär liittyisi seuraani. Hän
oli tuleva, joku hänen liikkeensä oli sen minulle luvannut. Jo
muutamia päiviä häilyi meidän välillämme selvitys. Näytti siltä, että
sen täytyi puhjeta ensimäisestä sanasta, joka saattoi sielujemme
liian täyden lähteen kuohumaan. Mikä häveliäisyys viivytti meidän
täydellisen ymmärtämyksemme hetkeä? Luultavasti hän rakasti yhtä
paljon kuin minäkin tuota pelon tunnetta muistuttavaa värisemistä,
joka tappaa tunteellisuuden noina hetkinä, jolloin hillitään elämää,
kun se on ylitse vuotamaisillaan, jolloin epäröidään paljastaa
sisimpänsä, totellen tuota kainoutta, joka vallitsee nuoressa
neitsyeessä, ennenkun hän näyttäytyy rakastetulle puolisolleen. Me
olimme ajatuksiamme kokoomalla paisuttaneet itsemme, tämä ensimäinen
luottamuksen hetki oli tullut välttämättömäksi. Kului tunti. Minä
olin istuutunut tiilirintanojalle. -- Silloin hänen askeltensa kaiku,
johon sekoittui liehuvan hameen aaltoilevaa kahinaa, vilkastutti
illan tyyntä ilmaa. Sellaiset ovat aistivaikutuksia, joihin sydän ei
riitä.
-- Herra de Mortsauf on nyt vaipunut uneen, sanoi kreivitär minulle.
Kun hän on tuollainen, annan minä hänelle lasin vettä, johon on
liuotettu muutamia unikukan nuppuja. Kohtaukset seuraavat toisiaan
siksi pitkien väliaikojen päästä, että tuolla niin yksinkertaisella
lääkkeellä on aina sama teho. Herra de Vandenesse, sanoi hän
minulle, muuttaen ääntänsä ja ottaen vakuuttavimman äänensävynsä,
onneton sattuma on ilmaissut teille salaisuuksia, joita tähän asti
on huolellisesti varjeltu. Luvatkaa, että hautaatte sydämeenne
muiston tuosta kohtauksesta. Tehkää se, pyydän teitä. En tahdo teiltä
lupausta, sanokaa minulle kunnon miehen sananne _kyllä_, ja minä olen
tyytyväinen.