Yhtiön metsäkonttorissa Peuraniemellä ei tietystikään otettu vastaan
Matti Niemelän rahoja. Se, jolla Niemelän asia oli hoidettavana, ei
ollut tavattavissa, velkakirjaa ei ollut käsillä -- minkäpä sille
voi! Itsekunkin olisi paras hoitaa asiansa aikoinaan. Ja Matti
Niemelä oli yksinkertainen, asioita tuntematon mies, -- hän palasi
takaisin ja päätti odottaa käräjiä. Kerkiääpähän siellä maksaa, kun
rahat ovat käsillä kerran.
Constantin Gyllenmarck ei tyytynyt tähän, hän päätti itse lähteä
liikkeelle. Siitä koituisi hänelle paljon vaivaa, mutta matka oli
vaivojen arvoinen.
* * * * *
Hänen sydämensä tykki tavallista nopeammin, ja hänen täytyi tarttua
kupariseen kaidepuuhun ja pysähtyä hetkeksi rauhoittumaan ja
kokoamaan ajatuksiaan, kun hän nousi Kannanlahti-yhtiön pääkonttorin
leveitä portaita ylös.
Tuskin ainoakaan pää nousi pöydästä tai pulpetista, kun hän astui
sisään. Noille herroille, jotka ahersivat paperiensa ääressä, näytti
hän merkitsevän samaa kuin tyhjä. Salissa kuului vain paperien
kahina, kynien rapina, kirjoituskoneiden nakutus, silloin tällöin
joku puoliääneen tehty kysymys tai puhelimen lyhyt, hätäinen
kilahdus. Jokainen teki työtä, kuin olisi kuluva päivä viimeinen,
mahdollinen työpäivä, ja hänellä oli kyllin aikaa seisoa ja
tarkastella kaikkia yhteisesti ja kutakin erikseen ja miettiä, mikä
minkin kannustin työhön oli tai oliko se vain tylsää, koneellista
raatamista leivän edestä.
"Vuorineuvos Borgmania?"
Muuan juopohkon näköinen, kaljupäinen mies oli viimein kiinnittänyt
häneen armollisen huomionsa, mutta kuullessaan, ketä Gyllenmarck
tahtoi tavata, rupesi hän kynällään raapimaan takaraivoaan ja kääntyi
lähimmän toverinsa puoleen.
"Månne bergsrådet har kommit ren?"
Saatuaan myöntävän päännyökkäyksen vastaukseksi, kääntyi hän taas
Gyllenmarckin puoleen:
"Saisinko tietää nimen?"
"Vapaaherra Gyllenmarck".
"Kiitos. Tehkää hyvin!"
Kohteliaammin kuin häneltä olisi osannut odottaa, avasi kaljupäinen
mies väliaitauksen ovea ja laski Gyllenmarckin sisäpuolelle.
"Tehkää hyvin ja seuratkaa!"
Monien samanlaisten huoneiden läpi kuljettua päädyttiin viimein
pieneen odotushuoneen tapaiseen.
"Istukaa, olkaa hyvä! Minä käyn ilmoittamassa."
Ja melkein turvaavasti nyökäten tuo samainen mies katosi tammioven
sisäpuolelle, palaten melkein paikalla takaisin.
"Herra vuorineuvos pyytää odottamaan hetkisen".
Gyllenmarckilla oli aikaa katsella ympärilleen. Ulkona oli
tukahduttavan kuuma, mutta täällä oli varjoisaa ja rauhallista.
Ainoa ääni, mikä tänne ehätti, oli taukoamaton jalankopse
asfalttikäytävältä ja kirjoituskoneiden kaukainen, vaisu nakutus.
Ikkunoiden markiisit olivat alaslasketut, eikä ainoakaan auringonsäde
heijastunut korkeaselkäisiltä, tummilta, punaisella sametilla
päällystetyiltä huonekaluilta. Tässä, keskellä kuumeisesti tykkivää
kaupunkia sijaitsevassa hiljaisuuden pyhäkössä, saattoi melkein
kuulla oman sydämensä sykähtelevän, eikä Gyllenmarck saattanut
jonkunlaisella levottomuudensekaisella kiihkolla olla ajattelematta
niitä näkemyksiä ja kokemuksia, jotka hänellä viimeisen kymmenen
vuoden aikana kaukana pohjoisessa oli ollut ja niitä suuria, kylmiä
aivoja, jotka ne olivat aiheuttaneet ja jotka nyt olivat tuolla
vahvan tammioven takana, ehkä kymmenen askeleen päässä hänestä, ehkä
vielä lähempänä.
Kuta kauemmin hän sai odottaa, sitä enemmän hänen kiihkonsa ja
levottomuutensa yltyi.
Mitä hän täällä haki ja mitä varten hän oli tänne tullut tekemään
itsensä naurettavaksi? Samanlaistahan oli kaikkialla. Hän ei ollut
vain siellä kaukana tullut puolueettomasti asioita ajatelleeksi.
Toiselta puolen taas -- Matti Niemelä ja häntä uhannut kohtalo! Ja
monet muut samanlaiset kohtalot. Ei, saa kai hän sanoa, mitä on
nähnyt ja mitä noiden samaisten aivojen liikkeellekäskemät ovat
tehneet. Hyvä on tiettynä. Sopii tuonkin tuolla oven takana tietää,
mitä hänen kätyrinsä matkaansaavat.
Sitten hän taas koetti heittää pois ajatukset ja vain tehdä kylmiä
havaintoja. Mitä enää miettiä, kun kerran oli tähän asti tultu!
Hänen korvaansa erottautui kevyt, hiljainen, astunta ulkoa kadulta ja
hänen rintansa lämpeni.
Hän saattoi nuo askeleet erottaa muitten joukosta, ne kuuluivat
hänelle, joka oli jäänyt häntä odottamaan tuolle ulkopuolelle,
hänelle, joka vasemman kätensä nimettömässä kantoi samanlaisia
himmeästi kiiltävää sormusta kuin hän itsekin. Kun saisi asiansa
toimitetuksi ja pääsisi täältä pois!
Sivumennen hän vilkasi kelloaan. Eihän hän sentään ollut istunut kuin
kymmenisen minuttia, vaikka aika oli jo ehtinyt tuntua iäisyydeltä.
Nyt!
Gyllenmarck melkein hypähti pystyyn, mutta häpesi samassa. _Häntä_ ne
suuret, kylmät aivot eivät sentään pystyisi peloittamaan!
Tammiovi oli hiljaa ja huomaamatta avattu, niiden suurten, kylmien
aivojen mies seisoi hänen edessään, ojentaen hänelle valkean, mutta
hyvästä hoidosta huolimatta rypistyneen vanhanmiehenkätensä.
"Tervetuloa sieltä pohjoisesta! Käykää sisään!"
Ääni oli syväsointuinen ja olisi sitä voinut sanoa sydämelliseksikin,
ellei olisi tiennyt, että se oli äärimmilleen hienostunut ja sen
pienintäkin värettä täydellisesti hallittu.
Gyllenmarck astui vuorineuvoksen edellä hänen työhuoneeseensa ja
istuutui kirjoituspöydän vierellä olevaan nahalla päällystettyyn
nojatuoliin.
"Tekö tulette suoraan ylhäältäpäin, herra metsänhoitaja?"
"Tulin tänään aamujunalla".
"Vai niin. Kumma, ettette ole tuon enempää rasittunut. No, mitä sinne
ylös oikein kuuluu?"
Gyllenmarck ei ehtinyt vastata. Hänen edessään, kirjoituspöydän
takana istui nyt tuo kaikkivoipa, leikitteli taidokkaasti tehdyllä,
hopeateräisellä paperiveitsellä ja näytti omistavan kaiken aikansa
yksinomaan hänelle.
"No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"
Jokapäiväisin, yksinkertaisin kysymys maailmassa -- sellaisen miehen
huulilta.
Kultasankaisten silmälasien takaa katseli häntä kaksi kirkasta,
eloisaa silmää, jotka vilpittömästi näyttivät iloitsevan kaikesta
siitä komeudesta, jonka ne näkivät ympärillään, jonka sukupolvien
uuttera, taukoamaton työ vuosikymmenien kuluessa oli luonut. Mutta
nuo ystävälliset silmät kuuluivat kuparista valettuihin kasvoihin,
joiden poskilihakset jatkuvassa työssä olivat kovettuneet, vaikka
suu, harmaiden, miltei vihertäväin viiksien alla, oli luotu
alati ja elämän kaikissa eri tilanteissa hymyilemään. Tuossa
persoonallisuudessa oli jotakin raskasta ja painostavaa, vaikka
uurastus ja yksinkertaiset elämäntavat olivat estäneet liian
lihavuuden syntymisen; hiukset olivat valjenneet ja harvenneet,
ja lepotilassakin asuivat poistumattomat ajattelemisen uurteet
voimakaspoimuisella otsalla. Tuota vanhanakin rautaista, taipumatonta
niskaa, voimakkaita kaula- ja ohimosuonia, järkkymätöntä tarmoa
osoittavaa leukaa ja tasaisesti kaartuvaa nenää katsellessa lensi
Gyllenmarckin mieleen samalla kertaa kuva korppikotkasta, joka
yksinäisenä ja ruhtinaallisena leijailee ilmassa, ja vanhasta
miehestä, joka on paljon tehnyt työtä ja voittanut vastuksia.
"Olen joskus nähnyt herra metsänhoitajan nimen asiakirjoissa",
jatkoi sydämellinen ääni, "ja oletan, että olette sama mies.
Olisi intresanttia joskus käydä siellä pohjoisessa, en ole käynyt
siellä -- odottakaa, se oli silloin kuin yhtiö perustettiin, siis
kolmisenkymmentä vuotta sitten -- ja meillä on siellä paljon
kaikenlaista, niinkuin tiedätte. Mutta minä olen jo auttamattomasti
vanhentunut, en jaksa, en jaksa, vaikka kuinka tahtoisin. Täytyy
uskoa, mitä muut sanovat."
"Ukko-parka", ajatteli Gyllenmarck jo melkein myötätuntoisesti.
"Niin", lausui hän ääneen. "Herra vuorineuvoshan tietää kaikkein
parhaiten, että teillä tosiaankin on paljon sanomista napapiirin
pohjoispuolella ja koko joukon eteläpuolellakin. Asiantuntijana voin
melkein vakuuttaa herra vuorineuvoksen yhtiöllä olevan siellä niin
paljon sananvaltaa, että muitten sanominen rajoittuu olemattomiin."
Vuorineuvos Borgman naurahti lyhyesti, mutta sydämellisesti.
"No, no, ei nyt sentään niin pitkälle mennä", sanoi hän. "Kai siellä
sentään muillakin on yhtä ja toista määräämistä. Mutta, puhuakseni
vilpittömästi, paljonhan siellä on minullakin muistettavaa,
valvottavaa ja varteenotettavaa. Kolmekymmentä vuotta sitten, herra
metsänhoitaja, oli asianlaita toinen: minä muistan sen vielä niin
verrattoman hyvin. Paljon, paljon työtä, vaivaa ja unettomia öitä on
tarvittu, ennenkuin on päästy siihen, missä nyt ollaan."
Vanha vuorineuvos näytti vaipuvan syviin, mieluisiin mietteisiin,
ja Gyllenmarck katseli aikansa kuluksi tummuneissa, sokeissa,
kullatuissa puitteissa seinillä olevia kuvia. Ne olivat samanlaisia
suuria porvareita kuin hänkin, joka istui kirjoituspöydän takana,
jäykkäniskaisia, vakavannäköisiä tyyppejä, joiden paras miehuus oli
saattanut olla joskus 1850-luvun vaiheilla, miehiä, jotka olivat
kuljettaneet ulkomaille tervaa ja tuottaneet sieltä suolaa, kankaita,
kahvia ja tupakkaa, kunnes uusien aikojen tullen sijoittivat varansa
laajempiin, tuottavampiin yrityksiin. Gyllenmarck oli näkevinään,
kuinka he sunnuntaisin vakavina ja hitaasti, korkea kaulus kaulassa
ja korkea silkkihattu päässä, kulkivat kirkkoon, salaperäisinä,
äänettöminä ja juhlallisina, köyhemmän väen kunnioittavasti heitä
tervehtiessä ja antaessa heille tietä.
"Ne ovat kaikki omaisiani", virkahti vuorineuvos, heräten
mietteistään. "Tuo tuolla on isäni, kauppaneuvos Borgman, tuolla
isoisäni, kapteeni, nämä taas kaksi veljeäni, molemmat kuolleet jo
toistakymmentä vuotta sitten, tässä sisareni mies, konsuli Nessler.
Isäni, me kaikki veljekset ja lankoni perustimme Kannanlahti-yhtiön,
nyt olen vain minä perustajista jäljellä. Yhtiö perustettiin veljeni
Fredrikin aloitteesta, hän oli oivallinen laskumies ja muutenkin
sellainen, joka katsoi eteensä, ja teidän on tunnustettava, herra
metsänhoitaja, että laskut eivät ole pettäneet."
Gyllenmarck nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja vuorineuvos
hymähti ihastuneesti. Hän aikoi jatkaa, mutta ehätti samalla itsensä.
"Mutta minähän kulutan suotta aikaanne, herra metsänhoitaja", sanoi
hän. "Suokaa se anteeksi vanhalle miehelle. Teillä on minulle
tietysti jotakin asiaa, ja minä istun tässä ja puhun omiani. Siis --
antakaa kuulua!"
Nyt se siis täytyi purkaa esiin, yht'äkkiä ja valmistamatta, juuri
kun hän oli ennättänyt syventyä toisiin asioihin. Gyllenmarck
vilkaisi vuorineuvokseen ja selvitti ääntään. Hänen täytyi
sanoa sanottavansa lyhyesti, täsmällisesti ja johdonmukaisesti.
Vuorineuvoksen täytyi yhdellä kertaa saada täysi selvyys siitä, mistä
oli kysymys.
"No, herra metsänhoitaja, antakaapa kuulla, mitä teillä on
sydämellänne. Ovatko metsänhakkaajamme taas rikkoneet määräyksiänne
vastaan? Te, herrat metsänhoitajat, tuotatte meille vuosittain
enemmän vaivaa kuin koko muu yritys yhteensä."
Ei, siitä ei ollut kysymys. Gyllenmarck piti kyllä huolen siitä, että
_hänen_ hoitoalueessaan kaikki tapahtui niinkuin pitikin.
Vuorineuvoksen harmahtavissa silmissä näkyi veitikkamainen kimallus.
Kova järjestys on aivan paikallaan. Mutta mistä sitten on kysymys?
Eikö herra metsänhoitaja voi purjehtia esille kysymyksineen.
Gyllenmarck puhui. Hän kertoi asiansa lyhyin lausein, tyynesti,
järkkymättä ja johdonmukaisesti. Jokainen lausuttu sana sattui asian
ytimeen. Herra vuorineuvoksen täytyi avata silmänsä näkemään, mitä
siellä pohjoisessa oikein tapahtui hänen nimessään. Viimein hän
tuli Matti Niemelään. Oliko todellakin tarkoitus muutaman päivän
koronmaksuviivytyksen takia saattaa mies suoraan mierolle? Eikä tämä
suinkaan ollut ainoa tapaus, tämä oli vain lähinnä häntä, mutta hän
saattoi ulkomuistilta luetella kymmeniä samanlaisia.
Herra vuorineuvos kuunteli tarkkaavaisesti, naputteli paperiveitsellä
pöydänkantta, teki väliin jonkun kysymyksen tai huomautuksen,
kehoitti toistamaan jonkun tapauksen ja kuunteli sitten taas. Kun
tuli puhe Erik Wegeneristä, naurahti hän lyhyesti ja kuivahkosti,
ja kun päästiin Matti Niemelään, pani hän paperiveitsen kokonaan
syrjään ja kuunteli yhä jännittyneempänä. "Mitä herra Wegener &
K:nien asioihin tulee", lausui hän, kun Gyllenmarck oli päässyt
loppuun, "voimme ne tyynesti ja omantunnonvaivoitta sivuuttaa. Koko
yritys oli alunpitäin hullulle pohjalle rakennettu. Herrat Wegener
& K:nit saisivat olla kiitollisia siitä, että saivat niinkin paljon
omaisuudestaan kuin saivat. Jos he vuoden vielä olisivat jatkaneet,
eikä Kannanlahti-yhtiö olisi tarjonnut välitystään ja antanut
heidän omaisuudestaan, mitä siitä suinkin -- huomatkaa tämä, herra
metsänhoitaja, -- voi antaa, olisi ehdoton, nolo vararikko ollut
edessä. Vai olisiko ollut liikemaailmassa vallitsevien periaatteiden
mukaista, että me olisimme luopuneet liikkeestämme, että joku toinen
saisi hyötyä?"
Ei, se Gyllenmarckin täytyi myöntää.
"Ja kaiken lisäksi Wegener & K:nit tiesi varsin hyvin, millaisen
kilpailijan se tulisi kohtaamaan".
Gyllenmarck myönsi senkin.
Mutta mitä sitten muihin asioihin tuli, niistä oli väitetty maailman
alusta asti ja tultiin edelleenkin väittelemään, ja suurin piirtein
tulisi kaikki kuitenkin pysymään ennallaan. Kyllä herra vuorineuvos
ne asiat tunsi, kyllä hän oli saanut kuulla vaikka minkälaisia
oppeja. Kannanlahti-yhtiö oli hänelle kuin lapsi. Hän oli sitä ensi
askelista asti kasvattanut, hoivannut, ohjannut ja vaalinut, ja
hänelle tuotti vilpitöntä iloa nähdä, että siitä oli tullut suuri ja
väkevä ja ettei sitä mikään tavallinen voima kyennyt kukistamaan.
Nyt hän oli vanha ja heikko, mutta yhtiö oli parhaimmissa voimissaan
ja se tulisi edelleenkin kasvamaan ja varttumaan. Siitä herra
metsänhoitaja sai olla varma. -- Oliko herra metsänhoitaja ollenkaan
ajatellut, että ne suuret työmiesparvet, joitten hän nyt sanoi
häiritsevän luonnon rauhaa -- ja tietysti hänen omaa rauhaansa
myöskin --, voisivat olla lisäämässä | vaivaishoitolaisten suurta
lukua? Oliko hän ajatellut sitä seikkaa, että elleivät ne olisi
pohjoisessa, olisivat ne jossakin muualla? Oliko hän ajatellut, että
Kannanlahti-yhtiö elätti heidät kaikki ja tuhansia muita lisäksi ja
että syy heidän raakaan elämäänsä ei ollut yhtiön, vaan puuttuvan
valistuksen? Eikö yhtiö laittanut heille kouluja ja sairaaloita,
eikö yhtiö kustantanut omaa järjestysvaltaa rikollisuuden
estämiseksi? Vai pitikö herra metsänhoitaja valistuksena sitä, mitä
sosialistiagitaattorit heille tarjosivat?
Herra vuorineuvos oli kiihtynyt, noussut istuimeltaan ja mitteli
nyt määrämittaisin askelin huoneensa lattiaa edestakaisin, nurkasta
nurkkaan.
Hän, vuorineuvos, ei suinkaan ollut mikään yli-ihminen, hän ei
ennättänyt kaikkialle. Hän oli sitäpaitsi jo vanha. Olihan saattanut
tapahtua, että metsä- tai muissa kaupoissa oli tapahtunut joku
väärinkäytös, olihan saattanut tapahtua, että yksi tai toinen
talollinen oli joutunut häviölle ja että tämä oli tapahtunut yhtiön
metsänostajan kautta. Sitä hän ei voinut kieltää. Mutta sen hän
kielsi jyrkästi, että se olisi tapahtunut järjestelmällisesti.
Voisihan Kannanlahti-yhtiökin levittää kätensä ja sanoa: "Miks'eivät
talolliset katso eteensä!" Voisihan yhtiö hyötyä vaikka miten paljon
talollisten valistumattomuuden kustannuksella. Mutta näyttäköön
herra metsänhoitaja yhdenkään yhtiön, jolla on niin puhtaat paperit
kuin Kannanlahdella. Yhtiö oli aina koettanut ja koettaa edelleenkin
saada kunnollisia, rehellisiä miehiä niinhyvin suurempiin kuin
vähäisimpiinkin virkoihinsa. Kukaan ei voi kuitenkaan välttää, että
saastaisia ja epärehellisiä on tullut joukkoon, mutta kun sellaisia
on huomattu, on ne armotta karsittu pois, ja kun väärinkäytöksiä on
tapahtunut, on ne heti riennetty korjaamaan, välittämättä siitä,
milloin, missä ja kenelle yhtiön puolelta niin on tapahtunut.
Vanha vuorineuvos oli täynnä pyhää kiivautta yhtiönsä puolesta, ja
Gyllenmarck tunsi asemansa pahasti horjahtelevan. Herra vuorineuvos
puhui niin vakuuttavasti ja loogillisesti, hän oli niin kiintynyt
yhtiöönsä, että vaikka Gyllenmarckin huulilla tuontuostakin pyörähti
vastaväite, hän sen samassa peruutti tuon suurenmoisen, musertavan
painavan vakaumuksen edessä.
"Jos me aina seuraisimme lain kirjainta", jatkoi vuorineuvos,
"olisivat asiat aivan toisin. Mutta kulkekaa taloissa ja kylissä ja
kuulkaa, miten monesti me olemme antaneet armon käydä oikeudesta.
Mutta kun meitä tahallisesti yritetään pettää, kun meille
kieroillaan, tehdään kiusaa ja keksitään kaikenlaista, onko silloin
väärin, että mekin joskus sanomme: 'Tietäkää huutia!'"
Miks'eivät talolliset voi hankkia itselleen luottamusmiehiä, olkoot
ne metsänarvostelijoita tai mitä tahansa, ja _uskoa_ heitä, kun eivät
itse kykene asioita arvostelemaan! Eihän kukaan heille väkisin rahoja
työnnä ja vie heiltä maita ja mantuja. Voihan herra metsänhoitaja
itse ruveta heille sellaiseksi. Luuleeko herra metsänhoitaja, että
tällaiset ikävät keskustelut sittenkään säästyisivät!? Ei, kaukana
siitä.
"Herra metsänhoitaja on valistunut mies ja vapaaherra vielä lisäksi,
mutta kuitenkin hän puhuu kuin nuorukainen. Mutta tarttukaa kourin
kiinni elävään elämään, katselkaa sitä suoraan vasten kasvoja, niin
ajatukset muuttuvat, sen minä uskallan sanoa. Teillä on siellä liian
paljon aikaa kaikenlaiseen filosofeerailemiseen ja liian vähän
tekemistä, te saatte jonkun fix idean ja sitten te tulette kertomaan
sitä minulle, aivan kuin en olisi kuullut sitä vähintään tuhat
kertaa aikaisemmin. Mutta minun on sittenkin hyvä olla ja nukun yöni
rauhassa, sillä omatuntoni on hyvä. Teillä on tilaisuus tutustua
liiketapoihimme, tarjoan teille siihen tilaisuuden. Olkaa hyvä:
kaksikymmentätuhatta ensi vuodelta. Mitä sanotte?"
Gyllenmarck oli noussut seisomaan kasvot punaisina.
"Kiitän teitä, herra vuorineuvos, tarjouksestanne, jota en voi
vastaanottaa", sanoi hän. "Samanlaisen tarjouksen, vaikka vähemmän
edullisen, teki metsäpäällikkönne, metsäherra Stenberg minulle
muutama kuukausi sitten, vaikka luulin sen johtuvan eri motiiveista".
"Hänkin! Sepä erinomaista. No mitkä luulette hänen vaikuttimensa
olleen?"
"Luulen yksinkertaisesti, että hän uskoi minun ryhtyvän yhtiötänne
vastustavaan toimintaan ja tahtoi päästä minusta niin edullisesti
kuin mahdollista, toisin sanoen: saada puolelleen".
Vuorineuvos pysähtyi keskellä käyntiään ja rupesi sivelemään
leukaansa.
"Voi ehkä olla niin", lausui hän viimein pitkäveteisesti, "vaikk'en
oikein sitä uskoisi. Joka tapauksessa se on tunnustus kyvyllenne.
Teitte väärin kuin hylkäsitte hänen tarjouksensa samoin kuin nyt
minun. Sittenpähän olisitte päässyt aiheettomista miettimisistä.
Metsänhoitaja Stenberg on muuten tarmokas ja taitava mies, joka
suhteessa minun oikea käteni, johon kaikessa luotan."
"Tiedän sen hyvin, herra vuorineuvos".
Herra vuorineuvos jatkoi taas keskeytymättä käyntiään, ja Gyllenmarck
istuutui. Pitkään aikaan ei kumpainenkaan lausunut sanaakaan.
Vuorineuvos mietti omia mietteitään, näyttäen melkein kokonaan
unohtaneen Gyllenmarckin läsnäolon. Gyllenmarck katseli ikkunoita,
joiden eteen vedettyjen, paksujen uudinten läpi aurinko kuulsi
veripunaiselta, tarkkasi kadulta kuuluvia askeleita ja havahtui joka
kerta, kun oli erottavinaan tutut, kevyet askeleet. Kun päästäisiin
pääasiaan, jonka takia hän oli tänne tullut, ja sitten pois, hänen
luokseen, joka odotti. Olihan hän nyt asiansa toimittanut, sanonut
sen, mikä oli häntä painanutkin.
Herra vuorineuvos jatkoi yhä käyntiään. Hänellä oli oma, järkkymätön
lapsenuskonsa asiansa oikeuteen. Ja kun kaikki kävi ympäri,
eikö hän ollutkin oikeassa. Maailmanparantajia voi tulla joka
ilmansuunnalta, tehdä pateettisia eleitä ja lausua mielipiteitä,
jotka ovat huutavinaan korkeuksiin. Mutta maailman suunnaton mylly
jatkaa kaikesta välittämättä jauhamistaan, aina on oleva viisaita
ja tyhmiä, rikkautta ja köyhyyttä, yritteliäitä ja laiskoja, ja
kunkin normaalisen yksilön kohtalo riippuu suurimmaksi osaksi hänestä
itsestään.
Gyllenmarck katseli vuorineuvosta, eikä hän enää ajatellut niitä
suuria, kylmiä aivoja, hän näki miehen, joka oli tehnyt ankaraa työtä
aivoin ja käsin, joka oli noussut yhteiskunnan ylimmille huipuille
ja jolla oli täysi syy olla töihinsä tyytyväinen. Välillisesti hänen
työstään, niinkuin kaikesta muustakin hyödyllisestä työstä, oli
sittenkin hyötynyt ei vain hän yksin, vaan koko yhteiskunta, olkoon,
että työn tulos oli raaka raha.
"Aivan oikein -- olin unohtaa koko asian. Tehän tahdoitte nyt
suorittaa koko velan."
Herra vuorineuvos oli pysähtynyt Gyllenmarckin eteen ja näytti kuin
unesta heränneeltä.
"Kyllä, minulla on rahat muassani".
"Minä kirjoitan kuitin, pidän huolen siitä, ettei asia tule esille
välikäräjillä" -- vilkaisu pöytä-almanakkaan -- "ja siitä, että
kiinnitys kuoletetaan".
"Tässä olisivat rahat".
"Kiitän".
Ja herra vuorineuvos oli taas täynnä tyyntä asiallisuutta, istuutui
pöytänsä ääreen, laski rahat, kirjoitti kuitin kuin mikäkin
konttoripoika ja varusti sen nimellään ja sinetillään.
"Näin yksinkertainen asia se oli", sanoi hän, ojentaen kuitin
Gyllenmarckille. "Saatte siis olla turvallinen klienttinne puolesta.
Ja mitä tulee Peuraniemen metsäkonttoriin, annan minä jo tänään
vastaisen varalle sinne varoituksen siitä, ettei siellä rahoja otettu
vastaan."
Vuorineuvos katsahti kelloaan.
"Kas, noin pitkä aika kulunut. Mutta onhan meillä ollut
mielenkiintoinen keskustelu, josta ehkä on ollut hyötyä niin toiselle
kuin toisellekin. Pitäkää tarjoustani mielessänne, sillä aivan
varmasti teillä on ollut monessa suhteessa eriskummalliset ajatukset.
Hyvästi nyt ja voikaa hyvin. Terve tuloa vastakin, mutta hauskemmin
asioin. -- Hyvästi ja kiitos, herra metsänhoitaja."
Ovi avautui ja sulkeutui, palveluspoika saattoi taas pitkän
huonerivin läpi eteiseen.
Niiden suurten, kylmien aivojen mies oli nyt nähty ja tultu
huomaamaan, että hänkin oli vain ihminen. Eikä mitään muuta.