Minä voisin luonnostaa teille pääpiirteet jotka kaikkien katseille

ilmaisisivat kreivittären; mutta vaikkapa piirros olisi mitä

sattuvin, niin lämpiminkään väri ei kuitenkaan riittäisi vielä

mihinkään. Hänen kasvonsa olivat noita kasvoja, joiden kuvaamiseen

vaaditaan verratonta taituria, sellaista, jonka käsi osaa maalata

sisäisen tulen heijastuksen ja joka osaa saada esille tuon utuisen

kirkkauden, joka pakenee tutkimusta ja jota sana ei ilmaise, mutta

jonka rakastaja näkee. Hänen hienot, tuhkanharmaat hiuksensa

ilmaisivat usein sattuvia kärsimyksiä, joita epäilemättä aiheutti

veren äkilliset nousut päähän. Hänen kaareva, ulkoneva otsansa, joka

muistutti Mona Lisan otsaa, näytti olevan täynnä ilmaisemattomia

aatteita, pidätettyjä tunteita, katkeriin vesiin vajonneita kukkia.

Hänen vihertävissä, ruskeapilkkuisissa silmissään oli alati raukea

ilme. Mutta jos oli kysymys hänen lapsistaan, jos hän sattui

laskemaan valloilleen noita ilon ja tuskan voimakkaita purkauksia,

jotka ovat niin harvinaisia kohtaloonsa alistuneiden naisten

elämässä, silloin hänen silmistänsä välkehti ylevä loiste, joka

näytti liekehtivän ja kuivaavan elämän lähteitä. Noiden silmien

salamathan olivat pakottaneet minut kyyneliin silloin kun hän antoi

pelottavan halveksumisensa käydä ylitseni, ja ne olivat riittäviä

painamaan alas rohkeimmatkin silmäluomet. Kreikkalainen nenä, kuin

Feidiaan muovailema, yhdistyi kaarevin sivuin hienosti poimuileviin

huuliin. Se loi henkevyyttä hänen soikeille kasvoilleen, joiden iho

valkean kameliakudoksen kaltaisena rusotti poskipäissä viehättävin

ruusuvärein. Hänen ruumiinsa täytelyys ei turmellut vartalon

kauneutta eikä pyöreyttä, niin että sen muoto oli viehättävä,

joskin verhottu. Te saatte heti käsityksen tuosta täydellisyydestä,

kun tiedätte, että nuo häikäisevät aarteet, jotka olivat minut

lumonneet, näyttivät liittyvän kyynärvarsiin ilman mitään poimuja.

Hänen päänsä alaosassa ei ollut ollenkaan noita uurteita, jotka

saattavat muutamien naisten päät muistuttamaan puiden runkoja;

lihaksissa ei näkynyt mitään jänteitä, ja kaikki viivat pyöristyivät

taipuisuudella, joka saattoi epätoivoon niin katseen kuin siveltimen.

Ihountuvat kulkivat tuskin huomattavina pitkin hänen poskiaan ja

niskaansa ja antoivat iholle silkinhienon tunnun. Hänen pienet, hyvin

muodostuneet korvansa olivat hänen omien sanojensa mukaan samalla

kertaa sekä orjan että äidin korvat. Myöhemmin, kun minä omistin

hänen sydämensä, sanoi hän minulle: "Kas tuossa herra de Mortsauf!"

Ja hän oli oikeassa, vaikkakaan minä herkkäkuuloisuudessani en sitä

vielä vähääkään kuullut. Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen

kaarevasormiset kätensä pitkät ja hänen sormenpäänsä kapeat, kuten

antiikkisissa kuvapatsaissa. Minä en miellyttäisi teitä antaessani

etusijan mieluummin soukalle kuin pyöreälle vartalolle, ellette olisi

poikkeus. Pyöreä vartalo merkitsee voimaa, mutta sellaiset naiset

ovat vallanhimoisia, oikullisia ja enemmän aistillisia kuin helliä.

Soukkavartaloiset naiset sitävastoin ovat uskollisia, hienotunteisia

ja melankoliaan taipuvaisia; he ovat naisellisempia kuin nuo toiset.

Hoikka vartalo on notkea ja pehmeä, pyöreä vartalo taipumaton ja

luule vainen. Te tiedätte nyt minkä näköinen hän oli. Hänellä oli

tuollainen hienon ja säädyllisen naisen jalka, joka astuu vähän,

väsyy nopeasti ja ilahuttaa silmää pilkistäessään esiin hameen

helmoista. Vaikka hän oli kahden lapsen äiti, en minä ole koskaan

hänen sukupuolessaan tavannut nuorempaa tyttöä kuin hän. Hänen

näkönsä ilmaisi teeskentelemättömyyttä, johon oli yhdistynyt jotain

niin sanoakseni hämmennystä ja uneksivaisuutta. Hän veti puoleensa,

kuten maalaria vetää kuva, johon hänen neronsa on kiinnittänyt

kokonaisen tunne-maailman. Näitä näkyviä ominaisuuksia ei voida

muutoin ilmaista kuin vertauksilla. Muistelkaa noita kanervia,

joita me poimimme palatessamme villa Diodati'sta, niiden villiä ja

puhdasta tuoksua, tuota kukkaa, jonka mustaa ja punaista väriä te

niin ylistitte, ja te aavistatte, kuinka tuo nainen saattoi olla

aistikas kaukana maailmasta, luonnollinen ilmaisuissaan, samalla

kertaa sekä ruusuinen että tumma. Hänen ruumiillansa oli tuo vehreys,

jota me ihailemme vasta puhjenneissa lehdissä, hänen sielullansa

oli luonnonihmisen syvä ytimekkäisyys. Hän oli lapsi tunteiltaan,

vakava kärsimyksiltään, linnanrouva ja neito. Hän ihastutti myöskin

teeskentelemättömillä eleillään, tavoillaan istuutua, nousta,

vaieta, lausua joku sana. Hän piti tavallisesti ajatuksensa koossa,

tarkkaavaisena kuin vahtisotamies, jonka vastuulla on kaikkien

menestys ja joka tähystelee vaaraa, mutta joskus häneltä kuitenkin

pääsi hymyily. Se toi julki hänen luonteensa iloisuuden, jonka elämä

oli pakottanut hänet hautaamaan. Hänen viehättelystänsä oli tullut

mysteerio. Hän saattoi uneksimaan sen sijaan että olisi synnyttänyt

tuota liehittelevää huomaavaisuutta, johon naiset houkuttelevat. Hän

antoi nähdä heleästi liekehtivän ensimäisen luontonsa, ensimäiset

kirkkaat unelmansa, kuten nähdään taivas pilvien lomitse. Tämä

tiedoton paljastus teki miettiväiseksi ne, jotka eivät tunteneet

itsessään himojen tulen kuluttamaa sisäistä kyyneltä. Hänen

liikkeidensä ja etenkin hänen katseidensa harvinaisuus (paitsi

lapsiinsa hän ei yleensä katsonut kehenkään) antoi uskomatonta

juhlallisuutta kaikelle, mitä hän teki ja sanoi, hänen tehdessään

tai sanoessaan jotain tuolla ilmeellä, jonka naiset osaavat ottaa

hetkellä, jolloin he tunnustuksellaan saattavat arvokkuutensa

vaaraan. Tuona päivänä rouva de Mortsauf'illa oli päällään

monijuovainen ruusuvärinen hame, leveäpäärmeinen poimukaulus, musta

vyö ja samanväriset kengät. Hänen hiuksiansa, jotka yksinkertaisesti

oli kierretty pään päälle, piti koossa kilpikonnankuorinen kampa.

Tällainen on tuo lupaamani epätäydellinen luonnos. Hänen sielunsa

pysyvä vaikutus hänen omaisiinsa, se ravitseva ydinmehu, joka hänestä

vuoti, kuten aurinko vuodattaa valoansa, hänen sisin olemuksensa,

hänen mielialansa kirkkaina hetkinä, hänen alistuvaisuutensa

pilvisinä päivinä, sanalla sanoen kaikki nuo elämän käänteet, joissa

luonne tulee julki, riippuvat, kuten taivaan ilmiöt, odottamattomista

ja häilyvistä seikoista, joilla ei ole muuta yhteistä keskenänsä

kuin perusta, josta ne saavat alkunsa. Niiden kuvaus liittyy

välttämättömästi tähän kertomukseen, josta on tuleva todellinen

perhe-epopea, yhtä suuriarvoinen viisaalle, kuin mitä murhenäytelmät

ovat kansalle. Se tulee kiinnittämään teidän mieltänne niin hyvin

sen osan vuoksi, mikä minulla siinä on, kuin yhtäläisyydellään niin

monien naiskohtaloiden kanssa.

Kaikella Clochegourde'ssa oli oikein englantilaisen säädyllisyyden

leima. Sali, jossa kreivitär istui, oli täydelleen paneloitu ja

maalattu kaksivärisellä harmaalla. Uunia koristi mahonkijalustaisen

lasikuvun sisään asetettu kello ja kaksi kultajuovaista,

kanervankukilla täytenä valkoista maljaa. Peilipöydällä oli

lamppu. Vastapäätä uunia oli lautapeli. Kaksi leveätä puuvillaista

uutimenpidintä kiinnitti ripsuttomia, valkeasta puuvillakankaasta

tehtyjä ikkunaverhoja. Harmaat, vihreällä nauhalla reunustetut

päälliset peittivät istuimia. Tuossa yksinkertaisuudessa oli

suuruutta. Ei mikään sittemmin näkemäni huoneusto ole vaikuttanut

minussa niin hedelmällisiä, niin versovia tunteita, kuin ne, mitä

minä sain tuossa Clochegourdje'n salissa. Se oli rauhallinen ja

hillitty, kuten kreivittären elämä, ja siitä saattoi aavistaa hänen

toimiensa luostarimaista säännöllisyyttä. Suurin osa aatteistani,

vieläpä kaikkein rohkeimmat tieteen tai politiikan alalta, ovat

syntyneet siellä, kuten tuoksut lähtevät kukista. Siellä viheriöitsi

tuo tuntematon kasvi, joka siroitti minuun hedelmällistä pölyään,

siellä säteili auringon lämpö, joka kehitti minun hyviä ja ehkäisi

minun huonoja ominaisuuksiani. Ikkunasta näkyi laakso, sitten

kukkula, jolla Pont-de-Ruan levitteleikse, aina Azay'n linnaan

asti vastaisen rannan kaarrelmia myöten, joille Frapesle'n tornit

antoivat vaihtelua; lisäksi vielä kirkko, kauppala ja Saché'n vanha

aatelishovi, jonka rakennuksilta oli laaja näköala ruohokenttien yli.

Sopusoinnussa tuon rauhallisen elämän kanssa, jota eivät häirinneet

muut kuin perheen aiheuttamat liikutukset, nuo seudut välittivät

hänen sieluunsa omaa kirkkauttaan. Jos minä olisin ensimäistä

kertaa kohdannut hänet täällä kreivin ja lapsiensa keskuudessa,

tapaamatta häntä häikäisevänä tanssiaispuvussa, en olisi häneltä

ryöstänyt tuota huimaa suudelmaa, jota minä nyt kaduin, luullen että

se hävittäisi rakkauteni tulevaisuuden. Ei, synkässä tilassani,

johon onnettomuus minut oli asettanut, minä olisin taivuttanut

polveni, olisin suudellut hänen kenkiänsä, jättänyt niihin ehkä

muutamia kyyneleitä ja mennyt heittäytymään Indre'en. Mutta kun

minä olin tuntenut hänen ihonsa raikkaan jasminituoksun ja juonut

maitoa tästä rakkauden täyttämästä maljasta, sain minä sieluuni

ihmisnautintojen maun ja toivon. Minä tahdoin elää ja odottaa

nautinnon hetkeä, kuten villi vaanii koston hetkeä. Minä tahdoin

riippua puissa, madella viinitarhoissa, lymytä Indre'ssa. Minä

tahdoin rikostovereikseni yön äänettömyyden, elämän väsymyksen,

auringon kuumuuden syödäkseni loppuun tuon hurmaavan omenan, josta

minä jo olin maistanut. Jos hän olisi pyytänyt minulta laulavaa

kukkaa tai Morgan hävittäjän seuralaisten kätkemiä rikkauksia, minä

olisin ne tuonut hänelle saadakseni pysyväisen aarteen ja äänettömän

kukan, jota minä toivoin. Kun lakkasi tuo unelma, johon epäjumalani

pitkä katseleminen oli minut saattanut ja jonka aikana eräs palvelija

saapui ja puhui kreivittärelle, kuulin minä hänen kysyvän kreiviä.

Olin siihen aikaan yksinomaisesti sitä mieltä että naisen tuli kuulua

puolisolleen. Tuo ajatus pyörrytti minua. Sitten minut valtasi

raivokas ja synkkä uteliaisuus nähdä tämän aarteen omistaja. Kaksi

tunnetta oli minussa vallitsevana, viha ja pelko; viha, joka ei

tuntenut mitään esteitä, joka arvioi ne kaikki pelkäämättä niitä,

ja epämääräinen mutta todellinen pelko taistelua, sen päättymistä

ja etenkin _häntä_ kohtaan. Selittämättömien aavistusten valtaamana

minä pelkäsin noita käden puristuksia, jotka ovat häpeäksi, minä näin

kimmoisia vaikeuksia, joihin voimakkaimmatkin tahdot kilpistyvät ja

menettävät tehonsa; minä pelkäsin tuota jatkuvaisuuden voimaa, joka

ryöstää yhteiskunnalliselta elämältä intohimoisten sielujen etsimät

loppuratkaisut.

-- Tuolla on herra de Mortsauf, sanoi kreivitär.

Minä käännähdin jaloillani kuin pelästynyt hevonen. Vaikka tuo liike

ei jäänyt herra de Chessel'ilta yhtä vähän kuin kreivittäreltäkään

huomaamatta, en minä joutunut minkään äänettömän huomion esineeksi,

sillä tämän johti pois nuori, luullakseni kuusivuotias tyttö, joka

astui sisään lausuen: -- Tuolla on isä.

-- Mitä nyt, Madeleine? kysyi hänen äitinsä.

Lapsi ojensi herra de Chessel'ille kätensä, jota tämä pyysi, ja

silmäili minua hyvin tarkkaavasti kohdistettuaan minuun suurta

hämmästystä ilmaisevan pikku tervehdyksensä.

-- Oletteko tyytyväinen hänen terveyteensä? kysyi herra de Chessel

kreivittäreltä.

-- Se on parempi, vastasi hän, sivellen hänen helmaansa jo

vetäytyneen pikku tyttösen tukkaa.

Eräs herra Chessel'in kysymys ilmaisi minulle, että Madeleine oli

yhdeksän vuotias; minä osoitin hiukan hämmästystä erehdyksestäni, ja

se kokosi pilviä äidin otsalle. Esittelijäni loi minuun yhden noita

merkitseviä katseita, joilla hienon maailman ihmiset parantavat

meidän kasvatustamme. Tässä oli epäilemättä joku arka äidillinen

haava, jonka sidettä ei saanut koskea. Kivuloisena lapsena, jonka

silmät olivat raukeat, jonka iho oli valkoinen kuin valaistu

porsliini, Madeleine epäilemättä ei olisi voinut elää kaupungin

ilmakehässä. Maaseudun ilma ja huolenpito, jolla äiti näytti hänet

peittävän, piti elämää yllä tuossa ruumiissa, joka oli yhtä hento,

kuin kasvi, joka vieraan ilmaston ankaruudesta huolimatta on tuotu

ansariin. Vaikka Madeleine ei missään muistuttanut äitiään, näytti

hän kuitenkin saaneen äidin sielun, ja tuo sielu piti häntä yllä.

Hänen ohut, musta tukkansa, hänen syvälle painuneet silmänsä,

hänen kuoppaiset poskensa, hänen laihtuneet käsivartensa ja hänen

kapea rintansa ilmaisivat elämän ja kuoleman taistelua, loputonta

kamppailua, jossa kreivitär tähän asti oli voiton puolella. Madeleine

epäilemättä tekeytyi elämänhaluiseksi ollakseen tuottamatta surua

äidilleen, sillä muutamina hetkinä, kun hän ei ottanut itsestänsä

vaarin, hänellä oli kyynelpajun asento. Te olisitte sanoneet häntä

pikku kulkijattareksi, joka kärsii nälkää ja joka on tullut kerjäten

maastaan tyhjänä, mutta rohkeana ja koristettuna yleisöänsä varten.

-- Minne sinä olet jättänyt Jacques'in? kysyi äiti häneltä suudellen

häntä tuolle valkealle juovalle, joka jakoi hänen hiuksensa kahteen,

korpin siipiä muistuttavaan suortuva-nauhaan.

-- Hän tulee isän kanssa.

Tällöin astui kreivi sisään taluttaen kädestä poikaansa. Jacques,

joka oli todellinen sisarensa kuva, osoitti aivan samoja heikkouden

merkkejä. Kun näki nuo kaksi hentoa lasta niin suurenmoisesti

kauniin äitinsä vieressä, oli mahdotonta olla aavistamatta lähdettä

tuohon suruun, joka hellytti kreivittären ohimoita ja saattoi

hänet vaieten kätkemään yhden noista ajatuksista, joiden uskottuna

on ainoastaan Jumala, mutta jotka jättävät otsaan peloittavia

merkkejä. Tervehtiessään minua loi herra de Mortsauf minuun

silmäyksen, joka ei ilmaissut niin paljon tarkkaavaa katselijaa kuin

joutavanlevotonta miestä, jonka epäilys johtuu hänen vähäisestä

tottumuksestaan arvostella ihmisiä. Esitettyään hänet ja lausuttuaan

minun nimeni hänen vaimonsa luovutti hänelle paikkansa ja jätti

meidät. Lapset, joiden silmät kiintyivät äidin silmiin ikäänkuin

he niistä olisivat saaneet valonsa, tahtoivat seurata häntä, mutta

hän sanoi heille: -- Jääkää, rakkaat enkelini! ja asetti sormensa

huulilleen. Lapset tottelivat, mutta heidän katseensa himmenivät.

Mitäpä ei olisi tehnyt saadakseen kuulla lausuttavan tuon sanan

_rakkaat?_ Kuten lapsilla niin minullakin oli vähemmän lämmintä,

kun häntä ei enää ollut huoneessa. Nimeni sai aikaan muutoksen

kreivin suhtautumisessa minuun. Kylmyys ja ynseys hävisi ja hän

tuli, jolleikaan sydämelliseksi, niin ainakin kiihkeän kohteliaaksi.

Hän osoitti minulle kunnioitusta ja näytti onnelliselta saadessaan

minut vieraakseen. Isäni oli kerran uhrautunut hallitsijahuoneen

puolesta ottaen suoritettavakseen suuren, mutta hämärän tehtävän,

vaarallisen, mutta ehkä tehokkaan. Kun kaikki oli menetetty

Napoleonin tultua asioiden ylimmäksi johtajaksi, oli hän, kuten

monet salaliittolaisista, paennut maaseudun ja yksityiselämän

hiljaisuuteen saaden osakseen syytöksiä, jotka olivat yhtä ankaria

kuin ansaitsemattomia. Sehän on välttämätön palkka niille,

jotka panevat kaikki alttiiksi kaikki voittaakseen ja sortuvat

palveltuaan poliittisen pyörän akselina. Minä en tiennyt mitään

perheemme vaiheista, sen entisyydestä tai sen tulevaisuudesta

yhtä vähän kuin yksityiskohtaisemmin tuosta karille ajautuneesta

tarkoitusperästäkään, jonka kreivi de Mortsauf muisti. Mahdollisesti

nimen vanhuus, joka hänen silmissään oli ihmisen arvokkain

ominaisuus, saattoi selittää tuon minua niin hämmästyttävän

vastaanoton, todellisen syyn siihen sain minä kuitenkin tietää vasta

myöhemmin. Tällä hetkellä oli tämä äkillinen muutos minulle mitä

tervetullein. Kun nuo kaksi lasta näkivät meidän kolmen ryhtyneen

keskusteluun, taivutti Madeleine pois päänsä isänsä käsistä, vilkaisi

aukinaiselle ovelle ja puikahti ulos kuten ankerias ja Jacques

seurasi häntä. Molemmat he liittyivät äidin seuraan, sillä minä

kuulin heidän äänensä ja liikkeensä, jotka etäältä muistuttivat

mehiläisten surinaa rakkaan pesän ympärillä.

Minä tarkastelin kreiviä koettaen arvailla hänen luonnettansa, mutta

mieltäni kiinnittivät siksi paljon muutamat hänen pääpiirteensä,

että minä jäin tutkimaan hänen kasvojensa ulkonaisia juonteita.

Vaikka hän oli vasta neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, näytti

hän lähestyvän kuudettakymmentä, niin nopeasti hän oli vanhentunut

tuossa suuressa haaksirikossa, joka päätti kahdeksannentoista

vuosisadan. Hiuskehän puolikas, joka luostarimaisesti reunusti

hänen kaljun päänsä takaosaa, kuoleutui korviin ja hyväili ohimoita

muutamilla mustanharmailla tupsuilla. Hänen kasvonsa muistuttivat

jonkun verran kuonostaan verisen valkoisen suden päätä, sillä

hänen nenänsä oli tulehtunut, kuten niiden, joiden elämä on

järkytetty perustuksiaan myöten, joiden vatsa on heikontunut,

joiden mielialan ovat vioittaneet vanhat sairaudet. Hänen matala

otsansa, joka oli liian leveä hänen suipentuviin kasvonpiirteisiinsä

nähden ja johon epätasainen taival oli vetänyt poikittaisryppyjä,

ilmaisi ulkoilma-elämän tottumuksia, eikä älyn puutetta, pysyvän

onnettomuuden painoa, eikä sen voittamiseksi tehtyjä ponnistuksia.

Ulkonevat ja ruskeat poskipäät muuten kalpeassa ihossa ilmaisivat

luustoa, tarpeeksi vankkatekoista takaamaan hänelle pitkän elämän.

Hänen kirkas, keltainen ja karski silmänsä kohtasi teitä kuin

talviauringon säde, loistavana ilman lämpöä, levottomana ilman

ajatusta, epäilevänä ilman aihetta. Hänen suunsa oli väkivaltainen ja

käskevä, hänen leukansa suora ja pitkä. Laihana ja korkeavartaloisena

hän oli sovinnaisarvoon nojautuvan aatelismiehen näköinen, joka

oikeuteen katsoen tietää olevansa muiden yläpuolella, mutta tekoihin

katsoen alapuolella muita. Maaseudun huolimattomuus oli saattanut

hänet laiminlyömään ulkonaisen esiintymisen. Hänen päällänsä oli

maalaispuku, jossa talonpojat sen enempää kuin naapuritkaan eivät

kunnioita muuta kuin maaomaisuutta. Hänen ruskeat ja suonikkaat

kätensä todistivat, ettei hän käyttänyt käsineitä muulloin kuin

ratsastaessaan tai sunnuntaisin mennessään messuun. Hänen jalkineensa

olivat karkeatekoiset. Vaikkakin kymmenen maanpaossa vietettyä ja

kymmenen maanviljelysvuotta oli vaikuttanut hänen ruumiiseensa, oli

häneen kuitenkin jäänyt aateluuden jälkiä. Kiukkuisinkin liberaali,

sana, joka ei vielä ollut päässyt käytäntöön, olisi hänessä helposti

tuntenut ritarillisen rehellisyyden, _Quotidienne'n_ ainaisen

lukijan horjumattomat vakaumukset. Hän olisi ihaillut uskonnollista,

asiansa puolesta innostunutta, valtiollisissa vastenmielisyyksissään

suoraa miestä, joka oli kykenemätön omakohtaisesti palvelemaan

puoluettansa, mutta sangen kykenevä saattamaan sitä turmioon, ja joka

ei tiennyt mitään Ranskan asioista. Kreivi oli todenteolla yksi noita

kunnon miehiä, jotka eivät sovellu mihinkään ja jotka jarruttavat

itsepintaisesti kaikkea. Hän oli noita miehiä, jotka kelpaavat

kuolemaan ase kädessä paikalle, johon heidät on määrätty, mutta

jotka ovat tarpeeksi ahneita antaakseen mieluummin henkensä kuin

rahansa. Päivällisen aikana minä huomasin hänen kalpeiden poskiensa

kutistumisessa ja muutamissa hänen salavihkaa lapsiin luomissa

katseissaan jälkiä tuskallisista ajatuksista, joiden hyöky kuoleutui

pinnalle. Hänet nähdessään, kukapa ei olisi häntä ymmärtänyt? Kuka

ei olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli onnettomasti antanut

lapsillensa nuo ruumiit, joista elämä puuttui. Jos hän myönsi

itsensä syylliseksi, kielsi hän toisilta tuomitsemisoikeuden.

Katkerana, kuten rikollisuudestaan tietoinen voima, jolla ei ole

kylliksi suuruutta tai vaikutuskykyä tasata sitä tuskien määrää,

jonka hän oli heittänyt vaakalautaan, hänen sisäinen elämänsä

sisälsi varmasti jyrkkyyksiä, joita hänen kulmikkaat piirteensä

ja hänen alati levottomat silmänsä ilmaisivat. Kun kreivitär tuli

sisään, hänen sivuillensa kiintyneiden lastensa seuraamana, epäilin

minä siis onnettomuutta, kuten rotkon ylitse käydessä jaloilla on

ikäänkuin jonkinlainen tajunta syvyydestä. Nähdessäni nuo neljä

henkilöä yhdessä, sulkiessani heidät katseeni piiriin, silmäillessäni

vuorotellen kutakin heistä, tutkiessani heidän kasvonjuonteitaan ja

heidän keskinäistä asemaansa melankolian vetistyttämät ajatukset

laskeutuivat sydämeeni, kuten hieno, harmaa sade kietoo usvaansa

hymyilevän maan jonkun kirkkaan auringonnousun jälkeen. Kun

keskustelun aihe oli lopussa, veti kreivi minut vielä kerran esiin

herra de Chessel'in kustannuksella ilmaisten vaimollensa useampia

perhettämme koskevia seikkoja, jotka olivat minulle tuntemattomia.

Hän kysyi minun ikääni. Kun olin sen sanonut, oli kreivittären

vuoro hämmästyä, kuten minä olin hämmästynyt hänen tyttärensä iän

kuullessani. Hän luuli minua ehkä neljäntoista vuotiaaksi. Se oli,

kuten sittemmin sain tietää, toinen side, joka hänet kiinnitti

niin voimakkaasti minuun. Minä luin hänen sielustaan. Hänen

äidillisyytensä värisi myöhäisen auringonsäteen valossa, joka hänelle

antoi toivoa. Nähdessään minut kaksikymmentä vuotta täyttäneenä,

niin kivuloisena, niin hentona ja kuitenkin niin jäntevänä, joku

ääni huusi hänelle ehkä: -- _He jäävät eloon!_ Hän katseli minua

uteliaasti, ja minä tunsin, että tällä hetkellä paljon jäätä suli

meidän väliltämme. Hänellä näytti olevan tuhansia kysymyksiä minulle

ja hän piti ne kaikki mielessään.

-- Jos opinnot ovat saattaneet teidät sairaaksi, sanoi hän, tulee

meidän laaksomme ilma parantamaan teidät.

-- Nykyinen kasvatus on turmiollinen lapsille, aloitti kreivi. Me

teloitamme heitä matematiikalla, me tapamme heidät tieteen iskuilla,

me kulutamme heitä ennen aikojaan. Teidän pitää levätä täällä,

sanoi hän minulle, aatteiden tulva, joka on vyörynyt ylitsenne, on

musertanut teidät. Minkä vuosisadan valmistaa meille tuo kaiken

käsittämiseen suunnattu opetus, jollei ajoissa ryhdytä ehkäisemään

onnettomuutta jättämällä julkinen opetus uskonnollisten yhdyskuntien

haltuun!

Nämä lauseet tekivät hyvin ymmärrettäväksi sanan, jonka hän sanoi

eräänä päivänä vaaleissa kieltäytyessään äänestämästä miestä, joka

lahjoillaan olisi voinut hyödyttää kuninkaallismielisten asiaa:

"Minä epäilen aina nerokasta väkeä", vastasi hän vaaliäänten

kalastelijalle. Hän ehdotti meille kierrosta puutarhoihin ja nousi

ylös.

-- Herrani... sanoi kreivitär hänelle.

-- Mitä nyt, rakkaani? vastasi hän kääntyen tuolla ylhäisellä

maltittomuudella, joka osoitti, kuinka itsenäinen hän tahtoi olla

kotonaan, mutta kuinka vähän hän sitä kuitenkin oli.

-- Vieraamme on saapunut Tours'ista jalkasin, herra de Chessel ei

tiennyt siitä mitään ja on kävelyttänyt häntä Frapesle'ssa.

-- Te olette tehnyt tyhmyyden, sanoi kreivi minulle, joskin teidän

ikänne!... Ja hän kohotti päätään surkuttelun merkiksi.

Keskustelu alkoi jälleen. Minä en vitkastellut ottaa selville, kuinka

itsepintaista hänen kuninkaallismielisyytensä oli ja kuinka paljon

varovaisuutta tarvittiin liikkuakseen ilman yhteentörmäyksiä näillä

aloilla. Palvelija, joka oli sukkelasti vetänyt livrée'n päälleen,

ilmoitti päivällisen. Herra de Chessel tarjosi käsivartensa rouva

de Mortsauf'ille, ja kreivi tarttui iloisesti minun käsivarteeni

mennäksemme ruokasaliin, joka alimman kerroksen huonejärjestyksessä

oli salin vieressä.

Touraine'ssa valmistetuilla valkoisilla kivineliöillä laskettu ja

rinnan tasalle laudoituksella vuorattu ruokasali oli paperoitu

kiiltoöljypaperilla, joka muodosti suuria kukkien ja hedelmien

reunustamia levyjä. Ikkunoissa oli punaisilla nauhoilla

reunustetut puuvillauutimet, astioiden säilytyskalusto oli Boule'n

vanhaa rokoko-mallia, ja tuolien käsin tehdyillä kirjauksilla

reunustetut puuosat olivat veistettyä tammea. Runsaasti katettu

pöytä ei tarjonnut mitään ylellistä: tyyliltään sekalaista

perheen pöytähopeaa, Saksin porsliinia, joka ei ollut vielä

päässyt uudelleen muotiin, 8-kulmaisia karahveja, agaattivartisia

veitsiä, kiinanlakkaympyröitä pullojen alla, lisäksi vielä kukkia

vernissatuissa ja leikkausten yläpuolelta kultaisilla laitahampailla

koristetuissa astioissa. Nuo vanhat esineet miellyttivät minua, minä

tapasin Réveillon-paperia komeine kukkareunuksineen. Kaikki purjeeni

täyttävä tyytyväisyys esti minun näkemästä niitä selvittämättömiä

vaikeuksia, joita maaseudun yksinäisen elämän yhtäjaksoisuus

asetti kreivittären ja minun välille. Minä olin hänen vieressänsä,

hänen oikealla puolellaan, minä tarjosin hänelle juomista. Niin,

odottamaton onni! minä kosketin hänen hamettansa, minä söin hänen

leipäänsä. Jo kolme tuntia minun elämäni liittyi hänen elämäänsä!

Kaiken lopuksi meitä sitoi tuo hirveä salaperäinen suudelma,

joka synnytti meissä molemminpuolista häpeän tunnetta. Minä olin

ylvästelevän veltto, minä pyrin miellyttämään kreiviä, joka oli altis

minun kaikille liehakoimisilleni. Minä olisin hyväillyt koiraa, minä

olisin myöntynyt lasten pienimpäänkin toivomukseen, minä olisin

tuonut heille vanteita, agaattipalloja, minä olisin ollut heidän

hevosenaan, minä olisin tahtonut, että he olisivat vallanneet

minut, kuten heille kuuluvan esineen. Rakkaudella on näkemyksensä

kuten nerollakin, ja minä näin hämärästi, että väkivalta, nyreys

ja vihamielisyys oli turmeleva minun toiveeni. Päivällinen kului

minulle suureksi sisäiseksi iloksi. Nähdessäni itseni kreivittären

luona minä en voinut ajatella hänen todellista kylmyyttään enkä

välinpitämättömyyttä, joka peitti kreivin kohteliaisuuden.

Rakkaudella on, kuten elämälläkin, miehuusikä, jolloin se on itse

itsellensä kylliksi. Minä annoin muutamia vääriä vastauksia, jotka

olivat sopusoinnussa intohimon salaisten vuolteiden kanssa, mutta

kukaan ei voinut sitä aavistaa, ei edes _hänkään_, joka ei tiennyt

mitään rakkaudesta. Jäljelläoleva aika oli kuin unelma. Se haihtui,

kun minä kuun valossa kuumana tuoksuavana iltana kuljin Indre'n

ylitse keskellä valkeita haavekuvia, jotka kaunistivat niittyjä,

rantoja ja kukkuloita, ja kuulin kirkasta laulua, yhtä ainoaa

melankolian täyttämää säveltä, jota lakkaamatta tasaisessa tahdissa

äänteli eräs lehtisammakko, jonka tieteellistä nimeä en tiedä, mutta

jota minä tuosta merkittävästä päivästä lähtien aina kuuntelen mitä

suurimmalla ihastuksella. Minä huomasin myöhemmin siellä, kuten

muuallakin, tuon marmorinkovuuden, jota vastaan minun tunteeni tähän

asti olivat tylsistyneet. Kysyin itseltäni, olisiko aina käyvä

niin. Minä luulin olevani jonkin turmiollisen vaikutuksen alaisena;

menneisyyden synkät tapaukset taistelivat puhtaasti personallisten

nautintojen kanssa, joita minä olin maistanut. Ennen Frapesle'en

saapumista minä silmäilin Clochegourde'a ja näin alhaalla venheen,

jolla Touraine'ssa on nimenä _toue_. Se oli kiinnitetty erääseen

saarnipuuhun ja vesi keinutti sitä. Tämä ruuhi kuului herra de

Mortsauf'ille, joka käytti sitä kalastamiseen.

-- No, sanoi herra de Chessel minulle, kun ei enää tarvinnut peljätä

jonkun kuulevan meitä, minun ei tarvitse kysyä teiltä, oletteko

löytänyt kauniit hartianne. Teitä täytyy onnitella vastaanotosta,

jonka herra de Mortsauf teille valmisti! Lempo soikoon, valtasittehan

te ensimäisellä iskulla linnoituksen sydämen.

Tämä lause, jota seurasi tuo jo edellä mainitsemani lause,

elähytti minun masentunutta sydäntäni. En ollut lausunut sanaakaan

Clochegourde'sta lähtien ja herra de Chessel luki vaitioloni minun

hyväkseni.

-- Miten niin! vastasin minä ironisella sävyllä, jota yhtä hyvin

olisi voinut luulla pidätetyn intohimon ilmaisuksi.

-- Hän ei ole koskaan ottanut ketään niin hyvin vastaan.

-- Tunnustan teille, että olen itsekin hämmästynyt tuosta

vastaanotosta, sanoin minä hänelle, tuntien sen sisäisen katkeruuden,

joka tuossa viimeisessä sanassa ilmeni.

Laakson lilja: Maaseutuelämän kuvaus · 第 3 / 27 段