LAAKSON LILJA
Maaseutuelämän kuvaus
Kirj.
HONORÉ DE BALZAC
Suom. K. V. Raitio
Alkuperäinen teos: Le lys dans la vallée.
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1916.
Herra J. B. Nacquart'ille
Kuninkaallisen lääketiede-akatemian jäsenelle.
Rakas tohtori, tässä on yksi työläimpiä kiviä hitaasti ja
vaivaloisesti suunnitellun kirjallisen rakennuksen toisesta
kerroksesta; tahdon piirtää siihen teidän nimenne, niin hyvin
kiittääkseni oppinutta, joka minut kerran pelasti, kuin
kunnioittaakseni uskollista ystävää.
de Balzac.
* * * * *
Kreivitär Natalie de Manerville'lle.
'Minä alistun toivomukseesi. Naisella, jota me rakastamme enemmän
kuin hän meitä, on etuoikeutena saattaa meidät joka tilassa
unohtamaan terveen järjen vaatimukset. Jottemme näkisi hänen
rypistävän otsaansa, hävittääksemme nyreämielisen ilmeen noilta
huulilta, jotka pieninkin kieltäytyminen tekee murheellisiksi,
me voitamme ihmeellisesti vaikeuksia, vuodatamme vertamme ja
tuhlaamme tulevaisuuttamme. Tänään sinä tahdot kuulla minun
menneisyyteni, tässä se on. Tiedä kuitenkin, Natalie: sinua
totellessani minun on täytynyt tukahduttaa voittamattomia
vastenmielisyyksiä. Miksi sinä epäilit noita äkillisiä ja
pitkiä unelmia, jotka joskus valtasivat minut keskellä onnea?
Miksi minun vaikenemiseni saattoi sinut tuollaiseen rakastetun
naisen viehättävään vihanpurkaukseen? Etkö sinä voinut leikkiä
luonteeni vastakohdilla kysymättä niiden syitä? Onko sinun
sydämessäsi salaisuuksia, jotka ilmitullakseen tarvitsevat minun
salaisuuksiani? Oli miten oli, sinä olet sen aavistanut, Natalie,
ja ehkä on parempi, että sinä tiedät kaiken. Niin, minun elämääni
hallitsee eräs aave. Se hahmottuu hämärästi vähimmästäkin
sanasta, mikä sitä koskee, se liehuu usein itsestään minun
yläpuolellani. Minun sieluni pohjalle on haudattu valtavia
muistoja, ne ovat ikäänkuin nuo meren tuomat, jotka ilmaantuvat
tyynen hetkinä ja joita tyrskyt vellovat pirstaleina hiekalla.
Työ, jota aatteiden ilmaiseminen vaatii, on hillinnyt noita
vanhoja mielenliikutuksia, jotka liian äkkiä herätessään tekevät
minulle niin pahaa. Jos tässä tunnustuksessa kuitenkin on kohtia,
jotka loukkaavat sinua, niin muista, että olet uhannut minua,
ellen tottelisi. Älä siis rankaise minua käskyjesi täyttämisestä.
Toivoisin, että luottamukseni lisäisi sinun hellyyttäsi. Tapaamme
tänä iltana.
Felix.'
Ketä kyynelten ruokkimaa neroa me kerran saamme kiittää
liikuttavimmasta elegiasta, kuvauksesta, joka sisältää äänettömästi
kestettyjä sielunmyrskyjä, myrskyjä, joita saavat kärsiä nuo sielut,
joiden hennot juuret eivät vielä kohtaa kuin kovia kiviä kotoisessa
maaperässä, joiden ensi kukoistusta raastavat vihamieliset kädet,
joiden kukkia ympäröi jää sinä hetkenä, jolloin ne avautuvat? Kuka
runoilija kertoo niiden lasten tuskat, joiden huulet imevät katkeraa
rintaa, joiden hymyilyn tukahduttaa ankaran silmän tuikea välähdys?
Runoelma, joka esittäisi nuo sydän parat, joiden tunne-elämä
kehittyy ympäristön alituisen ahdistelun alaisena, olisi todellinen
kertomus minun nuoruudestani. Kenen turhamielisyyttä saatoinkaan
minä loukata, minä, joka olin vastasyntynyt? Mikä fyysillinen tai
moraalinen puutteellisuus tuottikaan minulle äitini kylmyyden?
Olinko minä siis kuin välttämätön paha, sellainen, jonka syntyminen
on satunnaisuuden varassa, tai sellainen, jonka elämä on moite? Kun
minä, oltuani maaseudulle elätettäväksi jätettynä ja kolme vuotta
perheeni unohtamana, palasin isäni kotiin, merkitsin minä siellä niin
vähän, että sain kokea siitä ihmisten sääliä. En tuntenut ajatusta,
en onnellista sattumaa, joiden avulla olisin voinut päästä tästä
ensimäisestä syrjäytyksestä: olin tajuton lapsi, ihminen ei minussa
vielä ollut herännyt. Vähintäkään lieventämättä minun kohtaloani
veljeni ja kaksi sisartani huvittelivat minun kärsimyksilläni.
Sopimusta, jonka nojalla lapset salaavat pienet rikoksensa ja jonka
jo kunniantunto heille opettaa, ei ulotettu ollenkaan minuun;
vieläpä sain lisäksi usein kärsiä rangaistuksen veljeni rikoksista
voimatta vastustaa tätä vääryyttä. Mielistelykö, jolla on itunsa
lapsissa, sai heidät myötävaikuttamaan minua ahdistettaessa, jotta
he saavuttaisivat heidän kaikkien pelkäämän äidin mielisuosion?
Oliko se heidän jäljittelytaipumustensa vaikutusta, johtuiko se
voimain koettelemisen tarpeesta tai säälin puutteesta? Mahdollisesti
kaikki nämä syyt yhdessä riistivät minulta veljeyden sulot. Kaikesta
tunne-elämästä osattomana minä en voinut ketään rakastaa, ja
luonto oli kuitenkin tehnyt minut rakastavaksi! Onkohan enkeliä,
joka kokoaisi tuon alati hyljätyn tunteellisuuden huokaukset? Jos
muutamissa sieluissa väärin kohdellut tunteet muuttuvat vihaksi,
keskittyivät ne minun sielussani ja kaivoivat sinne vuoteen, josta
ne myöhemmin hyökkäsivät minun elämääni vastaan. Kunkin luonteen
alttiuden mukaan höllentää vapisemiseen tottuminen suonia, synnyttää
pelkoa, ja pelko pakoittaa aina väistymään. Siitä johtuu heikkous,
joka kalvaa ihmistä ja istuttaa häneen jotain niin sanoakseni
orjamaista.
Nuo alituiset hyökkäykset totuttivat minut käyttämään voimaa, joka
kasvoi harjoituksesta ja valmisti minun sieluani siveellisiin
kieltäymyksiin. Alinomaa odottaen uutta surua, kuten marttyyrit
odottivat uutta iskua, minun koko olemukseni ilmaisi synkkää
mietiskelyä, joka hävitti lapsuuden viehätykset ja liikunnot. Se
saattoi minut tilaan, joka lähenteli vähämielisyyttä ja antoi aihetta
äitini turmiokkaille ennustuksille. Varmuus siitä, että minulle
tehtiin vääryyttä herätti ennenaikojaan sydämessäni ylpeyden, tuon
järjen hedelmän, joka epäilemättä ehkäisi ne huonot taipumukset,
joille tuollainen kasvatus antoi virikettä. Vaikkakin äitini
laiminlöi minut, olin minä joskus hänen ajatustensa esineenä. Silloin
tällöin hän puhui minun kasvatuksestani ja ilmaisi halua ottaa siitä
huolehtiakseen; hirveät väristykset kulkivat joka kerta lävitseni
ajatellessani niitä viiltäviä tuskia, joita jokapäiväinen yhdessäolo
äidin kanssa oli minulle tuottava. Minä siunasin yksinäisyyttäni ja
olin onnellinen saadessani pysyä puutarhassa, leikkiä kivillä, tutkia
hyönteisiä ja katsella taivaan sinistä lakeutta. Eristäytyminen
oli tosin omiansa tekemään minusta uneksijan, mutta taipumuksen
mietiskelyihin sain minä eräästä seikkailusta, joka teille on
kertova minun ensimäiset onnettomuuteni. Minusta välitettiin niin
vähän, että lastenhoitaja usein unohti asettaa minut nukkumaan.
Rauhallisesti kyyristyneenä viikunapuun alle minä katselin eräänä
iltana tähtiä tuolla uteliaalla mielenkiinnolla, joka valtaa lapset
ja johon minun aikaiseen kehittynyt melankoliani lisäsi jotakin
sentimentaalista ymmärtämystä. Sisareni leikkivät ja huusivat.
Minä kuuntelin heidän etäistä hälinäänsä kuin säestystä omiin
mietteisiini. Melu lakkasi, yö saapui. Sattumalta äitini huomasi
poissaoloni. Välttääkseen moitteita meidän hoitajamme, peljättävä
Karoline neiti, hyväksyi äitini väärät kuvittelut väittäessään, että
kotini kauhistutti minua, ja että olisin aikoja paennut, ellei hän
olisi pitänyt minua silmällä. Minä en ollut tyhmä, vaan salamielinen;
kaikissa hoitoonsa uskotuissa lapsissa hän ei ollut koskaan
tavannut ketään, jonka taipumukset olisivat olleet niin huonot kuin
minun. Hän oli etsivinään ja kutsui minua, minä vastasin. Hän tuli
viikunapuun luo, jonka juurella hän tiesi minun olevan. -- Mitä teit
sinä täällä? sanoi hän. -- Katsoin tähtiä. -- Sinä et katsellut
tähtiä, sanoi äitini, joka kuunteli meitä parvekkeelta, tunnetaanko
tähtitiedettä sinun ijälläsi? -- Ah! rouva, huudahti neiti Karoline,
hän on avannut vesisäiliön hanan, puutarha on tulvan vallassa. Syntyi
yleinen häiriö. Sisareni olivat huvin vuoksi vääntäneet hanan auki
nähdäkseen veden juoksevan, mutta hämmästyneinä vesisuihkusta, joka
oli heidät ylt'yleensä kastellut, he olivat menettäneet malttinsa ja
paenneet voimatta sulkea hanaa. Yllätettynä ja syypääksi todistettuna
tähän kujeeseen, leimattuna valehtelijaksi, kun minä vakuutin
viattomuuttani, minä sain ankaran rangaistuksen. Mikä pahinta, minua
pilkattiin tähtirakkaudestani ja äitini kielsi minua olemasta iltasin
puutarhassa. Tyrannimainen kielto kiihottaa aina intohimoa lapsissa
vielä enemmän kuin aikaihmisissä. Lapsilla on se etu, että he eivät
ajattele muuta kuin kiellettyä asiaa, ja se tarjoaa silloin heille
vastustamattomia viehätyksiä. Minä sain siis usein kuritusta tähtieni
vuoksi. Kun minä en voinut kehenkään luottaa, lausuin minä niille
suruni tuolla ihastuttavalla hiljaisella jokelluksella, jolla lapsi
ilmaisee ensimäiset ajatuksensa, osatessani tuskin vielä sanoja
sopertaa. Kaksitoista vuotiaana, koulussa, minä vielä tarkastelin
niitä ja tunsin siitä sanomatonta nautintoa, niin syvästi painuvat
elämän aamuna saadut vaikutukset sydämeen.
Charles, joka oli viisi vuotta minua vanhempi, oli yhtä kaunis
lapsena kuin miehenä. Hän oli isäni suosikki, äitini lemmikki ja
perheen toivo ja sen kuningas. Hän oli vartaloltaan sopusuhtainen
ja voimakas, ja hänellä oli kotiopettaja. Minut, joka olin
laiha ja kivuloinen, lähetettiin viideksi vuodeksi erääseen
kaupungin koulukotiin ulko-oppilaaksi. Isäni kamaripalvelija vei
minut sinne aamulla ja haki illalla. Mukaani sain minä laihasti
varustetun eväskorin, sillä välin kun toverini saivat itselleen
yllin kyllin ruoka-aineita. Vastakohta minun köyhyyteni ja heidän
rikkautensa välillä tuotti minulle tuhansia kärsimyksiä. Kuuluisa
Tours'in silavasäilyke oli pääruokana ateriassa, jonka me söimme
keskipäivällä, laitoksen aamiais- ja päivällisajan välillä. Tätä
valmistetta, jota jotkut herkkusuut suuresti ylistävät, nähtiin
harvoin ylhäisten pöydissä Tours'issa, ja vaikka olin kuullut siitä
puhuttavan ennen koulukotiin tulemistani, ei minulle koskaan ollut
sattunut onnea saada maistaa tuota voileivän päälle levitettyä
ruskeata herkkua. Jos se ei olisikaan ollut muodissa koulukodissa, ei
minun haluni silti olisi ollut vähemmän voimakas, sillä tuo valmiste
oli tullut minulle päähänpiintymäksi. Lapset huomaavat katseessa
piilevän halun yhtä hyvin, kuin te näette siinä rakkauden: minusta
tuli siten oivallinen pilkanteon esine. Toverini, jotka melkein
kaikki kuuluivat pikku porvaristoon, tulivat minulle ojentamaan
erinomaisia silavaviipaleitaan ja kysymään, tiesinkö miten niitä
tehtiin, missä niitä myötiin, miksi minulla niitä ei ollut. He
lipoivat kieliänsä ylistellen silavasäilykkeitä, noita paksuja
sianlihamuhennoksia, jotka muistuttivat paistettuja tryffeli sieniä;
he penkoivat minun eväskorini, eivät löytäneet sieltä muuta kuin
oliivijuustoa tai kuivia hedelmiä ja antoivat minulle kuoliniskun
tuollaisella lauseella kuin: -- _Sinulla ei siis ole mitään?_
joka näytti minulle erotuksen veljeni ja minun välillä. Syrjästä
katsoa toisten onnea, tuo ristiriita on tahrannut lapsuuteni ruusut
ja lakastuttanut viheriöitsevän nuoruuteni. Kun minä ensimäisen
kerran jalomielisen tunteen pettämänä ojensin käteni ottaakseni
vastaan tuon niin suuresti haluamani herkun, jota minulle tekopyhin
ilmein tarjottiin, vetikin pilkantekijä silavaleivän takaisin
toverien nauraessa tälle yllättävälle lopputulokselle. Jos kaikkein
kunnioitetuimmatkin henkilöt ovat alttiita turhamielisyydelle,
miksi ei sitä voisi antaa anteeksi lapselle, joka itkee nähdessään
itsensä halveksittuna ja pilkattuna. Kuinka monet lapset olisivatkaan
tällaisessa leikissä tulleet herkuttelijoiksi, kärkkyjöiksi ja
veltoiksi! Vainoja välttääkseni minä taistelin. Epätoivon antama
rohkeus teki minut peljättäväksi, mutta minua vihattiin ja minä
olin suojaton petosta vastaan. Eräänä iltana ulos lähtiessäni minä
sain iskun selkääni nenäliinasta, joka oli kääritty täyteen pieniä
kiviä. Kun kamaripalvelija, joka kovakouraisesti kosti puolestani,
ilmoitti tapahtuman äidilleni, huudahti hän: -- Tuo kirottu lapsi
ei tuota meille kuin suruja! Minä vajosin hirveään itse-epäilykseen
huomatessani koulussa vierottavan minua samalla tavoin kuin kotona.
Siellä, kuten kotonakin, minä syvennyin itseeni. Tämä oli kuin toinen
lumisade, joka hidastutti sieluuni kylvettyjen siementen orastusta.
Ne, joista minä näin pidettävän, olivat todellisia katupoikia,
ylpeyteni sai tukea tästä huomiosta, minä pysyin yksinäni. Siten oli
minun edelleen mahdotonta purkaa tunteitani, joita sydän parkani oli
tulvillaan. Opettaja, nähdessään minut alati synkkänä, vihattuna ja
yksinäisenä, vahvisti vääriä epäluuloja, joita perheelläni oli minun
huonosta luonteestani.
Heti kun minä osasin lukea ja kirjoittaa, antoi äitini viedä minut
oratooriomunkkien johtamaan Pont-le-Voy'n kouluun, jonne minun
ikäisiäni lapsia otettiin vastaan luokalle nimeltä _Pas latins_;
tällä luokalla olivat myöskin oppilaat, joiden vitkalleen kehittyvä
käsityskyky kieltäytyi alkeita oppimasta. Täällä olin minä kahdeksan
vuotta näkemättä ketään ja viettäen hyljätyn elämää. Seuraavassa
selitys tähän. Minulla ei ollut kuin kolme frangia kuussa huvituksia
varten, summa, joka tuskin riitti kyniin, veitsiin, viivottimiin,
musteeseen ja paperiin, joista meidän täytyi pitää huolta. Siten,
kykenemättömänä ostamaan itselleni puujalkoja, nuoraa ja muita koulun
huvituksiin kuuluvia välttämättömiä esineitä, minä sain pysyä poissa
leikeistä; voidakseni ottaa niihin osaa minun olisi pitänyt imarrella
rikkaita ja mairitella osastoni ensimäisiä. Pieninkin tuollainen
raukkamaisuus, johon lapset niin helposti taipuvat, innoitti minua.
Minä vietin loma-aikani puun alla surumielisiin unelmiin vaipuneena,
siellä minä luin kirjoja, joita meille kirjastonhoitaja kuukausittain
antoi. Kuinka paljon tuskia kätkeytyikään tuohon luonnottomaan
yksinäisyyteen, mitä kärsimyksiä synnyttikään hyljätty tilani!
Kuvitelkaa, mitä minun hento sieluni tunsi ensimäisessä palkintojen
jaossa, jossa minä sain kaksi arvokkainta, kirjoitustehtävästä ja
käännöksestä? Saapuessani näyttämölle niitä ottamaan suosionhuutojen
ja torventoitotusten kaikuessa, ei isä eikä äiti olleet minua
juhlimassa, vaikka permanto muuten olikin täynnä toverieni vanhempia.
Sensijaan että minä olisin tavan mukaan suudellut palkintojen
jakajaa, syöksyin minä kyyneleitä vuodattaen hänen rinnoillensa.
Illalla minä poltin uunissa palkintoesineeni. Oppilaiden vanhemmat
olivat kaupungissa sen viikon, joka käytettiin harjoituksiin ennen
palkintojen jakoa. Iloisina lähtivät toverini aamuisin ulos koulusta,
sillä aikaa kun minä, jonka vanhemmat asuivat muutaman peninkulman
päässä kaupungista, sain pysyä opistossa peipposten kanssa; tämä nimi
annettiin oppilaille, joiden kotipaikka oli saarilla tai ulkomailla.
Illalla, rukouksen aikana, nuo sydämettömät kehuskelivat meille hyviä
päivällisiä, joita he vanhempineen olivat syöneet. Te näette, että
onnettomuuteni suurentui, mikäli ne piirit laajenivat, joihin minä
jouduin. Kuinka paljon ponnistuksia minä teinkään horjuttaakseni
tuomiota, joka pakotti minut elämään yksin! Kuinka monia toiveita
minun sieluni tuhansina innostuksen hetkinä suunnittelikaan,
toiveita, jotka yksi ainoa päivä hävitti! Taivuttaakseni vanhempani
tulemaan kouluun minä kirjoitin heille kirjeitä, jotka olivat
täynnä tunteita, yltiömäisesti ilmaistuja ehkä, mutta viattomia
antamaan moitteen aiheita äidilleni, joka ironialla hillitsi
kirjoitustapaani. Rohkeuttani menettämättä minä lupasin täyttää
ne ehdot, jotka isäni ja äitini asettivat saapumiselleen; minä
rukoilin myötävaikutusta sisariltani, joille minä kirjoitin heidän
juhla- ja syntymäpäivikseen, muistaen ne niin tarkasti kuin hyljätyt
lapset tavallisesti tuollaiset asiat muistavat, mutta sitkeyteni
oli turhaa. Palkintojen jakopäivän lähestyessä minä uudistin yhä
hartaammin pyyntöjäni, minä kerroin voitontoiveistani. Vanhempieni
vaitiolon pettämänä minä odotin heitä kiihkeästi ja ilmoitin heidän
tulostaan tovereilleni. Kun minä, perheiden saapuessa, kuulin vanhan
portinvartijan tulevan opiston käytävään kutsumaan oppilaita, tunsin
minä sairaloisia puistatuksia. Tuo vanhus ei lausunut koskaan
minun nimeäni. Päivänä, jolloin minä valitin kirottua kohtaloani,
rippi-isäni osotti minulle taivasta, jossa viheriöitsi palmu,
niille luvattu, joista Vapahtaja on sanonut: _Beati qui lugent!_
[Autuaita ovat murheelliset.] Ensi ripillä käymisestäni alkaen minä
heittäydyin siis rukouksen salattuihin syvyyksiin, minut valtasivat
uskonnolliset aatteet, joiden moraalinen kauneus tenhoaa nuorten
mielet. Palavan uskon innoittamana minä rukoilin Jumalaa tekemään
uudestaan minun hyväkseni noita häikäiseviä ihmetöitä, joista minä
luin marttyyrien elämäkerroissa. Viisivuotiaana minä kiiruhdin
tähtiä kohden, kaksitoistavuotiaana minä kolkutin pyhäkön ovia.
Hurmiotilani synnytti minussa sanoin kertomattomia unelmia, jotka
rikastuttivat mielikuvitustani, lisäsivät herkkyyttäni ja vahvistivat
ajatuskykyäni. Olen usein luullut, että enkelit lähettivät minulle
näitä yleviä näkyjä kääntääkseen sieluni taivaallisiin päämääriin;
he ovat antaneet silmilleni kyvyn nähdä asioiden ytimeen; he ovat
avanneet sydämeni tuolle tenhovoimalle, joka tekee runoilijan
onnettomaksi, kun hän omistaa turmiollisen kyvyn verrata sitä, mitä
hän tuntee, siihen mikä on todellista, tavoittelemiansa taivaita
siihen vähään, mikä hänelle onnistuu; he ovat kirjoittaneet päähäni
kirjan, josta minä voin lukea, mitä minun pitää ilmaista; he ovat
sytyttäneet huuliini välittömän ilmaisutaidon hehkun.
Isäni sai joitakin epäilyksiä munkkien opetuksen etevyydestä ja
otti minut pois Pont-le-Voy'n koulusta asettaakseen minut Pariisiin
Marais'n kaupunginosassa olevaan opistoon. Olin viisitoista vuotta
vanha. Kun tietoni ja taitoni olivat tutkitut, pääsin minä, joka
olin Pont-de-Voy'n retoriikkaluokan oppilas, kolmannelle osastolle.
Kärsimykset, joita minä olin saanut kokea kotona ja koulussa, sain
minä uudella tavalla tuntea Lepitre'n koulukodissa ollessani. Isäni
ei ollut antanut minulle ollenkaan rahaa. Kun vanhempani tiesivät,
että minulla oli ruokaa ja vaatteita ja että latina ja kreikka
kiristivät minua, oli kaikki hyvin. Opintoaikanani olen oppinut
tuntemaan noin tuhat toveria, eikä ketään heistä ole kohdeltu
sellaisella välinpitämättömyydellä. Kiihkeästi Bourbon'eihin
liittyneenä Lepitre'lla oli suhteita isääni aikana, jolloin
uskolliset kuningasmieliset koettivat vapauttaa Temppelitornista
kuningatar Maria Antoinette'a. Isäni ja hän uudistivat tuttavuutensa;
herra Lepitre luuli siis olevansa velvollinen korvaamaan isäni
unhoitusta, mutta summa, jonka hän minulle antoi, oli verrattain
vähäinen, sillä hän ei tiennyt perheeni aikomuksista. Koulukoti
sijaitsi vanhassa Joyeuse-nimisessä rakennuksessa, jossa, kuten
kaikissa vanhoissa ylhäisön asumuksissa, oli portinvartijan huone.
Loma-aikana, ennen hetkeä, jolloin aliopettaja tuli viemään meidät
Kaarle Suuren lyseoon, varakkaat toverit menivät syömään aamiaista
Doisy nimisen portinvartijamme luo. Herra Lepitre joko ei tiennyt
tästä mitään tai salli Doisy'n harjoittaa tuota liikettä. Tämä
portinvartija oli todellinen salakuljettaja, jota oppilaiden oli
tärkeätä kohdella hellävaroen. Hän oli harharetkiemme salainen
kaitsija, myöhäisten kotiintulojemme uskottu, kiellettyjen
kirjalainojen välittäjä. Juoda aamiaiseksi kuppi kahvia maidon
kanssa todisti ylhäistä makua, mikä käy selville siitä korkeasta
hinnasta, jossa siirtomaan tuotteet olivat Napoleonin aikana. Jos
sokerin ja kahvin käyttö oli ylellisyytenä vanhempien kotona,
ilmaisi se meidän keskuudessamme turhamielistä mahtailemista, joka
olisi sytyttänyt intohimomme, jolleivät taipumus jäljittelyyn,
ahneus ja muodinmukaisuus olisi riittäneet. Doisy hankki meille
luottoa, hän käännytti meitä kaikkien sisarten tai tätien puoleen,
jotka hyväksyivät koululaisten kunnianasiat ja maksoivat heidän
velkansa. Pitkän aikaa minä vastustin herkuttelujen viehätystä.
Jos tuomarini olisivat tunteneet viettelysten voiman, sieluni
sankarillisen pyrkimyksen stoalaisuuteen, hillityt raivonpuuskani
pitkän kieltäymiseni aikana, olisivat he pyyhkineet minun kyyneleeni,
sen sijaan että he saattoivat ne vuotamaan. Mutta olisiko minulla
lapsena voinut olla tuo sielun suuruus, joka halveksien suhtautuu
toisten halveksimiseen? Saatoinko minä tuntea hyökkäykset, joita
useimmat yhteiskunnalliset paheet tekivät ja joiden voimaa minun
haluni lisäsivät. Toisen vuoden lopulla isäni ja äitini saapuivat
Pariisiin. Heidän tulopäivänsä ilmoitti minulle veljeni: hän
asui Pariisissa, eikä ollut tehnyt yhtä ainoata vierailua minun
luokseni. Sisareni olivat matkalla sinne ja meidän piti yhdessä
katsella Pariisia. Ensimäisenä päivänä meidän piti mennä syömään
päivällistä Palais-Royal'iin ja sieltä kaikki Théâtre-Français'iin.
Huolimatta hurmauksesta, jonka tämä odottamaton juhlaohjelma minussa
aiheutti, herpautui iloni myrskytuulesta, joka tavallisesti niin
rajusti iskee onnettomiin olentoihin. Minun oli selvitettävä sadan
frangin velka herra Doisy'lle, joka uhkasi itse mennä vaatimaan
rahojansa vanhemmiltani. Minä hoksasin ottaa veljeni Doisy'n
tulkiksi, katumukseni esittäjäksi ja anteeksiannon välittäjäksi.
Isäni oli taipuvainen armahtamaan, mutta äitini oli lepyttämätön.
Hänen siniset, syvät silmänsä kivetyttivät minut, hän singahutteli
hirveitä ennustuksia. "Mitä minusta tulisikaan myöhemmin, kun minä jo
seitsemäntoista vuotiaana tein moisia ajattelemattomuuksia? Olinko
minä ollenkaan hänen poikansa? Oliko aikomukseni saattaa perhe
häviöön? Olinko minä ainoa perheenjäsen? Virkaura, jolla veljeni
Charles oli, vaatihan se vapaita vuosirahoja ja ne hän kyllä ansaitsi
käytöksellään, joka oli perheelle kunniaksi, sillä välin kun minä
tuotin häpeää. Enkö minä siis tiennyt rahan arvoa ja kuinka kalliiksi
minä tulin? Mitä hyödyttävät sokeri ja kahvi kasvatuksessa? Tuolla
tavalla eläminen, olihan se samaa kuin paheiden oppiminen. Marat
[Ranskan vallankumouksen hirmumiehiä. Suom. muist.] oli enkeli minuun
verrattuna." -- Sittenkun tuon tulvan hyökylaineet olivat kulkeneet
ylitseni ja tuoneet sieluuni tuhansia pelkoja, saattoi veljeni minut
takaisin koulukotiin. Minä menetin päivällisen Frères Provencaux'ssa,
enkä saanut nähdä Talman esittävän Britannicusta. Sellainen oli
kohtaukseni äitini kanssa kahdentoista vuoden eron jälkeen.
Kun minä olin lopettanut kouluopintoni, jätti isäni minut herra
Lepitre'n holhouksen alaiseksi. Minun tuli oppia korkeampaa
matematiikkaa, suorittaa ensimäisen vuoden oppikurssi oikeustieteessä
ja alkaa ylemmät opinnot. Koulukodissa asuen ja sen opinnoista
vapaana minä luulin aselevon tulleen kurjuuden ja minun välille.
Mutta huolimatta yhdeksästätoista ikävuodestani tai ehkäpä niiden
johdosta isäni jatkoi samaa menettelytapaa, jota noudattaen minut
ennen oli lähetetty kouluun ilman ruokavaroja, kimnaasiin ilman
taskurahoja, ja joka oli pakottanut minut rupeamaan Doisy'n
velalliseksi. Minulla oli vähän rahaa käytettävänä. Mitä voi
yrittää Pariisissa ilman rahaa? Sitäpaitsi oli vapauteni viisaasti
rajoitettu. Herra Lepitre antoi minulle saattajan lakiopistoon;
eräs aliopettaja vei minut professorin eteen ja haki taas pois.
Nuorta tyttöä ei olisi vartioitu vähemmällä huolella kuin minua
äitini pelkojen johdosta. Pariisi pelottikin hyvällä syyllä
vanhempiani. Koulupojat harrastavat salaisesti samaa kuin mitä
tytöt koulukodeissaan; oli miten tahansa, jälkimäiset puhuvat aina
rakastajista, edelliset naisista. Pariisissa hallitsi tähän aikaan
toverien keskusteluja Palais-Royal'in turkkilainen ja itämainen
maailma, Palais-Royal oli rakkauden kultamaa, jossa iltasin vilisi
kokonaisia kultavuoria. Palais-Royal ja minä, me olimme kaksi
tuollaista matemaattista viivaa, jotka kulkevat toisiansa kohti
kuitenkaan koskaan yhtymättä. Seuraavasta käy selville, kuinka
kohtalo ehkäisi minun yritykseni. Isäni oli esittänyt minut eräälle
tädilleni, joka asui Saint-Louis saarella. Hänen luokseen piti minun
mennä syömään päivällistä joka torstai ja sunnuntai herra tai rouva
Lepitre'n saattamana, jotka näinä päivinä läksivät ulos kaupungille
ja illalla palatessaan ottivat minut mukaansa. Merkillisiä nautinnon
hetkiä. Markiisitar de Listomère oli seuratapoja noudattava
suuren maailman nainen, joka ei koskaan ajatellut tarjota minulle
rahaa. Vanhana kuin katedraali, maalattuna kuin miniatyyrikuva ja
tuhlaavaisena ulkonaisessa esiintymisessään hän eli asunnossaan
ikäänkuin Ludvig XV ei olisikaan kuollut, eikä seurustellut kuin
vanhojen naisten ja aatelisherrain kanssa, kivettynyt seurapiiri,
jossa minä luulin olevani hautuumaalla. Ei kukaan lausunut minulle
mitään, enkä minä rohjennut puhua ensimäiseksi. Vihamieliset ja
kylmät katseet saattoivat minut häpeämään nuoruuttani, joka näytti
kaikille kiusalliselta. Tähän välinpitämättömyyteen minä perustin
juoneni onnistumisen aikoessani eräänä päivänä, heti päivällisen
jälkeen, pujahtaa katsomaan puupiirroskokoelmia. Kerran vistipeliin
antautuneena tätini ei enää kiinnittänyt huomiotansa minuun.
Jean, hänen kamaripalvelijansa, välitti vähät herra Lepitre'sta;
mutta tuo onneton päivällinen pitkittyi sitä mukaa, kuinka
vanhoja syöjät olivat ja kuinka viallisia heidän hammasrivinsä.
Vihdoin eräänä iltana, kahdeksan ja yhdeksän välillä, minä olin
päässyt porraskäytävään asti vapisten kuin Bianca Capello [eräs
venetsialaisnainen, joka pakeni rakastajansa kanssa Firenzeen ja
josta myöhemmin tuli Francesco di Medici'n puoliso. Suom. muist.]
pakopäivänään; mutta juuri kun portinvartija oli vetänyt nauhasta
avatakseen minulle portin, näin minä herra Lepitre'n ajoneuvot
kadulla ja kuulin tuon kunnon miehen kysyvän minua ahdashenkisellä
äänellään. Kolme kertaa asettui sattuma ratkaisevasti Palais-Royal'in
helvetin ja nuoruuteni paratiisin välille. Sinä päivänä, jolloin minä
päätin uhmata mitä vaaroja tahansa päästäkseni vapaaksi häpeästä,
jota tunsin ollessani kaksikymmentävuotias ja vielä tietämätön;
hetkellä, jolloin minä riistäydyin herra Lepitre'n seurasta hänen
noustessaan ajoneuvoihin, mikä oli vaikea tehtävä, sillä hän oli
paksu kuin Ludvig XVIII ja kompurajalkainen -- äitini saapui
postivaunuissa. Hänen katseensa pysähdytti minut ja minä olin kuin
lintu käärmeen edessä. Mikä sattuma saattoi hänet tielleni? Eikä
kuitenkaan mikään luonnollisempaa! Napoleon löi viimeisiä valttejaan;
isäni, aavistaen Bourbon'ien paluuta, saapui ilmoittamaan tästä
veljelleni, joka jo oli keisarivallan politiikan virkamiehiä. Hän
oli lähtenyt Tours'ista yhdessä äitini kanssa. Äitini oli ottanut
tehtäväkseen tuoda minut sinne turvaan vaaroilta, joita pääkaupunki
näytti tarjoavan niiden mielestä, jotka järkevästi harkitsivat
vihollisen liikkeitä. Muutamissa minuuteissa minä olin jättänyt
Pariisin, hetkellä, jolloin sen olemassaolo aikoi käydä minulle
turmiokkaaksi. Tukahutettuja haluja kuohuvan mielikuvituksen
myrskyt, alituisista kieltäymyksistä synkentyneen elämän ikävyys
olivat pakottaneet minut heittäytymään opintoihin, kuten kohtaloonsa
kyllästyneet ihmiset muinoin hautautuivat luostariin. Opiskelu
oli tullut minulle intohimoksi, joka saattoi käydä vaaralliseksi
kahlehtiessaan minua aikana, jolloin nuorten tulee jättäytyä
keväisten luonteidensa ihastuttavaan vilkkauteen.
Tämä päältäpuolinen kuvaus nuoruudesta, jossa te voitte havaita
lukemattomia elegillisiä kohtia, oli välttämätön sen vaikutuksen
selville saamiseksi, mikä sillä oli minun tulevaisuuteeni. Yli
kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, niin monien katkerien vaikutusten
koskettamana, minä olin vielä pieni, laiha ja kalpea. Minun sieluni,
joka oli täynnä tahtoa, taisteli ruumiin kanssa, joka oli näöltänsä
heikko, mutta joka, erään vanhan Tours'in lääkärin sanojen mukaan,
sai viimeistä karkaisuansa soveltuakseen rautaiseen luonteensävyyn.
Ruumiiltani lapsena ja ajatuksiltani vanhana minä olin lukenut ja
miettinyt niin paljon, että minä tunsin metafyysillisesti elämän
korkeudet hetkellä, jolloin minun oli koettava sen rotkoteiden
mutkaisia vaikeuksia ja sen tasankojen hiekkaisia polkuja.
Harvinaiset sattumat olivat jättäneet minun sieluni tuohon hurmaavaan
ajanjaksoon, jolloin sielun ensimäiset epäilykset alkavat, jolloin se
avautuu nautinnoille, jolloin kaikki on sille mieluista ja raikasta.
Minä olin työn pidentämän poikaiän ja hitaasti vihreitä oksiaan
työntävän miehuusiän välillä. Ei kukaan nuori mies ollut niin valmis
kuin minä tuntemaan ja rakastamaan. Jotta ymmärtäisitte täysin
kertomukseni, siirtäkää itsenne takaisin tuohon ihanaan aikaan,
jolloin huulet eivät lausu valheita, jolloin silmät ovat kirkkaat,
vaikka niitä verhoavat innon ja arkuuden ristiriidasta raskaat
silmäluomet, jolloin mieli ei taivu maailman kavaluuteen, jolloin
sydämen herkkyys on yhtä voimakas kuin ensimäisen tunteenliikutuksen
jalous.
En kerro teille ollenkaan matkasta, jonka tein äitini kanssa
Pariisista Tours'iin. Hänen olemuksensa kylmyys ehkäisi hellyyteni
puhkeamisen. Joka kerta hevosta vaihdettaessa minä olin aikeissa
ruveta puhumaan; mutta yksi katse, yksi sana karkoitti älykkäästi
mietityt lauseet, joilla tahdoin alkaa. Orléans'issa, levollemenon
hetkenä, äitini moitti vaitioloani. Minä heittäydyin hänen
jalkoihinsa, syleilin hänen polviansa kuumia kyyneliä vuodattaen,
minä avasin hänelle hellyyttä uhkuvan sydämeni. Minä koetin vaikuttaa
häneen hiutuvan rakkauden innoittamalla puolustuspuheella, jonka
sävy olisi koskenut jonkun äitipuolenkin sisimpään. Äitini ei
vastannut minulle muuta kuin että näyttelin komediaa. Minä valitin
hänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi
pojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin
sillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti
itsemurhani.
Saapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua
ollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin
he kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua
kohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte
tilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle,
kaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne
kuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa
kuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin
toisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä
hän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka
nainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä
voidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia,
joihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en
nähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen,
leikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère
suvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin.
Hänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä.
Kaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia
uskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten
pappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen
loppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä
oli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on
sydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä
kohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset
tunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan
kohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota,
ympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista
okaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä
siihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä
aloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten
kosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen
ajan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot
suurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius
karkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut
tyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon
ja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni
vapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne
raskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on
naimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus
lohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa
minä olin. Halusin kuolla.
Minulle tuntemattomia suuria tapahtumia oli tulossa silloin.
Angoulême'n herttua, joka oli lähtenyt Bordeaux'sta yhdistyäkseen
Ludvig XVIII:een Pariisissa, sai matkallaan joka kaupungissa
noita kiihkeitä suosionosotuksia, jotka valtasivat vanhan Ranskan
Bourbon'ien palatessa. Touraine oli levottomassa liikkeessä
laillisten prinssiensä hyväksi, kaupunki kuohui, ikkunat olivat
liputetut, asukkaat juhlapuvuissa, juhlia valmistettiin, ja itse ilma
oli täynnä jotakin huumaavaa -- kaikki tuo herätti minussa halun
olla läsnä prinssin kunniaksi toimeenpannuissa tanssiaisissa. Kun
minä rohkenin ilmaista tämän toivomuksen äidilleni, joka silloin oli
liian sairas ottaakseen juhlaan osaa, suuttui hän kovin. Tulinko minä
Kongo'sta, koska en tiennyt mitään? Kuinka minä saatoin kuvitella,
ettei meidän perheemme olisi edustettuna tanssiaisissa? Kenen, ellei
minun oli sinne mentävä isäni ja veljeni poissaollessa? Olihan
minulla äiti, ja hän kyllä piti huolta lastensa onnesta. Tällä
hetkellä tuli poika, joka oli ollut ikäänkuin perheestä hyljätty,
tärkeäksi henkilöksi. Minä olin yhtä hämmästynyt merkityksestäni
kuin siitä ironisten päätelmien tulvasta, jolla äitini otti vastaan
pyyntöni. Tiedustelin sisariltani ja kuulin, että äitini, jota
tällaiset teatteritemput huvittivat, oli kovassa touhussa minun
puvustani. Yllätettynä näiden toimenpiteiden suurenmoisuudesta
ei ainoakaan Tours'in räätäleistä ottanut tehdäkseen minulle
pukineita. Äitini oli lähettänyt hakemaan kotiompelijatartansa,
joka maakunnan tavan mukaan osasi tehdä kaikkea neulomatyötä.
Vaaleansininen puku valmistettiin minulle joten kuten kaikessa
hiljaisuudessa. Silkkisukat ja uudet tanssikengät oli helppo saada;
liivit olivat liian lyhyet, mutta saatoin käyttää isäni liivejä;
ensi kertaa oli päälläni rinnuspaita, jonka röyhelöt paisuttivat
rintaani ja kietoutuivat kaulahuivini solmun ympäri. Kun minä
olin puettu, muistutin minä itseäni niin vähän, että sisarteni
kohteliaisuuksien rohkaisemana saatoin mennä kokoontuneiden
tourainelaisten eteen. Tukala yritys! Juhlaan oli kutsuttu liian
paljon väkeä, jotta kaikki olisivat voineet olla valituita. Hoikka
vartaloni oli minulle avuksi, minä pujottauduin erääseen Papion'in
talon puutarhaan pystytettyyn telttaan ja pääsin lähelle nojatuolia,
joka oli prinssin kunniaistuin. Kuumuus oli tukahduttava, ensimäinen
julkinen juhla, jossa minä olin läsnä, häikäisi minut loisteellaan,
punaisilla seinäverhoillaan, kullatuilla koristeillaan, puvuillaan ja
timanteillaan. Joukko miehiä ja naisia, jotka syöksyivät toisiansa
tungeksien ja törmäilivät toisiinsa pölypilven ympäröiminä, tyrkki
minua. Loistavat vaskitorvet ja sotilasmusiikin bourbonnelaiset
juhlasäveleet hukkuivat hurraahuutoihin: -- Eläköön Angoulême'n
herttua! eläköön kuningas! eläköön Bourbon'it! Tämä juhla oli
innostuksen purkaus, jossa jokainen koetti voittaa toisensa
raivokkaassa riennossa Bourbon'ein nousevaa aurinkoa kohden; se oli
todellista puolueitsekkyyttä, joka jätti minut kylmäksi, alensi
minua, saattoi minut syventymään itseeni.
Tämä pyörre vei minua mukanaan kuin oljenkortta, ja minussa
syntyi lapsellinen halu olla Angoulême'n herttua, kuulua noihin
prinsseihin, jotka astelivat suunniltaan joutuneen yleisön edessä.
Tourainelaisen turhamainen kateus sytytti kunnianhimon, jota minun
luonteeni ja olosuhteet jalostuttivat. Kuka ei ole kadehtinut
tuota ihailua, jonka suurenmoisen toistumisen minä sain nähdä pari
kuukautta jälkeenpäin, kun koko Pariisi syöksyi keisaria vastaan
hänen palatessaan Elban saarelta? Tämä herruus massan yli, jonka
tunteet ja elämä purkautui kuin yhdestä sielusta, saattoi minut
äkkiä tavoittelemaan kunniaa, tuota papitarta, joka tänäpäivänä
saattaa perikatoon Ranskan, kuten muinoin druidipapit uhrasivat
gallialaiset. Lisäksi minä äkkiä tapasin naisen, joka oli lakkaamatta
kiihottava kunnianhimoisia aikeitani ja saattava ne huippuunsa
heittämällä minut kuningaskunnan sydämeen. Liiaksi arkana pyytääkseni
ketään tanssiin ja muuten peljäten hämmentäväni asentoja minä
luonnollisesti olin hyvin kömpelö, enkä tiennyt mitä tehdä. Hetkellä,
jolloin minä tunsin pahoinvointia paikallaan seisomisesta, johon
väkijoukossa on pakotettu, eräs upseeri astui jaloilleni, jotka
olivat turvonneet yhtä paljon kenkien ahtaudesta kuin kuumuudesta.
Tämä viimeinen harmi teki juhlan minulle vastenmieliseksi. Oli
mahdotonta mennä ulos, minä pakenin erääseen nurkkaan tyhjän penkin
päähän ja jäin istumaan silmät tuijottavina, liikkumattomana ja
jurona. Heiveröisen ulkonäköni pettämänä eräs nainen piti minua
lapsena, joka nukkumaisillaan odottaa äitinsä tuloa, ja istuutui
viereeni liikkeellä, jolla lintu laskeutuu pesäänsä. Heti minä tunsin
naistuoksun, joka saattoi sieluni säteilemään, kuten myöhemmin
itämaiden runous. Minä katsahdin naapuriini ja hämmästyin enemmän
kuin juhlasta. Jos olette oikein ymmärtänyt kuluneen elämäni,
voitte aavistaa ne tunteet, jotka pulppusivat sydämestäni. Silmäni
kiintyivät heti valkeisiin kaareviin hartioihin, joita vasten minä
olisin tahtonut painaa kasvojani; heikosti rusottaviin hartioihin,
jotka näyttivät punastuvan ikäänkuin ne olisivat ensimäistä kertaa
paljaina; kainoihin hartioihin, joilla oli sielu ja joiden hieno
pinta hohti valossa kuin silkkikudos. Nuo hartiat jakoi uurre,
jota myöten katseeni kulki, rohkeampana kuin käteni. Hänen päänsä
pienimmätkin yksityiskohdat olivat viehätyksiä, jotka herättivät
minussa sanomatonta iloa. Hänen välkkyvät hiuksensa olivat
samettipehmeän niskan yläpuolella sileiksi kammatut, kuten pienellä
tytöllä, ja mielikuvitukseni kulki noita vaikeita jakauksia myöten
kuin uusia polkuja; kaikki saattoi minut hämmennyksiin. Tultuani
vakuutetuksi, ettei kukaan minua nähnyt, minä painauduin hänen
selkäänsä vasten, kuin lapsi, joka heittäytyy äitinsä syliin, ja
suutelin hänen hartioitansa. Nainen päästi läpitunkevan huudon,
jonka kuulumisen soitto esti. Hän kääntyi, näki minut ja sanoi:
"Herra!" Ah! jos hän olisi sanonut: "Pikku ystäväiseni, mikä teidän
on!" olisin minä luultavasti tappanut hänet; mutta tuo _herra_
sai kuumat kyyneleet puhkeamaan silmistäni. Minut kivetytti pyhää
vihastusta säkenöivä katse, ylevä pää, jota kaunisti tuhkanväristen
hiusten diadeemi, sopusointuinen hurmaavan selän kanssa. Loukatun
häveliäisyyden purppura hehkui hänen kasvoillaan, mutta samalla näkyi
niissä jo sellaisen naisen anteeksianto, joka ymmärtää mielettömyyden
puuskan ollessaan sen vaikuttimena ja aavistaa katumuksen kyynelissä
loputonta jumaloimista. Hän meni pois kuningattaren liikkein. Minä
huomasin silloin asemani naurettavuuden; vasta nyt minä älysin, että
olin puettu kuin savoialaisen apina. Häpesin itseäni. Minä jäin
paikoilleni aivan tyhmistyneenä, maistellen hedelmää, jonka olin
vastikään ryöstänyt, tuntien huulillani lämmön verestä, jota olin
hengittänyt, katumatta mitään ja seuraten katseillani tuota taivaasta
laskeutunutta naista. Kuumeen vallassa, jonka ensimäinen aistillinen
näkemys sydämessäni herätti, minä harhailin tyhjiksi jääneissä
tanssiaisissa, löytämättä tuntematontani. Minä palasin kotiin ja
asetuin levolle perinpohjaisesti muuttuneena.
Uusi sielu, kirjavasiipinen sielu oli puhkaissut kotelonsa. Rakas
tähteni, jota minä olin ihaillut sinisissä lakeuksissa, oli pudonnut
alas ja tullut naiseksi säilyttäen kirkkautensa, säteilynsä ja
raikkautensa. Minä rakastin äkkiä tietämättä mitään rakkaudesta.
Eikö siinä ole jotain ihmeellistä, tuossa miehen kiihkeimmän tunteen
ensimäisessä purkauksessa? Minä olin kohdannut tätini salissa
muutamia kauniita naisia, mutta ei yksikään heistä tehnyt minuun
mitään vaikutusta. Onkohan siis olemassa hetki, tähtien liitto,
erityisten olosuhteiden yhtyminen, yksi ainoa naisten joukossa,
joka aiheuttaa yksinomaisen intohimon aikana, jolloin intohimo
kohdistuu sukupuoleen sen kokonaisuudessa? Ajatellessani, että
valittuni eli Touraine'ssa, minä hengitin nautinnolla ilmaa, minä
näin sen sinessä värin, jota minä en ole sen jälkeen enää nähnyt.
Vaikka olin sisällisesti ihastuksissani, näytin minä vakavasti
sairaalta ja äitini tunsi katumuksen sekaista pelkoa. Kuten eläimet,
jotka tuntevat onnettomuuden lähestyvän, minä lyykistyin puutarhan
nurkkaan unelmoimaan ryöstämästäni suudelmasta. Muutamia päiviä
noiden muistettavien tanssiaisten jälkeen äitini luuli työstä
luopumiseni, välinpitämättömyyteni, jolla minä suhtauduin hänen
painaviin katseisiinsa, hänen ironiansa tehottomuuden ja synkän
tilani johtuvan niistä luonnollisista käännekohdista, joita nuorilla
minun iälläni on. Maaseutu, tuo ikuinen parannus mielenliikutuksille,
joita lääketiede ei ollenkaan tunne, katsottiin minulle parhaimmaksi
keinoksi vapautua mielen haluttomuudesta. Äitini päätti, että minun
oli vietettävä muutamia päiviä Frapesle'ssa, linnassa, joka sijaitsi
Indre joen varrella Montbazon'in ja Azay-le-Rideau'n välillä, erään
hänen ystävänsä luona, jolle hän epäilemättä antoi salaisia ohjeita.
Päivänä, jolloin maaseudun ovet minulle avautuivat, minä olin uinut
niin pitkälti rakkauden merta, että olin kulkenut sen yli. En tiennyt
tuntemattomani nimeä; kuinka oli häntä nimitettävä, mistä oli
hänet löydettävissä, kenelle saatoin minä hänestä puhua? Luonteeni
arkuutta lisäsi vielä selittämätön pelko, joka valtaa nuoren sydämen
rakkauden ensi yrityksessä; se alkoi minussa melankolialla, joka on
toivottomien intohimojen merkki. En halunnut parempaa kuin saada
kulkea ja juosta vapaasti pitkin kenttiä. Tuolla lapsen rohkeudella,
joka ei epäile mitään, ja johon sisältyy, kuinka sanoisin, jotain
ritarillista, minä päätin tutkia kaikki Touraine'n linnat, jalkasin
kulkien ja lausuen joka kauniin pienen tornin nähdessäni: -- Tuolla
hän asuu!