Tukinuitto kaukaisilla latvajoilla oli jo aikoja sitten alkanut.
Muutamia päiviä jäittenlähdön jälkeen olivat ensimmäiset tukkilaiset
saapuneet Matti Niemelän taloon, ja viikko viikolta oli lauma
lisääntynyt, vaikka miehet vaihtuivat. Toisessa nurkkakamarissa
majaili uittajien kasööri, toisessa ukkoherra, porstuakamari
oli kymmenniekkojen ja muitten pienempien pomojen hallussa, ja
jätkäjoukko majaili osa pirtissä, osa ulkohuoneiden ylisillä.
Niin olivat tulleet kuin omaan taloonsa, ottaneet huoneet haltuunsa,
asettuneet asumaan ja sillä hyvä.
Tästä kaikesta Matti Niemelä älysi, että yhtiö piti hänen taloaan jo
niinkuin omanaan, älysi, huomasi ja kirahti itsekseen.
Käräjäpäivään oli vielä viikkokausia, mutta hän ja hänen perheensä
olivat jo yhtiön nöyriä palvelijoita, tahtoen tai tahtomattaan.
Ei tässä enää auta kiroileminen, olisi pitänyt kiroilla silloin, kun
otti yhtiöltä rahat, tai silloin, kun jätti niiden kohtalokkaiden
korkojen maksamisen myöhemmäksi.
"Sekoita myrkkyä niiden ruokaan", kuiskasi joskus joku ääni hänen
sisässään.
Olisihan sekin joku nautinto -- nähdä koko jätkäjoukon ja pomojen
ojentelevan koipiaan pitkin permantoja. Kyllä kai silloin
muistaisivat, mitä ovat tehneet, ja parkuisivat: "Armahda meitä,
Matti Niemelä!"
Siinä olisi sitten sovinto kaikesta...
Matti Niemelä tunsi tahtomattaan jonkunlaista suloisentuskallista
nautintoa, ajatellessaan kuolemantuskissa vääntelehtivää joukkoa,
mutta samassa kävivät kylmät väristykset läpi hänen ruumiinsa.
Valjenneet ruumiit eivät koskaan antaisi hänelle rauhaa. Poronvarasta
saattaa hän ampua kinttuun kun itse teossa tapaa -- ja miks'ei vähän
ylemmäksikin --, mutta nämä sentään tekevät mitä ylempänsä käskevät.
"Samaa sakkia yhtiö ja yhtiön jätkät ja pomot, samaa sakkia ja yhtä
luuta kuin suden selkä... Pikkuisen ketunmyrkkyä vain maitoon... ovat
saattaneet lapset sen siihen sotkea, on saattanut muuten joutua...
Kyllä sen asian jotenkin selvität... Kaukaisessa kiveliössä ei ole
katselijoita... Ja yhtiö muistaa iankaikkisesti, iankaikkisesti...
Sadan vuoden kuluttua vielä takkavalkean ääressä kuiskaten
mainitaan..."
Herra Jeesus, armahda minua! Murha, kymmenen murhaa,
seitsemänkymmentä murhaa, eivät kaikki katumukset ja helvetin vaivat
riittäisi sitä korvaamaan...
Ja Matti Niemelä syöksyi ulos, haki rahalliset ja rahattomat, kulki
kuin henkensä edestä, puhui järkevästi, rukoili, pyysi ja vetosi
viattomaan perheeseensä.
Yhtä turhaa!
Kenellä ei ollut, kenellä ei sopinut, kenellä ei sattunut olemaan
"tähän hätään" kotosalla.
Aina hänen ajatuksensa lopulta pysähtyivät metsäherra Gyllenmarckiin.
Olihan Gyllenmarck sanonut Lyylille sairaalassa: "Ei sinun isääsi
niin vaan ajeta pois..." Tai jotakin siihen tapaan.
Mutta ei iljennyt enää mennä sinne vankumaan. Jos tekee jotakin,
niin tekee omasta aloitteestaan, ei se puhumalla parane. Mitään ei
kuitenkaan ollut kuulunut.
"Jos metsäherra pettää", ajatteli hän loppuun asti piinautuneena ja
kun mitään muuta oljenkortta ei enää ollut, "jos Gyllenmarck pettää,
silloin ei ole oikeutta taivaassa eikä maan päällä".
Hänen vaimonsa kuihtui päivä päivältä ja pillahti tuon tuostakin
itkuun.
"Ei se vinkumalla parane", ärähti Matti Niemelä.
Samalla hän kuitenkin häpesi itseään ja äänilajiaan ja jatkoi:
"Mitäs tuosta nyt itket? Eihän kaikki vielä ole loppuun pelattu,
ja jos onkin, niin kyllä minussa on työmiestä elättämään teidät ja
itseni. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen jätkä".
Vaimo pyyhki kyyneleet hameensa helmaan ja koetti näyttää
tyyntyneeltä.
"Ei sinusta ole, Matti...", sanoi hän, mutta lopetti lauseen kesken.
Sillä jos hän olisi loppuun asti sanonut, olisi seuraava sana ollut
"mihinkään", ja se olisi ollut vähän liian karkeasti sanottu.
Pirtin lattia oli yltyleensä lian ja syljen peitossa, huoneissa
leijaili sakea tupakansavu, ja talonväki kulki äänettömänä
askareissaan. Iltaisin oli pirtti täynnä puheensorinaa, kiroilua,
naurua ja korttienläiskettä. Itsenäisestä talosta oli Niemelä
muuttunut tukkilaiskämpäksi. Nyt puuttui vain, että viinakauppiaat
saapuisivat, niin kurjuudenkuva olisi ollut täydellinen.
Toisinaan Matti unohtui pitkäksi kotvaksi katselemaan kortinlyöjiä,
huomasi, kuinka rahat, kellot, tupakkamassit ja eväslaukut
tuontuostakin, ja kädenkäänteessä, vaihtoivat omistajaa, kuinka yksi
puolessa minuutissa menetti viikkopalkkansa ja toinen samassa ajassa
sen voitti. Kuta kauemmin hän kulloinkin katseli, sitä voimakkaampana
meni häneen halu liittyä tuohon samaan huolettomaan ja hälisevään
joukkoon. Istua siinä vain ja voittaa, yhä ainoastaan voittaa, kunnes
olisi voittanut koko velkansa. Sitten hän veisi rahat pomolle tuonne
kamariin, sanoisi: "Siinä on, lähtekää nyt kävelemään ja vähän
sassiin!" Näin hän katseli ja ajatteli ja vihdoin hän huomasi, että
vain perheen läsnäolo esti häntä tuohon joukkoon liittymästä.
Eräänä iltana saapui viinakauppias, ja Matti Niemeläkin osti
itselleen litran. Se tapahtui ensi kerran pitkästä aikaa.
Maanantai-aamuna otti hän ensimmäisen ryypyn, ja juuri silloin
ilmestyi pari yhtiön metsänarvostelijaa hänen kotimetsäänsä, ihan
pihamaan aidan taakse. Tulivat sinnekin niinkuin omalle maalleen ja
alkoivat killistellä puiden runkoja ja lyödä pilkkoja puihin.
"Jumal'aut sentään!"
Matti Niemelä tajusi, että hän oli ostanut viinan Luojan sormen
viittauksesta. Yhtiö tulee takomaan merkkejään hänen metsäänsä
niinkuin omaansa! Jo meni nyt vähän liian pitkälle! Nyt tarvittiin
luontoa, selvillä päin hän ei ikinä olisi mennyt niitten kanssa
rähisemään. Mutta nyt saisivat katsella, kenen metsää ovat
krateeraamassa!
"Mitä miehiä te olette?" huusi hän ehdittyään aidan viereen.
"Kannanlahti-yhtiön ollaan", vastasi toinen miehistä itsetietoisesti.
"Mitä te sieltä haette? Suorikaa heti matkoihinne siitä!"
"Äläpä revi liiaksi suutasi, Matti. Kyllä tiedät itse, millä asioilla
ollaan."
"Olkaapa millä asioilla tahansa, niin liian aikaista se vielä on.
Lähdettekö sieltä -- vai...?"
"Usutanko koiran kimppuun", jatkoi toinen miehistä nauraen.
Matin luonto ei sietänyt enempää hävyttömyyttä. Vihaisesti hän
hyppäsi yli aidan ja katkasi seipään aseekseen hypätessään.
"No, saatana! Ymmärrätkö puhetta?"
Vaahto pursusi hänen suupielistään ja seiväs tärähti yhtiön miehen
olkapäähän, ennenkuin tämä oikein oli oivaltanut asiaa täydeksi
todeksikaan. Makaa nyt siinä, sen... Hän kohotti aseensa toiseen,
perusteellisempaan ja paremmin tähdättyyn iskuun, hän nautti jo
edeltäpäin, ennenkuin ehti iskun antaakaan, sen tuloksista, mutta
lyödyn toveri oli pitänyt varansa ja kun Matti juuri oli aikeensa
toteuttamaisillan, kirskahti lyönti häneen omaan pääkuoreensa, niin
että hän siihen paikkaan tupertui.
* * * * *
Tällaisina saapuivat tiedot Gyllenmarckin puustelliin.
Hän ei tällä kertaa ruvennut aprikoimaan ja miettimään. Hän toimitti
vain sanan neljälle lähimmälle metsänvartijalleen, että he huomenna
tulisivat hänen luokseen puustelliin. Pyssyt muassa.
He olivat suurikokoisia, pelottomia miehiä, Gyllenmarckin
metsänvartijat, miehiä, jotka olivat ikänsä viettäneet keskellä
koskematonta luontoa ja tottuneet avoimin silmin käymään niin
metsän petoja kuin kaksijalkaisiakin vastaan, jos niin tarvittiin.
He osasivat ampua linnun lennosta, ja kolmenkymmenen sylen päästä
ampuivat he karhua silmään. Ja he tulivat ja toivat pyssynsä muassaan.
Näiden seurassa saapui Gyllenmarck keskiviikko-iltana myöhään
Niemelään, tervehti ohimennessään emäntää, joka oli pudottaa
maitokiulun maahan hämmästyksestä, potkasi portailla vetelehtivän
sutkin kintut syrjään ja huomaamatta Mattia, joka istui ikkunan
ääressä sidotuin päin, astui suoraan kamarihuoneisiin.
Kortinlyönti kamarissa taukosi, kun Gyllenmarck seuralaisineen astui
sisään, ja huoneessa alkoi vallita kolea, pahaaennustava äänettömyys.
Tukkiherrat silmäilivät neuvottomina vuoroin toisiaan, vuoroin
tulijoita, tietämättöminä siitä, kuka keskustelun aloittaisi ja miten
sen aloittaisi.
"Eiköhän ole parasta, että herrat ja herrojen tuolla pirtissä oleva
joukkokunta alkaa kiiruusti koota tavaroitaan ja vetäytyä tästä
talosta muualle! Ymmärtääkseni olette täällä jo liiankin kauan
pakkovierailleet."
Syrjäinen saattoi helposti huomata, että Gyllenmarckin oli vaikea
hillitä itseään. Hänen äänensä värähteli, ja hänen silmissään oli
uhkaava tuike, jollaista ei kukaan ennen muistanut niissä nähneensä.
Tukkiherrajoukko liikehti levottomasti, joku alkoi vaistomaisesti
koota kortteja pöydältä.
"Herrat ovat hyvät ja pelaavat pelinsä loppuun", jatkoi Gyllenmarck
tyynemmin kuin olisi osannut odottaa, "sen verran täytyy sentään
suoda aikaa. Sitten on parasta, että suoritatte laskunne ja lähdette."
Herrojen kasvoilla vaihtelivat värit, ja heidän oli vaikea hillitä
vihaansa. Mutta sikäli kuin he edessään seisovaa metsäherraa
tunsivat, tiesivät he myöskin, että leikki oli kaukana.
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää", lausui viimein vanhin heistä
ponnistaen viimeiset voimansa pysyäkseen tyynenä ja arvokkaana,
"herra ei tosiaankaan taida tietää, että tässä talossa jo melkein on
kuin toinen isäntä".
"Kuka se sitten olisi?"
"Yhtiö".
"Vai niin. Ja millä perusteella se nyt tänne niin yht'äkkiä
isännöimään muuttaisi?"
"Herra metsänhoitaja ei taida tietää sitä velkajuttua?"
"Tiedän. Mutta se ei oikeuta tunkeutumaan toisen taloon. Sitäpaitsi
se ei vielä ole ollut käräjissä esillä, ja se voidaan maksaa vaikka
tällä hetkellä, jos tahdotaan."
"Ei se siltä ole näyttänyt..."
Pomo veti suunsa puolittain halveksivaan hymyyn ja loi
voitonriemuisen katseen tovereihinsa. Hän oli tohtinut soittaa suuta
metsäherralle, samalle metsäherralle, joka oli juoksuttanut yhtiön
suurinta pomoa.
Mutta Gyllenmarckin kärsivällisyys oli nyt tyyten loppunut. Hänen
arvovaltansa ei hyötyisi siitä, että hän tässä seisoi ja väitteli
muutamain jätkästä kohonneitten tukkipomojen kanssa.
"Jos teillä on velkakirja mukananne ja valtuudet vastaanottaa rahat,
niin antakaa tänne se", sanoi hän lopuksi asettaen setelitukon
pöydälle. "Päinvastaisessa tapauksessa on paras jättää tämä talo
kymmenen minuutin kuluessa ja sanoa tuolle joukkiolle tuolla
pirtissä, että se tekee samaten. Minä huomautan viimeisen kerran,
että tulen isännän puolesta käyttämään kaikkea sitä voimaa ja valtaa,
mikä oman kodin puolustamiseksi on sallittu, ja ellei talo määrä-ajan
kuluessa ole puhdas, annan avata tulen. Syyttäkää sitten itseänne!"
Sanaton hämmästys valtasi tukkiherrajoukon. Toiset tekivät eleitä
noustakseen, mutta istuutuivat jälleen, toiset vilkuilivat
ahdistettuina ympärilleen. Ukkoherra katseli setelitukkoa ja alkoi
viimein laskea sitä.
"Tuota noin", aloitti hän epämääräisesti ja vitkastellen, "sitä
velkakirjaa ei ole täällä... se on Peuraniemen metsäkonttorissa..."
Sitten hän taas kokosi rohkeutensa.
"Ei kai metsäherra tarkoita, että me tästä yön selkään lähtisimme?"
sanoi hän. "Emme me ilmaiseksi täällä ole."
"Kyllä minä juuri sitä tarkoitan. Älkääkä oman etunnekaan vuoksi
antako minun sitä toistaa."
"Niin, mutta..."
Siinä nyt seisoivat kaikkivoivan yhtiön palvelijat, siinä he
seisoivat, ruveten neuvottomina kokoilemaan tavaroitaan. He
tajusivat sisimmässään, että hän, joka pitemmittä mutkitta oli |
juoksuttanut yhtiön ylimmäistä pomoa, oli mies saamaan heidätkin
liikkeelle, eikä auttanut muu kuin mukautua ja odottaa parempaa
päivää. Tästä tultaisiin puhumaan kylissä, puustelleissa, taloissa
ja torpissa, puhuttaisiin nautinnolla ja naureskellen, mutta silti
ei ollut vielä Kannanlahti-yhtiö herennyt olemasta. Ja he kokosivat
omuuksiansa hitaasti ja vaivalloisesti, veivät sanan pirtissä
majailevalle joukkiolle, joka itseksensä turisten nousi jaloilleen,
rahat helisivät, kun laskuja maksettiin, ja kun toiselle kymmenelle
minuutille oli päästy, lappautui ovesta ulkosalle kymmeniä miehiä
käsittävä, rähisevä ja kiroileva miesjoukko.
Mutta Constantin Gyllenmarck seisoi porstuassa katsellen poistuvaa
miesjoukkoa, eikä värekään hänen kasvoissaan osottanut voitonriemua
enemmän kuin suruakaan.