Ulkona on kuuma kesäinen päivä, mutta sisällä, konttorihuoneistossa,
on viileää. Kirjoituskoneet naksuttelevat, isojen konttorikirjojen
lehdet kahisevat, kun niitä käännellään, kuljetaan varovasti ja
melkein varpaillaan, puhelu on asiallista, virallisensekaista ja
puoleksi kuiskaavaa. Konttoriaika ei ole leikintekoa varten, täällä
pitää tehdä työtä, täältä hallitaan kahtakymmentäkolmea sahanraamia,
kymmeniätuhansia vähäpätöisiä ihmiskohtaloita, satoja taloja ja
kymmeniätuhansia hehtaareja. Tämä on pääkonttori, täällä istuu pitkä
rivi sileäksi kammattuja herroja, joilla on siisti kesäpuku ja
sileäksi prässätyt housunlahkeet; jos heillä sattuu olemaan joitakin
persoonallisia mielitekoja ja inhimillisiä pyyteitä, niin olla hyvä ja
jättää ne kello viideksi, jolloin konttori suljetaan. Äsken kulki herra
konttoripäällikkö ja antoi kalankatseensa liidellä yli salin, sitten
kulki herra osastopäällikkö kotkankatseineen läpi huonerivin, ja nyt
viimeksi meni herra alijohtaja ystävällisille hymyilleen ja nauravine
silmineen, jotka eivät olleet näkevinään mitään, mutta näkivät kaikki.
Täällä on kumarruksia ja täällä on kohteliaisuutta, sillä täältä
ohjataan kohtaloita. Ja kesäinen aurinko paistaa, mutta paahde kykenee
vain viileänä ja kaukaisena tunkeutumaan sisään läpi alaslaskettujen
uudinten.
Mutta mikä siellä nyt romisee sisään. Kolinaa ja meteliä, aivan kuin
tulossa olisi joku lakkolaisten lähetystö. Lähinnä istuva konttoristi
nostaa hermostuneen kysyvänä päätään, ja yksi juoksupojista rientää
opetuksen mukaisesti avaamaan ovea.
Tulijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään lakkolaisten lähetystöön,
mutta muutenkin se on varsin murheellinen kulkue. Vastaanottajana
ja ilmoittajana toimiva konttoristi ei tiedä suhtautuako vai ollako
suhtautumatta: mies ja poika saattavat hyvinkin olla kerjäläisiä, mutta
eikö miehellä, peijakkaalla, ole pyhäpuvuntapainen yllään.
Se on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan
sijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen
jalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan
yläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on
liimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja
silmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin
isänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja
perunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista,
ja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju,
joka vallitsee hänen kodissaan.
"Istukaa!" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää
seisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla silmillään
ympäri huoneen.
Se on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä
kerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen
keskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan.
"Onko teillä asiaa?" kysyy hän.
"Olisi minulla päätirehtöörille... vähän... tuota", vastaa mies
omituisen inisevällä, surkealla äänellä.
"Päätirehtöörille... Mistä te sitten olette?"
"Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta... teidän puulaakin sahoja...
Minun nimeni on Jeremias Kähkönen..."
"Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?"
"Ei... Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne... Lupasi
soittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille... Liekö sitten soittanut..."
"Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?"
Hikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen
olemuksensa näyttää vavahtavan.
"Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen... Sanoi
se tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille..."
Vastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja
menee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta,
koivet poikki.
Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä Jeremias
Kähkönen, vääntäytyy seisomaan.
"Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn."
Jeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa
sanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin
töissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut
yhdellä kertaa... Ei koskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän
lasta...
"Herra Kähkönen!" kuuluu ovelta.
Kähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne
oikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta
samalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi.
"Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle", sanoo hän ystävällisesti, "herra
vuorineuvos odottaa".
Se on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaa
Kähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse.
Vieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven.
"Menkää sisään nyt", kehoittaa hän, "ja puhukaa lyhyesti ja selvästi".
Sitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa
sisään.
Kähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata
peittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin
alaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse
ja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä
tummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä,
ja hänen kynänsä rapisee paperia vasten, hän ei huomaakaan Jeremias
Kähkösen tuloa, vaan jatkaa kirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa
olisi ketään muuta.
"Istukaa!" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu.
Jeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä
istuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut
kävellä niin kovin paljon.
"Tehkää hyvin ja istuutukaa!" kuuluu toinen kerta, ja nyt Jeremias
Kähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui.
"Te olette Jeremias Kähkönen", kuului taas.
"Joo, Jeremias Kähkönen..."
"Kiviluoman sahalta?"
"Niin, Kiviluoman sahalta..."
Nyt vanha, kookas herra laski pois kynänsä ja kääntyi päin Jeremias
Kähköstä. Hänen suuret, lempeät silmänsä tarkastelivat häntä tutkivasti
välkkyvien silmälasien takaa, ja kasvoilla kuvastui vilpitön,
sydämellinen osanotto.
"Ai-ai", sanoi hän pehmeästi ja lämpimästi. "Huonosti, kovin huonostipa
teidän on käynyt."
Jeremias Kähkönen liikahti tuolillaan: kentiespä asia luonnistuu. Mitä
se nyt oli, kuusisataa markkaa.
"Raameissa pitää olla varovainen, ehdottomasti varovainen sekä
raameissa että sirkkeleissä", jatkoi herra päätirehtööri kipakammin,
"ettei satuta itseään tuolla tavoin... No mikäs tämän pikku miehen nimi
on?"
Poika vie sormen suuhun, mutta isä vastaa hänen puolestaan.
"Mattihan se on."
"Vai Matti. Ja kuinka vanha hän on?"
"Kahdentoista."
"Vai kahdentoista. No, pianhan hän kykenee auttamaan isää. Onko
Kähkösellä muita lapsia?"
"Onhan niitä kuusi muuta, yksi on vanhempi, nelitoistavuotias, se on
merkkaajana sahalla... Markka seitsemänkymmentäviisi päivältä..."
"Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen
nimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi."
"Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia."
"Miks'ei sitten?"
"Liian nuoreksi katsoi."
Herra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään:
"Ä-äsh, maailman kevein työ..."
Sitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä
kukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja
tuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää
alamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata
kodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän,
melkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten
herrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa.
Eiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran
puheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane
nyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin
tavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista
vuotta ollut yhtiön palveluksessa.
Huoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus. Herra
vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja tarjoaa
Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut
tupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään.
"No", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, "olisiko
Kähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?"
Kähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa
selvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää
mitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin
vapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut.
"Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa
apurahan joka vuosi?" kysyy herra vuorineuvos vielä.
"Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin", vastaa Kähkös-Jeremias.
"Ja lasareetissa oli kaikki vapaata."
"Niinhän se täytyy ollakin, tietysti", hymyilee herra vuorineuvos,
kelloaan vilkaisten. "Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?"
Asian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää
kurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse
ottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut.
On vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä
tehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen
onnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa... Eikä hän nytkään,
mutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta...
Kähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein hän löytää itsensä
puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin kanssa, että jos
saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi olevan... Se
vähän helpottaisi toimeentuloa... Hän osaa nikkarintyötä, sellaista
keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää... Ja se kun on se perhekin
sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän... Niin hän
ajatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri... tuota,
vuorineuvos... että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan
avustaisi... Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa
markkaa, korkeintaan seitsemänsataa...
Nyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja
selässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla
mielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja
kuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään.
"Katsokaa nyt, Kähkönen", sanoo hän sitten lempeästi, "tapahtuman
johdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt, että
yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen syynä.
Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä on
ilmeinen varomattomuus."
Aurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi
malttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty.
"Saattaa olla varomattomuus", myöntää hän nöyrästi. "En minä sitä itse
osaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan
omasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät
ummessa..."
"Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla."
Kähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra
vuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta
mistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla,
millä hetkellä onnettomuus tulee.
"Ja toiseksi", jatkaa herra vuorineuvos, "olemme me vakuuttaneet
työväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia
työmiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä
suhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle."
"Niin, niinhän se voi olla", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti.
"Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja
siitä toistakymmentä vuotta samalla paikalla... Eikä koskaan
lakkoillut eikä rekkuloinut... Niin minä ajattelin, että jos yhtiö
armeliaisuudessaan..."
"Minä olen kyllä kuullut", keskeytti herra vuorineuvos, "että Kähkönen
on ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka...
Niin, paljonko se nyt viimeksi oli?"
"Kolme ja seitsemänkymmentäviisi."
"Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi...! niin Kähkösen olisi pitänyt
muistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää..."
"Voi hyvä herra inspehtuuri", pääsee Kähkös-Jeremiakselta
hätääntyneesti, "ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut
suuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla..."
"Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma
asia", sanoo herra vuorineuvos totisesti. "Kuinka on, asuuko Kähkönen
yhtiön huoneissa?"
"En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla."
"Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?"
"On se ollut velattomana viitisen vuotta."
"No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa
mökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä."
Kähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet
hänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta
ylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että
lapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä
aikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi
tullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma,
mikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että
yhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo.
"Kähkösen täytyy ajatella", puhui herra vuorineuvos, "että yhtiö
on tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on
tuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa
periaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia
kohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?"
Kähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat,
ja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti
lähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä
pelokkaamman ilmeen.
Mutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton
kielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta
puulaakissa, ei kertaakaan lakkoillut, perhe odotti siellä kotona,
ja matkakin maksoi niin paljon. Vain kuusisataa markkaa, enintään
seitsemänsataa... Ja hän oli kotona selittänyt, että kun hän oikein
toimittaa sille päätirehtöörille...
Vuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan
polveansa.
"Vaikka minä kuinka ajattelisin", sanoi hän vihdoin melkein kuin
itselleen suuttuneena, "niin minä en katso voivani suostua Kähkösen
pyyntöön..."
Nyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi.
Hän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin
oli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän
katsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen.
"Ei, Kähkönen istuu vielä", ehätti herra vuorineuvos, "eikä Kähkönen
saa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi
niille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on."
Kähkös-Jeremiaksessa syttyi taas pieni toivon kipinä. Herra vuorineuvos
rypisti kulmiaan ja mietti.
"Kähkösellä on poika Kiviluoman sahalla, — eikö se niin ollut?" kysyi
hän muistellen.
"Joo", vastasi Kähkös-Jeremias.
"Jonka palkka oli markka seitsemänkymmentäviisi?"
"Niin."
"No", sanoi herra vuorineuvos rohkaisten, "minä pidän huolen siitä,
että tämä pikku mies pääsee rullapojaksi ja saa toisen markka
seitsemänkymmentäviisi. — Ei se kyllä ole oikein lainmukaista", jatkoi
hän vetäen harmajat kulmakarvansa kokoon, "mutta minä teen sen Kähkösen
takia".
Sitten hän nousi ja taputteli ystävällisesti pikku Matin päätä ja
koetteli hänen käsivarsiaan.
"Mitä!" nauroi hän, kun Matti ujona koetti piiloutua isänsä taakse.
"Vahva mieshän sinä olet, kyllä sinä sen viran kestät. Eikö totta?"
"Kyllä kai", vastasi poika ujosti hymyillen.
"Niin, ja ansaitset veljesi kanssa yhtä paljon kuin isä terveytensä
päivinä. Se on kaunistakin."
"Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä", jatkoi hän taas
Kähkös-Jeremiakseen kääntyen, "Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen
laskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta
ettei Kähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan
seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan haltuun nyt, Kähkönen,
eikä saa menettää uskoansa elämään..."
* * * * *
Ja niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa
pois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa
hyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän
seitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään
ollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen
siitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on
vielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen.