Ulkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa,
joskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä
ruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita,
puoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio
riippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden
ja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin
katkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina.
— On se ikävää, kun lapsi on sairas.
— On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta
osaisi sanoa.
Hiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun
päivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata,
niin se tulee. Sille ei voi mitään.
Kaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset
piirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus
hoitelisi itseään eivätkä jalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi
häntä pitää oikein kauniina.
— Onko se jo kauan ollut sairaana?
— On se... viikon toista...
— Hm. Missä miehet ovat?
— Tunturilla.
— Jaa, tunturilla.
Kulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi,
mitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä
nuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki
miehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin... Hetkisen
hänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy
järkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että
hänessä jokin aivan kuin sammuu.
Kaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan
kohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on
joskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan,
huonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona
kuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin.
Tapahtukoon Ibmelin tahto.
Sairas lapsi vingahtaa ja antaa äsken juotetun maidon juustona ylen.
Kulkurilla itsellään on sisar ja nuorempia veljiä, hän muistaa heidät,
hätkähtää ja koettaa olla asiassa mukana.
— Annatteko te sille keittämätöntä maitoa? — kysyy hän.
— Annamme.
Äiti luo pitkän, kysyvän katseen Kulkuriin.
— Eiköhän olisi paras keittää ja sitten jäähdyttää. Voisi pysyä
paremmin sisällä.
Lappalaisäiti näyttää vilkastuvan ja rupeaa tekemään tulta takkaan.
— Sinä taidat olla lukenut? — sanoo hän.
— Et kai sinä näistä sairausasioista ole lukenut?
— En, enkä paljon muutakaan.
— Mutta kyllä sinä sentään tiedät niistä enemmän kuin me.
Kulkuri ei vastaa mitään. Tuli takassa viriää ja tuo synkäntuntuiseen
huoneeseen jonkunlaista eloa.
Tunti, toista sitten Kulkuri ajatteli kaikenlaisia muita asioita,
vaan ei kuolemaa. Ilma oli polttava ja näytti ikäänkuin väreilevän
auringonpaisteessa. Luonto tuntui pysähtyneen, jäkälä kahisi jalkojen
alla, vesi joessa virtasi haaleana ja laiskana, sääskien surina
oli väsynyttä ja melkein olematonta, tunturien huiput näyttivät
ystävällisiltä kirkkaassa kilossa. Helteisenä, hehkuvana heinäkuun
päivänä ei ajatella kuolemaa, sillä ajatus pysähtyy ja vain vaistot
ovat vireillä.
Pororuhtinaan tuvan portailla akat punovat poronjänteitä. Hiki valuu
pitkin ruskeita kasvoja, kädet tekevät koneellisesti työtään. Puhe
ei nyt luista, kuumuus on ylivoimainen, ja sisällä tuvassa tekee
Sara-Kaijan poika, kaksivuotias, kuolemaa. Kuivamassa olevat poronlihat
lemuavat ulkohuoneiden katolla. Oli se hyvä, että tuo Kulkuri tuli,
lantalainen, herra, mihinpä ne naiset kuoleman kanssa.
Kangasaukealle, valkealle jäkälikölle, on sijoittunut kaksi vähäistä
tönöä, ja siellä, missä kankaannokka päättyy suohon, nousee savu
Marjaanan turvekodasta. Pian se alkaa nousta myöskin lähimmästä
tönöstä. Kulkurille pitää keittää kahvia, ei kai se Kaija sairaan
lapsen kanssa ... Hyvä että tuli...
* * * * *
Niinpä niin, kuolema se tulee itsekullekin aikanaan.
Kulkuri on jo vajoutunut siihen ajatukseen, että tuo lapsi on
ehdottomasti kuoleva, mutta että hänen puolestaan on tehtävä, minkä hän
voi, sen estämiseksi. Hän on muutattanut sille puhtaat vaatteet, hän
on juonut kahvia ja tuntee itsensä niinkuin talonväkeen kuuluvaksi.
Edustaa korkeinta arvovaltaa lappalaiskylässä.
— Jos se nyt pääsisi nukkumaan, niin ehkäpä se hiukan voimistuisi...
Äidin silmät välähtävät, ja hän katsoo Kulkuria kiitollisesti ja
luottavaisesti.
Kadja, pororuhtinaan vanhin tytär, on tullut huoneeseen, Kadja, jolla
on kapeat kasvot, siniset, levottomat silmät, kauniisti piirtynyt
suu ja hennot, kapeat kädet. Kulkurin silmät seuraavat hänen
hiljaisia liikkeitään, ja taas hänen aivoissaan välähtää mielikuva
siitä, että hänellä, kenties, voisi olla joitakin ennen kokemattomia
mahdollisuuksia... Mutta mielikuvat sykehtyvät taas siihen. Tunnotonta
ajatellakaan sellaista. Ja epäritarillista.
Lapsi parahtaa heikosti, ja äiti rientää sitä hyssyttelemään.
Kulkurista näyttävät äidin liikkeet aroilta ja epävarmoilta.
Kun oltaisiin jossakin muualla, niin lääkäri olisi jo tehnyt
tehtävänsä, lapsi paranisi ja pelko olisi poissa. Mutta viepäs täällä
sairas yhdentoista peninkulman päähän lääkärille, kanna ensin neljä
sylissäsi ja souda sitten seitsemän. Miks'eivät ne rakenna teitä...
Kulkuri nousee ja katsoo ikkunasta ulos, äänetön erämaa tirkistelee
vastaan joka taholta. Hohoijaa!
— Et suinkaan sinä aio lähteä? — kysyy lapsen äiti pelästyneesti.
— Niin, kun minusta vain olisi apua...
— Ole nyt sentään.
Itse asiassa ei Kulkuri ole aikonutkaan lähteä, mutta hän pelkää
näyttää saamattomuuttaan. Minnekkäpä hän sitäpaitsi lähtisi?
Hänet viedään maitokamariin ja hänen eteensä kannetaan paistettua
poronkieltä, tuoretta leipää ja viilipytty. Niin juuri, vähitellen hän
on tullut tärkeäksi, määrääväksi henkilöksi pororuhtinaan talossa.
Ovensuuhun kerääntyneet akat katselevat häntä hiljaisella
kunnioituksella.
— Luuletko sinä, että se paranee? — kysyvät he.
— En tiedä, saahan toivoa.
— Ibmelistähän se kaikki sentään lopuksi riippuu.
— Niinpä, Ibmelistä.
Mutta kituvan lapsen hengitys käy yhä hiljaisemmaksi ja valitus
vaisummaksi. Äiti on jo valvonut monet päivät ja yöt, hän on ehtinyt
turtua, mutta hänen silmiinsä nousevat kyynelet.
— Kuolee se, kuolee...
— Älä nyt, Kaija, eihän sitä...
Akat saavat sen päähänpiston, että viina mahdollisesti auttaa, panee
veret liikkeelle.
— Onko sinulla viinaa?
— Ei.
Ihmettelyä. Millainen Kulkuri se on, jolla ei laukussaan ole viinaa.
Kaikki herrat pitävät viinaa mukanaan, jos sattuisivat vilustumaan.
Vilustunut se on tämä Kaijankin poika.
— Missä se heinäkuussa olisi vilustunut, ellei ole vesisateessa pidetty?
— Ei ole. Mutta mistä sen tietää, lapsen... Kyllä viina hyvinkin...
— Olkaa vaiti. Liian väkevääkin se olisi.
Puhelu herkeää vähitellen, lapset seisovat sormi suussa, ja toinen
toisensa jälkeen menevät akat tönöihinsä. Kulkuri tulee ajatelleeksi,
että jotakin todellakin saisi olla, ellei viinaa, niin jotakin muuta
sitten.
— Kun te nyt olette syöttäneet sille raakaa maitoakin, — sanoo hän
kärsimättömästi. Tiesi, ovatko elukatkaan täysin terveitä...
— En minä ymmärtänyt, — vastaa äiti avuttomasti ja kysyy sitten itku
kurkussa: — Ei suinkaan se sitä tapa?
Kulkuri huomaa varomattomasti koskettaneensa arkaa kohtaa ja näkee
velvollisuudekseen lohduttaa.
— Ei nyt sentään, — myöntää hän, — vaikka keitetty luonnollisesti olisi
ollut parempaa.
* * * * *
Illansuussa alkaa auringon polte heiketä, ja talon pikku pojat tulevat
sisään jokirannasta. Tytär on siistinyt pirtin, takassa räiskyy
valkea. Sairaan lapsen tilassa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta,
kenties hengitys on vieläkin ohennut ja valitukset käyneet entistäkin
hiljaisemmiksi. Kun Kulkuri ohimennen luo siihen katseensa, valtaa
hänet tukahduttava säälin tunne ja hän tulee ajatelleeksi, että joku
hänen nuoremmista veljistään mahdollisesti samaan aikaan... No, mitäpä
heistä, terveitä poikia ne ovat. Ja Kulkuri koettaa näyttää karskilta
ja tunteettomalta.
Aurinko käy yhä kalpeammaksi, vaikka se näihin aikoihin ei laskeudu
lainkaan. Silloin tällöin pistäytyy joku akka pirtissä, mutta menee
pois nähtyään, että kaikki on entisellään.
Talon pikku pojat käyvät levolle porontaljoille rankisen alle.
Silloin se tapahtuu, niin, ettei sitä oikein havaitakaan. Äiti on
juuri ruvennut syömään talon tyttären kanssa, hän on, tiesi mistä
syystä, virkistynyt ja vapautunut kuoleman ajatuksesta; kenties kaikki
lopultakin käy hyvin ja ehkä miehetkin pian tulevat tunturilta. Kulkuri
sytyttää savukkeen, ja Kadja, pororuhtinaan tytär, tahtoo myöskin
yhden: hän on poroaidalla monasti polttanut paperosseja.
— Et kai sinä sentään viinaa ole ryypännyt?
— En.
Kas vain, keskustellaan aivan maallisia asioita, ja sillävälin on
laiha rinta herennyt hengittämästä ja tuoni siepannut omansa. Kulkuri,
joka istuu lapsen vieressä, huomaa sen ensiksi, häkeltyy eikä uskalla
sanoa mitään. Salavihkaa hän pitää kättään kuolleen suun edessä: ei,
hengitystä ei tule, mutta antaa noiden syödä loppuun.
Vasta sitten hän sanoo:
— Kyllä se nyt on kaikki.
Hän sanoo sen hiljaisesti ja lempeästi, aivan kuin maanitellen:
se on nyt kaikki, ikävä kyllä, mutta sehän oli toiselta puolen
odotettavissakin ja toiselta puolen, niin, parempi on, ettei tarvitse
kärsiä ja kitua.
Äiti kalpenee ja katsoo häneen suurin, lasittunein silmin, sitten
hän parahtaa ja vaipuu tuskalliseen itkuun. Kulkuri tuntee asemansa
tuskalliseksi ja noloksi, hän ei ole ennen ollut saapuvilla
tämäntapaisessa kohtauksessa. Jotakin tehdäkseen menee hän ja taputtaa
äitiä olalle.
— Mitäpäs... — sanoo hän, — sehän se kuitenkin joskus tulee meille
kaikille.
Huoneessa on nyt hetken hiljaisuus, äiti nielee kyyneleitänsä ja
koettaa päästä selville ajatuksistaan.
— Onko sillä edes silmät kiinni, — kysyy hän äkkiä. — Sulkekaa sen
silmät.
Ja Kulkuri koettaa painaa yhteen luomet, joiden alta katse on
ainaiseksi sammunut.
Mitäpä hän voi enempää tehdä? Kuolema on käynyt, sillä hyvä. Mutta
häntä odottavat uudet, ennen kokemattomat kokemukset.
Alkaa jo olla keskiyö, mutta aurinko paistaa. Tähän vuodenaikaan
mennään levolle milloin väsymys tulee, kellon lyönneistä ei pidetä
vaaria. Akat tönöistä ovat taas kokoontuneet ovensuuhun, mutta he eivät
siunaile eivätkä surkuttele, vaan lohduttelevat.
Joku sanoo, että nyt olisi veisattava, ja kaikkien katseet kääntyvät
Kulkuriin. Tupakkahyllyllä on raamattu, katkismus ja kaksi
vanhanaikaista virsikirjaa.
— Veisaa sinä edellä, lannan mies.
Mutta nyt ei "lannan mies", Kulkuri, osaa yhtään hautavirttä, ei
uudesta eikä myöskään vanhasta virsikirjasta. "Ah autuasta, näin hän
pääsi varhain" — se menisi kyllä, mutta kun hän ei kuolemakseenkaan
muista säveltä. Tilanne on kieltämättä jonkun verran piinallinen.
— Jos minä ensin luen jotakin, — ratkaisee hän.
— No niin, lue nyt sitten. Ensiksi.
Hän alkaa olla siinä vireessä ja mielentilassa, että hän voisi pitää
vaikka pienet seurat. Lukemista kuunnellaan hartaudella, mutta virsi
puuttuu.
Ah nyt — "Integer vitæ", se sopii.
— Minä osaan kyllä virren, mutta se on vierasta kieltä. Ette te voi
sitä seurata.
— Veisaa vain. Kyllä me kuuntelemme.
— No niin sitten.
Akat kuuntelevat uteliaisuudensekaisella hartaudella. Joku ei malta
olla kuiskailematta toiselle. Mutta Kulkuri veisaa, veisaa sellaisella
antaumuksella, että unohtaa olevansa jonkunlainen esiintyjä.
— Mitä kieltä se oli?
— Latinaa.
— Latinaa. Missä sellaista kieltä puhutaan?
— Ei sitä enää missään puhuta.
— No mutta kuinka sinä osaat sellaista kieltä, jota ei kukaan puhu?
— Olen joskus lukenut.
— Kirjoista?
— Niin.
— Mutta kuinka osataan kirjoihin painaa sellaista kieltä, jota ei
missään puhuta?
Hartaus uhkaa ellei haihtua, niin saada jonkunlaisen sivutunnelman.
Kulkuri antaa pitkiä, tyhjentäviä selityksiä, jotka näyttävät ainakin
osaksi tyydyttävän. Sairaus on päättynyt kuolemaan, jännitys on
lauennut, mieliala on vississä määrin vapautunut. Kuoleehan niitä,
varsinkin pieniä lapsia.
— Osaisitteko te virren "Autuas, ken sydämensä"?
Osataan. Naisten äänet kaikuvat kimeinä ja epävarmoina laakeassa
pirtissä.
Nyt katsoo Kulkuri kaiken olevan lopussa. Tapaus on kieltämättä ollut
surullinen, mutta muuta päätöstä tuskin olisi voinut odottaakaan. Hyvä,
että näinkin on päästy ohi. Ja Kulkuri sorvailee mielessään mietelmiä
kuolemasta ja kaiken katoamisessa ylimalkaan, hän tuntee itsensä
väsyneeksi ja rasittuneeksi ja päättää mennä levolle.
Mutta naiset hätääntyvät. Ruumis on pestävä ja sitten se on vietävä
pois. Ei kuolleesta ole elävien toveriksi.
— Niin kai se on. Alkakaa pestä sitten, minä katselen.
Naiset alkavat katsella toinen toistansa, ja vähän aikaa vallitsee
epävarma hiljaisuus. Lopuksi he alkavat puhua. Ei heistä ole ruumiin
kanssa tekemisiin. Kernaammin he paikkaisivat rannassa olevan
turvekodan, jonne ruumis voitaisiin viedä talvikeliin asti.
Kulkuri luo katseensa lapsen äitiin ja talon tyttäreen.
— Minkäpä se teille tekee, pikkuraukka, — sanoo hän.
— Niin, mutta vainaja on sentään aina vainaja, — vastaa yksi eukoista.
— Mutta kuka teille sitten pesee ruumiit?
— Me haemme jonkun lannan kylistä.
Kulkuri alkaa arvata heidän ajatustensa juoksun, mutta hän ei
hermostu. Tarkoitus on, että hänen on suoritettava peseminen. Ajatusta
ei uskalleta lausua julki, vai pidättäisikö sitä jonkunlainen
hienotunteisuus, mutta se siinä kuitenkin on pohjalla.
— Te kai tarkoitatte, että minun olisi pestävä tämä pikku vainaja, —
sanoo hän vihdoin.
Hänen ajatuksiaan ja mielialaansa koetetaan arvailla silmien katseesta.
Viimein yksi rohkaisee itsensä, — onhan mies mukavan ja alhaisen
näköinen.
— Jos sinä vain viitsisit, — lausuu hän epävarmasti, ja toinen lisää
kerkeästi:
— Kyllä me maksamme, mitä vain tahdot.
Vastausta odotetaan jännityksellä, ja Kulkuri, josta tämä kaikki rikkoo
tunnelman, alkaa tulla tyytymättömäksi.
— Hakekaa vettä ja saippua, — komentaa hän viimein, — ja te muut:
menkää paikkaamaan kotaa. Ei tässä vieraitamiehiä tarvita.
Äiti on koko ajan istunut kuin kuollut. Kun hän kuulee viimeiset sanat,
alkaa hän hiljaa itkeä.
— Saanko minä mennä pois? — kysyy hän itkunsa lomassa.
— Kyllä minä autan minkä voin, — ehdottaa talon tytär.
Pirttiin tulee vähitellen hiljaisuus. Tuli loimuaa takassa, talon tytär
alkaa hiljaa ja epävarmasti riisua ruumista. Työ on outoa, eikä hän
tahdo uskaltaa oikein suoraan katsoa ruumiiseen.
— Et suinkaan sinäkin pelkää? — kysyy Kulkuri.
— En, — vastaa puhuteltu, mutta jatkaa tovin kuluttua:
— Vaikka kaameahan se on ruumis, pienikin.
Kulkuri ei löydä aihetta vastata. Vaatekappale toisensa jälkeen
irtautuu, pian on pieni, kangistuva ruumis alastomana.
Juuri silloin pistää äiti päänsä oven raosta sisään.
— Joko se on riisuttu? — tiedustelee hän.
Ja odottamatta vastausta hän ottaa kuolleen vaatteet kainaloonsa, käy
vielä vuoteen ääressä ja ottaa hänen vuodevaatteensa ja rientää kuin
peläten ulos.
— Mitähän se niillä? — ajattelee Kulkuri.
Alastoman ruumiin käsitteleminen vaikuttaa häneenkin
vastenluontoiselta. Hän tietää, ettei mikään vaara ole uhkaamassa,
mutta sittenkin hän pitelee sitä varovaisesti ja kuin itseään varoen.
Mutta ulkona kankaalla palaa räiskyvä nuotio. Ja nuotion ääressä
seisoo äiti kyyneleet silmissä ja heittää vaatekappaleen toisensa
jälkeen tulen omaksi. Joskus hän nähtävästi on kuullut puhuttavan
"tartunnasta", nyt se on hänen mielessään kammottavana käsitteenä, ja
hän koettaa varjella itseään ja muita niin hyvin kuin voi.
Ja sisällä pestään ruumista...
* * * * *
On siinä kokemuksia yhden päivän osaksi.
Aurinko ei laske, uusi päivä on tullut huomaamatta, ja Kulkuri istuu
yksin pirtin ikkunan luona ja johdattelee mieleensä päivän tapauksia.
Pieni vainaja on talvikeliä odottamassa turvekodassa, kaikki on
nyt lopullisesti ohi, on vain odotettava talvea ja käytävä kylältä
tilaamassa arkku. Niin, äidillä on vielä jäljellä ilmoittaa miehelleen,
kun tämä tulee tunturilta, että kuolema on käynyt. Mutta se on hänen
huolensa, Kulkurilta ovat huolet tähän asiaan nähden loppuneet.
Toisen rankisen alla nukkuvat lapset rauhallisesti hengittäen, toisen
alta kuuluu supatusta ja silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys, äiti
ja Kadja, talon tytär. Kulkurille on laitettu vuode maitokamariin,
äsken hän oli väsynyt, melkein uupunut, aamun tullen on tunne hävinnyt.
Ruumis on turtana, mutta ajatukset kiertelevät sitä vilkkaammin. Mutta
vaistot, ne aamulliset, eivät ota palatakseen. On niinkuin olisi suuri
pyhäpäivä ja kaiken yli lepäisi äänetön rauha. Miksi hän ylimalkaan
oli jäänyt tähän istumaan vai odottaako hän kenties jotakin uutta
kokemusta, kolkon totista, mutta ei ilman surullisen humoristista
sivumakua.
Hän kävelee ovea kohden ja ennättää lattian puoliväliin. Silloin
rankisessa liikahtaa.
— Menetkö sinä pois?
— Kyllä, nukkumaan.
Äänetön epätietoisuus. Kulkuri seisoo siinä keskellä permantoa, ja
äkkiä hän tuntee melkein toivovansa, että nuo tuolla rankisessa
pelkäisivät.
— Pelkäättekö te? — kysyy hän.
— Kyllä me vähän pelkäämme, — tulee rehellisesti ja avuttomasti.
Hm. He luottavat häneen kuin johonkin Isä-Jumalaan. Äskeinen toivomus
tuntuu taas käden käänteessä vastenmieliseltä, melkein raa'alta. Hän on
näkevinään oman itsensä syrjästäpäin.
— Turhaa pelkoa se on, — sanoo hän viimein.
— Kyllä hän antaa teidän nukkua rauhassa.
Taas hiljaisuus, sitten pientä, kiihkeää supatusta. Kulkuri ottaa pari
empivää askelta ovea kohden.
— Älä mene.
Jälleen supatusta. Viimein tulee melkein rukoilevasti:
— Etkö sinä voisi tulla tänne?
— Hm... mahtaneeko se oikein sopia.
— Emme me tiedä, mutta...
No niin. Tilanne on jo itse asiassa selvä. Kulkuri nostaa rankisen
reunan taljan alta ja kömpii sisään. Mitäpä hän oikeastaan muutakaan
voi. Vilkaisee naisten avoimia silmiä ja heidän säikähtyneitä kasvojaan
ja paneutuu sitten pitkäkseen mahdollisimman kauas heistä.
Siinä hän makaa, katselee rankisen valkeata kangasta, katsahtaa
ohimennen vierustovereitansakin ja miettii. Toinen on nukkunut pitkistä
valvomisistaan ja suureen suruunsa, toinen nukkuu niinkuin väsyneen,
nuoren ihmislapsen on tapana nukkua. Unissaan hän liikahtaa lähemmäksi
Kulkuria, ja Kulkuri vetäytyy loitommaksi, kunnes taljan vierestä tapaa
kovan lattian. Hänen mielensä on tällä kertaa vakavassa vireessä,
päivällä on ollut monta vaihetta, ja hän miettii ja aprikoi, kuinka
monta niitä eilisenkin kohdalle kaiken kaikkiaan on sattunut.