"Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?" oli se muun muassa
kysynyt.
Se oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta oikein
muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja
kotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta.
"Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?"
Kyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas.
Miten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden
syvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä
suotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi
ihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja
jaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa.
Niin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin
kohdalla: kun pisara elämää sattuu eteen, niin se pisara on
juotava. Ei siinä ole aikaa niitä syvimpiä olemuksia mietiskellä.
Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli turmeltumaton ja terveverinen,
ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa, kunnes poika, Wilhelmi,
eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut, ja Kreetalle oli
noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti, ettei se enää hänen
tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa antanut ja oli se
kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut sanoneeksi, ettei
hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi muillakaan luetuttaa.
Mihinkäpä hänestä, piiasta.
* * * * *
"Lupasiko se sinut ottaa?" oli emäntä kysynyt, kun asia oli alkanut
hänelle selvitä.
Pitkään aikaan ei Kreeta ollut vastannut mitään, vaan kuorinut
perunoita ja katsellut ynseästi eteensä.
"Ei siinä mistään ottamisista ollut kysymys", oli hän viimein tokaissut.
Ja vähän ajan kuluttua:
"Eikä se syrjäisille kuulukaan."
Silloin emäntä oli kimpautunut.
"Joo, mutta meidän pirttiin ei vaan huorilapsia laiteta", oli hän
ärjäissyt.
"On sitten parasta ottaa toinen piika, kyllä minusta pääsee", oli
Kreeta vastannut.
"Lutka!" oli emäntä kiljaissut ja rientänyt ulos.
Mutta Kreeta oli suhtautunut asiaan tylysti. Kovalle taitaisi
Konelovaaralaisille ottaa piian saanti kauas selkosiin, peninkulman
päähän muista ihmisistä. Suurilla rahoilla otit, jos sait, mutta
mistäpä ensinnäkin otit ne rahat. Kyllä hän kelpaa Konelovaaraan, kun
tekee työnsä. Ja mikäpä siinä on, kunhan tästä nyt ensinnäkin päästään
sen yli ja sitten kevääseen.
* * * * *
Näin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta
nyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa.
"Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!"
Kreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan
tähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi,
mutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat
erottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille
eläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on
autio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja vain kytkyitten kolina alhaalta
navetasta, eläinten äännähdykset ja heinien kahina kuuluvat Kreetan
korviin.
Mutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee
ja vihloo kuin tulessa.
"Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta..."
Kreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin.
Nuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien
sekaan.
"Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään..."
Kun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa
ottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa.
Eikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi
hyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun
pois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian
kunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä:
helvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se
ennemmin tai myöhemmin.
Mutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden
synti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti.
Ja Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen,
pyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni
ensiksi tulevaan, selvään ajatukseen.
"Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni... Eri tavalla minä ajattelin sitä
vielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee
sikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin..."
Mutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu
ajallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän
näkee ne kaikki edessään.
"Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa."
"Se on sitten vale, että portto."
"Olethan jo kerran langennut."
"Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin."
"Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta..."
Kreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se
nyt tapahtuisi pian... tappaisi... istuisi sitten linnassa ja jäisi
loppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi.
Ajatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan,
odottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet.
Mutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee
vimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei
saa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken
loppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen
loppuisivat sanomiset Kreetasta.
Tuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä
aiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen.
Mutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän
näkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja
viettelijänä. Wilhelmi.
"Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta
lukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi..."
Korean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi
sekaantuneet ajatukset.
"Wilhelmi... Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti
käydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen."
Ja päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä
mielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen
heikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen.
"Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut
hauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin..."
Hampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet
pingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin.
"Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se
on tehty, eikä vahingossa... Ehdoin tahdoin... Ja se on herran poika
eikä minkään kulkujätkän..."
Kipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan.
Saa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen
pahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita
alas navettaan.
Mutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta.
"Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!"
Hän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä,
niinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi.
"Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen", tiuskaisee hän.
Tassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin
navetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan.
"Hula, rakki", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle.
Samassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa
jähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties
sama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä.
"Susipa se on", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven
suussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita.
Mutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida:
selvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa
kirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja
hajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu
vain särähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään
syrjähyppäyksen vasempaan.
Ja siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti.
* * * * *
Seuraavalla viikolla alkavat Konelovaarassa kinkerit, — saavat
kinkerikuntalaiset kerran vaivautua Konelovaarallekin. Saapas nähdä,
mitä pappi sanoo, kun Kreeta muksunsa kanssa pannaan talon ainoaan
kamariin, ettei ihmisillä sitten ole mitään jälkipuheita. Ja mitä
muuten sanoo Kreetan asiasta.
"Minne me papin oikein panemme nukkumaan?" tuskittelee emäntä.
"Pitänee nostaa Kreeta pirttiin, jos pappi käskee", vastaa isäntä. "Ja
sinne tuo joutaa jäädäkin."
Mutta pappi keskustelee Kreetan kanssa pitkään, lempeästi ja
laatutuumaisesti.
"Eikö Kreeta tiennyt, että se on suuri synti?" kysyy hän.
Kreeta ei vastaa mitään, ja pappi käsittää sen myöntymiseksi.
"Ja syntiä seuraa katkera katumus ja tunnonvaiva", jatkaa pappi.
"Katuuko Kreeta?"
Silloin Kreeta puhuu.
"En", vastaa hän hampaittensa raosta.
Pappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo
pitkään ja säälivästi Kreetaa.
"Kyllä sinun pitäisi katua", sanoo hän vihdoin, "eikä paaduttaa
sydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?"
Kreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi.
"Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi
ajallisuudessa."
Kreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin
salatakseen kyyneleensä.
"En minä voi, pastori", vastaa hän katkonaisesti. "Ei se ollut
sellaista..."
Nyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on,
mutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen
ajamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa
hiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen
puheensorina kuuluu tuvasta.
"Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin... kuin teitte syntiä?"
kysyy pappi vihdoin.
"On se kaksi kertaa kirjoittanut."
"Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?"
"Kun en minä osaa kirjoitusta lukea."
"Eikö Kreeta ole muilla luetuttanut?"
"En. Mitäpä siinä syrjäisillä."
Pappi miettii hetken, sillä asia tuntuu kovin kummalliselta.
"No mistä Kreeta ensinnäkään tietää, että kirjeet ovatkaan häneltä?"
"Kyllä minä sen tunnen. Eikä minulle kukaan muu kirjoittaisikaan."
"Eikö Kreeta voisi antaa minun lukea niitä?" kysyy pappi taas kotvan
mietittyään.
Kreeta näyttää vaipuvan ajatuksiinsa. Viimein hän osoittaa seinällä
riippuvaa hamettaan.
"Kirstun avain on tuolla taskussa ja kirstu on pirtissä", sanoo hän.
"Ne kirjeet ovat siellä pohjimmaisina, paperin alla."
Pappi poistuu, mutta tulee pian takaisin.
"Pitkiähän se osaakin", mutisee hän, otettuaan kirjeet esille. "Luenko
minä nämä Kreetalle?"
"Mitäpä minulle... Pastori lukee vain itsekseen ja sanoo minulle, jos
niissä on jotakin asiallista..."
Ja pappi alkaa itsekseen lukea. Kuta pitemmälle hän pääsee, sitä
enemmän hänen kasvojensa muoto muuttuu, ja kun hän aloittaa toista
kirjettä, niin hän huokaisee.
Viimein hän kääntyy Kreetaan päin.
"Hän vannottaa sinua ilmoittamaan, jos jotakin tulee", puhuu hän, "hän
sanoo rakastavansa sinua ja tahtoo naida sinut. Mutta sinä et ole
vastannut mitään."
Kreetan ääni värähtää.
"Enhän minä ole osannut", vastaa hän.
"Mutta nyt me vastaamme", sanoo pappi reippaasti.
Kreeta kääntää päänsä taas poispäin, mutta pappi huomaa, kuinka hänen
hartiansa alkavat nytkähdellä. Ja viimein hän purskahtaa suureen,
voittavaan itkuun.
Papinkin silmät kostuvat, ja hän koettaa tyynnyttää Kreetaa.
"Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä
mies hän näkyy kaikesta päättäen olevan."
Mutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan.
"Ei siitä mitään tule, pastori hyvä", sanoo hän itkunsa lomassa. "Eihän
se mitenkään käy, että minä hänen taakakseen..."
"Mutta lapsi, Kreeta, lapsi..."
"Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään... Parempi, että hän on
siellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus
kohdalle sattuu..."