ilmaisisivat kreivittären; mutta vaikkapa piirros olisi mitä
sattuvin, niin lämpiminkään väri ei kuitenkaan riittäisi vielä
mihinkään. Hänen kasvonsa olivat noita kasvoja, joiden kuvaamiseen
vaaditaan verratonta taituria, sellaista, jonka käsi osaa maalata
sisäisen tulen heijastuksen ja joka osaa saada esille tuon utuisen
kirkkauden, joka pakenee tutkimusta ja jota sana ei ilmaise, mutta
jonka rakastaja näkee. Hänen hienot, tuhkanharmaat hiuksensa
ilmaisivat usein sattuvia kärsimyksiä, joita epäilemättä aiheutti
veren äkilliset nousut päähän. Hänen kaareva, ulkoneva otsansa, joka
muistutti Mona Lisan otsaa, näytti olevan täynnä ilmaisemattomia
aatteita, pidätettyjä tunteita, katkeriin vesiin vajonneita kukkia.
Hänen vihertävissä, ruskeapilkkuisissa silmissään oli alati raukea
ilme. Mutta jos oli kysymys hänen lapsistaan, jos hän sattui
laskemaan valloilleen noita ilon ja tuskan voimakkaita purkauksia,
jotka ovat niin harvinaisia kohtaloonsa alistuneiden naisten
elämässä, silloin hänen silmistänsä välkehti ylevä loiste, joka
näytti liekehtivän ja kuivaavan elämän lähteitä. Noiden silmien
salamathan olivat pakottaneet minut kyyneliin silloin kun hän antoi
pelottavan halveksumisensa käydä ylitseni, ja ne olivat riittäviä
painamaan alas rohkeimmatkin silmäluomet. Kreikkalainen nenä, kuin
Feidiaan muovailema, yhdistyi kaarevin sivuin hienosti poimuileviin
huuliin. Se loi henkevyyttä hänen soikeille kasvoilleen, joiden iho
valkean kameliakudoksen kaltaisena rusotti poskipäissä viehättävin
ruusuvärein. Hänen ruumiinsa täytelyys ei turmellut vartalon
kauneutta eikä pyöreyttä, niin että sen muoto oli viehättävä,
joskin verhottu. Te saatte heti käsityksen tuosta täydellisyydestä,
kun tiedätte, että nuo häikäisevät aarteet, jotka olivat minut
lumonneet, näyttivät liittyvän kyynärvarsiin ilman mitään poimuja.
Hänen päänsä alaosassa ei ollut ollenkaan noita uurteita, jotka
saattavat muutamien naisten päät muistuttamaan puiden runkoja;
lihaksissa ei näkynyt mitään jänteitä, ja kaikki viivat pyöristyivät
taipuisuudella, joka saattoi epätoivoon niin katseen kuin siveltimen.
Ihountuvat kulkivat tuskin huomattavina pitkin hänen poskiaan ja
niskaansa ja antoivat iholle silkinhienon tunnun. Hänen pienet, hyvin
muodostuneet korvansa olivat hänen omien sanojensa mukaan samalla
kertaa sekä orjan että äidin korvat. Myöhemmin, kun minä omistin
hänen sydämensä, sanoi hän minulle: "Kas tuossa herra de Mortsauf!"
Ja hän oli oikeassa, vaikkakaan minä herkkäkuuloisuudessani en sitä
vielä vähääkään kuullut. Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen
kaarevasormiset kätensä pitkät ja hänen sormenpäänsä kapeat, kuten
antiikkisissa kuvapatsaissa. Minä en miellyttäisi teitä antaessani
etusijan mieluummin soukalle kuin pyöreälle vartalolle, ellette olisi
poikkeus. Pyöreä vartalo merkitsee voimaa, mutta sellaiset naiset
ovat vallanhimoisia, oikullisia ja enemmän aistillisia kuin helliä.
Soukkavartaloiset naiset sitävastoin ovat uskollisia, hienotunteisia
ja melankoliaan taipuvaisia; he ovat naisellisempia kuin nuo toiset.
Hoikka vartalo on notkea ja pehmeä, pyöreä vartalo taipumaton ja
luule vainen. Te tiedätte nyt minkä näköinen hän oli. Hänellä oli
tuollainen hienon ja säädyllisen naisen jalka, joka astuu vähän,
väsyy nopeasti ja ilahuttaa silmää pilkistäessään esiin hameen
helmoista. Vaikka hän oli kahden lapsen äiti, en minä ole koskaan
hänen sukupuolessaan tavannut nuorempaa tyttöä kuin hän. Hänen
näkönsä ilmaisi teeskentelemättömyyttä, johon oli yhdistynyt jotain
niin sanoakseni hämmennystä ja uneksivaisuutta. Hän veti puoleensa,
kuten maalaria vetää kuva, johon hänen neronsa on kiinnittänyt
kokonaisen tunne-maailman. Näitä näkyviä ominaisuuksia ei voida
muutoin ilmaista kuin vertauksilla. Muistelkaa noita kanervia,
joita me poimimme palatessamme villa Diodati'sta, niiden villiä ja
puhdasta tuoksua, tuota kukkaa, jonka mustaa ja punaista väriä te
niin ylistitte, ja te aavistatte, kuinka tuo nainen saattoi olla
aistikas kaukana maailmasta, luonnollinen ilmaisuissaan, samalla
kertaa sekä ruusuinen että tumma. Hänen ruumiillansa oli tuo vehreys,
jota me ihailemme vasta puhjenneissa lehdissä, hänen sielullansa
oli luonnonihmisen syvä ytimekkäisyys. Hän oli lapsi tunteiltaan,
vakava kärsimyksiltään, linnanrouva ja neito. Hän ihastutti myöskin
teeskentelemättömillä eleillään, tavoillaan istuutua, nousta,
vaieta, lausua joku sana. Hän piti tavallisesti ajatuksensa koossa,
tarkkaavaisena kuin vahtisotamies, jonka vastuulla on kaikkien
menestys ja joka tähystelee vaaraa, mutta joskus häneltä kuitenkin
pääsi hymyily. Se toi julki hänen luonteensa iloisuuden, jonka elämä
oli pakottanut hänet hautaamaan. Hänen viehättelystänsä oli tullut
mysteerio. Hän saattoi uneksimaan sen sijaan että olisi synnyttänyt
tuota liehittelevää huomaavaisuutta, johon naiset houkuttelevat. Hän
antoi nähdä heleästi liekehtivän ensimäisen luontonsa, ensimäiset
kirkkaat unelmansa, kuten nähdään taivas pilvien lomitse. Tämä
tiedoton paljastus teki miettiväiseksi ne, jotka eivät tunteneet
itsessään himojen tulen kuluttamaa sisäistä kyyneltä. Hänen
liikkeidensä ja etenkin hänen katseidensa harvinaisuus (paitsi
lapsiinsa hän ei yleensä katsonut kehenkään) antoi uskomatonta
juhlallisuutta kaikelle, mitä hän teki ja sanoi, hänen tehdessään
tai sanoessaan jotain tuolla ilmeellä, jonka naiset osaavat ottaa
hetkellä, jolloin he tunnustuksellaan saattavat arvokkuutensa
vaaraan. Tuona päivänä rouva de Mortsauf'illa oli päällään
monijuovainen ruusuvärinen hame, leveäpäärmeinen poimukaulus, musta
vyö ja samanväriset kengät. Hänen hiuksiansa, jotka yksinkertaisesti
oli kierretty pään päälle, piti koossa kilpikonnankuorinen kampa.
Tällainen on tuo lupaamani epätäydellinen luonnos. Hänen sielunsa
pysyvä vaikutus hänen omaisiinsa, se ravitseva ydinmehu, joka hänestä
vuoti, kuten aurinko vuodattaa valoansa, hänen sisin olemuksensa,
hänen mielialansa kirkkaina hetkinä, hänen alistuvaisuutensa
pilvisinä päivinä, sanalla sanoen kaikki nuo elämän käänteet, joissa
luonne tulee julki, riippuvat, kuten taivaan ilmiöt, odottamattomista
ja häilyvistä seikoista, joilla ei ole muuta yhteistä keskenänsä
kuin perusta, josta ne saavat alkunsa. Niiden kuvaus liittyy
välttämättömästi tähän kertomukseen, josta on tuleva todellinen
perhe-epopea, yhtä suuriarvoinen viisaalle, kuin mitä murhenäytelmät
ovat kansalle. Se tulee kiinnittämään teidän mieltänne niin hyvin
sen osan vuoksi, mikä minulla siinä on, kuin yhtäläisyydellään niin
monien naiskohtaloiden kanssa.
Kaikella Clochegourde'ssa oli oikein englantilaisen säädyllisyyden
leima. Sali, jossa kreivitär istui, oli täydelleen paneloitu ja
maalattu kaksivärisellä harmaalla. Uunia koristi mahonkijalustaisen
lasikuvun sisään asetettu kello ja kaksi kultajuovaista,
kanervankukilla täytenä valkoista maljaa. Peilipöydällä oli
lamppu. Vastapäätä uunia oli lautapeli. Kaksi leveätä puuvillaista
uutimenpidintä kiinnitti ripsuttomia, valkeasta puuvillakankaasta
tehtyjä ikkunaverhoja. Harmaat, vihreällä nauhalla reunustetut
päälliset peittivät istuimia. Tuossa yksinkertaisuudessa oli
suuruutta. Ei mikään sittemmin näkemäni huoneusto ole vaikuttanut
minussa niin hedelmällisiä, niin versovia tunteita, kuin ne, mitä
minä sain tuossa Clochegourdje'n salissa. Se oli rauhallinen ja
hillitty, kuten kreivittären elämä, ja siitä saattoi aavistaa hänen
toimiensa luostarimaista säännöllisyyttä. Suurin osa aatteistani,
vieläpä kaikkein rohkeimmat tieteen tai politiikan alalta, ovat
syntyneet siellä, kuten tuoksut lähtevät kukista. Siellä viheriöitsi
tuo tuntematon kasvi, joka siroitti minuun hedelmällistä pölyään,
siellä säteili auringon lämpö, joka kehitti minun hyviä ja ehkäisi
minun huonoja ominaisuuksiani. Ikkunasta näkyi laakso, sitten
kukkula, jolla Pont-de-Ruan levitteleikse, aina Azay'n linnaan
asti vastaisen rannan kaarrelmia myöten, joille Frapesle'n tornit
antoivat vaihtelua; lisäksi vielä kirkko, kauppala ja Saché'n vanha
aatelishovi, jonka rakennuksilta oli laaja näköala ruohokenttien yli.
Sopusoinnussa tuon rauhallisen elämän kanssa, jota eivät häirinneet
muut kuin perheen aiheuttamat liikutukset, nuo seudut välittivät
hänen sieluunsa omaa kirkkauttaan. Jos minä olisin ensimäistä
kertaa kohdannut hänet täällä kreivin ja lapsiensa keskuudessa,
tapaamatta häntä häikäisevänä tanssiaispuvussa, en olisi häneltä
ryöstänyt tuota huimaa suudelmaa, jota minä nyt kaduin, luullen että
se hävittäisi rakkauteni tulevaisuuden. Ei, synkässä tilassani,
johon onnettomuus minut oli asettanut, minä olisin taivuttanut
polveni, olisin suudellut hänen kenkiänsä, jättänyt niihin ehkä
muutamia kyyneleitä ja mennyt heittäytymään Indre'en. Mutta kun
minä olin tuntenut hänen ihonsa raikkaan jasminituoksun ja juonut
maitoa tästä rakkauden täyttämästä maljasta, sain minä sieluuni
ihmisnautintojen maun ja toivon. Minä tahdoin elää ja odottaa
nautinnon hetkeä, kuten villi vaanii koston hetkeä. Minä tahdoin
riippua puissa, madella viinitarhoissa, lymytä Indre'ssa. Minä
tahdoin rikostovereikseni yön äänettömyyden, elämän väsymyksen,
auringon kuumuuden syödäkseni loppuun tuon hurmaavan omenan, josta
minä jo olin maistanut. Jos hän olisi pyytänyt minulta laulavaa
kukkaa tai Morgan hävittäjän seuralaisten kätkemiä rikkauksia, minä
olisin ne tuonut hänelle saadakseni pysyväisen aarteen ja äänettömän
kukan, jota minä toivoin. Kun lakkasi tuo unelma, johon epäjumalani
pitkä katseleminen oli minut saattanut ja jonka aikana eräs palvelija
saapui ja puhui kreivittärelle, kuulin minä hänen kysyvän kreiviä.
Olin siihen aikaan yksinomaisesti sitä mieltä että naisen tuli kuulua
puolisolleen. Tuo ajatus pyörrytti minua. Sitten minut valtasi
raivokas ja synkkä uteliaisuus nähdä tämän aarteen omistaja. Kaksi
tunnetta oli minussa vallitsevana, viha ja pelko; viha, joka ei
tuntenut mitään esteitä, joka arvioi ne kaikki pelkäämättä niitä,
ja epämääräinen mutta todellinen pelko taistelua, sen päättymistä
ja etenkin _häntä_ kohtaan. Selittämättömien aavistusten valtaamana
minä pelkäsin noita käden puristuksia, jotka ovat häpeäksi, minä näin
kimmoisia vaikeuksia, joihin voimakkaimmatkin tahdot kilpistyvät ja
menettävät tehonsa; minä pelkäsin tuota jatkuvaisuuden voimaa, joka
ryöstää yhteiskunnalliselta elämältä intohimoisten sielujen etsimät
loppuratkaisut.
-- Tuolla on herra de Mortsauf, sanoi kreivitär.
Minä käännähdin jaloillani kuin pelästynyt hevonen. Vaikka tuo liike
ei jäänyt herra de Chessel'ilta yhtä vähän kuin kreivittäreltäkään
huomaamatta, en minä joutunut minkään äänettömän huomion esineeksi,
sillä tämän johti pois nuori, luullakseni kuusivuotias tyttö, joka
astui sisään lausuen: -- Tuolla on isä.
-- Mitä nyt, Madeleine? kysyi hänen äitinsä.
Lapsi ojensi herra de Chessel'ille kätensä, jota tämä pyysi, ja
silmäili minua hyvin tarkkaavasti kohdistettuaan minuun suurta
hämmästystä ilmaisevan pikku tervehdyksensä.
-- Oletteko tyytyväinen hänen terveyteensä? kysyi herra de Chessel
kreivittäreltä.
-- Se on parempi, vastasi hän, sivellen hänen helmaansa jo
vetäytyneen pikku tyttösen tukkaa.
Eräs herra Chessel'in kysymys ilmaisi minulle, että Madeleine oli
yhdeksän vuotias; minä osoitin hiukan hämmästystä erehdyksestäni, ja
se kokosi pilviä äidin otsalle. Esittelijäni loi minuun yhden noita
merkitseviä katseita, joilla hienon maailman ihmiset parantavat
meidän kasvatustamme. Tässä oli epäilemättä joku arka äidillinen
haava, jonka sidettä ei saanut koskea. Kivuloisena lapsena, jonka
silmät olivat raukeat, jonka iho oli valkoinen kuin valaistu
porsliini, Madeleine epäilemättä ei olisi voinut elää kaupungin
ilmakehässä. Maaseudun ilma ja huolenpito, jolla äiti näytti hänet
peittävän, piti elämää yllä tuossa ruumiissa, joka oli yhtä hento,
kuin kasvi, joka vieraan ilmaston ankaruudesta huolimatta on tuotu
ansariin. Vaikka Madeleine ei missään muistuttanut äitiään, näytti
hän kuitenkin saaneen äidin sielun, ja tuo sielu piti häntä yllä.
Hänen ohut, musta tukkansa, hänen syvälle painuneet silmänsä,
hänen kuoppaiset poskensa, hänen laihtuneet käsivartensa ja hänen
kapea rintansa ilmaisivat elämän ja kuoleman taistelua, loputonta
kamppailua, jossa kreivitär tähän asti oli voiton puolella. Madeleine
epäilemättä tekeytyi elämänhaluiseksi ollakseen tuottamatta surua
äidilleen, sillä muutamina hetkinä, kun hän ei ottanut itsestänsä
vaarin, hänellä oli kyynelpajun asento. Te olisitte sanoneet häntä
pikku kulkijattareksi, joka kärsii nälkää ja joka on tullut kerjäten
maastaan tyhjänä, mutta rohkeana ja koristettuna yleisöänsä varten.
-- Minne sinä olet jättänyt Jacques'in? kysyi äiti häneltä suudellen
häntä tuolle valkealle juovalle, joka jakoi hänen hiuksensa kahteen,
korpin siipiä muistuttavaan suortuva-nauhaan.
-- Hän tulee isän kanssa.
Tällöin astui kreivi sisään taluttaen kädestä poikaansa. Jacques,
joka oli todellinen sisarensa kuva, osoitti aivan samoja heikkouden
merkkejä. Kun näki nuo kaksi hentoa lasta niin suurenmoisesti
kauniin äitinsä vieressä, oli mahdotonta olla aavistamatta lähdettä
tuohon suruun, joka hellytti kreivittären ohimoita ja saattoi
hänet vaieten kätkemään yhden noista ajatuksista, joiden uskottuna
on ainoastaan Jumala, mutta jotka jättävät otsaan peloittavia
merkkejä. Tervehtiessään minua loi herra de Mortsauf minuun
silmäyksen, joka ei ilmaissut niin paljon tarkkaavaa katselijaa kuin
joutavanlevotonta miestä, jonka epäilys johtuu hänen vähäisestä
tottumuksestaan arvostella ihmisiä. Esitettyään hänet ja lausuttuaan
minun nimeni hänen vaimonsa luovutti hänelle paikkansa ja jätti
meidät. Lapset, joiden silmät kiintyivät äidin silmiin ikäänkuin
he niistä olisivat saaneet valonsa, tahtoivat seurata häntä, mutta
hän sanoi heille: -- Jääkää, rakkaat enkelini! ja asetti sormensa
huulilleen. Lapset tottelivat, mutta heidän katseensa himmenivät.
Mitäpä ei olisi tehnyt saadakseen kuulla lausuttavan tuon sanan
_rakkaat?_ Kuten lapsilla niin minullakin oli vähemmän lämmintä,
kun häntä ei enää ollut huoneessa. Nimeni sai aikaan muutoksen
kreivin suhtautumisessa minuun. Kylmyys ja ynseys hävisi ja hän
tuli, jolleikaan sydämelliseksi, niin ainakin kiihkeän kohteliaaksi.
Hän osoitti minulle kunnioitusta ja näytti onnelliselta saadessaan
minut vieraakseen. Isäni oli kerran uhrautunut hallitsijahuoneen
puolesta ottaen suoritettavakseen suuren, mutta hämärän tehtävän,
vaarallisen, mutta ehkä tehokkaan. Kun kaikki oli menetetty
Napoleonin tultua asioiden ylimmäksi johtajaksi, oli hän, kuten
monet salaliittolaisista, paennut maaseudun ja yksityiselämän
hiljaisuuteen saaden osakseen syytöksiä, jotka olivat yhtä ankaria
kuin ansaitsemattomia. Sehän on välttämätön palkka niille,
jotka panevat kaikki alttiiksi kaikki voittaakseen ja sortuvat
palveltuaan poliittisen pyörän akselina. Minä en tiennyt mitään
perheemme vaiheista, sen entisyydestä tai sen tulevaisuudesta
yhtä vähän kuin yksityiskohtaisemmin tuosta karille ajautuneesta
tarkoitusperästäkään, jonka kreivi de Mortsauf muisti. Mahdollisesti
nimen vanhuus, joka hänen silmissään oli ihmisen arvokkain
ominaisuus, saattoi selittää tuon minua niin hämmästyttävän
vastaanoton, todellisen syyn siihen sain minä kuitenkin tietää vasta
myöhemmin. Tällä hetkellä oli tämä äkillinen muutos minulle mitä
tervetullein. Kun nuo kaksi lasta näkivät meidän kolmen ryhtyneen
keskusteluun, taivutti Madeleine pois päänsä isänsä käsistä, vilkaisi
aukinaiselle ovelle ja puikahti ulos kuten ankerias ja Jacques
seurasi häntä. Molemmat he liittyivät äidin seuraan, sillä minä
kuulin heidän äänensä ja liikkeensä, jotka etäältä muistuttivat
mehiläisten surinaa rakkaan pesän ympärillä.
Minä tarkastelin kreiviä koettaen arvailla hänen luonnettansa, mutta
mieltäni kiinnittivät siksi paljon muutamat hänen pääpiirteensä,
että minä jäin tutkimaan hänen kasvojensa ulkonaisia juonteita.
Vaikka hän oli vasta neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, näytti
hän lähestyvän kuudettakymmentä, niin nopeasti hän oli vanhentunut
tuossa suuressa haaksirikossa, joka päätti kahdeksannentoista
vuosisadan. Hiuskehän puolikas, joka luostarimaisesti reunusti
hänen kaljun päänsä takaosaa, kuoleutui korviin ja hyväili ohimoita
muutamilla mustanharmailla tupsuilla. Hänen kasvonsa muistuttivat
jonkun verran kuonostaan verisen valkoisen suden päätä, sillä
hänen nenänsä oli tulehtunut, kuten niiden, joiden elämä on
järkytetty perustuksiaan myöten, joiden vatsa on heikontunut,
joiden mielialan ovat vioittaneet vanhat sairaudet. Hänen matala
otsansa, joka oli liian leveä hänen suipentuviin kasvonpiirteisiinsä
nähden ja johon epätasainen taival oli vetänyt poikittaisryppyjä,
ilmaisi ulkoilma-elämän tottumuksia, eikä älyn puutetta, pysyvän
onnettomuuden painoa, eikä sen voittamiseksi tehtyjä ponnistuksia.
Ulkonevat ja ruskeat poskipäät muuten kalpeassa ihossa ilmaisivat
luustoa, tarpeeksi vankkatekoista takaamaan hänelle pitkän elämän.
Hänen kirkas, keltainen ja karski silmänsä kohtasi teitä kuin
talviauringon säde, loistavana ilman lämpöä, levottomana ilman
ajatusta, epäilevänä ilman aihetta. Hänen suunsa oli väkivaltainen ja
käskevä, hänen leukansa suora ja pitkä. Laihana ja korkeavartaloisena
hän oli sovinnaisarvoon nojautuvan aatelismiehen näköinen, joka
oikeuteen katsoen tietää olevansa muiden yläpuolella, mutta tekoihin
katsoen alapuolella muita. Maaseudun huolimattomuus oli saattanut
hänet laiminlyömään ulkonaisen esiintymisen. Hänen päällänsä oli
maalaispuku, jossa talonpojat sen enempää kuin naapuritkaan eivät
kunnioita muuta kuin maaomaisuutta. Hänen ruskeat ja suonikkaat
kätensä todistivat, ettei hän käyttänyt käsineitä muulloin kuin
ratsastaessaan tai sunnuntaisin mennessään messuun. Hänen jalkineensa
olivat karkeatekoiset. Vaikkakin kymmenen maanpaossa vietettyä ja
kymmenen maanviljelysvuotta oli vaikuttanut hänen ruumiiseensa, oli
häneen kuitenkin jäänyt aateluuden jälkiä. Kiukkuisinkin liberaali,
sana, joka ei vielä ollut päässyt käytäntöön, olisi hänessä helposti
tuntenut ritarillisen rehellisyyden, _Quotidienne'n_ ainaisen
lukijan horjumattomat vakaumukset. Hän olisi ihaillut uskonnollista,
asiansa puolesta innostunutta, valtiollisissa vastenmielisyyksissään
suoraa miestä, joka oli kykenemätön omakohtaisesti palvelemaan
puoluettansa, mutta sangen kykenevä saattamaan sitä turmioon, ja joka
ei tiennyt mitään Ranskan asioista. Kreivi oli todenteolla yksi noita
kunnon miehiä, jotka eivät sovellu mihinkään ja jotka jarruttavat
itsepintaisesti kaikkea. Hän oli noita miehiä, jotka kelpaavat
kuolemaan ase kädessä paikalle, johon heidät on määrätty, mutta
jotka ovat tarpeeksi ahneita antaakseen mieluummin henkensä kuin
rahansa. Päivällisen aikana minä huomasin hänen kalpeiden poskiensa
kutistumisessa ja muutamissa hänen salavihkaa lapsiin luomissa
katseissaan jälkiä tuskallisista ajatuksista, joiden hyöky kuoleutui
pinnalle. Hänet nähdessään, kukapa ei olisi häntä ymmärtänyt? Kuka
ei olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli onnettomasti antanut
lapsillensa nuo ruumiit, joista elämä puuttui. Jos hän myönsi
itsensä syylliseksi, kielsi hän toisilta tuomitsemisoikeuden.
Katkerana, kuten rikollisuudestaan tietoinen voima, jolla ei ole
kylliksi suuruutta tai vaikutuskykyä tasata sitä tuskien määrää,
jonka hän oli heittänyt vaakalautaan, hänen sisäinen elämänsä
sisälsi varmasti jyrkkyyksiä, joita hänen kulmikkaat piirteensä
ja hänen alati levottomat silmänsä ilmaisivat. Kun kreivitär tuli
sisään, hänen sivuillensa kiintyneiden lastensa seuraamana, epäilin
minä siis onnettomuutta, kuten rotkon ylitse käydessä jaloilla on
ikäänkuin jonkinlainen tajunta syvyydestä. Nähdessäni nuo neljä
henkilöä yhdessä, sulkiessani heidät katseeni piiriin, silmäillessäni
vuorotellen kutakin heistä, tutkiessani heidän kasvonjuonteitaan ja
heidän keskinäistä asemaansa melankolian vetistyttämät ajatukset
laskeutuivat sydämeeni, kuten hieno, harmaa sade kietoo usvaansa
hymyilevän maan jonkun kirkkaan auringonnousun jälkeen. Kun
keskustelun aihe oli lopussa, veti kreivi minut vielä kerran esiin
herra de Chessel'in kustannuksella ilmaisten vaimollensa useampia
perhettämme koskevia seikkoja, jotka olivat minulle tuntemattomia.
Hän kysyi minun ikääni. Kun olin sen sanonut, oli kreivittären
vuoro hämmästyä, kuten minä olin hämmästynyt hänen tyttärensä iän
kuullessani. Hän luuli minua ehkä neljäntoista vuotiaaksi. Se oli,
kuten sittemmin sain tietää, toinen side, joka hänet kiinnitti
niin voimakkaasti minuun. Minä luin hänen sielustaan. Hänen
äidillisyytensä värisi myöhäisen auringonsäteen valossa, joka hänelle
antoi toivoa. Nähdessään minut kaksikymmentä vuotta täyttäneenä,
niin kivuloisena, niin hentona ja kuitenkin niin jäntevänä, joku
ääni huusi hänelle ehkä: -- _He jäävät eloon!_ Hän katseli minua
uteliaasti, ja minä tunsin, että tällä hetkellä paljon jäätä suli
meidän väliltämme. Hänellä näytti olevan tuhansia kysymyksiä minulle
ja hän piti ne kaikki mielessään.
-- Jos opinnot ovat saattaneet teidät sairaaksi, sanoi hän, tulee
meidän laaksomme ilma parantamaan teidät.
-- Nykyinen kasvatus on turmiollinen lapsille, aloitti kreivi. Me
teloitamme heitä matematiikalla, me tapamme heidät tieteen iskuilla,
me kulutamme heitä ennen aikojaan. Teidän pitää levätä täällä,
sanoi hän minulle, aatteiden tulva, joka on vyörynyt ylitsenne, on
musertanut teidät. Minkä vuosisadan valmistaa meille tuo kaiken
käsittämiseen suunnattu opetus, jollei ajoissa ryhdytä ehkäisemään
onnettomuutta jättämällä julkinen opetus uskonnollisten yhdyskuntien
haltuun!
Nämä lauseet tekivät hyvin ymmärrettäväksi sanan, jonka hän sanoi
eräänä päivänä vaaleissa kieltäytyessään äänestämästä miestä, joka
lahjoillaan olisi voinut hyödyttää kuninkaallismielisten asiaa:
"Minä epäilen aina nerokasta väkeä", vastasi hän vaaliäänten
kalastelijalle. Hän ehdotti meille kierrosta puutarhoihin ja nousi
ylös.
-- Herrani... sanoi kreivitär hänelle.
-- Mitä nyt, rakkaani? vastasi hän kääntyen tuolla ylhäisellä
maltittomuudella, joka osoitti, kuinka itsenäinen hän tahtoi olla
kotonaan, mutta kuinka vähän hän sitä kuitenkin oli.
-- Vieraamme on saapunut Tours'ista jalkasin, herra de Chessel ei
tiennyt siitä mitään ja on kävelyttänyt häntä Frapesle'ssa.
-- Te olette tehnyt tyhmyyden, sanoi kreivi minulle, joskin teidän
ikänne!... Ja hän kohotti päätään surkuttelun merkiksi.
Keskustelu alkoi jälleen. Minä en vitkastellut ottaa selville, kuinka
itsepintaista hänen kuninkaallismielisyytensä oli ja kuinka paljon
varovaisuutta tarvittiin liikkuakseen ilman yhteentörmäyksiä näillä
aloilla. Palvelija, joka oli sukkelasti vetänyt livrée'n päälleen,
ilmoitti päivällisen. Herra de Chessel tarjosi käsivartensa rouva
de Mortsauf'ille, ja kreivi tarttui iloisesti minun käsivarteeni
mennäksemme ruokasaliin, joka alimman kerroksen huonejärjestyksessä
oli salin vieressä.
Touraine'ssa valmistetuilla valkoisilla kivineliöillä laskettu ja
rinnan tasalle laudoituksella vuorattu ruokasali oli paperoitu
kiiltoöljypaperilla, joka muodosti suuria kukkien ja hedelmien
reunustamia levyjä. Ikkunoissa oli punaisilla nauhoilla
reunustetut puuvillauutimet, astioiden säilytyskalusto oli Boule'n
vanhaa rokoko-mallia, ja tuolien käsin tehdyillä kirjauksilla
reunustetut puuosat olivat veistettyä tammea. Runsaasti katettu
pöytä ei tarjonnut mitään ylellistä: tyyliltään sekalaista
perheen pöytähopeaa, Saksin porsliinia, joka ei ollut vielä
päässyt uudelleen muotiin, 8-kulmaisia karahveja, agaattivartisia
veitsiä, kiinanlakkaympyröitä pullojen alla, lisäksi vielä kukkia
vernissatuissa ja leikkausten yläpuolelta kultaisilla laitahampailla
koristetuissa astioissa. Nuo vanhat esineet miellyttivät minua, minä
tapasin Réveillon-paperia komeine kukkareunuksineen. Kaikki purjeeni
täyttävä tyytyväisyys esti minun näkemästä niitä selvittämättömiä
vaikeuksia, joita maaseudun yksinäisen elämän yhtäjaksoisuus
asetti kreivittären ja minun välille. Minä olin hänen vieressänsä,
hänen oikealla puolellaan, minä tarjosin hänelle juomista. Niin,
odottamaton onni! minä kosketin hänen hamettansa, minä söin hänen
leipäänsä. Jo kolme tuntia minun elämäni liittyi hänen elämäänsä!
Kaiken lopuksi meitä sitoi tuo hirveä salaperäinen suudelma,
joka synnytti meissä molemminpuolista häpeän tunnetta. Minä olin
ylvästelevän veltto, minä pyrin miellyttämään kreiviä, joka oli altis
minun kaikille liehakoimisilleni. Minä olisin hyväillyt koiraa, minä
olisin myöntynyt lasten pienimpäänkin toivomukseen, minä olisin
tuonut heille vanteita, agaattipalloja, minä olisin ollut heidän
hevosenaan, minä olisin tahtonut, että he olisivat vallanneet
minut, kuten heille kuuluvan esineen. Rakkaudella on näkemyksensä
kuten nerollakin, ja minä näin hämärästi, että väkivalta, nyreys
ja vihamielisyys oli turmeleva minun toiveeni. Päivällinen kului
minulle suureksi sisäiseksi iloksi. Nähdessäni itseni kreivittären
luona minä en voinut ajatella hänen todellista kylmyyttään enkä
välinpitämättömyyttä, joka peitti kreivin kohteliaisuuden.
Rakkaudella on, kuten elämälläkin, miehuusikä, jolloin se on itse
itsellensä kylliksi. Minä annoin muutamia vääriä vastauksia, jotka
olivat sopusoinnussa intohimon salaisten vuolteiden kanssa, mutta
kukaan ei voinut sitä aavistaa, ei edes _hänkään_, joka ei tiennyt
mitään rakkaudesta. Jäljelläoleva aika oli kuin unelma. Se haihtui,
kun minä kuun valossa kuumana tuoksuavana iltana kuljin Indre'n
ylitse keskellä valkeita haavekuvia, jotka kaunistivat niittyjä,
rantoja ja kukkuloita, ja kuulin kirkasta laulua, yhtä ainoaa
melankolian täyttämää säveltä, jota lakkaamatta tasaisessa tahdissa
äänteli eräs lehtisammakko, jonka tieteellistä nimeä en tiedä, mutta
jota minä tuosta merkittävästä päivästä lähtien aina kuuntelen mitä
suurimmalla ihastuksella. Minä huomasin myöhemmin siellä, kuten
muuallakin, tuon marmorinkovuuden, jota vastaan minun tunteeni tähän
asti olivat tylsistyneet. Kysyin itseltäni, olisiko aina käyvä
niin. Minä luulin olevani jonkin turmiollisen vaikutuksen alaisena;
menneisyyden synkät tapaukset taistelivat puhtaasti personallisten
nautintojen kanssa, joita minä olin maistanut. Ennen Frapesle'en
saapumista minä silmäilin Clochegourde'a ja näin alhaalla venheen,
jolla Touraine'ssa on nimenä _toue_. Se oli kiinnitetty erääseen
saarnipuuhun ja vesi keinutti sitä. Tämä ruuhi kuului herra de
Mortsauf'ille, joka käytti sitä kalastamiseen.
-- No, sanoi herra de Chessel minulle, kun ei enää tarvinnut peljätä
jonkun kuulevan meitä, minun ei tarvitse kysyä teiltä, oletteko
löytänyt kauniit hartianne. Teitä täytyy onnitella vastaanotosta,
jonka herra de Mortsauf teille valmisti! Lempo soikoon, valtasittehan
te ensimäisellä iskulla linnoituksen sydämen.
Tämä lause, jota seurasi tuo jo edellä mainitsemani lause,
elähytti minun masentunutta sydäntäni. En ollut lausunut sanaakaan
Clochegourde'sta lähtien ja herra de Chessel luki vaitioloni minun
hyväkseni.
-- Miten niin! vastasin minä ironisella sävyllä, jota yhtä hyvin
olisi voinut luulla pidätetyn intohimon ilmaisuksi.
-- Hän ei ole koskaan ottanut ketään niin hyvin vastaan.
-- Tunnustan teille, että olen itsekin hämmästynyt tuosta
vastaanotosta, sanoin minä hänelle, tuntien sen sisäisen katkeruuden,
joka tuossa viimeisessä sanassa ilmeni.