Eipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi,
toivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti,
niin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin
mulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on
syntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi
Elsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat
kuvailemista, elleivät kuole.
Anselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta
asti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä
ja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen
pientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja
kieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi,
mutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan,
syntikin se olisi, synti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee
luottamuksensa ylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane,
niin älä siinä istu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi
Kaarretaho oli sekä rukoillut että uskonut.
Nyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi
asioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä
henkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi
tässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan
niinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse
sanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta
olisikaan.
Oli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi
Kaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa,
niinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi,
kukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä
haukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja
itseensä ottavaa. "Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään."
Ei, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku
koukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin.
Ehkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan
pitemmäksi.
Kun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon
vanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten
Hesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu
päälle.
Niinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei
käynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä.
Eipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin
ei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme
neljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä
muijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes
sattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt,
mutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi.
— Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se
kynsiin.
Mikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin
piippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa.
— No mikä se sitten kuolee? — oli hän kysynyt.
— Muijapa muija. Synnytystuskissa on niin, että pahaa tekee.
Taas Mikkolan Iivari oli imenyt piippuaan.
— Ja teillä ei sitten kans tehdä muuta kuin kakaroita, — oli hän
viimein tokaissut.
— Minkäpäs, kun tulee.
Anselmi oli aikonut sanoa, että tekisit itsekin, jos pystyisit, mutta
etpä ole yhteentoista aviovuoteen yhtään saanut, heh. Vaan tällä kertaa
ei ollut sopinut ärsyttää Iivaria.
— Ja sinä sitten tarvitsisit hevosta?
— Niin. Eihän sitä sairasta ihmistä jalkaisin... metsässä pian tekisi
ja mikäs sitten... Eikäpä sitä kelkallakaan... ei taitaisi kerjetä...
— Olisit lähtenyt päivää, paria aikaisemmin.
— Ka, mistäpä sen arvaa näin edeltäkäsin.
— Olisit vetänyt piirun annakkaan.
— Mitäpä niistä piiruista... ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan.
Vaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä.
— Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään...
Mikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut.
Antaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin kuulu
sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi, jos
on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari,
mutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin.
Viimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin.
— Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei
tahdo olla ihmisillekään... Onkos sinulla heiniä?
— On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan.
— No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään
laiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. —
Niin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin
maksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa.
— Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja.
— Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa.
— Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain...
Ja niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin
mitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein
lujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse
heiniin tukkeutuneena hautumassa.
* * * * *
Siinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja
tuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei
sitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei
vain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii:
istu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia... Siinäpä se, siinä.
Mutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn.
Ei sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi.
— No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan
eipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan.
Annappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari,
niinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka
oli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa
miestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat.
Hae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä,
ettäs tiedät...
Tähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain
nautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa penkin
syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin, mutt'ei
suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella, muutaman
sadanseitsemäntoista markan takia.
— Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin,
niin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt
purematta mahtane nielaista... Vaikka onkin Petkulan Sakeri...
Vaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei
ryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe.
Nuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu
istualtaan, mutta samassa on akka siinä.
— Paras, kun annat olla, — sanoo hän.
No annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä
piippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska
on sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa
pyöräyttäne...
Ja saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen
sattuu. Minkäpäs sille voi! Eivät ne, sellaiset asiat, ole
ihmisten eivätkä varsinkaan meikäläisten määrättävissä eivätkä
edes harkittavissakaan. Kirkonkylän herra hosmestari, joka oli
kristillismielinen ja auttavainen mies, oli kyllä sanonut, että on
syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät tule kunnollisesti
elätetyksi ja kasvatetuksi.
Vai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen kuin
touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun lapsia
tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet!
— Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen
pitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä
pääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono,
vaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin...
Se osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta
minnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee...
Tähän Anselmi taas pysähtyi.
"Pitää pitää lihansa kurissa..."
Joopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä
hänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut... Mutta täytyi, täytyi ruveta
koettamaan sitä lihan kuritusta...
Talvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä,
samassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella
taivaalla roihuavat revontulet.
Takassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman,
valoisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein
unohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut
mietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on
taas murheet itsestänsä.
Takassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat
resuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus.
Onpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa
sitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään,
huonommastikin voisi olla.
Silloin helisevät pihalla kulkuset... hä, mikäs siellä nyt, tähän
aikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään.
— Iltaa.
— Iltaa.
Anselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin,
jotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin
oli melkein kaikki.
Vähän ajan kuluttua hän sanoo:
— Olisi siinä penkkiä, millä istua.
— Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen.
Petkulan Sakeri katselee ympärilleen ja istuutuu sitten, turkit yllään.
No niin, hän on nyt tullut sen sairasmaksun takia, kun ei Anselmia ole
kuulunut.
Anselmissa värähtää oudosti, ja hän vie palvelushaluisesti
tupakkakukkaronsa pöydän kulmalle. Vai sen takia on nyt täytynyt lähteä
liikkeelle.
— Joo. Ne kun on meillä reklementit sellaiset.
— Vai ovat.
— Joo, ovat.
Tupaan tulee hiljaisuus. Harvoin vieraita nähneet lapset kokoontuvat
äsken tulleen ympärille ja tarkastelevat häntä haalein, harmain silmin.
Sellainen uljasturkkinen vieras setä.
— Niin, että sattuisiko sinulla nyt olemaan? — kysyy Petkulan Sakeri.
— Niin, olemaan... Mistäpä ne rahat olisivat tänne lentäneet? Kyllä
minä olisin tuonut heti kun sain...
Petkulan Sakerin huulet puristuvat yhteen, se on sellainen
kopperanpuoleinen mies.
— Kyllä sinä kans huushollaat... sanoo hän päätään pudistaen.
Anselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat
tänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen
tilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan,
joskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro... Hetipähän oli mennyt
tunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä... Mutta kun ei
souvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään... Taivaastako ne
rahat sitten, sateen mukana... Pitäisihän tuo nyt älytä...
Mutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa
maanitella, kentiespä se hyvinkin...
— Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaa
Anselmi, — ja kun tuo eläminenkin... On se yhtä pirua sekin...
— On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että
kakarasikin laitat velaksi...
— Eipä tietenkään. Mutta senkös teet!
— Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi.
— Et kai heitä mennessäsi vie.
Petkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan.
— Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan
seisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja
tuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun?
— Mistäpä ne hajut... ei ole liikoja syömistäkään.
— Itsepähän kärsit.
Ja sitten Petkulan Sakeri lähtee. Kulkuset kilisevät taas ulkona, ja
pakkanen räiskää.
* * * * *
Eikös vain pidäkin kurjuuden kasautua kurjuuden päälle. Mutta se kai on
muutamanlaisten osa. Ei ole ruokaa lärviin, ja sitten luvataan viedä
pöytä ikkunan edestä ja talon ainoa vuode.
Akka itkee, lapset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys, alkavat
itkeä, koska äitikin itkee. Petkulan Sakeri on vienyt kodin tunnelman
mennessään, eikä sitä Anselmin torpasta viedä ensimmäistä kertaa.
Anselmi istua nuojuttelee paikallaan eikä hän käsitä, miksi nuo toiset
itkevät.
— Herra Jeesus, mikä tässä lopuksi tulee, — voivottaa vaimo.
— Mikäpä tulee, ei sen kummempaa kuin ennenkään, — vastaa Anselmi
tyynesti ja selvittelee piippuaan.
— Kun vielä aikoo tavaratkin viedä. Se vielä puuttuu.
— Osaahan noita tehdä uusia, samanveroisia.
— Kyllä sinäkin taidat osata!
Anselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa
mitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä
hänestä, Kaarretahon Anselmista.
Tuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää
puita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja
huone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat
ylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin.
— Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia?
— Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut.
— On. Mutta joskus tulee raja siinäkin.
Anselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on
koettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään
nälkään...
Vaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy
maitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi
loppuu, niin kaikki loppuu.
— Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa
on selviydytty.
— Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty.
Puolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu.
— No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja
naurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa
tuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin.
— Tphyi! Ettet häpeä!
Vaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen
luotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua.
— Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta
luoksensa.
— Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus
ajattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi
ollutkaan.
Anselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se
on aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt
irvistää puute ja kurjuus joka nurkasta, ja nyt nuo sanat hänet lyövät.
Mutta hän vetoaa kuitenkin.
— Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut
olemassa, — sanoo hän.
Kun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena
seisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä,
vaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä.
Vaimo luo häneen julmistuneen katseen.
— Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi
kuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä.
Ei ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja
monimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa
päälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se
vielä puuttuu.
— Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin
jotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman
laiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia.
Siinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan
ja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja
äkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän.
— Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? —
kysyy hän.
— Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?
Niin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat
hakea etkä löydä.
Anselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät
kokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu
nurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään
iloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua
pienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään
mihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja
ympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei
häntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi.
"Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?"
Aamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin
paljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän.