tulliportin kautta, kuljin Saint-Sauveur sillan yli, saavuin
Poncher'hen nostaen nenääni joka talon kohdalla ja käännyin kulkemaan
pitkin Chinon'in tietä. Ensi kertaa elämässäni minä saatoin pysähtyä
puun alle, kulkea mieleni mukaan hitaasti tai nopeasti, kenenkään
minua kuulustelematta. Surkuteltava olento, jonka monenlainen
yksinvaltius on masentanut (rasittaahan se enemmän tai vähemmän
kaikkea nuoruutta), tuntee ensi kertaa vapaata tahtoaan käyttäessään,
kohdistuipa se vaikka vähäpätöisyyksiinkin, sielussaan jotakin
riemastuksen tapaista. Monet syyt yhdessä vaikuttivat, että tuo
päivä muodostui minulle ihastuttavaksi juhlaksi. Lapsuudessani eivät
kävelyretkeni vieneet minua peninkulmaa pitemmälle kaupungista.
Retkeni Pont-le-Voy'n ympäristössä samoin kuin Pariisissa eivät
olleet lainkaan turmelleet minulta maaseudun luonnonkauneuksia. Siitä
huolimatta oli minulle säilynyt elämäni ensimäisistä muistoista
tunne toursilaisen maiseman kauneudesta, johon minä olin tutustunut.
Vaikka seutujen runous oli minulle täydelleen uutta, olin minä
kuitenkin tietämättäni vaatelias, kuten ne, jotka tuntematta taiteen
käytännöllistä puolta, heti kohta kuvittelevat korkeimman päämäärän
saavuttamista. Ne, jotka kulkevat jalan tai hevosella Frapesle'n
linnaan, lyhentävät matkaa kulkemalla niin sanottujen Kaarle Suuren
nummien kautta. Nämä nummet, jotka ovat käyttämättömiä, sijaitsevat
sillä ylängöllä, joka erottaa Indre ja Cher jokien vesilaaksot
toisistaan, ja sinne vie oikotie Champy'sta. Nuo hiekkaiset
tasangot, jotka peninkulman matkan synkistyttävät mieltänne,
yhdistää pieni metsikkö Saché'n tiehen. Se vie siihen kuntaan, johon
Frapesle kuuluu. Tämä tie, joka yhtyy Chinon'in tiehen kaukana
Ballan'in toisella puolella, kulkee aaltomaista tasankoa pitkin
ilman merkittäviä käänteitä Artanne'n pieneen paikkakuntaan asti.
Siellä tulee näkyviin laakso, joka alkaa Montbazon'ista, päättyy
Loire jokeen ja näyttää ikäänkuin hypähtelevän kaksoiskukkuloille
rakennettujen linnojen alla. Suurenmoinen smaragdi-halkio, jonka
pohjalla virtasi Indre käärmeen kiemuroissa. Tuon laakson nähdessäni
minut valtasi aistillinen hämmästys, jota nummien ikävyys tai
matkan väsymys oli valmistanut. -- Jos tuo nainen, sukupuolensa
kukka, asuu jossakin maailman nurkassa, asuu hän varmaan täällä.
Näin ajatellessani minä nojauduin erästä pähkinäpuuta vasten, jonka
alla minä tuosta päivästä alkaen joka kerta levähdän palatessani
rakkaaseen laaksooni. Tuon puun alla, joka oli minun ajatusteni
uskottu, minä tein itselleni selkoa niistä muutoksista, joita minussa
oli tapahtunut matkaanlähtöpäivästä alkaen. _Hän_ asui siellä,
sydämeni ei ollut minua pettänyt. Ensimäinen linna, jonka minä
näin nummen rinteellä, oli hänen asuntonsa. Istuessani pähkinäpuun
suojassa välkehti keskipäivän aurinko hänen kattonsa liuskoissa
ja hänen ikkunaruuduissaan. Hänen pumpulihameensa näkyi valkeana
pisteenä katoksen alta viiniköynnöstarhassa. Hän oli, kuten te jo sen
tiedätte, vaikkette vielä mitään tiedä, _tuon laakson lilja_. Hän
kasvoi siellä taivasta varten ja täytti sen hyveidensä tuoksulla. Tuo
pitkä vesinauha, joka virtasi auringon säteissä vihreiden rantojen
välitse, nuo poppelirivit, jotka huojuvilla lehtikudoksillaan
koristivat rakkauden laaksoa, nuo tammet, jotka kohosivat
viinitarhojen välistä rinteillä, joita joki alati vaihtelevana
kiertää, nuo näköpiirit, jotka toisilleen vastaisina häipyivät
etäisyyteen, kaikki ilmaisi minulle ääretöntä rakkautta, rakkautta,
jonka sytyttäjä ja ylläpitäjä oli tuo vain tuokion näkemäni olento.
Jos te tahdotte nähdä luonnon kauniina ja neitseellisenä kuin
morsiamen, menkää tuohon laaksoon jonakin kevätpäivänä; jos te
tahdotte viihdyttää sydämenne verta vuotavia haavoja, palatkaa
sinne syksyn viimeisinä päivinä; keväällä kohottaa siellä rakkaus
siipensä taivasta kohden, syksyllä muistelee siellä sitä, mikä on
mennyttä eikä palaa. Sairaat keuhkot hengittävät siellä virkistävää
raikkautta; silmä lepää siellä kullankeltaisissa metsiköissä, jotka
painavat sieluun rauhaisaa surumielisyyttään. Tällä hetkellä antoivat
myllyt, jotka olivat Indre'n putouksien varsilla, äänen tuolle
kohisevalle laaksolle, poppelit keinuivat hymyillen, ei pilveäkään
ollut taivaalla, linnut lauloivat, heinäsirkat sirittivät, kaikki
oli säveltä. Älkää kysykö enää, miksi minä rakastan Touraine'a.
En rakasta sitä, kuten kehtoani, en kuten kosteikkoa erämaassa;
rakastan sitä kuin taiteilija rakastaa taidettaan; rakastan sitä
vähemmän kuin teitä, mutta ilman Touraine'a minä tuskin enää olisin
elossa. Tietämättäni miksi, kääntyivät silmäni jälleen tuohon
valkoiseen pisteeseen, naiseen joka loisti puutarhan keskellä
kuin loistaa pensaikossa kosketukselle arka konvolvuluskasvin
kellokukka. Liikutettuna minä laskeuduin alas tuon syvänteen pohjaan
ja näin pian kylän, jonka ylitsevuotavassa runotunnelmassani
havaitsin olevan ilman vertaista. Kuvitelkaa mielessänne kolme
myllyä viehättävän muotoisten saarten keskellä, jotka puuryhmien
seppelöiminä kohosivat vesikeitaasta; minkä muun nimen antaisi
tuolle niin elävälle ja värikkäälle vesikasvistolle, joka verhoaa
puron, kohoaa sen yläpuolelle, aaltoilee sen mukana, mukautuu sen
oikkuihin ja taipuu myllyjen rattaan ruoskiman veden riehuntaan!
Siellä täällä kohoaa sorakasoja, joihin vesi murtuu kimalteleviksi
kuohuviiruiksi. Amaryllis, ulpukka, vesililja, kaisla koristivat
rantoja suurenmoisella peitteellään. Lahoista puista kyhätty värisevä
silta, jonka arkut ovat kukkien peitossa ja jonka pehmeätä sammalta
ja tuoreita yrttejä kasvavat kaidepuut kallistuvat putoamatta puroon
päin; kuluneet ruuhet, kalastajien verkot, paimenen yksitoikkoinen
laulu, ankat, jotka soutivat saarien välissä tai kynivät itseään
karkeassa, Loiren kuljettamassa hiekassa; mylläripojat, jotka lakki
korvilla lastasivat muulejansa, kaikki nämä yksityisseikat antoivat
tälle kuvalle hämmästyttävän viehkeyden. Kuvitelkaa sillan toiselle
puolelle kaksi tai kolme maataloa, kyyhkyslakka, tunturikyyhkysiä,
kolmisenkymmentä puutarhojen ja kuusamia, jasmineja ja köynnöksiä
kasvavien aitojen erottamaa mökkiä; lisäksi kukkiva lantakasa joka
portin eteen, kanoja ja kukkoja teille -- kas siinä Pont-du-Ruan'in
kylä, ihana kylä, jonka ylitse kohoaa vanha tyypillinen kirkko,
ristiretkien ajoilta, sellainen, joita maalarit etsivät tauluihinsa.
Reunustakaa kaikki tämä vanhoilla pähkinäpuilla, nuorilla, vaalean
kultalehtisillä poppeleilla, asettakaa somia tehtaita pitkien
tasankojen keskelle, joissa silmä hukkuu höyryyn ja savuun, ja te
saatte käsityksen yhdestä tämän kauniin maan tuhansista näköaloista.
Minä seurasin Saché'n tietä vasemmalle päin purosta pitäen tarkkaan
silmällä kukkuloita, jotka olivat vastakkaisella rannalla. Lopulta
minä osuin satavuotisten puiden kaunistamaan puistoon, josta arvasin
olevani Frapesle'n linnassa. Minä saavuin täsmälleen hetkellä,
jolloin kello soi aamiaiselle. Aterian jälkeen isäntäni, joka
ei voinut epäillä minun tulleen jalkaisin Tours'ista, vei minut
katsomaan maittensa ympäristöjä, joista minä joka paikassa näin
laakson kaikissa sen muodoissa; täällä vilaukselta, tuolla kokonaan.
Silmäni kiintyivät usein Loiren kultaviirun vetäminä taivaanrantaan,
jossa pilvet ajelivat toisiaan. Ne muodostivat haaveellisia kuvioita,
jotka tuulen mukana pakenivat. Noustessani erästä harjannetta minä
ensimäistä kertaa ihailin Azay'n linnaa, särmikästä Indre joen
kiinnittämää timanttia, joka kohosi kukkien peittämillä paaluilla.
Sitten minä näin eräässä syvänteessä Saché'n linnan romantilliset
rakennukset, tuon melankolisen ja sopusuhtaisen paikan, joka on
liian synkkä pintapuolisille ihmisille, mutta rakas surumielisen
runoilijan sielulle. Myöhemminkin minä rakastin sen hiljaisuutta, sen
suuria, valkopartaisia puita ja tuon yksinäisen laakson omituista
salaperäisyyttä. Mutta joka kerta, kun katseeni osui viereisellä
rinteellä olevaan sievään linnaan, jonka ensiksi olin huomannut,
pysähdyin minä sitä ihaillen tarkastamaan.
-- Kas! sanoi isäntäni minulle lukien silmistäni yhden
noista sykähtelevistä toiveista, joita minun iälläni niin
teeskentelemättömästi ilmaistaan, te aavistatte jo kaukaa kauniin
naisen, kuten koira vainuaa otuksen.
En pitänyt tuosta viimeisestä sanasta, mutta kysyin linnan ja sen
omistajan nimeä.
-- Se on Clochegourde, sanoi hän, kaunis rakennus, jonka omistaa
kreivi de Mortsauf, vanhan touraine'laisen suvun edustaja. Suvun
menestys sai alkunsa Ludvig XI:stä ja sen nimi ilmaisee tapauksen,
joka sille tuotti sen vaakunan ja maineen. Se polveutuu miehestä,
joka jäi eloon hirttämisen jälkeen. Mortsauf suku kantaakin
kultavaakunaa, johon on kuvattu musta hirsipuiden muodostama risti
ja sen keskelle kultainen liljankukka ynnä tunnuslause: Jumala
varjelkoon Kuningasta meidän Herraamme. Kreivi asettui tälle
tilalle maanpaosta palattuaan. Hän sai tämän omaisuuden vaimoltaan,
entiseltä neiti de Lenoncourt'ilta, joka kuuluu Lenoncourt--Givry
sukuun. Tämä sammuu, sillä rouva de Mortsauf on ainoa tytär.
Perheen vähäinen omaisuus ja nimien kuuluisuus ovat niin suuressa
ristiriidassa keskenään, että herra ja rouva de Mortsauf asuvat alati
Clochegourde'ssa näkemättä ketään, johtuipa se sitten joko ylpeydestä
tai välttämättömyydestä Tähän asti on heidän eristäytymistänsä
voitu selittää Bourbon'eihin liittymisestä johtuneeksi, mutta mini
epäilen, muuttaako kuninkaan paluu heidän elintapaansa. Asettuessani
tänne viime vuonna minä tein heille kohteliaisuusvierailun. He
vastasivat siihen ja kutsuivat meidät päivällisille. Talvi erotti
meidät muutamiksi kuukausiksi ja lisäksi poliittiset tapahtumat ovat
hidastuttaneet vierailun uudistumista; olen vasta vähän aikaa ollut
Frapesle'ssa. Rouva de Mortsauf on nainen, joka kaikkialla voisi olla
ensimäinen.
-- Käykö hän usein Tours'issa?
-- Hän ei käy siellä koskaan. Niin, sanoi hän oikaisten puhettansa,
rouva de Mortsauf kävi siellä viimeksi Angoulême'n herttuan
tullessa kaupunkiin. Herttua osotti sangen suurta suosiota herra de
Mortsauf'ille.
-- Se on hän! huudahdin minä.
-- Kuka hän?
-- Nainen, jolla on kauniit hartiat.
-- Touraine'ssa on paljon naisia, joilla on kauniit hartiat, sanoi
hän nauraen. Mutta ellette ole väsynyt, voimme mennä joen yli ja
nousta Clochegourde'en. Siellä voitte ottaa selville, tunnetteko
jälleen kauniit hartianne.
Minä myönnyin punastuen ilosta ja häpeästä. Neljässä tunnissa me
saavuimme pienelle linnalle, jota silmäni jo kauan olivat hyväilleet.
Tuo rakennus, joka näyttää kauniilta maisemassa, oli todellakin
vaatimaton. Siinä oli viisi ikkunaa julkipuolella; kukin niistä
ikkunoista, jotka olivat eteläisen fasadin päässä, ulkoni muusta
rakennuksesta noin kaksi syltä, ja tämän rakennustaiteellisen tempun
avulla olivat ne kahden paviljongin näköisiä, siten kaunistaen
rakennusta. Keskimäinen ikkunoista oli ovena ja siitä päästiin
kaksoisportaita myöten pengermiksi järjestettyyn puutarhaan, joka
ulottui erääseen kapeaan niittyyn Indre'n varrella. Vaikka yleinen
tie erottaa tuon niityn viimeisestä puutarhan pengermästä, jota
varjostaa akaasioiden ja jaappanilaisten kiiltopuiden reunustama
käytävä, näyttää se kuitenkin puutarhan osalta, sillä tien tekee
yhdeltä puolen syväksi puutarhan penger ja toiselta puolen sitä
reunustaa normandilainen aita. Hyvin viljellyt rinteet asumuksen
ja joen välillä olivat tarpeeksi laajat estämään veden läheisyyden
tuottamia ikävyyksiä ryöstämättä kuitenkaan sen viehätystä.
Taloon kuului vielä vaunuvajoja, talleja, säilytyshuoneita ja
keittiöitä, joiden eri ovet oli kaavailtu holvikaarten malliin.
Katot olivat sirosti kulmioituja ja taitteilla koristettuja,
ikkunoiden puitteet veistoksilla kaunistetut ja niiden päädyissä
lyijykukkia. Vallankumouksen aikana ränstymään päässyt ulkokatto
oli matalista, punertavista sammalista syntyneen ruosteen vallassa.
Ulkoportaiden lasioven yläpuolella oli kellotorni, johon oli
veistetty Blamont-Chauvry'n vaakuna: _pinta nelijakoinen, oikealla ja
vasemmalla puolella kullan ja ihonvärinen koura, kumpaisessakin musta
keihäs, jotka suuntautuvat ristikkäin_. Tunnuslause: _Nähkää tämä,
kukaan älköön koskeko!_ vaikutti minuun voimakkaasti. Kannattimet,
joina oli korppikotka ja kultakahlein sidottu lohikäärme, olivat
erittäin vaikuttavia veistoksia. Vallankumous oli hävittänyt herttuan
kruunun ja kypärinkoristeen, jonka muodosti kultahedelmäinen palmu.
Nämä seikat antoivat hienon näön tuolle pienelle linnalle, joka
oli taitehikkaasti valmistettu kuin kukka ja näytti olevan aivan
kuin irti maasta. Laaksosta nähtynä näytti alin kerros ensimäiseltä
kerrokselta, mutta pihan puolelta se oli samalla tasolla kuin leveä
hiekkakäytävä, joka johti useampien kukkalavojen kaunistamalle
nurmikentälle. Oikealla ja vasemmalla kiersivät rakennusta
viinitarhat, puutarhat ja muutamat jyrkät pähkinäpuita kasvavat
rinteet. Ne ulottuivat aina Indre'n rannoille, joita tässä kohden
reunusti itse luonnon värittämä vehreävivahduksinen puisto.
Noustessani Clochegourde'en vievää tietä minä ihailin noita niin
hyvin järjesteltyjä ryhmiä, minä hengitin onnellisuutta huokuvaa
ilmaa. Onkohan moraalisella luonnolla, kuten fyysilliselläkin,
tuo sähköinen välityskyky ja nuo nopeat lämpömäärän muutokset?
Salaperäiset tapaukset, joita minä lähenin ja joiden tuli
ainiaaksi muodostaa sydämeni, saattoivat sen vavahtelemaan, kuten
eläimet ilostuvat vainutessaan kaunista ilmaa. Tuolta elämälleni
niin tärkeältä päivältä ei puuttunut mitään, mikä voi kohottaa
juhlatunnelmaa. Luonto oli kaunistanut itsensä kuin nainen, joka
käy rakastettuansa kohtaamaan. Minun sieluni oli ensimäistä kertaa
kuullut sen ääntä, minun silmäni olivat ihailleet sitä yhtä uhkuvana
ja vaihtelevana kuin minä se esiintyi minulle kouluajan unelmissani,
joista olen teille muutamilla sanoilla puhunut, riittämättömillä
ilmaisemaan niiden vaikutusta. Ne ovat olleet minulle
ilmestyskirjana, josta olen elämäni vertauksellisesti edeltäkäsin
lukenut. Jokainen tapaus, onnellinen tai onneton, piirtyy siihen
kummallisina kuvina, suhteina, jotka ainoastaan sielu voi nähdä.
Me kuljimme etupihan poikki, jota ympäröi maanviljelykseen
tarpeelliset rakennukset, riihi, viininpuserrus-huone, navetta,
tallit. Vahtikoiran haukunnan ilmoittamana eräs palvelija tuli
meitä vastaan ja sanoi meille, että herra kreivi, joka jo aamulla
oli mennyt Azay'hen, oli epäilemättä pian palaava, ja että rouva
kreivitär oli kotona. Isäntäni katsahti minuun. Minä vapisin pelosta,
ettei hän tahtoisi tervehtiä rouva de Mortsauf'ia, tämän puolison
poissaollessa, mutta hän pyysi palvelijan ilmoittamaan meidät. Lapsen
kiihkeydellä minä kiiruhdin pitkään etehiseen, joka kulki talon läpi.
-- Astukaa sisään, hyvät herrat, sanoi silloin kullanheleä ääni.
Vaikka rouva de Mortsauf ei ollut lausunut kuin yhden sanan
tanssiaisissa, tunsin minä hänen äänensä. Se tunki minun sieluuni
ja täytti sen, kuten auringonsäde täyttää ja kultaa vankikomeron.
Ajatellessani, että hän saattoi muistaa minun näköni, minä tahdoin
paeta; siihen ei ollut enää aikaa, hän ilmestyi oven kynnykselle,
meidän silmämme kohtasivat toisensa. En tiedä, kumpi meistä enimmän
punastui. Liiaksi hämmentyneenä mitään sanoakseen, hän palasi jälleen
kirjo-ompeluksensa ääreen istumaan, sittenkun palvelija oli vetänyt
esiin kaksi nojatuolia. Hän täydensi neulanvetoaan peittääkseen
vaikenemistaan, laski muutamia pisteitä ja käänsi päänsä, joka oli
samalla kertaa sekä suloinen että jalo, herra de Chessel'in puoleen
kysyen häneltä, mitä onnellista tapahtumaa hänen oli kiitettävä
vierailusta. Vaikka hän oli utelias tietämään, kuka minä olin, ei
hän katsonut meihin kumpaankaan. Hänen silmänsä olivat pysyvästi
kiintyneet jokeen. Mutta tavasta, jolla hän kuunteli, te olisitte
sanoneet, että hän, kuten sokeat, osasi tuntea sielun liikutukset
sanojen huomaamattomista koroista. Ja se oli totta. Herra de Chessel
sanoi minun nimeni ja kertoi vaiheistani. Minä olin muutamia
kuukausia sitten saapunut Tours'iin, jonne vanhempani olivat minut
ottaneet luokseen sodan uhatessa Pariisia. Touraine'n lapsena
ja Touraine'a tuntemattomana kreivitär näki minussa liiallisen
työn heikontaman nuoren miehen, joka oli lähetetty Frapesle'en
virkistymään. Hän oli näyttänyt minulle maitansa, minä kun olin
täällä ensi kertaa. Vasta mäenrinteen juurella minä olin kertonut
hänelle matkani Tours'ista Frapesle'en. Peloissaan heikon terveyteni
vuoksi hän oli rohjennut tulla Clochegourde'en ajatellen että
kreivitär sallisi minun siellä levähtää. Herra de Chessel lausui
totuuden, mutta tämä onnellinen sattuma näytti niin etsityltä, että
rouva de Mortsauf'ille jäi epäilyksen aiheita. Hän käänsi minuun
kylmän ja ankaran katseen, joka saattoi minut luomaan alas silmäni
niin hyvin jostakin nöyryytyksen tunteesta kuin kätkeäkseni silmiini
puhjenneita kyyneleitä. Mahtava linnanvaltijatar näki otsani olevan
hiessä; ehkäpä hän myöskin aavisti kyyneleet, sillä hän tarjosi
minulle mitä minä tarvitsin, ilmaisten lohduttavaa hyvyyttä, joka vei
minulta sanat. Minä punastuin kuin virheestä tavattu nuori tyttö ja
vastasin värähtelevällä vanhuksen äänellä:
-- Kaikki mitä minä toivon, lausuin minä hänelle kohottaen katseeni
hänen silmiinsä, jotka minä kohtasin toisen kerran, mutta vain
salamanlyhyen hetken, on, ettei minun tarvitsisi lähteä takaisin
täältä. Olen niin väsymyksen uuvuttama, että tuskin jaksaisin kävellä.
-- Miksi te epäilette meidän kauniin maakuntamme vieraanvaraisuutta?
sanoi hän minulle. Myönnätte meille epäilemättä ilon syödä
päivällistä Clochegourde'ssa? lisäsi hän kääntyen naapurinsa puoleen.
Minä loin suojelijaani niin monia rukouksia sisältävän katseen, että
hän hankkiutui hyväksymään tuon tarjouksen, vaikka sen muoto vaati
kieltäytymistä. Suuren mailman tottumus auttoi herra de Chessel'iä
erottamaan nuo vivahteet, mutta kokemattomana nuorukaisena minä
uskoin niin vahvasti kauniin naisen sanojen ja ajatusten yhteyteen,
että olin hyvin hämmästynyt, kun isäntäni illalla palatessamme
sanoi minulle: -- Minä jäin, koska te olitte kuolla halusta, mutta
jos te ette saa asioita paremmalle kannalle, rikkoutuvat ehkä
välini naapureihini. -- Tuo _jos te ette saa asioita paremmalle
kannalle_ saattoi minut pitkiin unelmiin. Jos minä miellytin rouva de
Mortsauf'ia ei hän voinut osottaa nurjaa mieltä sitä kohtaan, joka
oli tuonut minut hänen luoksensa. Herra de Chessel otaksui minun
omaavan miellyttämiskykyä, olihan se samaa kuin antaa sitä minulle.
Tämä selitys vahvisti toiveitani, hetkellä, jolloin minä tarvitsin
apua.
-- Pyyntönne näyttää vaikealta, vastasi isäntäni, rouva de Chessel
odottaa meitä.
-- Saahan hän olla kaikki päivät teidän kanssanne, sanoi kreivitär,
ja voimme hänelle ilmoittaa. Onko hän yksin?
-- Apotti de Quélus on hänen luonansa.
-- Siispä, sanoi hän nousten soittamaan kelloa, te syötte päivällistä
kanssamme.
Tällä kertaa herra de Chessel uskoi hänen todellakin olevan suoran
ja loi minuun onnittelevia katseita. Heti kun olin varma siitä,
että sain viettää tuon katon alla yhden illan, tuntui ikuisuus
lähestyvän minua. Monelle onnettomalle olennolle on huominen
merkityksetön sana, ja minä kuuluin silloin niiden joukkoon, jotka
eivät vähintäkään usko seuraavaan päivään. Kun minulla oli muutamia
hetkiä käytettävänäni, sisällytin minä niihin kokonaisen nautintojen
elämän. Rouva de Mortsauf alkoi puhua maista, elonkorjuusta ja
viiniköynnöksistä, keskustelu, joka oli minulle vierasta. Talon
rouvan puolelta todistaa tällainen menettely joko kasvatuksen
puutetta tai halveksumista sitä kohtaan, jonka hän näin asettaa
aivan kuin keskustelun syrjään; kreivittärellä se kuitenkin oli
hämmennystä. Minä luulin ensiksi, että hän tahtoi kohdella minua
lapsena; minä kadehdin kolmekymmenvuotiaiden miesten etuoikeutta,
jonka nojalla herra de Chessel saattoi keskustella kreivittären
kanssa vakavista asioista, joista minä en ymmärtänyt mitään; minä
kiusasin itseäni ajattelemalla, että kaikki oli tarkoitettu hänelle.
Vielä muutamia kuukausia ja minä tiesin, kuinka merkitsevä on naisen
vaitiolo ja kuinka paljon ajatuksia peittää hajanainen keskustelu.
Koetin ensin asettua nojatuolissani niin mukavasti kuin suinkin,
sitten minä huomasin asemani edut heittäytyessäni kuuntelemaan
kreivittären lumoavaa ääntä. Hänen sielunsa henkäys ilmeni tavujen
lausunnassa, kuten ääni jakautuu huilun soittoreijissä; se huokui
aaltoilevana korvaan ja kiirehti veren toimintaa. Hänen tapansa
lausua _i_-päätteitä kuului lintujen laululta, _ch_ oli hänen
suussansa kuin hyväily ja huolitellut _t_-kirjaimet todistivat
sydämen itsevaltiutta. Hän laajensi siten tietämättään sanojen
sisällystä ja vei kuulijan sielun yli-inhimilliseen maailmaan.
Kuinka monta kertaa minä pitkitinkään keskustelua, jonka muuten
olisin saattanut lopettaa; kuinka monta kertaa väittelin ilman syytä
saadakseni kuulla noita ihmisäänen konsertteja, hengittääkseni ilmaa,
joka kävi hänen sielukkailta huuliltaan, syleilläkseni tuota sanojen
valkeutta tulisuudella, jolla minä olisin puristanut kreivitärtä
rintaani vasten. Mikä pääskysen iloinen viserrys, kun hän nauroi!
mikä ystäviään kutsuvan joutsenen ääni, kun hän puhui suruistaan!
Tarkastelin kreivitärtä hänen huomaamattansa. Katseeni lepäsi
hekumoiden kauniissa puhujassa. Se pusersi hänen vartaloaan, suuteli
hänen jalkojaan ja piti leikkiä hänen hiuskiehkuroissaan. Minut
valtasi kuitenkin pelko, jonka ymmärtävät ne, jotka omassa elämässään
ovat tunteneet todellisen intohimon rajattomia iloja. Pelkäsin, että
hän yllättäisi minun silmäni kiintyneinä hänen hartioihinsa, joita
minä olin niin tulisesti suudellut. Tämä pelko lisäsi kiusausta.
Minä lankesin, minä katsoin niitä! Silmäni tunkeutui kankaan läpi,
minä näin kesakkopilkun, joka ilmaisi hänen kauniin selkäuurteensa
lähtökohtaa. Se oli kuin maitoon pudonnut kärpänen, ja tanssiaisista
lähtien se loisti joka ilta noissa siimeksissä, joissa nuorten uni
virtaa, nuorten, joiden mielikuvitus on hehkuva ja elämä puhdas.