Jokihulluutta.
Kevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille
muodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella
kuultaa lumen alta esiin sininen.
Ilmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa
lämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi
välkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja
on uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää
ikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon
jäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään
puhtaisiin lemuihin.
Körkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet
pieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla
hän hetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on
odottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata
saappaitaan.
Terva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa
itsekseen hyräillä.
— Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, —
ajattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä.
Ajattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa
ensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei
saisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa
tapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan.
Touhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen,
matalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin
syvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia.
— No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein.
Heikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään.
— Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi.
Isä lähtee kävelemään tallia kohti.
— Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään,
— aivan niinkuin ei sitä kaiken maailman pahuutta ennättäisi
vähemmälläkin oppia...
Heikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan isänsä
sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman
riettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä
ensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja
hän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta
vähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain
lisää virikettä mielihalulle.
Synnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja
syntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten
taas talvella.
— No, ei nyt sellaisia!
Heikki vavahti, huomatessaan ruvenneensa mielessäänkään arvostelemaan
asioita, joiden ympärillä lepäsi pyhyyden ja koskemattomuuden sädekehä.
Körkön vanhempi Heikki, isä, oli lestadiolainen ja suuri saarnamies...
* * * * *
Aurinko paistoi, lumi suli, terva tuoksui.
Halu joelle oli tullut oikeastaan jo tammikuulla, puheen ollessa yhtiön
suurista ensikesäisistä uitoista.
Jokkalan vieressä oli lanssimaa, ja siihen oli pitkin talvea vedätetty
valtavia tukkiläjiä. Jokkalan pojat puuhasivat kaikki joelle lähtöä.
— Lähde mukaan, — oli Jokkalan Kunnari yht’äkkiä sanonut.
— Mitäpä minä siellä, kotonakin tarvitaan...
— Tarvitaan!
Jokkalan Kunnari oli ollut vähän viinoissa ja lyönyt nauraen olalle.
Mitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin.
Ja me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa
poika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki
röökynää myöten...
Oli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja
mielikuvitus oli alkanut toimia.
Mitä nuo nyt kotonakin sanonevat...
— Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua,
kilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi
siksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin
on naama hyvinkin mujullaan.
Oh perh... Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja
menettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti
antanut rauhaa.
* * * * *
— Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa.
Isä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille.
— Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu.
Isä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan,
tarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren
ja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin
portaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään.
— Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden
yläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin.
* * * * *
Körkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole
kuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina
uusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee,
sittenpähän näkee mitä tulee.
Heikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen
ilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän
viimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan...
Veret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen
jätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä,
eikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi,
tuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan
aavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon
tilin kouraan: "Siin' on, mene pitämään sabattiasi..." — Joella, siellä
on ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä
huomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään
niinkuin taivaan lintu.
Ettäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja
vilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja
onhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin
sadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja
hanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: "Siinä on
Körkön Heikki... On kuultu puheita..." Niinpä on, Körkön Heikki se on,
ja tanssin lopusta auringon nousuun, — niitä seikkoja ei kukaan vielä
ole selvitellyt.
Kuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä
enemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta
jotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän
ei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja
kodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat
odottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen
viettelee tuntemattomuudellaan...
* * * * *
Seuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin
ulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä
hiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen
tunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä
nostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja
elämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle.
— Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, —
sanoo isä.
Ollaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään.
— Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin
kyllin...
— No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki.
— Mikä pakko sinne on kesäksikään!
Ei osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman
pian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon
tavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen
arvaa, ettei Körkön poika pakosta...
— No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän.
— Tuota... etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti.
Nyt Heikki-poika naurahtaa keveästi.
— Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa
sitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita...
— No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta
halustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella,
että aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia
meidän edesottamisiamme.
Heikki painelee talvitietä kirkolle päin. Alussa on mieli apea, mutta
askel askeleelta, kuta kauemmaksi kodista tullaan, se kevenee, ja
kun illalla tulet alkavat näkyä kirkonkylästä, on hän kuulevinaan
ensimmäisten tukkilaislaulujen soivan korvissaan.
Mutta kotiinjäänyt isä tuumiskelee itsekseen, että on sitä hulluutta
monenlaista. Rantamaissa kuuluvat poikaset joskus saavan hullutuksen
puoliväkisin mennä merille, täällä ne yhtä väkisin pyrkivät tukkijoelle.
Ja useimmiten ajaa routa porsaan kotiin.
Kohtaus joella.
Herran pojat sentään, kuinka kansakoulun läpikäyminenkin voi tehdä
paljon asiaa! Niinkuin tämänkin Ojajärven Heikin kohdalla. Viime vuonna
tavallinen jätkä, nyt kymppi, oikein sellainen konttorikymppi, joka
nostaa suoraan konttorista palkkansa tai jolle se lähetetään suljetussa
kirjeessä puulaakin muun postin mukana.
Kirkkoniemen rannasta on laiva lähdössä Lusman kylään, ja Heikki on
menossa työmaalleen, jollekin suvannolle Javaruksen tienoilla. On saatu
pieniä ohjeita konttorista ja nyt sitä ollaan menossa. Ei ole toista
työnjohtajaa paikalla, mutt’eihän siellä olekaan kuin parikymmentä
miestä.
Laiva on siis lähdössä ja irtaantuu vähitellen laiturista.
Lauantai-illan aurinko paistelee, ja laivalla on herroja. Siinä on
kirkonkylän apteekkari ja siinä on metsäherra rouvineen, siinä on
kansakoulunopettaja prässätyissä housuissaan, ja siinä on pitäjän
apupappi. Ja sitten siinä on liuta kauniita, nuoria naisia. Apteekkari
on rakennuttanut majan Vartiosaareen, kaksi peninkulmaa kirkolta, ja
sinne kai nyt ollaan menossa. Nauretaan, ilakoidaan ja joku hyräilee
laulunpätkää. Sitäpaitsi laivassa on joukko tavallista kansaa, kirkolla
käymässä olleita talollisia emäntineen, jotka Lusmankylästä jatkavat
matkaansa veneillä.
Nyt laiva jo kyntää jokea vastavirtaan, ja ihmiset alkavat ryhmittyä.
Herrat pysyvät kiinteästi yhdessä, ja talolliset pitävät pientä
juttelua piippujen kärytessä. Emännät availevat nyyttejään ja alkavat
syödä.
Heikillä on yllään uuden uutukainen sadetakki, jaloissaan äsken
ostetut pieksut ja valkoluinen iso H-kirjain, markkinakojusta
ostettu, rintapielessään. Se on korea, monikoukeroinen H ja täydentää
oivallisesti kiiltävää selluloidikaulusta ja kirjavaa kravattia.
Ja onpa Ojajärven Heikki muutenkin varustettu. Hänellä on
seitsemäntuhatta markkaa palkanmaksurahoja vasemmassa povitaskussaan ja
vähän aloitettu pullo oikeassa. Tuli vähän ryypätyksi Siljanterin, sen
ukkoherran, kanssa ennen lähtöä.
Jumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen
jätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna
konttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna
saattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan
souvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari,
vähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin
ukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa.
Ojajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin
oloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin
paremmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat
suttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota
selvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että
Ojajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö
Siljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan,
kun on ollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat
ja osaa tehdä itsensä krööniksi herrojen edessä. No, onhan se mies,
Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki, oppii tarkemmin ja
perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin aletaan uusi virsi.
Herrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla
käsivarsillansa.
"Mikähän se tuokin luulee olevansa", ajattelee Ojajärven Heikki,
pomo, katsellen opettajan huitelemista, "tavallinen hoikkasääri,
nälkäpalkkainen..."
Ja kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain,
piruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy
ja kumartelee.
"Kyllä täällä osataan ja tiedetään", miettii Heikki ja tuntee tulleensa
jollakin tavalla lähemmäksi herroja.
Vaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli
metsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan
kohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran
muu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä.
"Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?" Heikki oli
vilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille:
"Hei! Soutakaa tämä herra yli!" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt
näkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei
hän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra
yli.
Ja kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään
taivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä
komensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat
poikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut
ostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan
kovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin
mikäkin äksän merkki, posket pököllään.
Yksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee
koko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he
ole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa,
ja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi
muu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö
tahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset
rimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät
muita paremmiksi.
Laiva mennä juksuttelee hiljaa eteenpäin, sivuutetaan Niemenkylä,
sivuutetaan viimeiset talot, ja jokiranta alkaa käydä asumattomaksi.
Silloin Ojajärven Heikki muistaa, että laivan koneenkäyttäjä on
tuttava, ja painuu konehuoneeseen.
"Saako tässä sinun paatissasi enää kahvia ollenkaan?" kysyy hän.
"Saa kyllä", vastaa Lomsteri, koneenkäyttäjä, "menet vain salonkiin".
"Niin, on mulla korkeimman taksan piletti."
"Niinpä tietenkin", myöntää Lomsteri asianymmärtävästi.
"Joo, vaikka muut ne parhaita paikkoja pitävät kuin omiaan. Kelpaisiko
sulle konjakki?"
"Älä kysykään!"
Juttu alkaa luistaa. Lomsteri on sitä mieltä, että jos tuosta
herrajoukosta ottaisi kenen tahansa ja panisi vaikkapa vain esimerkiksi
käyttämään tätä konetta, niin siihen jäisi.
"Siihen jäisi", vahvistaa Heikki. "Paitsi apteekkari ehkä, sillähän on
moottorivene."
"Särkenyt kai se on senkin, kalliin mööpelin, osaamattomuutensa vuoksi.
Sillä kai se muuten majallensa reisailisi eikä tällä."
Niin loppuu äkkipikaa Ojajärven Heikin konjakki, ja pullo pistetään
tarvekalulaatikkoon. Olkoon nyt siellä muistona. Ja Heikki päättää
mennä kahville.
"Paina nappia vain, niin kyllä tulee!" neuvoo Lomsteri. "Ja morjes nyt
vain ja kiitoksia. Kylläpähän joskus kostan."
Herrassakkikin on kokoontunut salonkiin ja juo parhaillaan kahvia.
Heikin keinuva saapuminen herättää hetken hiljaisuuden, mutta sitten
jatkuu puhelu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heikkiä tämä
loukkaa, hän lyö lakkinsa samettipenkkiin ja tervehtii kovalla äänellä.
"Päivää!"
Apteekkari vilkaisee häntä ohimennen, apupappi tuijottaa hiukan
kauemmin, metsäherra ja opettaja kohauttavat lakkejaan ilman muuta,
aivan kuin tyhjälle, joka ei heitä suuresti liikuta. Ja taas jatkuu
keskustelu. Naiset kuiskailevat keskenään, ja yksi nauraa tirskahtaa.
"Siellä on kaunis ilma", sanoo Heikki, "oikein hyvä matkailma".
Vain koneen jynkytys häiritsee hiljaisuutta. Heikki on huomaavinaan,
kuinka herrat vilkuilevat toisiaan salavihkaa.
"Työ-ilma on erinomainen", jatkaa hän. "Eivät pyydä miehet rokulia."
"Eikä rokuli rahaa teekään", vastaa metsäherra asiallisesti, vaikka
nähtävästi vasten tahtoansa.
"Ei. Hosmestari sen hyvin tietää, joka itsekin joskus on jätkien
kanssa tekemisissä. — Tuota, — enkös minä kerran Ilusjoen alajuoksulla
soudattanut hosmestaria yli?"
"Taisi olla. Minä jo vähän muistelin naamataulusta, että tuttu on mies."
"Joo, minähän se olin. Taisi loppumatka mennä hyvin?"
"Mikäs siinä, kun hyvin alkuun pääsi."
"Olisi hosmestari saanut ilmaisen kyydin ensimmäiseen kylään asti, kun
olisi hoksannut tahtoa. Ja pian se olisi käynyt, kyllä minun jätkäni
osaavat soutaa."
"Saako niitä niin vain yksityisasioissa soudattaa? Vaikka
kiitollinenhan minä olisin ollut, jos olisin saanut kyydin vaikkapa
maksustakin."
"Kyllä saa. Se on niin, että jätkän on pakko tehdä mitä käsketään."
"Niin kai se on."
"Joo. Nykyajan työmies ei tarvitse muuta kuin kuria. Ja jämttiyttä.
Siinä se on."
Herrat kuuntelevat, ja naiset kuuntelevat myöskin. Joskus keskenään
vähän supisevat.
Mutta opettaja hymyilee ja on ivallisen näköinen. Mitä vimottaa,
köyhäkaula? Pitääkö hänen mennä ja lyödä lompakkonsa sen nokan edessä
pöytään ja sanoa, että "siin' on, haista köyhä rahaa!" Taitaisi
vähemmän silloin virnistellä. Mutta olkoon rauhassaan, senkin raukka.
Heikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he
sulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun.
Mutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja
ajattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka
niin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää
silmänsä auki.
Mutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin
tuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä
päivästä.
Kasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat
tuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi
se, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta,
jännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla.
Silloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo
arvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat:
"Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän."
Ja kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin.
"Näkemiin nyt sitten, kapteeni!" sanoo Heikki perämiehelle ja menee
laidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin.
Vene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä.
"Nopeammin!" karjaisee Heikki.
Mutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On
ennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin.
"Kiiruhtakaa!" karjaisee Heikki toisen kerran.
Ei nytkään tahti muutu. Toinen soutajista alkaa päinvastoin korjata
hankavitsaa ja peränpitäjä nostaa melan vedestä. Heikin ympärille
kokoontuneiden ihmisten huulilla alkaa karehtia hymy, ja joku
Tapaninkylän isännistä naurahtaa:
"Eivätpä ne oikein ole tietääkseenkään."
Nyt Heikin sisu alkaa kiehua, naama käy kravunpunaiseksi, hän vie
kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa silmät pullollaan:
"Jumal'aut, jos ette, roikaleet, pääse nopeammin liikkeelle, niin
saatte tilin kouraanne joka sorkka."
Ei tahti nytkään muutu, ja ympärillä-olijat ovat yhtä iloisemman
näköisiä.
"Pirun orjat", sanoo Heikki kuin anteeksi pyydellen miestensä puolesta,
"niiden täytyy saada lisää opetusta".
Kukaan ei vastaa mitään. Vihdoin vene laskee laivan kylkeen, ja kumea
ääni sanoo veneestä:
"Kompuroihan alas sieltä."
Tukahdutettu naurunräjähdys, ja Heikkiä aletaan soutaa pois. Veneestä
hän vielä huiskuttaa nenäliinaansa laivaan päin, ja ehkäpä joku
vastaakin.
"Se oli morski mies!" sanoo apteekkari.
"Että se uskalsikin", ihmettelee joku naisista.
"Olkaa varmat siitä", lopettaa metsäherra, joka tuntee jätkänsä,
rauhallisesti, "olkaa varmat siitä, että hän vielä tänä iltana saa sen
kurituksen, jonka tarvitseekin".
Mikko Puuperä.
Mikko Puuperä, — mies, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei
ole nähnyt, mies, joka samalla kertaa on suuri hyväntekijä ja suuri
pahantekijä, mies, joka on nostanut monta, mutta kaatanut vielä
useampia. Muualla hänen nimensä saattaa olla mikä tahansa, suurten
jokien varsilla ja napapiirin tuolla puolen hänet tunnetaan Mikko
Puuperän nimellä.
Sinä ihmettelet, kuinka Hokkas-Nikoteemuksella, puulaakin pomolla, on
ollut varaa hankkia itselleen tuollainen komea talo. Eihän hän ollut
puulaakin palveluksessa kuin vajaat viisitoista vuotta, eikä suinkaan
puulaakikaan mitään ylettömiä palkintoja ja palkkoja maksa. Ei sillä
ollut perinnöistä tietoa, köyhän ämmän poika se oli ja akka samaa maata.
Näin sinä ihmettelet, ja kuuntelija kuuntelee sinua mielenkiinnolla ja
hartaudella. Sitten hän ruiskauttaa pitkän syljen, vilkauttaa silmiään
ja sanoo:
"Lykästäähän se muutamia, joo."
Ja vähän ajan kuluttua hän lisää:
"Eiköpä tuota liene Mikko Puuperä suurimmaksi osaksi koiville auttanut."
Jonka jälkeen hän kävelee tiehensä.
Tänä keväänä näet miehen kävelevän turkeissa ja simseteissä. Henki
tulee vähän viinalle, sikari savuaa suussa, ja muistikirja pistää esiin
turkin taskusta. On siinä kävelijää kerrakseen ja sopiikin kävellä, ei
sitä jokainen mies tuollaisia varusteita ylleen vedä. Ja miehen koko
olemuksesta kuvastuu suuri itsetyytyväisyys ja rauha: ollaan puulaakin
pomoja, toistaiseksi kyllä siitä pienemmästä päästä, ja mukava on olla.
Mutta ensi keväänä, kun hän tulee vastaasi, on hänen olemuksensa hiukan
arveluttava. Henki tulee kyllä nytkin viinalle, mutta suupielessä ei
enää käryä sikari, vaan siinä roikkuu paperossi, ja jaloissa saattavat
olla sikarilaatikot, sillä patiinit on menetetty hoitopelissä tai
"syykvetissä". Eikäpä ole tietoja turkeista, ulstereista ja muista
prameuksista, hyvä, kun takinreuhka päällä ja lossituvassa saatu
lihaliemiannos vatsassa.
"Kuinka", kysyt sinä närkästyneenä, "tällainen muodonvaihdos on
mahdollinen?"
Eikä sinun nytkään tarvitse odottaa selitystä. Selityksenantaja
siirtelee kyllä hiukan jalkojaan, siirtääpä vielä pikanellinkin
toisesta poskesta toiseen, tarkastelee maata ja vaaroja ja tarkastelee
vielä taivaan merkkejäkin, mutta selittää joka tapauksessa.
"Joo", sanoo hän, "se on niin, että kaipa hänenkin oli hyvä olla
puulaakissa ja hyvä kai hänellä oli palkkakin, mutta enemmän teki
mieli. Nähkääs kun sitä pitää pelata herraa. Ja sitten tuli Mikko
Puuperä ja hän sai lähteä kävelemään. Eivät viitsineet nostaa juttua,
summa kun oli niin pieni..."
"Kuinka pieni se sitten oli?"
"Mitä lienee ollut, tuhannen, toista. Mitäpä se sellainen puulaakin
varoissa."
Kas siinä meillä sankari, tässä Mikko Puuperässä. Tänään hän esiintyy
täällä, huomenna tuolla, kaataen ja nostaen, kaataen ja nostaen.
Puulaakit yrittävät valvoa, ettei hän saisi esiintyä, mutta hän
esiintyy kuitenkin. Sillä silloin kun luotiin yhtiö ja yhtiölle
tilinmaksukirjat, silloin myös luotiin Mikko Puuperä. Joskus hän on
osoittanut taipumusta siirtyä valtiolle, mutta toistaiseksi se on
jäänyt. Mikko Puuperällä on suurempi ja kiitollisempi työmaa yhtiöllä.
Näin tapahtuu muutamana kauniina heinä; kuun päivänä latvajoen
kaukaisimmalla työmaalla, tilinmaksupäivänä muuten. Kirjat ovat
valmiit, rahat valmiina, ei muuta kuin ala maksella. Mutta juuri
ratkaisevalla hetkellä ilmestyy joku konttorin läheteistä ja seuraa
palkanmaksua. Jopa jotakin: neljä miestä näkyy antavan palttua
palkalleen. Se on kovin ihmeellistä "Missä nämä neljä ovat?" kysyy
lähetti.
Selitetään, että ne ovat muualla nyt, tällä kertaa. Mutta kenties
huomiseksi tulevat.
"No odotetaan sitten."
Vaan miehiä ei kuulu huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Lähetti
alkaa epäillä ja menee työmaille kyselemään miehiltä.
"Missä ne sen ja sen nimiset miehet ovat?"
Korvantauksen kynsimistä, sitten pientä kiroilua, — selvittäkööt
herrat, p—le, itse asiansa, — viimeksi leveä, ymmärtäväinen, hiukan
pahansuopa nauru:
"Ei täällä meidän aikanamme ole koskaan sellaisia ollutkaan."
Selvä juttu, — kysymyksessä on vanha tuttavamme Mikko Puuperä, olematon
mies. Ja asianomainen palkkalistantekijä saa lähteä kävelemään.
Niin rikeeraa Mikko Puuperä suurten jokien varsilla. Toiset käyttävät
hänen apuaan viisaasti ja harkiten, ja heistä tulee vakavaraisia
kansalaisia ja kunnioitettuja ihmisiä, toiset ovat tyhmiä ja
varomattomia, ja heistä tulee yhteiskunnan mätämunia, varkaita ja
väärintekijöitä. Sama laki täällä kuin muuallakin. Ja niinkuin muutamat
karttavat pirun mainitsemista sen oikealla, laillisella nimellä, niin
puhutaan Mikko Puuperästäkin kuiskailemalla, ympärilleen vilkuillen ja
joskus pieni välke silmäkulmassa.
Vääryyttä, petostako? Mitä vielä! Juhlissa lauletaan hartaudella ja
antaumuksella:
"Ja kuinka vilppi, viekkaus,
siell' ompi outoa."
Ja metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään.
Tiltu.
Hän ei ole mikään "Tukkijoen" Maija, hänen virkansa on aivan toinen.
Hän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan
rahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on
jollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee
usein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä
ansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan.
Pappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut,
ettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä
voihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta
ojentuakseen. "Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä..."
Ja Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet.
Kyläpaikoissa jokainen itseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä
karttaa, mutta metsissä ja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri
laki ja eri asetukset.
Tiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään
sivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen
omissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja
kulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua.
Eikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan,
mutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän
näköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä
sille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet,
mutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat,
niinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan
ole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta
toiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä.
Entisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä.
Eivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat.
Taisi joskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta
sitten se alkoi mennä alaspäin, piru tiesi, kuinka, — kenties se oli
ensimmäisen lasareetireisun jälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi
ja "jarrumieheksi" Sieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan,
mutta riitaantui hänen kanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin,
viinakauppiaaseen. Kunnes huomasi, että edullisinta oli sittenkin
kulkea yksin, pieni puukko rinnalla.
Nyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle
joutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa
sellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli
loppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun
syystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit
joessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin
tunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä.
"Antakaas pojat viinaa", sanoi hän silloin.
Mutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat:
"Mistä sulle tässä viinat... Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin."
"Kyllä te kans olette yksiä saatanoita", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä
myöten samoamaan kiitollisemmille maille.
Niin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen
historiansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista
historioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän
oli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä
kasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen,
ja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi
pyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven
kievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka
oli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta
oikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin
sattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan:
"Raha ensin!"
Valmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti
tarvittukaan.
Muuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja
hän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet
ansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin
kesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli
pelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli
tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja
ja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen
tilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten
halvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä
mitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava
pari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa
"kirjoissa" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän
sitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien
juurelle.
Kolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta
ja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan
tilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden
häivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan
omakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten,
ensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin.
Tuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten puhtautta.
Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että hänellä on
jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet. Sitäpaitsi hän ei
vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen pynttäyksen varassa.
Saattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut
rupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu
remsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä:
"Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten."
Muuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä
ja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele
eikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat
Raahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille
vielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja
mies oli vain kohmelopäissään murissut, että "niin sitä käy, kun rupeaa
sellaisten kanssa tekemisiin". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt
nukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi
päässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne
saappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset.
Ei Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos hän
tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän vanhan
tuttavan, niin hän kernaasti lainaa siksi, kunnes asianomainen saa
töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan menneet.
Tiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä.
Saattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään
oikealle ja vasemmalle. "Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä
vuoden hitsin päälle..."
Mutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää
kukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että "tavara pyörii",
ja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa
edestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä
ja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi
tiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin.
Vanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se
tulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko
kyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain
on ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään,
mitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää
ja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut:
"Tuoss'on sitten, ettäs tiedät... Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää
pois sen elämäsi..."
Ei vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja
liikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä
kernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät
sairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen
puolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää
kolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin
pysyä metsissä.
Nykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta
häntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän
Alhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian
suuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä
edessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä
sillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta
ollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se
Tiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään
miellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä
ja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei
hän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään.
Eihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta.
Sillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin.
Mutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua.
"Tiedätkö, mitä nyt sait?" kysyi hän.
"Häh? Mitä sinä sanoit?"
"Niin, että tiedätkö, minkä nyt sait?"
"Kyllä kai minä tiedän."
"Etpä tiedäkään. Kupan, oikein Norjasta tuodun kenraalikupan."
Saattoihan se olla leikkiäkin, mutta sitä ei Tiltu joutanut
ajattelemaan. Hän tempasi rinnaltaan puukkonsa ja iski sen sanaa
puhumatta, kahvaa myöten, miehen kylkeen.
Ja sitten Tiltu pantiin kiinni ja sai kuusi vuotta. Olisi hyvin päässyt
suoraan pakoonkin, mutta eipä sitä viitsinyt, ja lamassa oli mielikin.
Huuhkajan ukolle vain lähetti sanan, että panna rahat pankkiin. Ehkäpä
hän siellä linnassa niin puhdistuu, että joku löylynlyömä hänet nai.
Erämaan henkeä.
Aurinkoisena kesäyönä hiipii se, erämaan henki, kestikievarin
pihalle. Päivällä sitä ei huomaa, yöllä se on voittava tekijä, silmin
nähtävä, sydämin tunnettava, niin, melkein käsin kosketeltava.
Ja silloin valvova ihmislapsi vaipuu pieneen tilintekoon itsensä
kanssa, itsetietoiseen tai tiedottomaan. Tai ellei hän vielä ole
tilinteon asteella, vaipuu hän suureen ajatuksettomuuteen ja henkiseen
poissaoloon: hän tuntee eikä kuitenkaan tunne, on ajattelevinaan,
vaikka ajatus harhailee, hänen tahdostaan välittämättä, missä tahtoo,
vaistoaa jotakin, vaikka itse asiassa aavistelee.
Päivällä olemme auringonpaisteisessa kirkonkylässä, joka meistä näyttää
melkeinpä vilkkaalta. Ihmiset kulkevat maantiellä, jätkät hoilaavat
joella, asumusten ikkunaruudut välkähtelevät. Ja harmajankellertävää
maantietä pitkin pääset vaikka Roomaan, jos sinulla on tarpeeksi rahaa
ja kärsivällisyyttä. Apteekkari ja toinen metsäherra keskustelevat
vilkkaasti ja hymyillen pappilan kujan suussa, heistä näkee, että he
ovat herroja, vaikka metsäherran patiinit ovat lintassa ja apteekkarin
housunlahkeet pyöreät ja silittämättömät. Ja tuossa tulee kevein
askelin pitäjän uusi sairaanhoitajatar, joka vaikuttaa ilmestykseltä:
hänellä on uusimuotinen kävelypuku, kyynärpäihin asti ulottuvat
harmajat hansikkaat ja silmiinpistävän sirot, korkeat korot matalissa
kengissään. Metsäherra hymyilee ja apteekkari hymyilee, kun hän kulkee
ohi: kaunis hän kyllä on, mutta käyttäköön korkeampia kenkiä, sillä
sääsket löytävät kyllä tiensä hänen harsomaisiin, valkeihin sukkiinsa.
— Rovasti on paitahihasillaan katsomassa perunamaatansa, iso piippu
savuaa hänen hampaittensa raossa, ja viimein hän aitaan nojautuen alkaa
tuttavallisesti ja veljellisesti keskustella ohikulkevan kulkurin
kanssa. Joo-joo, se on mukava mies ja alhainen mies tämä nykyinen
kirkkoherra, kohtelee jokaista ihmistä ihmisenä ja myöntää, että ovat
ne itsekullakin puutteensa ja heikkoutensa, papillakin.
Päivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta. Maantien vieressä
oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa lempeältä ja
ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana on varjoisa,
viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista tunkeutuu maantielle
sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy, mutta niinhän kaupan
pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat kulkevat asioillaan
nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja puustellista
pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa.
Ah, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja
talot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien
siistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että
erämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on
itse asiassa erämaata.
Mutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat
lyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä,
metsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle,
— kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä.
Kestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän
proosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita
isännän kanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla
kyyti ja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman
pian pois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa,
sillä heillä ei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä.
Missäpä eivät muuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän
proosallisia?
Mutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle
hiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan
poikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut
saappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta
kuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä
tallista.
Aurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee
ja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan
havumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle.
Erämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut
huomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin.
Kievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli
kylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää
merkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen
täällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon
tapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja
uhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat
kasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on
käynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni
kirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi
tuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle.
Matkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla
pihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella,
Keinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo
purkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä
kullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että
Keinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten
tanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei,
miks’eikäs se voisi olla mahdollista.
Sillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva
olivat korkeita ja kaukaisia. "Täällä me olemme yksinäisyydessämme,
eikä meillä suurin piirtein ole tekemistä teidän ja teidän elämänne
kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua laellemme, niin te
huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme erämaita." Niin ne olivat
äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin otsin; nyt ne ovat tulleet
lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen ihmislapsi on saanut aikaan.
Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole saanut aikaan juuri mitään,
peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen täällä, kaikki asioita, jotka
murusina sulautuvat suureen kokonaisuus teen.
Tänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne
ihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin
ovat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta
ympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus.
Ettäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi,
että matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin,
aivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja
muuan nainen tuli navetasta.
Matkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän
odottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on
sittenkin kiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet
epämääräisiksi. Minä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma.
Illalla minä tulin läpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja
elämää, mutta se on siellä jossakin, se ei kuulu tänne.
Kaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi
tuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset
tuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta
siinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä
pihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä
ja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi
paikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa
jotakin tehneesi.
Itsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä
ja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä
tulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä
muistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä.
Miksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän
on kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa,
hm, erämaassa.
Lintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi.
Matkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä
olikin, hm; elämä alkaa.
Askeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva
yökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta
matkamies ei hämmästy.
"Teillä on täällä ihmeelliset yöt", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle
toverillisesti.
"Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan", vastaa yökulkija
asiantuntemuksella ja hiukan tylysti.
Aivan kuin että "suotta niitä on töllistellä".