Nyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli
tunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika,
pororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian,
aivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi.
Kuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii
kuolinsanoma kirkolle.
Mikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen
hyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt
tarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä
matkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja
kiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut
ahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa
tolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu,
ja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa, on maailmalla, ja
povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti kuutisentuhatta.
Kyllä varmaan on elämistä ja olemista.
Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt
pirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot
ovat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla
riippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä
niin vain viedä.
Näin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä
joutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä
täysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä
nostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi.
Vaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että
hänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain
ja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä:
viinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin
tohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia
vastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon
kestäviä matkoja kirkolle.
Sydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan ennen, ja Eerik Nikonpoika,
pororuhtinas, on auttamattomasti päissään. Hän ei tiedä, että hän on
viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi tilintekoon kaikkivoivan
Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että kolmannen päivän yhtämittainen
humala vaikuttaa. Päissään hän toissa aamuna lähti kirkolta ja päissään
hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa taloissa välillä. Kuinkapa
sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin ja tilintekoon, selkänsä
Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle rukoilijalle. "Kehtaatkin
vielä siinä, juomari..." Se on niin heikko, liha, tuohon juomisen
syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa tullut synnintuntoon
ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja vielä vaikeampi on
vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori höylisti kirjoittaa
pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä on uskallusta pyytää.
Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa kirjoittaa ja sanoo,
että "voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se hyvä lääkkeeksikin
siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä sitten käyttäisi
väärin..."
* * * * *
Eerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota
hän ei ole päästänyt keskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten
heittäytynyt kotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie
valmistui, on hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee
tyydytystä ajatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat,
senaattorit, kuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin
nukkuneet hänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies,
tämäkin Eerik Nikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja
on, talo on ja on rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää,
niin lapset saavat periä...
Pororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa
katossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja
kosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin
luona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole
kuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää
harvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas
painaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin.
Saisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen
sitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti
kiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan mihinkään, rajansa pitää
olla sillä niinkuin kaikella muullakin.
Pirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta
ilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik
Nikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas
koskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja
heittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa.
Kyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi.
Maria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja
heittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa
silmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti
tarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin,
vaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Molemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen,
sivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän
säästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki
tahdo kulkea sen viinanpaljouden takia.
"Siin' on keitto, syökää!" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja
jättää kapustan pataan.
Mutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi.
"Siin' on", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. "Inger-Maarjetta,
panes niille astioita pöytään."
Pororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee
rinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää
vartioida selvänä jos humalassakin.
Syrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein.
Siinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä,
siinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä
kohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset,
kovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken
se pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja.
Sitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman
tyttären mies.
Ulkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä,
paukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan
maatamenon aika.
"Isä taitaa olla oikein sairas", sanoo viimein Jouni, poika.
"Taitaa", vastaa Aslakka. "Mitähän sille oikein osaisi tehdä?"
"Emmehän me mitään osaa..."
"Niin, mitäpäs... Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme..."
"Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo
tuollainen..."
Ja Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä,
mutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri
tänne lähetti?
Aslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin
tulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun
sisällön ja sanonut, että "mitäpä meille jäi". Niinpä niin, se on
Jounissa korkealle noussut, se ahneuden henki.
Pororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän
raskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan
se nyt lähde.
Mutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen
on lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana,
pahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista,
kristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista.
"Kun ei se vain olisi kuolemaksi", sanoo Uula-renki.
Ei vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta
kuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat.
"Ei suinkaan se nyt... kuolemaksi", pääsee molemmilta yht’aikaa.
Ja taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa
odottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja
paukahtelevat piisissä.
Uula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on
seurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan
varttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita.
Eipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään,
ahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta
kauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei
kumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin
sitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te
kiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi.
Ja kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä alkaa suututtaa ja
vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa toisen kuolemaa.
"Tule, Niilo!" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen.
"Mihin sitten?"
"Hevosia katsomaan."
Niilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa,
hevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla.
* * * * *
Mariaa ei kuulu takaisin.
Ulkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin
selvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää
kuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus,
ota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään
koettanut... Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut
auttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian
tulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä
liiku sormikaan.
Jouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä
tarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä.
"Isä!" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo
eikä hän vastaa mitään.
"Appi-isä", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta.
"Ei se kuule mitään", toteaa Jouni.
"Ei", myöntää Aslakka.
Pororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi
vaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin
väkisten: "Ahdistaa!"
"Sitä ahdistaa", sanoo Jouni.
"Niin, mene auttamaan", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa
eikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat
ja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta
kumpikaan ei liikahda paikaltansa.
Pororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa.
"Nyt!" sanoo Jouni, henkeään pidätellen.
"Nyt", toistaa Aslakka kuin kaiku.
Mutta se, mitä kumpainenkin odottaa, ei vielä tapahdu. Pororuhtinas
näyttää nukkuvan, nukkumaan ovat myöskin menneet nuorimmat lattialta.
Ja taas Eerik Nikonpoika liikkuu, mutta tällä kertaa hän liikahtaa
viimeisen kerran. Kasvot käyvät veripunaisiksi, silmäluomet avautuvat,
ja verestävät silmät katselevat katon lakea, sitten käsi herpautuu ja
vaipuu pitkin vuoteen laitaa.
"Jeesus Kristus", pusertautuu huulilta.
Sitten on kaikki hiljaa, ja hengitys lakkaa kulkemasta. Eerik
Nikonpoika, pororuhtinas on kuollut.
* * * * *
Nuorukaiset istuvat paikallaan oikeastaan käsittämättä, mitä on
tapahtunut. Kuolema on käynyt, niinpä niin, käy se kerran meidän
kaikkien kohdalla. Ja kuolleet osaavat kurkistella.
Mutta viimein Jouni-poika hyökkää esiin. Kädet haparoivat kuolleen
kaulassa olevaa nauhaa ja nauhassa olevaa kiisunavainta. Samassa on
Aslakka-vävykin pystyssä, silmät pyöreinä ja suu vaahdossa etsii hänkin
pientä, rautaista avainta.
"Pois kämmenet!" ähkii Jouni-poika.
"Älä yhtään luule... laillista perintö-osuuttani", ähkii Aslakka-lanko
takaisin.
Ja molempien kädet kopeloivat kuolleen kylmenevää, karvaista rintaa,
kopeloivat ja etsivät, ja molempien silmät kiiluvat kateutta ja vihaa.
"Aäh, sinäkin... Rakkaudesta puhelit, rahaa aioit..."
"Älä yhtään... Laillinen perintöosuus, niin sisaresi niinkuin
sinunkin..."
Kädet, kaksi paria, haparoivat kilvan pitkin kuolleen rintaa, mutta
Jouni-poika saa avaimen ja pienen nuoranpätkän. Ja samassa hän on
kiisun ääressä ja lennättää kannen auki. Heti on Aslakka-lanko hänen
vieressään.
"Älä yhtään yritäkään...", läähättää hän. "Tasajako..."
"Tasajako! Mikä sinä oikeastaan olet: vävy, jälkeenpäin tunkeutunut..."
Jouni-poika kahmii seteleitä kiisusta, ja Aslakka-vävy lohmuaa
toiselta puolen nahkakukkaronsa täyteen, tuhatmarkkasia, viisisatasia,
satakruunusia.
"Näytä!" tiuskaisee Aslak.
"Mikä näyttäjä minä olen! Odota pesänkirjoitusta!"
Setelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin
vetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan.
Siinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja
silmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen
ottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on
Hangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä
on myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket
hehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa
hiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen
kuuluu, liikuta.
Niin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki
muukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin
he huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja
vaikenevat.
Samassa Maria astuu pirttiin.
"Isä on kuollut", sanoo Jouni oneasti.
"Niin, — kuollut hän on", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti.
Marian silmät välkähtävät.
"Maitokamarissa olisi ruokaa", virkkaa hän vain, katseen ollessa
kääntyneenä piisiin.
Ja kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen
poimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja
kultajyväsiä.
Pororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat,
paukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja
vinkuu, ja taivaantulet loimuavat.
Viikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat.