Kunnia

Se alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä

itsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa

loppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään.

— Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja

katselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee,

että se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli

tullut.

— On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja

isä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita.

Mutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje

johtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes

mieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on.

Nuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja kävelee muutaman kerran

edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten hän pysähtyy ikkunan luo ja

antaa katseensa harhailla yli lumisen lakeuden, jonka rantoja reunustaa

mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja, ohut savu nousee talojen ja tönöjen

savupiipuista hajaantuen kylmään, teräksensiniseen avaruuteen. Nyt on

aaton aatto, ja siellä puuhataan joulukiireissä niinkuin täälläkin,

Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin tekevät nyt Juhoon aution, kalsean

ja poistyöntävän vaikutuksen. Autiolta näyttää taaja-ikkunainen

Suuriniemi, kylmältä valkoinen, mahtava Muilu, ja tuolla, Muilun

liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen päärakennus. Niin, mutta

sinnehän hänen ei pitänyt katsoa.

Juho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnut

Saranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennen

katsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika ja

Peltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu.

Juho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta,

itsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja

Peltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen

Anna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet,

vaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli.

— Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta

samassa hän havahtui.

Ovi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään.

— Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut

sanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen

kiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja

meni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin.

* * * * *

Nähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko

vapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja

vapaammin.

Se oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet

soivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko

talo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee.

— Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä.

Juho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta

sydän hätkähtelee ja suupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään,

hevonen on jo valjaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen

Anna-Liisa katsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään,

Anna-Liisa on jo niinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva.

— Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen

hymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy

reiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa:

— Kyllä kyllä...

Mutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä

itse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään,

rengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin

ei sotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun

rengit vietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin

kiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää,

vaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä

heittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo:

— Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla

teillä ja annettu sana on pidelty kuin lakituvassa tehty vala niin

ystävälle kuin vihollisellekin.

Mutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman

sanonut jonkun leikkisanankin:

— Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä... Muuta kuin

asiasta tehden...

Niinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja

muutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa

alkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa:

valloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki.

Tähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten

ajatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen

turhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että

hiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja

savuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä

eräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa.

— Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja

verenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja

puolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä

sitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei

tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen lakeus, ja pakkanen

paukahtelee nurkissa.

Niin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut

poikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa.

Muutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti

humalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi

ihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät

salaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien

pihlajien takana, odotti häntä joku.

Ilta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen,

pullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti

huomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua

kädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton

kaunotar.

Päästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen

kasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne

mitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti

suurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä

tosiseikkoja.

— No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt.

Juho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta.

— Ja tunnet itsesi suureksi sotasankariksi? — oli tyttö keveästi

jatkanut.

Hiukan vieläkin hämillään oli Juho vain naurahtanut. Sellaista se on

sellaisen jälkeen.

— Mutta, — oli tyttö jatkanut tiukemmin nousten kyynärpäälleen ja

silmäteräin supistuessa, — jos tästä jotakin tulee, mitäs sitten teet?

Juho oli häkeltynyt.

— Mitä? — oli hän kysynyt.

— Niin että mitäs sitten teet? oli tyttö jatkanut entistäkin

kiinteämmin.

Silloin oli Juhossa herännyt suuri itsetunto ja hän oli oikaissut

itsensä.

— Kyllä minä aina teoistani vastaan, — oli hän sanonut, — ja kyllä

minussa on miestä sinut hakemaankin.

— Hakemaankin, — oli tyttö naurahtanut, — vai oikein hakemaan.

— Niin, hakemaan, — oli Juho entistä kipakammin toistanut.

Seuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja

oli niinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia

Juhoa askarruttanut ja hän seurasi entistä suuremmalla tarkkuudella

toisten samantapaisia kokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan

sitä kylmästi ja pintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut.

Sellaisethan ovat vain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään

muuta.

* * * * *

Tällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei

valitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä soveltunut

rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan.

Tytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen

aikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu

oli kirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa.

Oli siinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen

kesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat

asioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset

odottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli

tullut.

— Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan

kahvia.

Juholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen

kädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet

hänen kasvojensa ilmettä.

— Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan

kasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi.

Juho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen

vireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta

äidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi

vastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras

olisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen

ja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen

kirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että "mitä siinä nyt

on", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta

selittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen.

* * * * *

Mitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin,

että "annappas kun haen lasini", ja kun hän sitten palaa kamaristaan,

nostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin

välinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee

kirjeen pöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja

verestävät.

Juho pelkää, että nyt se tulee lyömään, mutta isä ei tule lyömään, vaan

sanoo ainoastaan käheästi:

— Vai niin.

Sitten hän näyttää muistavan jotakin ja avaa suunsa sen sanoakseen,

mutt'ei sanokaan mitään, vaan pusertaa tiukasti huulensa yhteen.

Äiti huomaa, että jotakin on tekeillä, ja katselee tuskallisesti

kysyen vuoroin isään, vuoroin poikaan. Huoneessa tuntuu siltä, kuin

odotettaisiin jonkin putoavan tai räjähtävän.

Ja viimein isä punaiseksi lennähtäen lyö kädellään pöytään.

— Ja se on sitten helvetin varma, — sanoo hän, — että Saranpäässä ei

kukaan pysty lakia lukemaan. Ei siveä eikä huora, ei punainen eikä

valkoinen.

— Herra Jumala, mitä se nyt sitten oikein on? — huudahtaa äiti

hätääntyneesti:

— Lue! — vastaa isä tyynesti, ja äiti alkaa lukea ja nyyhkyttää... Kuta

pitemmälle hän lukee, sitä enemmän hänen nyyhkytyksensä yltyy.

— Joo, siinä se nyt sitten on, — sanoo isä.

— Herra Jeesus sentään, — nyyhkyttää äiti ja panee kirjeen takaisin

pöydälle.

Juho ei koske siihen, mutta erottaa siinä kokonaisen sivun.

"Te luuletten, että te saatten menetellä köyhän kunnian kanssa niinkuin

tahrotten", seisoo siinä, "mutta se on selvä vales niinkauan kun maas

on laki ja oikeus ja te muistatte kyllä mitä itse silloin sanoitten ja

minä olen orottanut että jos tulis kirje edes. Mutta kun ei tullut niin

kirjoitan itse ja minä tiän kyllä missä teitin asutaan niin että jos ei

tästä tule apua niin tulen itse. Eikä se merinteeraa mitikään jos mun

isäni oli punanen ja ammuttiin ja syntyny Venäjällä samaa maata oletten

kaikin ja itten te aina olette sen valkosuutenne ja lakinne kanssa..."

Siihen sivu loppui.

— Mitä sinä sille lupasit? — kysyy isä.

Juho nieleskelee tyhjää eikä pitkään toviin vastaa mitään.

— Minä olin humalassa silloin, — sanoo hän viimein.

— Siitä saa selvänä vastata. Mutta mitä sinä sille lupasit?

Juho aikoo vastata, ettei hän muista, mutta peruuttaa samassa

aikomuksensa.

— Tulla hakemaan, — vastaa hän. — Jos tarvitaan.

Nyt äiti pyyhkii kyyneleensä ja ehättää väliin.

Eihän se tässä puhu naimisesta mitään, — sanoo hän. — Kaipa siitä

kunniallisella ruokolla pääsee.

— Etkö sinä kuule, — sanoo isä pannen painoa joka sanalle, — että

Jussi sanoo luvanneensa tulla hakemaan. Saranpää saa miniän. Ryssän.

Punakaartilaispennun.

— Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa,

ja isä katselee ikkunasta ulos.

Pitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista.

— Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei

ole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan?

Kysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii

vain.

— Herra Jumala, Herra Jumala...

— Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta.

— En, — vastaa Juho hammasta purren.

Tästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut

yö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään

vielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä.

Juho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään.

Isänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko

vuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi

ja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse

olla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii.

Jonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan

Anna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään.

Anna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja

puheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho

oivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka

asuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin,

heidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan.

Mutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi

hänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki

hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova,

Saranpään emäntä. Ei käy, ei käy.

Hiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään

tuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun

eräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät

jyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku

salatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun

taakse hukkuu Peltoniemi hämärään.

— Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, —

ajattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun

olemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia

syntejä... Eikä entisistäkään tule mitään.

Sitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä

puhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt

on sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla

kävisi perheiltamissa juoru. "Se Saranpään Jussi on nainut sen

punakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui." — Voi saatana

sentään!

Ja joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen

tuodakin.

Niin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä.

Saranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti

olisi.

Juhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla

ihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä

vihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee,

Peltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita

kuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein

olen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö

vai näinkö!

Äkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän

oikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän

kirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee

pöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta

muistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna

ristisi.

— No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin

takataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas

nytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja

ajatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi.

Kun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet

tuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta

Peltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi... — Niin, nyt on aaton

aatto, ja ylihuomenna on joulu.

Pimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman

kulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman

kulkusia.

Kuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja

tupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja

ajatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei

tupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon

lyönti, ja joku tallustelee ohi.

Vihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea

raoitetaan.

— Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni.

Juhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa.

— Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka

äiti itsekseen sanoo: "Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen

mitään."

Äiti ei mene ovelta, ja Juho empii.

— Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen.

Tahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän

kamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu

tuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä.

Tupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu

pöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt

hätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen

näköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan.

Hiljaisuus.

— Sopii ottaa siitä, — sanoo viimein äiti osoittaen kahvivehkeitä. —

Sinäkin Jussi.

Hiljainen kiitos kuuluu seinänviereltä. Juho ei hae istuinpaikkaa,

noutaa kuitenkin viimeisenä kahvikuppinsa. Niin, tällaiseksi se meni

nyt.

Isä on viimein juonut kahvinsa ja sivaltaa kerran leukaansa.

— Siell' on hevonen valjaissa, — sanoo hän viimein. — Antti tulee

kyytiin.

Juho ei hievahda paikaltaan, luo pikaisen katseen huoneessa-olijoihin,

mutta kääntää sen taas maahan ja laskee koneellisesti tyhjän kuppinsa

kaapin päälle. Äiti pyyhkii silmiään ja nousee kaatamaan uutta.

— Olemme tässä Peltoniemen kanssa tuumanneet, — jatkaa isä, — että kun

luvattua tuli, niin haettava on myös. Se on kerta kaikkiaan maailmassa

sillä tavalla.

— Joo, — sanoo Peltoniemi seinän viereltä päätään nyökäyttäen. — Sillä

tavalla se on ollut.

Peltoniemen emäntä puuskahtaa itkuun, ja äiti alkaa tuhuuttaa ja

pyyhkii esiliinalla silmiään.

— Haet turkkisi heti, että ehdit yöjunaan, — sanoo isä ja katselee

kiinteästi poispäin sekä nousee jotakin puuhatakseen.

Vaimot puuskahtelevat.

— Totta kai sieltä jouluksi ehtii, — kuulee Juho kääntyessään äidin

nyyhkytysten lomassa sanovan.

— ... tiedä...

Isä on jo kokonaan selin, ja Peltoniemi katsoo lattiaa ja huokaisee.

Ihmiset puuhaavat ja tulee joulu, tulee juhlat, kirkonkellot soivat,

ja Saranpään perintötila saa miniän. Eikö se ollutkin, että "kanna

ristisi".