Se oli katsellut veikeästi Uulaa, se tangoitusinsinöörin tytär,
katsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat
värähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan
kotona, ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen
peninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan
maantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin
ainakin oli vakuuttanut tekevänsä.
Eivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit tänne
naisiaan haalanneet, mutta olipa tämä sen tehnyt. Oli kuin olikin.
Kai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja arvellut,
että kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa ja veneellä
kymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman peninkulman,
levähdellen välillä. Jaksaa kuin jaksaakin, ja olipa jaksanut.
He olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna.
Neljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita, etenkin
jos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin, jos aika
on sellainen, ettei aurinko mene mailleen.
"Rikkaita te olette, rikkaita", oli Elna sanonut. "Minä luulin, että te
täällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja ajaisitte
porolla..."
"Eihän kesällä saata porolla ajaa", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt.
"... mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa", oli tyttö jatkanut
välittämättä keskeytyksestä.
"Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin", selitti Uula. "Kalalappalaiset
ovat melkein järkiään köyhiä."
Katsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uudistalo ja rahaa
pankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he
olivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat
muuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta
toiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on
armollinen eikä tule rutto eikä susia.
Isä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee,
kun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni,
tihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa
olla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus
kaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin
tyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. — Mutta on siinä poikaa hänen
ja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea
käänteissään.
"Uula", kärisee hän portailta. "Miehiäkin pitäisi tunturille mennä
katsomaan."
"Kuka ne sieltä enää hakee", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin
puhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään.
Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla.
Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt
kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen
ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa.
Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö,
kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja
sen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja
välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen
varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi
maassa ensinkään.
"No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat.
Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki
on sattunut.
Seuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi
silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten
hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja
ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen.
Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän
joelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen
kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta,
jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin.
"Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko
sinä usein noin?"
"Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula.
"Entä miksikä nyt?"
"Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti.
Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö
mukristi tyytymättömästi alahuultaan.
"Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti".
"Mitä me osaamme?" kysyi Uula.
Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa
jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan,
antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin,
ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta.
"Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän
ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut."
Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus.
"Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän.
Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä
Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa
korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina
ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan
pihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain
poronlihain hajuun.
Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen
nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri
sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen
usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata,
mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja
odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta
joikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua.
"Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö.
"Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär", vastaa Uula,
sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla
ylpeydellä.
"Ja sinä kai olet tullut äitiisi?"
Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen
pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen
heimollaan.
"Niinhän ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa
ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva."
"Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi
Uulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?"
"Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään.
Hyvä on niinkuin on."
Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä,
käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja
välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja
kirkolle.
Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta.
Uulahan tulee pian itse isännäksi.
Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja
hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain
ajateltu eikä hän puhu siitä mitään.
"Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille.
"En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin
väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te
sillä tiedolla?"
Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut
ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän
harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee.
"Omaa parastasi minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen.
"Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä."
Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee
vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys
kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat
surunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä
pitkästä matkasta.
Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä
on paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä
kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, —
kulkee ohi.
"Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on
saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti
suotta!"
"Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen
ajatuksensa sekoavat.
"En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!"
"Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan."
"Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa."
Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee.
Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen
Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen.
Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan,
neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri,
pitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula
vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän
olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla.
"Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila.
"Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea."
"Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus."
Uula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan
kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa
ahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista.
Suurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei
pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin
leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain, ja
ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle,
ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin
pysähtyen ja nauraa puuskahtaen.
Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä
näkemässä.
Mutta samassa on siinä se tyttökin.
"Oikein ikävä täältä on lähteä", sanoo hän.
"Aika on sentään kulunut niin hyvin."
Uulalla ei ole mitään sanomista.
"Aika on kulunut niin hyvin", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: "Myönnä
pois, että sinunkin tulee ikävä!"
"Mikä ettei tulisi", tokaisee Uula karusti.
"Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet
katsomaan."
"Ei kehtaa."
"Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!" Hän tarttuu Uulan
vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että
toisen kasvoille nousevat veret.
"Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä-, naurahtaa hän taas ja
tarttuu molemmin käsin Uulan käsiin.
"Näin sen pitää tapahtua", sanoo hän. "Ja muista nyt sitten."
Uulasta tuntuu, kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee
ikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö
poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo.
Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten
hitaasti poispäin, metsään.
Neljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita, ja tästä kaikesta
on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei
aurinko mene mailleen.
Niilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista
hän ei soisi jälkeenpäin mainittavan.
Hän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin
levottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti.
"Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika", oli isä sanonut.
Uula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein
oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi,
niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. — Mutta
ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja
turtuneita päiviä.
Niilan talosta vie kaltainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta
se painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole
koskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla,
nousee vaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin
tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistävät Mutanivan
talot.
Tätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen
ja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin
unissaankulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että
sekin oli suoritettu.
Tuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua.
Aurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa, se valaisee, mutta se ei
lämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata
katsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina
sulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu
vasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon
valossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta
tulevaa ja aavistelevaa.
Ja Uula painaltaa eteenpäin, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella
ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo aukeoilla niihin sattuu.
Askeleet risahtelevat, risut taittuvat, silloin tällöin sipaisee
neljäntuulen lakki, punasinikeltainen, riippuvaa oksaa, ja kulkija
vetää kärsimättömästi päänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee
Niilan perillinen.
Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu
ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin
tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja
alati edeten.
Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen
ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin
matkaansa.
"Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen.
"Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään."
Sillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen
vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka
ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta
käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa.
Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät
virkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä
huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman
liikkeellepanemana.
Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa,
siellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat
käyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin
yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä
kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan
sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee
hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten
eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin
tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle.
Näillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa
sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että
hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties
muut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan.
Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä
kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän
katsookin, leviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma
tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät
sinervään savuun.
Viimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen
viettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan
päivänpaisteessa.
Silloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan
tuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa
itselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla
kylän näkeminen häntä myöskin kiihoittaa ja hän tuntee, että vaikka
hän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä
tekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saattaa nähdä
sen tytön ja haastella hänen kanssaan.
Uula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä
pitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen
on pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää.
Mutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu
huolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja.
Insinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa.
"Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään", sanoo kahvinkeittopuuhissa
oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. "Yötä myötenkö tulit?"
"Yötä."
"No mikä se niin juoksutti?"
Uula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa
äänettömänä kenkiä.
Viimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan.
"Niin että sulhasmiehenäkö se Uula oikein", sanoo hän hymyillen ja
vetää pitkän sauhun.
Uula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee
kenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan.
"Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikk'ei se insinööri taida siitä
oikein tykätä".
Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii
hiljainen ilo.
"Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä
tietämättä Uulan mielenailahteluista, vikisi ja valitti, kun ei
ollut samanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat
linjalla, — mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja
antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se
oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin
mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee
vanhastaan."
Siinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli,
sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa
korkealla.