Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall
heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että
hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen.
Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru
olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi
hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski
nauttimaan terveydekseen.
Ja siihen metsäherra Brovall heräsi.
Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian
hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin.
Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt
on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja
että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet,
että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat
epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt
ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena
läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle
seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit
näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa
valaistuksessa.
Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen,
autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien
kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista
onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen
enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa,
pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että
vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi,
lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään
tavalla taikauskoinen.
Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja
Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti
itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä
ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja
helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven
vartiopiiriin leimaamaan.
"Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.
Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus
täytti oviaukon.
"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä,
"herätätte suotta herra ylihosmestarin".
Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen
saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.
"Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck
saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja
isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia."
Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda —
nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa
passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.
Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti
itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai
Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa
unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa
parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut
ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan
ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän
velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä
metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck
ymmärtää paremmin kuin kukaan muu.
Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta
ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen
unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle
tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden
ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa
sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman
omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall,
terve nyt vain, — ja sielu mereen.
Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein
värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä
asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan.
Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi.
Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.
Samassa Manta toi kahvia.
"Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko", sanoi hän, "ennenkuin
herra ylihosmestari herää".
"Älä sekaannu minun asioihini!" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi.
"En kai minä muuten... Varjelkoon! Itsenne takia minä vain."
"Tiehesi!" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall.
Manta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että "pääsee kai
tästä", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun.
Ruokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello
lyövän seitsemää.
Vähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on
tunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja
sovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa
melkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää
jälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen
"tavalliseen päiväjärjestykseen", selvään olotilaan. Iltaryypyt
sitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen
riidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt.
Silloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea.
"Hyvää huomenta", sanoo hän. "Sinä olet aamunvirkku, sinä."
"Tule sisään vain!" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti.
"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroni
Gyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää.
Hyvää huomenta!"
"Huomenta!"
Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.
"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän
sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi."
"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan.
Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on
vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään."
"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi
metsänhoitaja Brovall hiljaisesti.
"Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se
parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä".
"Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä
puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä
menen lopullisesti pukeutumaan..."
Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen
oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta
hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat
kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet
kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä
itsestään.
Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas
Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia.
Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä
ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu
prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.
Tähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi
vallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja
ähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille:
"Saakeli!"
"Mitä sinä sanot?" kuului viereisestä huoneesta.
Metsänhoitaja Brovall säpsähti.
"Itsekseni minä vain..."
Nyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna.
"Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?" kysyi hän, mutta
vastasi itse omaan kysymykseensä: "Oikeastaan et voikaan päästä
minnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä
olet viljellyt."
"Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä,
luonnollisesti", virkkoi metsänhoitaja Brovall. "Mutta kun heräsin,
oli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin,
Constantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää."
Paroni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään.
"Luuletko", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, "luuletko, että
olen humalassa?"
"En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin
lasini."
"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin
periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen
helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa."
"Terveydeksesi!"
Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin
huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin
huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen,
tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään
tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän
tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja
silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja
nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin,
häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin
asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, —
mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.
Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin,
tuntuu se kevennykseltä.
"Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck.
"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin
hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall.
"Aivan niin!"
"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa."
Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen
kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.
Äkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen
kasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää
sen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen.
"No?" kysyy paroni Gyllenmarck.
Mutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse viipyy
yhdessä ainoassa kohdassa.
"Mitä nyt?" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä.
Silloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa
muuatta kuolinilmoitusta.
"Siinä se on", sanoo hän ääni vavisten. "Se on hän."
"Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?"
"Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen
kielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli... Tätäkö sinä
tarkoitat?"
"Sitä juuri. Se on hänen miehensä."
Paroni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. "Minulle
ja kolmelle lapselle."
"Niin, siinä se oli", lopetti Brovall.
"Niin, hm..."
Metsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä
edestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana.
"Nyt menen minä!" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti.
Paroni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta
ymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus.
"Älä rakenna hiedalle", lausui hän vihdoin. "Muista, ettei hän enää ole
sama kuin ennen."
"Minä kyllä muistan sen."
"Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele,
kahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee
kuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota
kerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on
jättänyt jälkeensä..."
Metsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään.
"Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan.
Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen
äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.
"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas
sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä
ajatellut."
"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa,
muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?"
"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä."
"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua
siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan.
Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole
niinkään loistavat mahdollisuudet."
"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan
hyvästi."
Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon
miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin,
todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja
viljellyt.
"Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.
"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen
kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani."
"Mutta..." aloitti Manta hämmästyneenä.
"Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi.
Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet
hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.
"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo
hän.
"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi
järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.
Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä
tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä
humalasta.
"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti
hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen
ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi
hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja,
ei tietystikään, mutta..."
"Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella
sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden
joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää..."
Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti
ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään
nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä
ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei
ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan
ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli
nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.
"Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla
ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista,
että suoriudut matkaan".
Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla
kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että
hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa
olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, —
eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut
muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt
riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten
siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja
makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.
"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen,
"ei ollut mies entisellään".
"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset.
Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan
hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin,
mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden
kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin
ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista
vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta
sitä käy vähän hajamieliseksi."
Ja kyytipoika nauraa tirskutti.
* * * * *
Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi
forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä
lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall
ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin
uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa,
perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen
miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli
hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että
hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen
omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, —
"Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.