Tukkilaisten mentyä tuntui, kuin olisi Matti Niemelän pirttiin tullut
suuri sunnuntairauha.
Oli kuin pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vihdoinkin olisi
saavutettu hyvinansaittu lepohetki, jolloin työn tulokset ovat
melkein kuin kosketettavissa ja jolloin tarvitaan vain lyhyt,
ratkaiseva loppuponnistus ja kaikki on valmista.
Pirtissä vallitsi hiljaisuus. Arkiset askareet olivat tauonneet,
puoliyö oli käsissä, mutta kukaan ei ajatellut levolle menemistä. Oli
tapahtunut jotakin niin ennenkuulumatonta, että oli pakko pysähtyä
hetkeksi ajattelemaan, kuinka se oli ollut mahdollista.
Ainoa, joka talon asujamista näytti olevan tapausten tasalla,
oli Lyyli, hän, jolla oli omat korkeat ajatuksensa Constantin
Gyllenmarckista.
Hänen huulillaan väikkyi hymy, sellainen itsetiedoton hymy, jota ei
ole muiden nähtäväksi tarkoitettukaan; hänen katseensa lensi vuoroin
isään ja äitiin, vuoroin metsäherraan, ja se näytti sanovan:
"Katsokaa, enkö sittenkin ollut oikeassa!"
Sitä ei kukaan oikeastaan ollut epäillytkään. Mutta Gyllenmarckin
toimenpiteet olivat niin eriskummallisia, ettei tavallinen,
yksinkertainen maalaisjärki kyennyt niitä tajuamaan. Ja kun Lyyli,
joka oli seurannut oven takaa Gyllenmarckin keskustelua tukkiherrain
kanssa, oli juossut pirttiin ja kuiskannut vanhemmilleen: "Nyt
hän pani rahat pöydälle ja käski niiden lähteä", oli molemmilla
vanhemmilla jo kauan aikaa ollut kaukainen tajunta, että jotakin
sellaista tulisi tapahtumaan, mutta tämän mielikuvan toteutumisen
mahdollisuutta he eivät kaikesta huolimatta olleet jaksaneet uskoa.
Kun se nyt kuitenkin tapahtui, eivät he voineet muuta kuin vastata
yksikantaan: "Vai niin", tai: "Niinhän pitikin käydä", ja sitten
vaipua tylsään nautintoatuottavaan rauhaan, sillä he olivat molemmat
loppuun asti piinautuneet.
Nyt oli yö, kesäyö, muuatta päivää ennen juhannusta. Taivaanranta
ruskottaa punaisena, aurinko vetäytyy vain hetkeksi piiloon,
ruvetakseen jo muutamien minuuttien kuluttua uudelleen kultaamaan
kaukaisten tunturien ja vaarojen huippuja ja metsän puiden latvoja.
Auringon mukana heräävät linnut, ja sääsket yltyvät virkeämpään
toimintaan, ilma on täynnä kosteata tuoksua, linnunlaulua ja surinaa.
Virratessaan joki välkkyilee kuin kultavirta, eikä kosken kohina enää
kuulosta raivoisan koiran ulvonnalta, vaan on tasaisesti haastelevaa,
leppoisaa ja lohduttavaa.
Niemelän pirtin pöydälle ilmestyvät kahvikupit, sen ovat matkamiehet
rehellisesti ansainneet; ne ilmestyvät siihen kenenkään vihjaisematta
ja viittaamatta, välttämättömäsi asiaankuuluvina, näkymättömän
kiitollisuuden näkyväisinä osotuksina.
"Ottakaa, metsäherra... ja miehet myöskin..."
Kehoituskin tulee kuin jostakin kaukaa, ilman puhumisen vaivaa ja
ponnistusta.
Sitten olisi vähitellen käytävä käsiksi siihen, joka
välttämättömästi on tuleva, siihen, jota kaikin vaistoin ja henkeä
pidätellen odotetaan. Ja siihen käydään käsiksi, harkitusti ja
asiantuntemuksella, vaatimatta mitään kunniaa pienestä palveluksesta.
Gyllenmarck tuntee olevansa toimiva tekijä yhteiskunnassa, mies, joka
ei vatvo menneitä, vaan jolla on pitkä tulevaisuus ja paljon työtä.
"Se velka", sanoo hän, katkaisten hiljaisuuden, "on nyt järjestetty".
Ja kun hänelle ei mitään vastata, laskee hän rahat pöydälle ja jatkaa:
"Omaan nimeeni otin, kunnes saat yhtiön maksetuksi. Enhän voinut
mitenkään tehdä muutenkaan. Sitten, kun olet yhtiön suorittanut,
arvostelen metsääsi Krokforsin yhtiölle antamansa rahan arvosta.
Ymmärrätkö?"
Matti Niemelän kömpelö käsi kopeloi setelitukkua, hänen silmiinsä
nousevat vedet, vaikka hän tarmokkaasti ponnistelee vastaan, eikä
hän voi estää leukaansa papattamasta. Hän huomaa olevansa ämmämäisen
lapsellinen ja naurettava, mutta hän ei voi sille mitään.
"Te olette ollut minulle niin hyvä", sanoo hän värähtävin äänin,
"etten minä tiedä, miten minä oikein..."
Hän katsahtaa sinne, missä tietää vaimonsa istuneen, mutta tämä
on vetäytynyt pois, päästääkseen kauan tukahdutetun kyyneltulvan
valloilleen, ja hän tuntee itsensä vielä neuvottomammaksi ja
nöyremmäksi.
"En minä tiedä", sopertaa hän, "miten minä metsäherralle oikein...
kiitollisuuttani..."
"Suorihan maksamaan vain velkasi yhtiön metsäkonttoriin
Peuraniemelle", lausahtaa Gyllenmarck melkein karusti, "ja pidä
vasta paremmin silmäsi auki. Sinä saat vielä Krokfors-yhtiöltä tuhat
markkaa, kunhan metsä on arvosteltu".
"Kyllä minä... huomispäivänä. Vai tuhat markkaa vielä...!"
"Niin. Kyllä sinä jo tällä pääset jaloillesi. Mutta pidä sitten
kynsin hampain kiinni omuuksistasi, niin metsästä kuin kaikesta
muustakin, ja hoida sitä järjellä. Tilaa vaikka apua maamiesseurasta,
kyllä se kannattaa."
* * * * *
Aurinko oli jo korkealla, kun Niemelän talossa käytiin levolle.
Mutta uni ei tullut silmiin, siinä puheltiin, supateltiin, tehtiin
suunnitelmia ja laskelmia.
Gyllenmarck istui ikkunan ääressä ja katseli kimaltelevia kastehelmiä
ja kuunteli heräävää luontoa. Joelta kuului kaukaista huutoa ja
hoilausta, siellä kulki hänen karkoittamansa jätkäjoukko kuin
kodittomat sielut pitkin rantoja, huudoillaan, vaikkakin yhä
etenevillä, häiriten kesäyön rauhaa. Ja äkkiä Gyllenmarckin päähän
taas lensi ajatus niistä suurista kylmistä aivoista, jotka oikeastaan
hallitsivat noita, jotka tekivät työtä ja hoilasivat, ja niin paljoa,
paljoa muutakin.
"Minun täytyy nähdä se mies", päätti hän itsekseen, "nähdä ja puhua
hänen kanssaan".
Yksi talo oli pelastettu, mutta monia oli saman kadotuksen partaalla.
Mutta juuri, kun hän tätä mietti, aukeni ovi hiljaa.
"Mitä nyt?"
Tulija oli vain Lyyli. Hän oli tullut kiittämään metsäherraa.
Metsäherra sai suoda anteeksi, mutta hän ei voinut muuta tehdä.
Gyllenmarckin valtasi lämmin, hurmaava tunne ja hän olisi sulkenut
syliinsä tytön, ellei se olisi ollut sopimatonta. Hän ei voinut
sille mitään, että hänkin tunsi kyyneleen silmänurkassaan ja itsensä
aiheettoman tunteelliseksi ja herkäksi.
"No, mitäs siinä! Menehän nyt vain nukkumaan, Lyyli!"
Mikä tässä elämässä oikeastaan oli?
Tulevaisuus katseli häntä kirkkaana ja säteilevänä ja siellä kaukana
kirkolla makasi yksi valkoisten uudinten takana ja ajatteli vain
häntä, yksinomaan häntä, Constantin Gyllenmarckia.
Jumalani, kuinka osaan olla Sinulle kyllin kiitollinen!