"Ingeborg Bonn, minä rakastan sinua!"
Gyllenmarck toisteli toistelemistaan itsekseen niitä hänelle
kohtalokkaita sanoja, jotka hän oli lausunut metsässä,
koskenportaalla, toista kuukautta sitten, toisteli ja puristi sitä
kättä, joka turvallisesti lepäsi hänen omassaan.
"Kadutko sitä sitten?"
Ääni helähti hopeankirkkaana hänen korvissaan, hän käänsi päätään
-- niin, miksi hän niin teki -- nehän olivat samat, ihmeenvaaleat
kasvot, jotka näyttivät sulautuvan valoon ja lämpöön.
"Kadutko sitä sitten, Constantin Gyllenmarck? Tiedätkö, että kun
olin ensi kerran nähnyt sinun pääsi ikkunan takaa, synkän kauniin
pään niinkuin raukeava tulipalo, hoin päivät päästään: Gyllenmarck,
Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck. Se oli lapsellista ja
naurettavaa, mutta enhän voinut muuta tehdä..."
"Miksi sitten niin teit?"
"Rakastin sinua, yksinkertaisesti sanoen. Minulla oli tajunta siitä,
että olit hyvin onneton, vaikka ehkä itse tietämättäsi, että sinulla
oli joku, joka lakkaamatta seurasi sinua ja minä ajattelin enkö
voisi sinulle jotakin olla. Kun tietäisit, miten iltaisin istuin ja
katselin ikkunoitasi, katselin, miten varjosi liikkui huoneessa, ja
sitten, kun valo oli sammunut, makasin vain valveilla vuoteessa ja
ajattelin, ajattelin ja pelkäsin."
"Mitä sinä pelkäsit?"
"En sitä oikein osaa sanoa. Pelkoa se vain oli. Ehkä se oli pelkoa
siitä, miten tämä oikein päättyisi."
Gyllenmarck hymähti ja puristi kättä kovemmin.
"Ja se päättyi sitten näin".
"Tiedätkö -- siitäkin minulla oli aavistusta. Mutta pelkäsin, että
jotakin tapahtuisi jo sitä ennen, ennenkuin sinä uskaltaisit...
Mutta sitten kun tuotiin Niemelän tytär, aloin taas toivoa. En ollut
uskaltanut sinua mitenkään lähestyä, vaikka tiesin, että rakastaisit
minua..."
"Sinä siis tiesit _senkin_".
Gyllenmarck ei voinut muuta kuin sulkea naisen syliinsä.
"Sano kerta kaikkiaan, että sinä tiedät kaikki", sanoi hän hiljaa.
"Niin minä tiesinkin", myönsi toinen sivellen hänen leukaansa,
"samoinkuin senkin, että minusta nyt tulee pitäjäläisille
hosmestarinna ja sinulle vapaaherratar..."
"Metsäläisen vapaaherratar".
"Kuinka tahdot. Metsäläisen tai ei metsäläisen -- minun on aina yhtä
hyvä olla."
Kuinka tämä oli mahdollista?
Tässä nyt istui hän, Constantin Gyllenmarck, polvillaan nainen, joka
huomenna häneen vihittäisiin, nainen, joka rakasti häntä ja joka
hänelle merkitsi kaikkea.
_Nyt_ saisit olla täällä, Erik Wegener!
Kaikki oli niinkuin ennenkin. Tuossa oli sairastupa, vaikka siinä nyt
oli uusi hoitajatar, tuolla kiilteli pappilan katto, tuolla kulkivat
jätkät lauleskellen töissään niinkuin ennenkin. Antaa heidän kulkea,
he kulkevat, kosk'eivät voi elää työttä ja rahatta.
Nyt oli heinäkuun kymmenes päivä, siis käräjäpäivä.
Istu vain rauhassa pirtissäsi, Matti Niemelä, äläkä ole erikoisesti
kiitollinen Constantin Gyllenmarckille, sillä oikeastaan hän saisi
olla sinulle kiitollinen niin paljosta; istu siellä tai tee työtä
ahkerasti ja taitavasti, mutta ole varovainen asioissasi. Maailma
on täynnä kovuutta ja afääriä, eikä aina satu kohdalle Constantin
Gyllenmarckia.
Kesä on korkeassa pohjolassa kauneimmillaan. Kiivetäkö ylös
tunturille ja antaa raikkaan tuulen hyväillä kuumettuneita kasvojaan,
mennäkö metsään ja hengittää keuhkoihinsa tuoretta havun tuoksua vai
soudellako tunturijärvellä, jonka vesi on niin kirkasta, että kalat
välkkyilevät uidessaan ja pohja kuultaa monen sylen syvyyksistä?
Kaikki on ennallaan, ja kuitenkin on kaikki uutta.
Kauneus ja vehmaus eivät enää tuo mieleen muistoja menneistä,
tunnelmaa siitä, kuinka olisi voinut olla, kaikki on kuluvan hetken
ja tulevan, aavistettavan onnen hiljaista ylistyslaulua, kauan
odotettua ja tuskalla ansaittua.
Gyllenmarck puristaa morsiamensa lujemmin itseänsä vasten.
"Että minä todellakin kaiken tämän saavutin!"
"Sinä et tällaista koskaan kuvitellutkaan, sinä pidit kaikkea
saavutettavissa olevaa jo saavutettuna ja aioit elää sillä, mitä
joskus oli ollut".
"Sinäpä sen sanoit".
Aurinko on korkealla tehdäkseen yötkin päiväksi, linnut visertävät
ilmassa.
Metsäherran virkataloon on astunut uusi ajanjakso. Siellä tartutaan
kourin kiinni kuluvaan hetkeen ja koko elämään.