tunnetta, jota herra de Chessel koki, herätti minun huomiotani
kuitenkin sävy, jolla hän sen toi ilmi. Isännälläni oli se
heikkous, että hän ei mielellään sallinut nimittää itseään
Durand'iksi. Hän teki itsensä naurettavaksi luopumalla isänsä
nimestä; isä oli kuuluisa tehtailija, joka vallankumouksen aikana
oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden. Hänen vaimonsa
oli Chessel'ien ainoa perijätär, vanhaa parlamentillista sukua,
joka oli ollut porvarillista Henrik IV:nnen aikana, kuten enin
osa Pariisin virkamiehistöä. Kunnianhimossaan korkealle pyrkivänä
herra de Chessel tahtoi hävittää alkuperäisen Durand nimensä,
päästäkseen päämääriinsä, joista hän uneksi. Hän kutsui ensin
itseään nimellä Durand de Chessel, sitten D. de Chessel ja nyt hän
oli herra de Chessel. Restauratsionin aikana hän oli hankkinut
itselleen sukukartanon ja kreivin tittelin Ludvig XVIII:nnen
myöntämän valtakirjan nojalla. Hänen lapsensa poimivat hedelmät
hänen rohkeudestaan tuntematta sen suuruutta. Erään teräväkielisen
ylhäisen henkilön sanat raskauttivat usein hänen mieltänsä: -- Herra
de Chessel'issa on yleensä vähän Durand'ia, oli hän sanonut. Tämä
lause huvitti pitkät ajat Touraine'a. Nousukkaat ovat kuten apinat,
joiden ketteryys heillä on. Heidät nähdään korkeudessa, ihmetellään
heidän kerkeyttään kiipeämisessä, mutta kun he ovat päässeet
huipulle, ei heistä huomata enää muuta kuin heidän häpeälliset
puolensa. Isäntäni nurjana puolena olivat kateuden suurentamat
pikkumaisuudet. Päärin-arvo ja hän eivät voi tavata toisiansa. Pyyde
ja sen oikeutetuksi osoittaminen on voiman häikäilemättömyyttä,
mutta tunnustettujen vaatimustensa alapuolella oleminen merkitsee
pysyväistä naurettavuutta, josta pikku sielut saavat ravintonsa.
Herra de Chessel'illa ei ollut tuota voimakkaan miehen suoraviivaista
kulkua. Hänet valittiin kaksi kertaa edusmieheksi ja kaksi kertaa
hänet vaalissa hyljättiin; eilen hän oli pääjohtaja, tänään ei
mitään, ei edes prefekti. Nämä menestykset tai nämä tappiot ovat
turmelleet hänen luonteensa ja antaneet hänelle kunnianhimoisen
invaliidin katkeruuden. Vaikka hän oli kohtelias, älykäs ja suuriin
töihin kykenevä mies, oli mahdollisesti kateus, joka on intohimona
Tours'issa, jossa maakunnan asukkaat käyttävät järkeänsä kaikkia
kadehtiakseen, hänelle turmiollinen. Korkeissa yhteiskuntapiireissä
menestyvät huonosti toisten menestyksestä nyrpistyneet kasvot ja
jurot huulet, jotka ovat hitaita kohteliaisuuksiin ja herkkiä
pistopuheisiin. Vähempään pyrkien hän mahdollisesti olisi enemmän
saavuttanut, mutta onnettomuudeksi hänellä oli alati riittävästi
ylemmyyden tuntoa marssiakseen pää kenossa. Tällä hetkellä herra de
Chessel oli kunnianhimonsa iltahämyssä, kuningasmielisyys hymyili
hänelle. Hän teeskenteli ehkä suuren maailman käytöstä, mutta minun
silmissäni hän oli täydellinen. Sitäpaitsi hän miellytti minua
hyvin yksinkertaisesta syystä: minä löysin hänen luonansa ensi
kertaa levon. Myötätunto, heikko ehkä, jota hän minulle osoitti,
tuntui minusta, onnettomasta ja hyljätystä lapsesta, isänrakkauden
kaltaiselta. Vierasystävyyden osoitus oli niin vastakkainen
välinpitämättömyydelle, jota tähän asti olin saanut kokea, että minä
tunsin lapsen kiitollisuutta saadessani elää vapaana ja melkeinpä
helliteltynä. Frapesle'n isäntäväki on sitäpaitsi niin läheisesti
liittynyt onneni aamuruskoon, että ajatuksissani sekoitan heidät
muistoihini, joihin palautuminen on minulle niin rakasta. Myöhemmin
ja juuri kuninkaallisessa käskykirje-asiassa minulla oli mieluisa
velvollisuus tehdä muutamia palveluksia isännälleni. Herra de
Chessel käytti hyväkseen omaisuuttaan loistolla, josta muutamat
hänen naapurinsa loukkaantuivat. Hän saattoi jälleen laittaa kuntoon
kauniit hevosensa ja koreat ajoneuvonsa, hänen vaimonsa oli hienon
hienosti puettu, hän piti suurenmoisia kutsuja, hänen palvelus
väkensä oli lukuisampi, kuin mitä maakunnan tavat vaativat, hän
esiintyi kuin ruhtinas. Frapesle'n alue on suunnattoman suuri.
Naapurinsa ja kaiken tuon ylellisyyden rinnalla kreivi de Mortsauf
sai tyytyä perheajoneuvoihin, jotka olivat jonkinlainen kyyti- ja
postivaunujen välimuoto, ja keskinkertaisen omaisuutensa takia hän
oli pakotettu pitämään arvossa Clochegourde'a. Kreivi oli siis
tourainelainen siihen päivään asti, jolloin kuningasmielisten suosio
hankki hänen perheelleen loiston, joka ehkä oli odottamaton. Hänen
vastaanottonsa tuon köyhtyneen suvun nuorimpaan haaraan, jonka
vaakuna oli peräisin ristiretkien ajoilta, oli kreivin mielestä
omansa alentamaan hänen aatelittoman naapurinsa suurta rikkautta
ja halventamaan hänen metsiään, kesantojaan ja niittyjään. Herra
de Chessel oli käsittänyt kreivin. He olivat alati toisilleen
kohteliaita, mutta ilman mitään tuttavallisia suhteita, ilman
tuota miellyttävää läheistä ystävyyttä, mikä olisi voinut syntyä
Clochegourde'n ja Frapesle'n välille. Olivathan nämä kaksi Indren
eroittamaa sukutilaa niin lähellä toisiaan, että kumpainenkin
kartanonomistaja saattoi antaa ikkunastaan merkin toinen toisilleen.
Kateus ei ollut ainoa syy yksinäisyyteen, jossa kreivi de Mortsauf
eli. Hänen ensimäinen kasvatuksensa oli samanlainen kuin useimmilla
ylhäisten perheiden lapsilla. Se oli epätäydellistä ja pintapuolista
opetusta, jota täydensi hienon maailman seura, hovitavat, kruunun-
tai muiden huomattujen virkojen hoitaminen. Herra de Mortsauf
oli lähtenyt maanpakoon juuri sinä aikana, jolloin hänen toisen
kasvatuksensa piti alkaa, hän jäi siis sitä ilman. Hän oli niitä,
jotka uskoivat yksinvallan nopeaan palauttamiseen Ranskassa; tämän
vakaumuksen johdosta hänen maanpakonsa oli mitä surkuteltavinta
toimettomuutta. Kun Condé'n armeija, jossa hän rohkeutensa puolesta
oli kaikkein uhrautuvaisimpia, hajosi, odotti hän pian saavansa
palata valkean lipun alle, eikä ryhtynyt, kuten jotkut emigrantit,
toimeliaaseen elämään. Luultavasti hänellä ei ehkä ollut voimaa
luopua nimestään ja ansaita leipäänsä halveksitussa työssä
ponnistellen. Hänen toiveensa, jotka alati odottivat lähintä päivää,
ja mahdollisesti myöskin kunnia esti häntä astumasta ulkomaisten
valtojen palvelukseen. Kärsimys kulutti hänen rohkeutensa. Pitkät
jalkamatkat ilman riittävää ravintoa ja alati särkynein toivein
turmelivat hänen terveytensä ja masensivat hänen sielunsa. Asteettain
hänen köyhyytensä tuli äärimmäiseksi. Monille ihmisille kurjuus on
vahvistavana pohjana; toisille se on hävittävä voima, ja kreivi
oli näitä ihmisiä. Ajatellessani tuota köyhää tourainelaista
aatelismiestä kävelevänä ja nukkuvana Unkarin maanteillä ja jakavana
neljänneksen lammasta ruhtinas Esterházy'n paimenten kanssa, joilta
kulkuri pyysi leipää, vaikka aatelismies ei olisi tahtonut siihen
suostua, ajatellessani, että hän monta monituista kertaa kieltäytyi
Ranskan vihollisten tarjoamasta avusta, minä en ole koskaan
tuntenut vihaa tuota maanpakolaista kohtaan, en silloinkaan, kun
näin hänet voitossaan naurettavana. Herra de Mortsauf'in valkeat
hiukset olivat kertoneet minulle hämmästyttävistä suruista, ja minä
tunnen liiaksi myötätuntoa maanpakolaisia kohtaan voidakseni heitä
tuomita. Ranskalainen ja tourainelainen iloisuus katosi kreivistä.
Hän tuli synkäksi, sairaaksi ja hoidettiin hyväntekeväisyydestä
jossakin Saksanmaan sairaalassa. Hänen sairautensa oli suolipalteen
tulehdusta, sairaus joka usein tuottaa kuoleman, mutta jonka
parantaminen tuo mukanaan mielialan muutoksen ja aiheuttaa melkein
aina luulotaudin. Hänen rakkaussuhteensa, jotka olivat haudatut
hänen sielunsa syvimpään ja joista minä yksin olen päässyt selville,
olivat alhaisen luokan rakkautta, joka ei ainoastaan hyökännyt hänen
elämäänsä vastaan, vaan turmeli häneltä vielä tulevaisuudenkin.
Kaksitoista vuotta kestäneen kurjuuden jälkeen hän käänsi silmänsä
Ranskaa kohden, jonne Napoleonin asetus salli hänen palata.
Kulkiessaan Rein'in yli huomasi kärsivä jalkamies eräänä kauniina
iltana Strassburg'in kellotapulin ja pyörtyi. -- "Ranska! Ranska!
Minä huusin: Tuolla on Ranska! sanoi hän minulle, kuten lapsi huutaa:
Äiti! kun se on loukannut itsensä." Oltuaan rikas ennen syntymistään
hän nyt huomasi olevansa köyhä, aiottuna komentamaan rykmenttiä tai
hallitsemaan valtiota hän oli vailla valtaa, vailla tulevaisuutta;
oltuaan terve ja vankka hän palasi voimattomana ja loppuun kuluneena.
Ollen ilman tietoja maassa, jossa ihmiset ja olosuhteet olivat
suurentuneet, ehdottomasti vailla mahdollista vaikutusvaltaa
hän näki itseltänsä riistetyn kaiken, vieläpä ruumiilliset ja
siveelliset voimatkin. Omaisuuden puute teki hänelle hänen nimensä
raskaaksi kantaa. Hänen järkähtämättömät mielipiteensä, hänen
entisyytensä Condé'n armeijassa, hänen surunsa ja hänen menetetty
terveytensä loivat häneen arkatuntoisuuden, joka ei ole paikallaan
Ranskassa, tuossa pilkantekijöiden maassa. Puolikuolleena hän saapui
Maine'en, jossa ehkä kansalaissodasta aiheutuneen sattuman johdosta
vallankumouksen hallitus oli unohtanut myödä erään laajuudeltaan
huomattavan maatilan. Hänen vuokraajansa oli sen pidättänyt hänelle
siten, että tekeytyi sen omistajaksi. Kun de Lenoncourt'in perhe,
joka asui tuota maatilaa lähellä olevassa Givry'n linnassa, kuuli
kreivi de Mortsauf'in saapumisesta, meni herttua de Lenoncourt
pyytämään häntä asumaan Givry'ssa sen välttämättömän ajan, jonka hän
tarvitsi asunnon järjestämiseen. Lenoncourt'ien perhe oli suuresti
jalomielinen kreiville, joka useampia kuukausia voimisti itseään
täällä ja koetti kätkeä surujaan tämän ensimäisen levähdyksen aikana.
Lenoncourt'it olivat kadottaneet suunnattoman omaisuutensa. Nimensä
takia oli herra de Mortsauf sopiva tarjous heidän tyttärelleen.
Kaukana siitä, että olisi vastustanut naimisiinmenoa viidenneljättä
ikäisen, sairaan ja vanhentuneen miehen kanssa neiti de Lenoncourt
näytti siitä tuntevan onnea. Naimisen kautta sai hän oikeuden elää
yhdessä tätinsä herttuatar de Verneuil'in, ruhtinas Blamont-Chauvry'n
sisaren kanssa, joka oli hänen kasvatusäitinsä.
Bourbon'in herttuattaren läheisenä ystävättärenä rouva de Verneuil
kuului erääseen hengelliseen yhdistykseen, jonka sieluna oli herra
Saint-Martin, Touraine'ssa syntynyt ja kutsuttu liikanimellä
_tuntematon filosoofi_. Tämän filosoofin oppilaat harjoittivat
hyveitä mystillisen illuminismin [mystillis-teosoofinen,
vapaamuurarien salamenoja sisältävä hurmahenkinen liike. Suom.
muist.] korkeiden mietelmien mukaan. Tämä oppi antaa taivaallisten
maailmojen avaimen, selittää olemassaolon kehityskuluksi,
jossa ihminen käy eteenpäin yleviä tehtäviä kohden, vapauttaa
velvollisuuden kiinalaisesta alennustilastaan, sovittaa elämän
tuskiin kveekarien muuttumattoman lempeyden ja käskee halveksimaan
kärsimyksiä antaen jotain äidillistä tuolle enkelille, jota me
kannamme taivaaseen. Se on tulevaisuusvoimaista stoalaisuutta.
Toimiva rukous ja puhdas rakkaus ovat alkuaineksina tuossa uskossa,
joka lähtee roomalaisen kirkon katolilaisuudesta palatakseen
alkuaikojen kirkon kristinuskoon. Neiti de Lenoncourt pysyi kuitenkin
apostolisen kirkon helmassa, kuten hänen tätinsäkin, joka oli sille
aina muuttumattomasti uskollinen. Vallankumousmyrskyjen ankarasti
koettelemana herttuatar de Verneuil oli elämänsä viime päivinä
saanut hartaan hurskauden sävyn, joka vuodatti hänen rakastetun
lapsensa sieluun _taivaallisen rakkauden valoa ja sisäisen ilon
öljyä_, käyttääkseni itse Saint-Martin'in sanoja. Kreivitär otti
useampia kertoja vastaan tuon rauhan ja hyveellisten tietojen
miehen Clochegourde'en tätinsä kuoleman jälkeen, sillä Saint-Martin
oli usein käynyt hänen tätinsä luona. Clochegourde'sta käsin
Saint-Martin piti huolta viimeisistä kirjoistaan, jotka painettiin
Tours'issa Letaurmy'n painossa. Elämän ahdistavia myrskyjä kokeneiden
vanhojen naisten viisaudella rouva de Verneuil antoi Clochegourde'n
nuorelle rouvalle pystyttääkseen hänelle kodin. Tuolla vanhusten
hyvänsävyisyydellä, joka on aina täydellistä, silloin kun he ovat
ystävällisiä, herttuatar luovutti kaikki sisarentyttärelleen, tyytyen
siihen huoneeseen, joka oli hänen entisen huoneensa yläpuolella,
ja jättäen entisen kreivittärelle. Hänen melkein äkillinen
kuolemansa kietoi suruharsoihin tämän avioliiton ilot ja painoi
lähtemättömän murheellisuuden sekä Clochegourde'en että nuoren
rouvan taikauskoiseen sieluun. Ensimäiset Touraine'ssa vietetyt
päivät olivat kreivittären elämässä ainoa, en sano onnellinen, mutta
huoleton aika.
Ulkomailla vietettyjen vaellusvuosien jälkeen herra de Mortsauf, joka
oli tyydytetty nähdessään lempeän tulevaisuuden koittavan, tunsi
ikäänkuin sielun toipumista. Hän hengitti tuossa laaksossa kukkivan
toivon huumaavia tuoksuja. Pakotettuna ajattelemaan omaisuuttaan hän
heittäytyi maanviljelyspuuhiinsa ja sai aluksi kokea jonkunverran
iloa; mutta Jacques'in syntyminen oli ukkosenisku, joka hävitti
nykyisyyden ja tulevaisuuden: lääkäri tuomitsi äskensyntyneen.
Kreivi piti tämän päätöksen huolellisesti salassa äidiltä, sitten
hän kysyi neuvoa itseänsä varten ja sai toivottoman vastauksen, jota
vahvisti Madeleinen syntyminen. Nämä kaksi tapausta, jotka antoivat
jonkinlaisen sisäisen varmuuden onnettomalle tuomiolle, lisäsivät
siirtolaisen sairaloisuutta. Hänen nimensä oli ainiaaksi sammunut;
nuori, puhdas ja moitteeton vaimo oli onnettomana hänen sivullansa,
sai kärsiä äitiyden tuskat tuntematta sen iloja; tuo hänen entisen
elämänsä _mustamulta_, josta iti uusia kärsimyksiä, laskeutui hänen
sydämeensä ja täydensi hänen häviönsä. Kreivitär aavisti menneisyyden
nykyisyydestä ja luki tulevaisuuden. Vaikkei mikään ole vaikeampaa
kuin tehdä onnelliseksi mies, joka tietää itsensä rikokselliseksi,
ryhtyi kreivitär tähän enkelimäiseen yritykseen. Yhdessä päivässä
hänestä tuli stoalainen. Laskeuduttuaan syvyyteen, josta hän vielä
saattoi nähdä taivaan, hän omistautui yhtä ainoata ihmistä varten
sellaiseen lähetystehtävään, jota laupeudensisar harjoittaa kaikkia
kohtaan. Sovittaakseen miehensä oman itsensä kanssa, kreivitär
antoi hänelle anteeksi sen, mitä hän itse ei antanut itsellensä
anteeksi. Kreivistä tuli ahne, hänen vaimonsa suostui olemaan vailla
määrättyjä tarpeita; hän pelkäsi tulevansa petetyksi, kuten tekevät
kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet maailman elämää muutoin kuin
saamalla inhoa sitä kohtaan, kreivitär pysyi yksinäisyydessä ja
taipui valittamatta hänen epäilyksiinsä. Kreivitär käytti naisen
viekkautta saadakseen hänet tahtomaan sitä, mikä oli oikein. Kreivi
uskoi siten omistavansa aatteita ja nautti hänen luonansa ylemmyyden
iloa, jota hän ei missään muualla olisi saanut. Sitten, pitemmälle
avioliiton tietä astuttuaan, kreivitär päätti pysyä ikuisesti
Clochegourde'ssa, tuntien kreivissä hysteerillisen sielun, jonka
purkaukset saattoivat tuossa juomien ja juorujen maassa vahingoittaa
hänen lapsiansa. Myöskään ei kukaan epäillyt herra de Mortsauf'in
todellista kykenemättömyyttä, sillä hänen vaimonsa oli koristanut
hänen raunionsa paksulla murattiverholla. Kreivin tyytymätön ja
vaihteleva luonne kohtasi siis hänen vaimossaan lempeän ja keveän
maaperän, johon hän asettui tuntien siinä salaiset surunsa palsamin
raikkaudella lievennetyiksi.
Tämä kertomus on yksinkertaisin selostus niistä puheista, joita
salainen harmi sai lähtemään herra de Chessel'in suusta. Hänen
maailmantuntemuksensa oli antanut hänelle vihiä muutamista
Clochegourde'en haudatuista salaisuuksista. Mutta vaikka rouva
de Mortsauf ylevällä käytöksellään pettikin maailmaa, ei hän
voinut johtaa harhaan rakkauden hienovainuisia aistimia. Kun minä
olin pienessä kamarissani, saattoi todellisuuden aavistus minut
hypähtelemään vuoteessani. Minä en sietänyt Frapesle'ssa oloa, kun
minä voin nähdä hänen huoneensa ikkunat; minä pukeuduin, hiivin
hiljaa alas ja tulin erään kiertoportailla varustetun tornin ovesta
ulos. Yön viileys rauhoitti jälleen minut. Minä menin Indre'n
yli Punaisen myllyn siltaa pitkin ja saavuin ennen mainitussa
onnellisessa ruuhessa Clochegourde'n edustalle. Linnassa loisti tuli
viimeisestä Azay'hen päin olevasta ikkunasta. Vanhat mietelmäni
valtasivat minut, mutta leppoisina, rakkausöiden sävel virtojen ja
vesien satakielen yksisävelisen laulun sekoittamina. Minussa heräsi
aatteita, jotka liukuivat kuin aaveet, kohottaen pois harsot, jotka
tähän asti olivat peittäneet kaunista tulevaisuuttani. Sielu ja
aistimet olivat yhtä paljon ihastuksen vallassa. Millä kiihkeydellä
taivaani kohosivatkaan aina hänen luokseen asti? Kuinka monasti
minä kertasinkaan mielettömän tavoin loppusäettä: Tuleeko hän
omakseni? Jos edellisinä päivinä maailman kaikkeus oli laajentunut
minulle, sai se yhdessä ainoassa yössä keskipisteen. Kreivittäreen
kiintyivät minun tahtoni ja kunnianhimoni, minä toivoin olevani
hänelle kaikki kaikessa, uudistaakseni ja täyttääkseni hänen
särkyneen sydämensä. Se oli kaunis yö, jonka minä vietin hänen
ikkunansa alla keskellä myllyjen sulkuluukkuihin syöksevien vesien
kohinaa, jota katkaisi Saché'n tornikellon tuntilyönnit. Tänä valoa
kylpevänä yönä, jolloin tuo tähtikukka kirkasti minun elämäni, minä
kihlasin hänelle sieluni tuolla köyhän kastilialais-ritarin uskolla,
jota me pilkkaamme Cervantes'issa ja jolla me alamme rakkauden.
Ensimäisen valon sarastaessa taivaalla, ensimäisen linnun laulaessa
minä riensin Frapesle'n puistoon. Kukaan maaseutulaisista ei ollut
minua nähnyt, ei kukaan epäillyt minun keppostani ja minä nukuin
aina siihen asti, jolloin kello ilmoitti aamiaisaikaa. Huolimatta
kuumuudesta laskeuduin minä aamiaisen jälkeen niitylle mennäkseni
jälleen katsomaan Indre'a ja sen saaria, laaksoa ja sen rinteitä,
joiden intohimoiseksi ihailijaksi minä näytin tulleen. Mutta rientäen
nopeudella, joka veti vertoja kiitävän hevosen vauhdille, minä
jälleen löysin veneeni, pajuni ja Clochegourde'n. Kaikki oli siellä
hiljaista ja värähtelevää, kuten päiväsydän maaseudulla on. Lehdet
kuvastuivat tarkkapiirteisinä taivaan sineä vasten; hyönteiset, jotka
elävät valosta, vihreät sudenkorennot, espanjankärpäset lensivät
saarnimetsikköihin ja ruusupensaisiinsa. Karjalaumat märehtivät
siimeksessä, viinitarhojen punaamat maat hehkuivat, ja tarhakäärmeet
kiemurtelivat mäenrinteillä. Mikä muutos tuossa maisemassa, niin
raikkaassa ja niin viehkeässä, ennen levolle menoani. Äkkiä minä
hyppäsin veneestä ja läksin kiipeämään tietä pitkin sivuuttaakseni
Clochegourde'n, josta minä luulin nähneeni kreivin lähtevän ulos.
Enkä pettynytkään, hän meni pitkin niittyä ja käytti epäilemättä
hyväkseen porttia, joka johti joen rantaa noudattavalle Azay'n tielle.
-- Kuinka voitte tänä aamuna, herra kreivi? Hän katsahti minuun
onnellisen näköisenä, hän ei usein kuullut nimitettävän itseään sillä
tavoin.
-- Hyvin, sanoi hän; mutta tehän todella rakastatte maaseutua
kävellessänne tällaisessa kuumuudessa?
-- Onhan minut lähetetty tänne saadakseni oleskella ulkoilmassa.
-- Aivan niin! Tahdotteko tulla katsomaan rukiini leikkuuta?
-- Hyvin mielelläni, sanoin minä hänelle. Tunnustan teille, että
olen uskomattoman tietämätön. Minä en erota ruista vehnästä enkä
poppelia haapapuusta; en tiedä mitään viljelyksistä enkä maan eri
käyttämistavoista.
-- Siispä tulkaa! sanoi hän iloisesti lähtien kulkemaan. Käykää
sisälle pienestä portista tuolla ylhäällä.
Hän nousi pitkin niityn sisäpuolta ja minä sen ulkopuolta.
-- Te ette tule oppimaan mitään herra de Chessel'in luona, sanoi
hän minulle, herra de Chessel on aivan liian suuri herra pitääkseen
huolta muusta kuin pehtorinsa esittämistä laskuista.
Hän näytti minulle sitten pihansa, rakennuksensa, huvipuutarhansa,
hedelmä- ja vihannestarhansa. Lopuksi hän vei minut tuolle
jaappanilaisia kiiltopuita ja akaasioita kasvavalle tielle, jota
joki reunusti. Sen toisessa päässä minä huomasin eräällä penkillä
rouva de Mortsauf'in kahden lapsensa kanssa. Nainen on hyvin kaunis
tuollaisen hienon, värisevän ja siropiirteisen lehdistön alla.
Hämmästyneenä luultavasti minun lapsellisesta innostani, hän pysyi
alallaan tietäen hyvin, että tulimme hänen luoksensa. Kreivi saattoi
minut ihailemaan laakson näköalaa, mikä täältäkäsin oli aivan
erilainen kuin ylängöiltä, joita olimme kulkeneet. Täällä te olisitte
sanonut näkevänne pienen palasen Sveitsiä. Ruohotasanko, jota
Indre'n virtaavat purot halkoivat, paljastui kaikessa pituudessaan
ja katosi etäisiin sumuihin. Montbazon'in puolelta silmä näki
suunnattoman vehreän lakeuden ja kaikilta muilta tahoilta sulki
näköpiirin kukkulat, puistikot ja kalliot. Me pitensimme askeleitamme
mennäksemme tervehtimään rouva de Mortsauf'ia, joka antoi äkkiä
pudota kirjan, josta Madeleine luki, ja otti polvilleen Jacques'in.
Pikku poikaa kouristi yskänpuuska.
-- Mitä nyt! mikä hänellä on? huudahti kreivi kalveten.
-- Hänen kurkkuansa ahdistaa, vastasi äiti, joka ei näyttänyt minua
huomaavan, ei se ole mitään.
Kreivitär piti lasta samalla kertaa sekä päästä että hartioista,
ja hänen silmistänsä läksi kaksi sädettä, jotka vuodattivat elämää
tuohon heikkoon olentoparkaan.
-- Sinä olet aivan äärimmäisen varomaton, jatkoi kreivi
närkästyneenä. Sinä annat hänet alttiiksi joen kylmälle ja annat
hänen istua kivipenkillä!
-- Mutta, isä, penkkihän ihan polttaa, huudahti Madeleine.
-- Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä, sanoi kreivitär.
-- Naiset tahtovat aina olla oikeassa! sanoi kreivi katsahtaen minuun.
Välttääkseni katseellani joko hyväksymästä tai epäämästä minä
tarkastelin Jacques'ia, joka valitteli kipeää kurkkuaan ja jota hänen
äitinsä läksi kantamaan pois. Ennenkun hän jätti meidät, saattoi hän
kuulla miehensä äänen.
-- Kun on tehnyt noin heikkoja lapsia, pitäisi myöskin osata heitä
hoitaa! sanoi kreivi.
Nämä sanat olivat syvästi vääriä, mutta hänen itserakkautensa
yllytti hänet julistamaan syyttömäksi itsensä hänen vaimonsa
kustannuksella. Kreivitär kiirehti nousten porraskäytäviä ja
penkereitä myöten. Minä näin hänen katoavan lasiovesta. Herra de
Mortsauf oli istuutunut penkille, pää painuksissa, mietiskellen.
Asemani tuli sietämättömäksi, hän ei katsonut minuun eikä puhunut
minulle. Sain sanoa hyvästit tälle kävelyretkelle, jolla minä toivoin
hyvin pääseväni hänen suosioonsa. En muista elämässäni viettäneeni
hirvittävämpää neljännestuntia kuin tämä oli. Suuria hikikarpaloita
kihosi minusta kysyessäni itseltäni: Pitääkö minun lähteä vai jäädä?
Kuinka paljon surullisia ajatuksia nousikaan hänen mieleensä, koska
hän unohti mennä tiedustelemaan, kuinka Jacques jaksoi! Äkkiä hän
nousi ylös ja tuli luokseni. Me käännyimme takaisin katsellaksemme
hymyilevää laaksoa.
-- Siirrämme toiseen päivään kävelyretkemme, herra kreivi, sanoin
minä hänelle silloin vienosti.
-- Menkäämme, vastasi hän. Minä olen onnettomasti tottunut näkemään
usein samallaisia kohtauksia, minä, joka huoletta antaisin oman
elämäni säilyttääkseni lapseni elämän.
-- Jacques voi paremmin, hän nukkuu, ystäväni, sanoi kultainen ääni.
Rouva de Mortsauf näyttäytyi äkkiä käytävän päässä. Hän saapui ilman
vihaa, ilman katkeruutta ja tervehti minua.
-- Näen ilokseni, sanoi hän minulle, että pidätte Clochegourde'sta.
-- Tahdotko, rakkaani, että nousen hevosen selkään ja menen hakemaan
herra Deslandes'ia? sanoi kreivi hänelle osoittaen halua hyvittää
vääryytensä.
-- Älä hätäile ollenkaan, sanoi kreivitär, Jacques ei ole nukkunut
viime yönä, siinä kaikki. Tuo lapsi on hyvin hermostunut, hän on
nähnyt pahaa unta ja minä olen koko ajan saanut kertoa hänelle
tarinoita saadakseni hänet nukkumaan. Hänen yskänsä on puhtaasti
hermostosta johtuvaa, tyynnytin sen yhdellä kumipastillilla ja hän
vaipui heti uneen.
-- Vaimo parka! sanoi kreivi ottaen hänen kätensä omiinsa ja luoden
häneen kostean katseen, en tiennyt siitä mitään.
-- Miksi sinä olet levoton turhan päiten? mene katsomaan
rukiinleikkuuta. Tiedäthän sinä, että ellet ole siellä, antavat
arentimiehet vieraiden tähkänpoimijain tulla vainiolle, ennenkun
lyhteet ovat korjatut.
-- Minä saan siellä ensimäisen maanviljelys-oppini, rouva, sanoin
minä hänelle.